Miekkojen meri

Lue lisää ...

Kokonaisuudessaan Pimeyden polut -trilogia on hyvä parannus verrattuna Drizztin legendan kahteen aikaisempaan sarjaan (Jäätuulen laakso, Drowin perintö). Itseäni rupesi jo turruttamaan Drizztin ja ystävyksien voittamattomuus ja tympäisevä sankarimaisuus, joka tekee hahmoista hyvin pinnallisia ja ennalta-arvattavia. Tässä trilogiassa tarina sai kiitettävästi synkempiä sävyjä (kiitos Wulfgarin alkoholismin ja itsensä kadottamisen) ja uudet henkilöhahmot kompensoivat ainakin osittain päähenkilöiden blah blah-luonteita.

Sitten itse kirjasta: Salvatorella ollut paha tapa toistaa ja selittää samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Esimerkiksi suhteellisen pitkä selitys, että Drizzt näkee pimeässä erinomaisesti siksi, että hän on drow, on lukijan aliarvioimista. Mielestäni on realistista odottaa, että lukija on ennen Miekkojen merta tutustunut Drizztiin jo 12 kirjan ajan. Ylenmääräinen toisto tekee kirjasta jokseenkin lapsenomaisen, mutta Miekkojen meressä sitä ei onneksi ollut aivan yhtä paljon kuin muutamassa aiemmassa kirjassa. Kokonaisuudessaan oikein mielekästä luettavaa ja Salvatoren vahvuudet eivät petä: Taistelukuvaukset ovat loistavia, moraalinen pohdinta kulkee mukavasti tasapainottamasta perusräiskintää ja vitsailua ja juoni kuvataan hyvin yksityiskohtaisen visuaalisesti, sanoisinko elokuvamaisesti.

Se, miten Robillard auttaa Wulfgarin parilla taialla hujauksessa ystäviensä luo, on kyllä hauska ratkaisu ja kuvaus siitä miten velhoilla (tavallaan) on helppoa. Tosin muutoin minua häiritsi suunnattomasti Wulfgarin äkkinäinen lähtö: Wulfgarin ja Dellyn välille on koko kirjan ajan rakennettu aitoa rakkautta. Sitten käy seuraavasti: Wulfgar on töissä sepän pajassa ja suostuu teleportautumaan yhtäkkiä kesken päivän Robillardin loitsun avulla Luskaniin n. 360 mailin päähän Dellystä ja Colsonista. Wufgar myös jatkaa matkaansa etsien ystäviään useiden päivien, kenties viikkojen ajan. Hän ei ilmoita Dellylle mitään eikä missään vaiheessa edes ajattele, että olisi ehkä fiksua ilmoittaa omalle vaimolleen lähtevänsä pitkälle ja vaaralliselle matkalle. Dellykään ei lainkaan kommentoi Wulfgarin katoamista, joten aika selvästi Salvatore unohti tämän puolen.