Alkuteos The Dying Earth julkaistu 1950, käännös suomeksi 1988. Sisältää kuusi lyhyehköä miekka, magia ja neito -tarinaa, jotka ovat osin kytköksissä toisiinsa. Tolkieniin verrattuna humoristisempaa ja raadollisempaa tarinointia. Erinomainen suomennos, kieli on rikasta ja runsaasti kuvailevaa. Tarinat ovat ihan kelpoja, hieman huumoriakin. Paikoin tuli mieleen Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjasarjan asetelmat. Tiettävästi Dungeon & Dragons -lautapelin pelimekaniikkaan Vancen taikuuden lainalaisuudet ovat vaikuttaneet merkittävästi. En ole Harry Pottereita lukenut, mutta voisin kuvitella, että Jack Vancen tarinoilla on ollut vaikutusta niihinkin.
Iltaruskon maa
- Julkaistu
- 1988 (Kirjayhtymä)
- Englanniksi
- The Dying Earth (1950) →
- Suomentanut
- Juhani Koskinen
Näe yhdellä silmäyksellä, mitä Risingshadow-lukijat ajattelevat tästä kirjasta.
Mitä sinä ajattelit kirjasta?
Jaa oma kokemuksesi muiden Risingshadow-lukijoiden kanssa.
Lukijoiden arviot
5 arviotaMitä Risingshadow'n lukijat ajattelevat tästä kirjasta
Tämä teos ei tyylillisesti uponnut minuun millään tasolla. Kirja pyrkii olemaan jonkinlainen ristisiitos scifin ja fantasian välillä mutta lopputuloksena onkin vain irvokas ja vääristynyt mutantti, joka ei kykene olemaan kumpaakaan. Pahinta on kuitenkin väkipakolla parodiaan ja huumoriin pyrkivä tyyli, joka nauratti vasta siinä vaiheessa kun kirjan viimeisen sivun sai käännettyä.
Kirja ansaitsee ainoan pisteensä oivallisesta käännöksestä, jonka ansiosta opus tuntui välillä kuin lapsosten iltasadulta. Tämä satu jätti kuitenkin melko happaman jälkimaun suuhun.
"Iltaruskon maasta" jäi ristiriitainen maku ja arvosanan antaminenkin oli vaikeaa. Ei riitä, että tarinan fantasiamaailma on omaperäinen ja rikas. Myös juonen pitäisi olla taidokas, ja valitettavasti se ei Jack Vancen "Iltaruskon maassa" sitä ole.
Kirja koostuu kuudesta novellista, joista mielestäni kaksi viimeisintä olivat parhaat. Jokaisen novellin juonsessa on jotain samaa: päähenkilöllä on tehtävä ja hän matkustaa jonnekin täyttääkseen sen. Siinä sivussa paetaan ja taistellaan kohdaten toinen toistaan oudompia paikkoja ja olentoja. Lopulta kaikessa outoudessa alkaa miettiä, ovatko novellit jonkinlaista fantasiaparodiaa.
Suomennoksen kieli on maailman ohella hyvin rikasta ja omaperäistä. Yllättävän vanhahtavaakin se ja toisinaan niinkin erikoista etten osaa päättää, onko se häiritsevää vai ei.
Novelleissa oli kuitenkin myös tunnelmallisia ja vaikuttavia kohtia, joten missään nimessä turhaan "Iltaruskon maan" lukeminen ei ollut.
Iltaruskon maa on kuuden kertomuksen kokoelma kuolevasta Maasta, missä ikivanha aurinko on hiipunut rubiininpunaiseksi ja himmeäksi. Maailman täyttää ylitsepursuava taikuus ja on demonien, aaveiden ja hirviöiden majapaikka. Taikuutta harjoittavat niin maagikot, taikurit ja velhot kuin myös roistot, mielipuolet ja vallan pitäjät. Kauniit neidot kuuluvat kuvastoon ja heitä esiintyy jokaisessa tarinassa – on viekasta noitaa, häijyä velhoa, naapurin tyttöä sekä sammiossa valmistettua.
Kolmessa ensimmäisessä tarinassa keskiössä on Tsais ja Tsain, velhojen luomat neitoset. Tsais on viallinen eikä näe kauneutta missään vaan vihaa ja haluaa tuhota kaiken kun taas Tsain on hänen vastakohtansa. Tarinat ovat muuten OK, mutta lopetuksissa on nokankoputtamista, lopetukset ovat valjuja ilman loppuhuipennusta. Sen sijaan neljäs tarina Liane Maankiertäjä nousi astetta paremmaksi varsinkin mainion lopetuksensa ansiosta.
Parhaat tarinat ovat kaksi viimeistä. Ulan Dhor kertoo Ampridatvirin ikivanhasta kaupungista, missä ränsistyneet rakennelmat, ihmeelliset tornit ja soljuvat kadut hallitsevat maisemaa. Gaunit, demonit, vaeltavat kaupungin kaduilla ja ihmiset ovat jakautuneet kahteen lahkoon eivätkä näe edes toisiaan. Tarinan vahvuuksia on ympäristön kuvaus. Guyal Sfereläinen on pienoisromaanin mittainen kertomus tiedonjanoisesta nuorukaisesta, joka lähtee etsimään paikkaa, Ihmismuseota, missä kaikki tieto sijaitsee. Matkalla tapahtuu kaikkea mielikuvituksellisen outoa.
Tällä kertaa lukiessa erityisesti huomioni kiinnittyi eläväiseen ja sanavalinnoiltaan erinomaiseen suomennokseen. Tarinoita oli hauska lukea ja harmi kun sarjan suomentamista ei jatkettu. Samaan maailmaan sijoittuvat tarinat Morreion ja Pyhiinvaeltajat ovat ilmestyneet suomeksi antologioissa, muuten lukemista on jatkettava alkukielellä.
Vance on suosikkikirjailijani ja tämä on se kirja, joka teki minusta fanin, joten en voi muuta kuin kehua ja antaa täydet pisteet. Luin kirjan ensimmäisen kerran noin 15-vuotiaana ja pidin sitä hauskimpana absurdina fantasiakirjana, jonka olen koskaan lukenut - melkein Douglas Adamsin fantasiavastineena.
Toisen kerran luin kirjan noin 20-vuotiaana ja ihastuin aina vain enemmän Vancen sädehtivän koukeroiseen, unenomaiseen kerrontatyyliin (suomennoskin on loistava). Kolmannen kerran luinkin kirjan englanniksi (sen itsenäisten jatko-osien kanssa, löytyvät koottuna teokseen Tales of the Dying Earth) ja huomasin olevani koukussa. Iltaruskon maa on yksi niistä kirjoista, joiden ei toivoisi loppuvan ollenkaan ja joiden maailmaan palaa kerta toisensa jälkeen.
