Iltaruskon maa on kuuden kertomuksen kokoelma kuolevasta Maasta, missä ikivanha aurinko on hiipunut rubiininpunaiseksi ja himmeäksi. Maailman täyttää ylitsepursuava taikuus ja on demonien, aaveiden ja hirviöiden majapaikka. Taikuutta harjoittavat niin maagikot, taikurit ja velhot kuin myös roistot, mielipuolet ja vallan pitäjät. Kauniit neidot kuuluvat kuvastoon ja heitä esiintyy jokaisessa tarinassa – on viekasta noitaa, häijyä velhoa, naapurin tyttöä sekä sammiossa valmistettua.
Kolmessa ensimmäisessä tarinassa keskiössä on Tsais ja Tsain, velhojen luomat neitoset. Tsais on viallinen eikä näe kauneutta missään vaan vihaa ja haluaa tuhota kaiken kun taas Tsain on hänen vastakohtansa. Tarinat ovat muuten OK, mutta lopetuksissa on nokankoputtamista, lopetukset ovat valjuja ilman loppuhuipennusta. Sen sijaan neljäs tarina Liane Maankiertäjä nousi astetta paremmaksi varsinkin mainion lopetuksensa ansiosta.
Parhaat tarinat ovat kaksi viimeistä. Ulan Dhor kertoo Ampridatvirin ikivanhasta kaupungista, missä ränsistyneet rakennelmat, ihmeelliset tornit ja soljuvat kadut hallitsevat maisemaa. Gaunit, demonit, vaeltavat kaupungin kaduilla ja ihmiset ovat jakautuneet kahteen lahkoon eivätkä näe edes toisiaan. Tarinan vahvuuksia on ympäristön kuvaus. Guyal Sfereläinen on pienoisromaanin mittainen kertomus tiedonjanoisesta nuorukaisesta, joka lähtee etsimään paikkaa, Ihmismuseota, missä kaikki tieto sijaitsee. Matkalla tapahtuu kaikkea mielikuvituksellisen outoa.
Tällä kertaa lukiessa erityisesti huomioni kiinnittyi eläväiseen ja sanavalinnoiltaan erinomaiseen suomennokseen. Tarinoita oli hauska lukea ja harmi kun sarjan suomentamista ei jatkettu. Samaan maailmaan sijoittuvat tarinat Morreion ja Pyhiinvaeltajat ovat ilmestyneet suomeksi antologioissa, muuten lukemista on jatkettava alkukielellä.
