Sinisalo sekoittaa jälleen toden ja harhan rajaa ja saa lukijan epäilemään kertojan uskottavuutta. Suomikumman kuuma nimi tarjoaa arkitodellisuuden keskelle palan jotain ihmeellistä, ei tähän maailmaan kuuluvaa. Teoksen alussa keski-ikäinen päähenkilö, Orvo huomaa eräänä päivänä yhden mehiläispesänsä arvoituksellisesti tyhjentyneen.
Sinisalolle tyypilliseen tapaan tässäkin teoksessa erilaiset tekstilajit vuorottelevat. Orvon kerronnan lisäksi myös hänen eläinten oikeuksia puolustava poikansa Eero pääsee ääneen, blogitekstien muodossa.
Sinisalon kieli on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihastuttavan nerokasta ja välillä näpäyttävää yhteiskuntakritiikkiä. Miinusta teos saa ajoittaisesta saarnaavuudesta. Teos tarjoaa myös mielenkiintoisen näkemyksen hautaustoimiston palveluista.
Sinisalo esittelee mehiläisiin liitettyjä uskomuksia elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta saumattomasti kerronnan sisällä, toisin kuin esimerkiksi Ennen päivänlaskua ei voi-teoksessa, jossa palasia kansantarinoista ja mytologiaa tuotiin teokseen omina lukuinaan, suorina kirjallisuuslainauksina.
Pelottavinta Sinisalon teoksessa on, että se on jo osittain totta. Teoksessa esitetyt mehiläisten joukkokuolemat 2000-luvulla todella tapahtuivat. Samoin Eeron suulla esitetyt faktat (tuotanto)eläinten kohtelusta ovat pitkälti todenmukaisia. Onko tämä profetia pian tapahtuvasta lähitulevaisuudesta?
