Valitsin lukea Kirjojen tyttären, koska kaipasin vaihteeksi jotakin hieman kevyempää seikkailufantasiaa, ja ajatus loitsukirjastosta kiehtoi. Odotukset eivät olleet suunnattoman korkeat, ja aluksi vaikuttikin siltä, ettei tarina vain yksinkertaisesti tempaa kunnolla mukaansa. Muistuttaa liian paljon useita aiemmin lukemiani nuorille aikuisille tähdättyjä fantasiaromaaneja.
Kunnes tarina onnistuu yllättämään, kun sen omaperäisyys kohoaa kirkkaampiin valoihin esittelemään Margaret Rogersonin nerokkuutta. Vähä vähältä aloin ymmärtää teokselle sävellettyä ylistyslaulua paremmin.
Päähenkilö Elisabeth ei ole kiinnostavimpia ja moniulotteisimpia henkilöhahmoja, joista olen koskaan lukenut; tärkeimpien sivuhahmojen joukosta löytyvätkin mielestäni ne jännittävimmät persoonat. Rogersonin luomassa maailmassa vaikuttavin osa ovat omaperäinen taikuusjärjestelmä sekä oman mielen ja persoonallisuuden omaavat loitsukirjat, joita voisi pitää kirjan hahmoina myös. Huumoria löytyy, samoin romantiikkaa mutta ei päällekäyvässä muodossa.
Kirjassa käsitellään isojakin aiheita, eikä sillä ole satumaisen onnellista loppua, joten mielestäni sille ei ole aihetta asettaa minkäänlaista yläikärajaa. Se on peittelemättä tarkoitettu ennen kaikkea tytöille ja naisille, vaikka sopii hyvin seikkailufantasian ystäville sukupuolesta riippumatta. Ei tästä kenties korkean fantasian modernia klassikkoa sukeudu, mutta hattu päästä, että Rogerson onnistuu kertomaan kokonaisen eheän, jännittävän ja koskettavan tarinan, ilman jatko-osien tarvetta.
