Kyynel

Tästä kirjasta jäi käteen vähän sellainen meh-olo. Premissi Lasten raamatussahan on kiinnostava: allegorinen kertomus aikuisista, jotka luovuttavat tulevaisuuden suhteen tai sulkevat siltä silmänsä ja siten harjoittavat poltetun maan taktiikkaa lastensa murheelliseksi tappioksi. Tapaan aina innostua ekokriittisistä romaaneista, ja siksi tähänkin tartuin.

Harmi kyllä tässä hienon idean toteutus jää mielestäni pahan kerran piippuun. Tarinan alkaessa seurailla raamatun tapahtumia käänteet käyvät ennalta-arvattaviksi, vaikka ei pyhää kirjaa kovin hyvin tuntisikaan. Allegoria tai ei, lukiessa oli mahdotonta päästä kunnolla yli siitä, miten epäuskottavia tapahtumat ja henkilöhahmot olivat. Epärealistinen saa olla muttei epäuskottava. Kaiken lisäksi henkilöhahmot olivat enimmäkseen aika vastenmielistä seuraa.

Toisaalta kirja on sen verran lyhyt, että muutamat yksittäisetkin hienot hetket mahdollistivat ihan mukiinmenevän lukukokemuksen. En varsinaisesti kadu, että luin loppuun asti.   

Tämä on minusta Elli Lepän toistaiseksi paras scifirunokokoelma. Osasin jo nimen ja takakansitekstin perusteella odottaa teokselta posthumanistista ihanuutta ja kauneutta, mitä se olikin hyvin pitkään. Kokoelman loppupuolella lukija kuitenkin saapuu Takaisinvaltaus-nimiseen osaan, joka räjäytti pankin vihreään loistoon ja mieleni täyteen kesäkukkaansa.

"kiitos että minä olen tilapäinen
kiitos etten jää pysyväksi, etteivät
viiltohaavat maan kudoksessa"

Unien sirkus on jälleen yksi nuorille kohdennettu romaani, joka yllätti aikuislukijan viisaudellaan. Metatekstien perusteella osasin toki jo ennakkoon odottaa yhteiskunnallisesti kantaaottavaa teosta mutta kuitenkin sellaista, jossa ystävyys ja rakkaus ja muut sen sellaiset geneeriset teemat vievät lopulta melkein kaiken tilan. Eivät vieneet. Puolipakollinen teiniromanssikuvio luonnollisesti löytyy, mutta romantiikkagenreä kirja ei alkuunkaan edusta.

Parhaiten mieleeni teoksesta jäi, miten Johanna Förster sen avulla kommentoi taiteen universaalia merkitystä ja voimaa sekä kritisoi eräiden vaikutusvaltaisten ihmisten taide- ja kulttuurikenttään kohdistamaa vihapuhetta. Kun puhumme musiikista, tanssista tai kirjallisuudesta, emme puhu elintasomahaisten nykyihmisten kuluttamista tuotteista vaan ihmisiin sisäänkirjoitetusta tarpeesta luoda uutta ja jakaa kokemuksiaan maailmankaikkeudesta. Taideviha kumpuaa äärikonservatiivisesta pyrkimyksestä ylläpitää status quota. Ray Bradburylta voi kysyä lisätietoja.

Tarinankertojana Förster on varsin taitava, joskin päähenkilön ja tämän ystävän välirikko puolenvälin tienoilla tuntui päälleliimatulta ja väkinäiseltä. Sen sijaan Försterin käyttämästä upean runollisesta ja omaperäisestä kielestä nautin varauksettomasti. Mielestäni se tekee kunniaa suomenkieliselle kirjallisuudelle genrerajoista riippumatta.

Ei ollut tämä teos kiinnostavuudessaan aivan Teurastamo vitosen luokkaa. Ei yhtä monipuolinen, vaikkakin aivan riittävän vauhdikas ja mielikuvituksellinen.

Vonnegut on jälleen kerran ajankohtainen kommentoidessaan Kissan kehdossa sodan järjettömyyttä. Isot pamput laativat kabineteissaan suuria suunnitelmia, joiden toteuttamisen maksavat lopulta vaikutusvaltaa vailla olevat pienet ihmiset. Verellään ja mielenterveydellään.

Teos sisältää myös ansiokasta kritiikkiä järjestäytyneiden uskontojen antroposentrisyyttä kohtaan. Teoksessa puhutaan fomasta eli viattomista valheista, joiden tulkitsen viittaavan muun muassa uskonnollisen maailmankuvan todellisuutta yksinkertaistavaan luonteeseen. Lohduttavaa, kun on olemassa selitys kaikkeen, viimekädessä se, että jumala teki sen. Sinisen pillerin houkutus.

Kirjan henkilöhahmoista kiinnostavin oli atomipommin kehityksessä toisen maailmansodan aikaan mukana ollut Felix Hoenikker, joka innostui intohimoisesti niinkin yksinkertaisista puuhista kuin nauhanpätkillä leikkimisestä, mistä kirjan nimi. Ikävä kyllä hän ehti kuolla ennen kirjan varsinaisten tapahtumien alkua. Muilta osin hahmot olivat minusta aika epämiellyttäviä, tietokirjailijapäähenkilöä myöten.

Menemättä yksityiskohtiin mielestäni paras osuus kirjasta oli sen viimeinen viidesosa. Sinne asti kannattaa jatkaa, vaikkei alkupuoli erityisemmin nappaisikaan. Lukukokemuksen jälkeen jäljelle jäi tyyni ajatus: tämän kirjan lukemiseen käyttämäni tunnit eivät sittenkään menneet hukkaan.

Ainutlaatuinen Robin-poika on aivan liian viisas ja hyväsydäminen tähän välinpitämättömään, vihan ja ahneuden kyllästämään maailmaan. Kun hän saa tilaisuuden päästä valmennukseen, jossa hänen aivojaan koulutetaan sopimaan paremmin planeetalle, jolla hän asuu, hänen yksinhuoltajaisänsä Theo joutuu puun ja kuoren väliin.

En lopulta osannut edes harkita muita arvosanoja kympin lisäksi. Richard Powersin Hämmästys on kuin minulle luotu kirja: maailmankaikkeuden mittakaavan teemojen käsittelyä pienten ihmisten kokemusten avulla. Jo lähtökohtaisestikin rakastan ekofiktiota, joskin ympäristö- ja ilmastoaiheista kirjoittamisessa on aina läsnä ilmeinen riski ajautua saarnaamisen kutsuville poluille. Hämmästys välttää houkutuksen jättämällä lukijalle sopivasti tilaa ajatella itse ja vetää itse omat johtopäätöksensä siitä, mitä teos loppujen lopuksi haluaa sanoa.

Powers osoittaa taituruutensa minusta erityisesti siinä, miten hän kirjoittaa minäkertoja Theon kautta vanhemmuudesta ja perheestä. Olen itse lapseton sinkku, mutta pystyin silti tunnetasolla samastumaan voimakkaasti Theoon, vaimonsa menettäneeseen mieheen, joka on jäänyt erityisherkän poikansa kanssa kaksin keskelle mittaamattoman laajaa universumia. Läheskään kaikki kirjailijat eivät pysty samalla tavalla välittämään vanhemmuudesta ja kumppanuudesta jotakin niin universaalia, että kenellä tahansa ihmisellä on mahdollisuus sisäistää se.

Sitten sain kaiken lisäksi vielä tietää, ettei Powersilla itselläkään ole lapsia! Onko kyse enää taituruudesta, vai pitäisikö tätä kutsua jo noituudeksi?

Hämmästys on liikuttava ja raju kertomus. Daniel Keysin klassikkoteoksen Kukkia Algernonille - johon Hämmästys muuten suoraan viittaa - tapaan uskon, että se elähdyttää myös muita kuin fyysikkoja ja avaruusnörttejä. Ihan täysillä.

Tulen ja jään laulu -sarjan varsinaisten osien suurenmoisuus asetti odotukseni Tulta & verta kohtaan kohtuullisen korkealle. Jälkiviisaana on ikävä kyllä sanottava: kunpa en olisi odottanut mitään, erinomaista taikka lukukelvotonta.

Tuli & veri on Martinin alusta loppuun saakka kirjoittama kirja ja lähes yhtä pitkä kuin TJJL:n osat keskimäärin, mutta se on silti hyvin erilainen kuin muut Westeros-teokset. Martin valitsi aikanaan Valtaistuinpelissä kerrontatyylikseen lukijan hyvin lähelle henkilöhahmojen todellisuuksia tuovan proosan, joka varmistaa immersiivisen lukukokemuksen. Lukijana pystyy täysillä sukeltamaan fantasiamaailman kurimukseen.

Tulessa & veressä Martin sen sijaan kokeilee toista tapaa imeä lukija matkaansa ja naamioi teoksen historiankirjaksi: nämä sanat voisivat kertoa menneisyyden tositapahtumista, ja teen kaikkeni saadakseni sinut unohtamaan oman maailmasi ja kuvittelemaan Tulen & veren joskus ammoisina aikoina eläneen mestarin kirjoittamaksi kronikaksi, jonka minä ainoastaan olen kääntänyt englanniksi yhteiskielestä.

Uskon vakaasti, että tällainen taktiikka puree moniin lukijoihin. Minuun ei purrut, enkä häpeäkseni osaa analysoida, miksi ei. Onko Targaryenin sukuhistoria yksinkertaisesti vain mielessäni sarja tyhjänpäiväisiä taisteluita, sotia, rakkaussotkuja, petoksia, politikointia ja juonia, jotka eivät johda mihinkään? Lohikäärmeet ovat kivoja joo niin kauan, kun verenhimoiset ihmiset eivät käytä niitä aseina. Kiinnostavimmat henkilöt, herkät sielut, jotka uskaltavat näyttää haavansa, sortuvat tappajanvaistoisten öykkäreiden tieltä. Kuningas Jahaerysin valtakausi, pitkä rauhallisempi jakso, oli hassua kyllä se jakso kirjassa, jolloin omakin mieleni oli rauhallisempi.

Luin ensimmäiset neljä viidesosaa kirjasta yhtäjaksoisesti, joiden jälkeen pidin muutaman kuukauden tauon, kunnes palasin loppusivujen pariin toiveikkaana, josko tauko olisi herättänyt innostukseni uudelleen.

Ei herättänyt. Mikään ei auttanut. Jäljelle ei jää muuta kuin hyväksyminen. Hyväksyä, että minulle Tuli & veri oli liekki, joka paloi lohikäärmeen vatsassa löytämättä koskaan tietään ulos.

Öö, en oikein tiedä, mitä tämä kirja tahtoo sanoa.

Takakansitekstin, sisäkansitekstin ja esittelytekstien perusteella kuvittelin, että työ ja työttömyys olisivat isompiakin teemoja. Sen sijaan suurimman huomion Välityössä saavat tennispallon lyömisen kliininen kuvailu, estoton seksipuhe ja setämiesten rasistis-seksistiset rääh räh -vitsit. Luulin, että kirjan piti olla oikeasti hauska, mutta mitä, sen sijaanhan se tuntuu viljelevän tarkoituksella huonoa ja sopimatonta huumoria. 

Kysyn edelleen: mitä sanottavaa kirjalla on? Koska selvästi on, ei tämä mikään viihderomaani ole. Mutta ei sanomisen halu vielä johda mihinkään, ellei lukija missään vaiheessa saa kiinni punaisesta langasta - tai tässä tapauksessa yhdestäkään kirjan monista punaisista langoista.

No, yhdestä langasta sentään sain lopulta kiinni. Siitä työlangasta, jota lähdin kirjasta etsimäänkin. Käytännössä kaikki kuusi tähteä, jotka Välityölle annan, tulevat työtä, työttömyyttä ja yhteiskunnassa elävän ihmisen elämänarvoa käsittelevistä puheenvuoroista. Parhaimmillaan ne tekivät järisyttävän suuren vaikutuksen. Harmi vain, että ne jäivät niin pieneen osaan yli 400 sivun kokonaisuudessa, kapeiksi malmisuoniksi vuorenseinämässä.

Lopettaakseni arvostelun positiivisen kautta haluan antaa Välityölle lisäpisteitä kielestä, joka on kuin muhkea laiskanlinna, jossa löhöillä kuuntelemassa humalaisten perheenjäsenten karaokelaulantaa kahdelta yöllä.

Erään kissan tutkimuksia kulkee kahdella aikatasolla: menneisyydessä 1910-luvulta 1970-luvulle ja nykypäivässä 2020-luvulla. Tykkäsin nykypäiväosuuksista paljon enemmän kuin menneisyyden kuvauksesta. En ole koskaan ollut innokas historiallisten romaanien ystävä, ne vain tuntuvat sisältävän liikaa perhe- ja rakkaussotkuja, ynnä muita aiheita, joista en ole kiinnostunut lukemaan. Tässä kirjassa menneisyyslukujen paras anti olivat pohdinnat sotien merkityksestä niitä seuranneille rauhan ajoille ja näinä aikoina eläville ihmisille. Ihmisistä itsestään en niin piitannut.

Nykypäiväluvut sen sijaan olivat parhaimmillaan mykistäviä. Samastuin kovasti Kirjailijaan, vaikka en ole kokenut elämässäni samanlaisia tuskia kuin hän, enkä tule koskaan kokemaankaan. Tämä osoittaa minusta Katja Ketun taituruuden saada lukijansa syvästi välittämään luomastaan fiktiivisestä hahmosta.

Haluan antaa erityiskiitokset Ketulle kahdesta asiasta: kertojavalinnasta ja kielestä. Kirjassa tohtoriwatsonmaisena havainnoivana kertojana toimii kissan hahmon ottanut ylimaallinen Tutkija, jolle on annettu tehtäväksi auttaa Kirjailijaa pääsemään yli lapsettomuuskriisistä. Kettu esittelee ratkaisun jo prologissa, joka onkin yksi hienoimmista koskaan lukemistani romaani-introista. Ja mikä parasta, ratkaisu tuo kirjaan juuri sellaista kosmista maagisuutta, jota rakastan. 

Tosin mainitaan nyt, että on kirjassa kaksi muutakin, "vähäisempää" kertojaa. Kissa-Tutkija kuitenkin dominoi kerrontaa, mikä luo tarinalle kivan tasapainon.  

Ja kieli sitten, ohhoh, mitä siitä edes sanoisi. Ketun sanavarasto on epäilemättä poikkeuksellisen laaja jopa kirjailijaksi. Hän leikittelee Lapin murteilla, vuosisadan takaisilla puhetyyleillä ja moderneilla kieli-ilotulitteilla kuin sokerihumalainen lapsi siten, että tekstin lukeminen ärsyttää vain ani harvoin. Joo, välillä menee överiksi, mutta ilman muuta parempi näin päin.

Monen mielestä Kuiskailevan oven alla ei ole yhtä hyvä kuin Talo taivaansinisellä merellä.

Minun mielestäni on, ellei jopa piirun verran parempi.

Harvoin saa fiktio minussa aikaan niin syviä ja ravistelevia tunteita kuin tämä kirja sai. Puhumalla kuolemasta lempeydellä ja uteliaisuudella se samalla osoittautui jälleen yhdeksi kirjaksi, joka lievensi kuolemanpelkojani.

Tykkäsin melkein kaikista hahmoista, omalla tavallaan. Mei oli ykkössuosikkini. Ainoastaan Harry Potter -kirjojen Rita Luodikoa muistuttavaa Desdemonaa kohtaan tunsin vastenmielisyyttä. Hän sopi joukkoon halpana sometähdenlentona, jota päähenkilö Wallace ystävineen rakasti vihata. Mystinen Johtaja puolestaan oli ristiriitainen tapaus. Hienosti rakennettuja hahmoja kaikki tyynni.

Wallacen kehityskaari tosin oli lievästi epätyydyttävä. Työnarkomaanin lakimiehen sydän ja sielu puhdistuvat mielestäni turhan nopeasti. Olisi ollut uskottavampaa, jos Wallace olisi rimpuillut huonoista luonteenpiirteistään irti yksi kerrallaan tuskanparahdusten saattelemana.

Lisäksi TJ Klunella tuntuu olevan vaikeuksia päätellä tarinansa siististi. Hän on kuin puheenpitäjä, jonka kaikki jo luulivat lausuneen loppukaneettinsa mutta joka päättääkin vielä jatkaa ja tulee sitten sanoneeksi jotakin höpönpöpöä. Sama tauti vaivasi TTM:ää. Kirjan 30 viimeistä sivua estävät antamasta täysiä pisteitä muuten erinomaisen kauniille teokselle. Ah ja voi.

Minulla ei ollut paljon ennakko-odotuksia tätä kirjaa kohtaan. Se kökötti hyllyssäni pidemmän aikaa, sillä kiinnostavammat kirjat ajoivat jatkuvasti sen edelle. Enkä nykyään juurikaan edes lue enää jännäreitä. 

Niinpä yllätyin, miten syvältä lukukokemus lopulta kouraisi. Joo, Väärässä paikassa väärään aikaan on jännityskertomus, jonka tapahtumat käynnistyvät murhasta. Muita yhtymäkohtia klassisiin jännäreihin onkin verrattain vähän.

Gillian McAllister on rakentanut poikkeuksellisen eläväiset henkilöhahmot. Tykkäsin koko perheestä, Jenistä, Kellystä ja Toddista. Löysin heistä kaikista jotakin itsestäni. Jen on todellinen arjen sankari, soturiäiti, joka on valmis tekemään äärimmäisiä tekoja lapsensa vuoksi. Jenin ja Kellyn keskinäisen kemian ilmentymät saivat minut välillä suorastaan kiemurtelemaan mielihyvästä.

McAllister ei päästä kirjassaan itseään helpolla. Juonikuvio, jossa aika kulkee jatkuvasti taaksepäin, luo vaikeuden johtolankojen pudottelulle lukijaa tyydyttävällä tavalla. Pieni ihme, ettei kirja paljasta mitään kriittistä liian aikaisin. Tai ei kai pitäisi olla ihme, kun ottaa huomioon, että tämä on McAllisterin seitsemäs romaani. Ammattitaito se on, joka kirjan sivuilla puhuu.

Ihan täysiä pisteitä ei tästä voi antaa aivan lopun vuoksi, joka ei oikein sovi tyylikkään tarinan kokonaisuuteen. Se tuntui melkein lapselliselta. Myös se, että lähes kaikki henkilöhahmot olivat fyysisesti virheettömän kauniita, häiritsi.

Oletko kyllästynyt perinteisiin jännäreihin ja trillereihin? Etkö ole koskaan välittänyt koko genrestä? Kokeile tätä, saatat löytää uuden ystävän.

Galaktisen imperiumin keisari antaa aavikkoplaneetta Arrakisin Atreides-suvun käskyvallan alle. Tällä hellittelynimellä Dyyni tunnetulla planeetalla käynnistyy tapahtumaketju, joka määrittää koko tunnetun maailmankaikkeuden kohtalon.

Niin. Frank Herbertin massiivinen avaruuseepos Dyyni käsittelee suurimpia kuviteltavissa olevia aiheita. Siltä osin sitä on pakko ihailla. 

Luin kirjan nyt toista kertaa ja sain melkein kymmenen vuotta myöhemmin ja elokuvat nähtyäni siitä niin paljon enemmän irti. Ensilukemalla se lähinnä hämmensi. Mittakaavat olivat liian suuret käsitettäviksi. Tapahtumat sijoittuvat - mitä ihmettä - 10 000 vuoden päähän tulevaisuuteen. Nyt ymmärrän paremmin. 

Nyt ymmärrän, miksi Dyyniä toisinaan tituleerataan tieteiskirjallisuuden Taruksi sormusten herrasta. Molemmat kertomukset luovat lukijan mieleen universumin, Dyyni sen, joka on tulossa, ja THS sen, jota ei enää ole. Molempien vaikutus omassa lajityypissään on täysin ohittamaton. Vertaa vaikka Dyyniä ja Tähtien sotaa (Paul vs. Luke, Arrakis vs. Tatooine, jne.).

Joudun kuitenkin antamaan Dyynille miinusta henkilöhahmoista. En sen vuoksi, että henkilöt olisivat jotenkin epäuskottavia tai hatarasti rakennettuja. Ei, vaan siksi, etten pysty samastumaan oikeastaan yhteenkään heistä. Henkilöiden kautta Dyyni muistuttaa enemmän Tulen ja jään laulua, josta niin ikään puuttuvat puhtaat hyvikset ja puhtaat pahikset. Tulen ja jään laulusta on kuitenkin kokemukseni mukaan huomattavasti helpompi löytää henkilöitä, joiden puolesta jännittää, joiden rinnalla iloita ja surra. Dyyniä lukiessa en juurikaan jaksanut välittää, mitä Paulille, Jessicalle tai muille käy. He ovat jotenkin liian erilaisia kuin minä. Aivan eri tasolla, tavoittamattomissa. Puhuvat kuin filosofit tai munkit. Heissä ei ole riittävästi inhimillistä diversiteettiä.

Mutta se siitä. En halua päättää tätä arviota valittavaan sävyyn, koska kokonaisuudessaan Dyyni on ehdottomasti läpi vaeltamisen arvoinen, vaikka useampaankin kertaan. Sen sivuilta mukaan tarttuu inspiraatiota ja ajattelemisen aihetta vuosien ja vuosikymmenten tarpeiksi.

Takakansitekstin ja kansitaiteen luomiin odotuksiin nähden Varjokäärme, mestaripunoja oli aivan hienonhieno pettymys. Toivoin, että päähenkilö Aleksin väitöskirjatyöllä olisi ollut suurempi merkitys tarinan kannalta. Toivoin vielä omaperäisempiä fantasiaelementtejä. Toivoin, että tarinan sijoittuminen nimenomaan Suomeen ja Helsinkiin olisi tehnyt kokemuksesta selkeämmin englanninkielisestä fantasiakirjallisuudesta poikkeavan.

Mutta se kritiikistä, koska - rehellisesti - nautin Topias Haikalan viehättävästä ja tunteikkaasta romaanista hyvin paljon. Vaikka kirjassa oli aika paljon spefin kliseitä puhuvista eläimistä robottihuumoriin, niin oli joukossa myös jotakin aivan uutta. Kuten Aleksia piinaavat touhukkaat apinaolennot sekä tietenkin itse Varjokäärme, mystisyydessään lähestulkoon Ozin velhon veroinen hahmo. Lisäksi uskon, että Helsingissä asuville kertomus on erityinen tuttujen paikkojen ja paikannimien myötä. 

Romaani on myös huomattavan filosofinen. Aleksi pohtii keskenään ja kohtaamisensa hahmojen keralla kaiken pysymättömyyttä ja ohikiitävyyttä. Tarinassa on aimo annos buddhalaista maailmankatsomusta: elämä on kärsimystä, kaikki on harhaa ja täyden tietoisuuden tavoittelu on pyrkimyksistä pyhin, joka vapauttaa kärsimyksestä. Suorastaan rakastin lukea tällaista pohdiskelua, koska se on niin virkistävää vastapainoa nyky-yhteiskunnalle, jossa meitä uhkaa talutushihnan viettelevä houkutus. Kumman Aleksi valitsee, helpon vai oikean tien?

Kumman sinä valitset?