Kyynel

Vuonna 2060 Edla joutuu eroon rakkaistaan ja löytää itsensä vieraaksi muuttuneesta maailmasta. Hänellä on salaisuus, jota hän on valmis suojelemaan tarvittaessa vaikka hengellään.

Runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin Ingridin elämä etenee valinnan paikkaan, jossa tarjolla vaikuttaa olevan pelkkiä huonoja vaihtoehtoja. Hän ottaa riskin ja suostuu mukaan tutkimusryhmään, joka lähtee kartoittamaan muurintakaisia, vaaralliseksi tiedetyn metsän hallitsemia maita.

Metsän peitto on niin hurmaava kirjallinen taideteos, että tiedostan heti alkuunsa ihmiskielen sanojen olevan riittämättömiä sitä kuvaamaan. Tai ainakin omat sanataitoni ovat riittämättömät kuvaamaan pienessä tilassa tunteita, joita tämän kirjan lukeminen sai minussa aikaan.

Linnea Kuuluvaisen käyttämä kieli on pökerryttävän kaunista. En muista koskaan lukeneeni yhtä herkkää metsän ja sitä etäältä tai kosketusetäisyydeltä tarkastelevien ihmisten kuvausta.

"Illan kelta läikkyy oksistojen ikeessä."

Henkilöhahmot ovat todentuntuisia, ja Kuuluvainen rakentaa heidän välilleen herkullisia konflikteja. Suurimmat konfliktit sijoittuvat kuitenkin henkilöiden sisälle ja toisaalta henkilöiden ja ei-inhimillisten voimien välille, mikä miellyttääkin minua lukijana eniten. Päähenkilöt olisivat voineet olla keskenään vielä erilaisemmat, vaikkakin ostan tarinan perustelut päätökselle valita näkökulmahahmoiksi kaksi naista.    

Tulevaisuuden kuvaamisessa Kuuluvainen onnistuu myös. Hän saattelee lukijan maailmaansa niin, että siihen on helppo uskoa. Jäin tosin pohtimaan, onko se jonkinasteinen anakronismi, että tarinan henkilöillä tuntuu olevan käytössään älylaitteiden sijaan paperikarttoja ynnä muuta. Ei mullistusta ainakaan kuvata niin massiiviseksi, että se olisi tuhonnut esimerkiksi sähköverkon korjauskelvottomaksi.

Kerronnassa on oivallinen määrä jännitettä, se etenee luontevasti ja joutuisasti. Lukijassa herää pitkin matkaa monenlaisia tunteita, kysymyksenasetteluita ja skenaarioita. Yllätyksiäkin tarina tarjoaa, vaikka loppuhuipennus onkin suhteellisen ennalta-arvattava ja hyökyy lukijan tajuntaan turhan kovalla kiireellä. 

Esittämästäni kritiikistä huolimatta otan riskin ja annan sydämelleni vallan määrittää Metsän peitolle loppuarvosanan. Siksi kymmenen. 

Minulla ei ollut juuri ennakko-odotuksia Siiloa kohtaan. Tartuin siihen, kun kaipasin lukea vaihteeksi jykevämpää spefikirjallisuutta. Ajattelin antaa itselleni aikaa lukea kirjan vaikka pieninä palasina, jos ei se kovin terhakkaasti imaisisi minua otteeseensa.

Alkuun se ei imaissutkaan. Ensimmäiset sata sivua olivat tunnustelevaa hapuilua. The Guardianin kriitikko kirjoittaa, että Siilo "tempaa lukijan välittömästi mukaansa". Ei minua vaan.

Sillä minun piti odottaa siihen saakka, kunnes tapasin ensimmäistä kertaa Julietten, päähenkilön. Niin, toista sataa sivua piti kahlata läpi ennen kuin päähenkilön luo vasta ehdittiin. Siitä eteenpäin se olikin menoa. Parisataa seuraavaa sivua kiisivät ohi ylinopeudella. Teoksen idearikkaus, filosofinen tulevaisuuspohdiskelu, kiristyvä ja klaustrofobinen jännite sekä panosten kovuus tekivät minuun pökerryttävän vaikutuksen.

Oikeastaan ainoa, mistä en suuremmin välittänyt, olivat taistelukohtaukset. Kun väki kaivoi pommeja ja pyssyjä esiin kotinsa uumenista, ajattelin: pitääkö scifidystopioiden aina olla sotaa? Eikö dystooppisuus voi koskaan syntyä muusta kuin, että ihmiset haluavat nitistää toisensa hengiltä?

Onneksi räiskinnän osuus jäi lopulta varsin pieneksi. Huhun mukaan Siirros on yhtä laadukasta kamaa, joten taidanpa jatkaa sen pariin seuraavaksi.

Äidit ja pojat. Isät ja tyttäret. Miehet ja vaimot. Ystävykset. Rakastavaiset. Ihmissukupolvi toisensa perään tulee, elää ja poistuu. Vain metsä ja suo pysyvät, ja ne näkevät kaiken ja tietävät kaiken.

Maria Turtschaninoffin Suomaa on maagista realismia klassisimmillaan. Vertailua erääseen eteläamerikkalaiseen lajityypin klassikkoteokseen on liki mahdotonta olla tekemättä. Suomaan alussa 1600-luvun versio Koskelan Jussista kohtaa metsänneidon, ja lukija saa heti huomata, ettei kyseessä ole mikä tahansa historiallinen romaani. Maagisuus aaltoilee vuosisatojen halki virtaavassa tarinassa pulpahtaen uudelleen pintaan aina aika ajoin ja odottamatta. Loppua kohti realismi tuntuu valtaavan yhä enemmän alaa, minkä tulkitsen vertauskuvaksi ihmisen luontosuhteen vähittäiselle muuttumiselle teollistumisen ja kaupungistumisen myötä. Tai kenties taikuus ottaa ja kätkeytyy lukijalta, kuten se tosimaailmassakin on meiltä kätkeytynyt. Yhä 2000-luvullakin Suomessa metsiä ja soita on joka paikassa, mutta helposti katsomme niitä vain materialismin ja hyötyopin sumentamin silmin.

Kirjan kronologisesti eteneviin lukuihin mahtuu monenlaisia henkilöhahmoja ja kirjavaa kerrontatyyliä, mistä isot pisteet Turtschaninoffille. Samaan hengenvetoon on mainittava, etteivät kaikki luvut ja hahmot olleet yhtä kiinnostavia, ja välillä olin niin leipääntynyt lukemaan ihmissuhdesotkujen uusimmista solmuista, että valmistauduin jo antamaan kirjalle alhaisemmankin arvosanan. 

Kokonaisuus kuitenkin ratkaisee. Tarpeeni kirjoittaa näin pitkä arvostelu kertoo jo aika paljon siitä, kuinka suuren vaikutuksen Suomaa kaltaiseeni metsän lapseen teki.

Henkeäsalpaavan kaunis ja tunteikas kertomus merestä ja ihmisistä, joille meri ei ole pelkästään valtavan suuri vesimassa. Ei todellakaan.

Meri virtaa heidän suonissaan. Meri velloo heidän välissään, lyö aaltoina sydämestä toiseen. He omistavat elämänsä merelle, eikä kukaan voi koskaan rakastaa heitä yhtä väkevästi tai ehdoitta niin kuin meri.

Meri, meri, meri. Vaikka olen sisämaassa syntynyt metsän lapsi, Sydänmerta lukiessani minäkin tunsin meren huumaavan kosketuksen. 

Mutta olen kuitenkin pohjimmiltani maakrapu. Oikeastaan mistään muusta kirjassa ei puhuta kuin merestä sen vuoksi, että päähenkilö on kuka on. Aika ajoin uuvuin, kun laine toisensa perään vyöryi ylitseni, tauotta, katkeransuloiseen loppuun saakka.

Päähenkilö Marian kivulloisuuteen samaistuin. Pidin myös ympäristönsuojelun näkökulman tuomisesta esille. Tuomionpäivän myrskytuulet puhaltavat jo.  

"'Mitähän v****a täällä tapahtuu'", Tšeka mutisee itsekseen hihitellen --"

Aika samat fiilikset minulla oli suurimman osan ajasta, jonka Kuurupiilon anatomiaa lukien vietin. Jääskeläisen kirjasta on vaikea saada tolkkua, mutta jatkuva tunne, että seuraava oivallus odottaa aivan kulman takana, saa jatkamaan lukemista. Kirja on siis sopivassa suhteessa outo. 

Pidin varsinkin alkupuolesta, se lupasi paljon, mutta sitten, kun päähenkilö hakeutui paikallisiin punkkaripiireihin, kiinnostukseni laimeni ja lukemisesta tuli raskaampaa. Paikoin kerronta jäi laahaamaan kohtiin, joiden yli olisin toivonut pääseväni jouhevammin. Käännekohtaan ja sitä seuranneeseen loppuhuipennukseen petyin.

Jääskeläinen on kyllä hyvin taitava maailmanrakentaja, ja hänen hahmonsa ovat eläviä. Osa lukukokemuksen hankaluutta olikin varmasti, että 70-luvulla tai sitä ennen Maan päälle saapuneen anarkistin sijaan olen 90-luvulla syntynyt kiltti kansalainen.

Omaperäinen, maaginen tarina, jonka saaman Finlandia-ehdokkuuden näen huomionosoituksena kaikille suomalaisille kumman kirjoittajille. En vain kuulunut tällä kertaa aivan kohderyhmään.

Innostuin välittömästi, kun kuulin, että Alexandra Salmelalta on tulossa uusi kirja. Ennakko-odotukset Puuta kohtaan olivat siis korkealla.

Ja kaikki odotukset Puu täytti. Tätä kannatti odottaa. Salmela käsittelee kirjassa hupsun ja vänkyrän scifisadun keinoin nykyihmisen hupsua ja vänkyrää luontosuhdetta ja itse asiassa suhdetta koko ympäröivään todellisuuteensa. Kirjassa palataan ajassa taaksepäin aina historian alkupisteeseen saakka, josta lähdetään kertomaan lajimme tarinaa lähitulevaisuudessa häämöttävään ekologiseen tuhoon saakka. Tarinan kertojina ja tarkkailijoina toimivat muun muassa prinsessa, jolla on kaikki, Blöeglöek-niminen hirviö, ja tauottomasti luistelevat, manttelipukuiset otukset.

Tarvitseeko todella sanoa enempää? Ihailen maasta taivaaseen heitä, jotka osaavat puhua vakavista ja tärkeistä aiheista humoristisesti. Salmela osaa, todella osaa. Vaikka kyse on sadusta, hän ei hylkää esimerkiksi Antisankarista (2015) tuttua, villiä kirjoitustyyliään. Jos et ole vielä tutustunut hänen tuotantoonsa, niin tästä on hyvä aloittaa. Ei ala- eikä yläikärajaa!  

En tykkää jouluelokuvista. Paitsi Joulutarinasta. Ja tämä elokuvan tarinaa laajentava teos on vieläkin parempi. Vetoaa lukijan tunteisiin iästä riippumatta, mittarin molemmista päistä ja keskeltäkin. Tätä oli erityisen mukavaa lukea joulukuussa luku (luukku) per päivä.  

En tiedä, kuinka hyvin osaan sanoittaa rakkauttani tähän kirjaan, mutta kokeillaan:

Ensimmäisenä on mainittava Alexandra Salmelan iloitteleva, korkealentoinen kielenkäyttö. Hän käyttää suomen kieltä monipuolisemmin ja rohkeammin kuin yksikään toinen lukemani kirjailija, eikä tyydy myöskään tavanomaisiin tekstirakenteisiin. Paikoin hyvinkin tajunnanvirtamaiseksi äityvää kerrontaa on parhaimmillaan äärimmäisen hykerryttävää seurata.

Antisankarin tarina sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen ja maailmaan, joka on paitsi uskottava, myös poikkeuksellisen omalaatuinen ja kiehtova. Päähenkilö Antti Sankari kuuluu kirjallisuuden mystisimpien henkilöhahmojen joukkoon. Antti ei ole mukava jätkä, mutta se ei estä lukijaa viihtymästä hänen seurassaan. Muutkin keskeiset hahmot ovat omia kiinnostavia persooniaan.

Kirjoitan itsekin, ja lukiessani Antisankaria nyt toista kertaa, tajusin äkkiä, miten paljon kirja on minua inspiroinut ja vaikuttanut kehittymiseeni kirjoittajana. Kirjan kohtaukset ovat kulkeneet ajatuksissani kaikki nämä vuodet, ja jo se kertoo ainutkertaisesta kaunokirjallisesta teoksesta.

Ymmärrän, että Antisankari on niitä kirjoja, joita osa vihaa ja osa rakastaa. Ajattelen silti ja oikeastaan juuri siksi, että se ja Salmela ansaitsisivat paljon enemmän huomiota.  

Ei minun maailmassani oli huomattavan ristiriitainen lukukokemus.

Kertomus sijoittuu noin vuosisadan päähän tulevaisuuteen, mutta kerronta muistuttaa monin paikoin juuri sitä mitä se onkin: nykypäivän ihminen yrittämässä kuvitella tulevaisuuden maailmaa. Tämä tarkoittaa, että kun päähenkilö kuvailee omia kokemuksiaan maailmasta, rikkoutuu illuusio siitä, että hän olisi autenttinen 2110-luvun ihminen. Henkilöhahmot jäävät samalla kauttaaltaan yksiulotteisiksi. Aika naiivikin kertomus on kaikessa ylioptimistisuudessaan, ja lopussa on jumala koneesta -käänteen makua. 

Kuitenkin, kertomus valaa lukijan - epäilemättä ainakin jos hän on maailmantuskaa kokeva nuori - mieleen aimo annoksen tulevaisuususkoa ja tarjoilee konkreettisia ideoita, miten kuka tahansa voi vaikuttaa maailmaan ympärillään. Odotan yhtä kaikki lisää luettavaa Terhi Raikkaalta, hän vaikuttaa lupaavalta kirjoittajalta.

Tässä on kirja, jolla on hurjasti nostalgia-arvoa. Opettajamme luki tämän meille ääneen ala-asteella, ja taisimmepa itsekin lukea tästä ainakin pätkiä. Katsoimme myös elokuvaversion. Muistan tarinan tehneen minuun valtavan vaikutuksen ja lohduttaneen minua tullessani hiljalleen tietoiseksi omasta kuolevaisuudestani. Kuolema ei olekaan paha, vaan se päinvastoin lopettaa kaiken pahan.

Lukiessani kirjan nyt aikuisiällä kannesta kanteen, sumuiset muistot kirkastuivat sykäyksittäin.

Yksityisetsivänä työskentelevä ihmisapina saa toimeksiannoksi suojella tangolaulaja Lunaa äärimmäisen vaaralliselta Eesaulta. Sattuuko Eesau olemaan vain jazzin ystävä, vai miksi hän haluaa saada Lunan hengiltä?

Outo mutta kiinnostava lähtöasetelma. Eikä outous Apinassa ja Uusikuussa suinkaan siihen jää. Helpompi vastata kysymykseen, mikä kirjassa ei ole outoa. Siis, tulevaisuuden Helsingin mieleen tuovassa Dystopoliissa gangsterit sotivat pitkin rajalinjoja, jotka on vedetty musiikkimieltymysten mukaan. Päähenkilö Hanuman yrittää pitää haulikonluodit erossa suojatistaan ja samalla saada tolkkua itsestään ja menneisyydestään.

Kunpa outouden lisäksi kiinnostavuuskin olisi kantanut alkua pidemmälle. Tykästyin lähinnä tarinan jouhevaan rakenteeseen ja Hyvösen luomaan mystiseen maailmaan, mutta useimmat juonenkäänteet, taistelu- ja takaa-ajokohtaukset sekä yllättävän runsas väkivalta eivät miellyttäneet. Loppuhuipennus tarjosi yllättäviä paljastuksia mutta myös uusia kysymyksiä, enkä lopultakaan päässyt oikein perille, mistä tämä kirja tahtoo kertoa. Oliko se tarkoituskin? Oli tai ei, viimeiset sanat luettuani jäi seurakseni sen sortin typerrys, joka harvoin on erinomaisen lukukokemuksen merkki.  

Tuulten yhä viiletessä kylmän rautatuolin viehätyvoima vain kasvaa entisestään.

Tämä oli toinen kerta, kun luin Kuninkaiden koitoksen, nyt alkukielellä.

Kirjassa Martin jatkaa siitä, mihin Valtaistuinpelissä jäi. Eikä pelkästään juonellisesti. Jos joku pelkäsi sarjan 700-sivuisen ykkösosan luettuaan, ettei Martin pysty pitämään kirjoittamisen tasoa korkealla 800-sivuisessa kakkososassa, pelkäsi turhaan. Martin tykittää kyllä taattua laatua, ja lukija voi huolettomana luottaa saavansa, mitä on tilannut.

Tarinan osalta Kuninkaiden koitoksessa on äärimielenkiintoisia ja kiinnostavuudeltaan maltillisempia osia. Jännittävimmät luvut sijoittuvat Muurin tuolle puolen, Kapeanmeren tuolle puolen ja Arya Starkin matkaan, kun taas kukkoilevien kuninkaiden kotkotukset etelässä tuntuvat tyhjänpäiväisemmiltä. Jälkiviisaana on helppo osoitella sormella näkökulmahenkilöitä, joiden jättäminen pinnallisemmalle huomiolle olisi pitänyt kokonaisuuden paremmin kasassa. Jo kakkososan loppuun mennessä tarina on levinnyt holtittomasti, mutta vielä pahempaa on luvassa.