Puolikuu

Minusta kirja ei ollut oikein mistään kotoisin. Vaati suuremmoista tahdonvoimaa jaksaa lukea se edes loppuun. Kirjan ainoa ilo oli poimia hahmot Kalevalasta, eh, muuten hahmot olivat todella epäsamastuttavia ja kieli kirjassa paikoitellen aika ällöä.

En suosittele kennellekään.

Raah, pitäisi selkeästi valita tarkemmin, mitkä kirjat lukee ja _ostaa_. Mustesydämestä ihan vielä tykkäsin, mutta olihan sekin jo jotenkin kuiva. Ompas tämäkin. Ideahan on kivan kiva, omaperäinen ja siisti. Haluaisin itsekin ehkä lukea itseni johonkin tarinanaan, joten siinä on onnistuttu.

Hahmot nyt menettelevät, osa on jopa ihan hyviä (kuten Tomusormi ja Fenoglio), mutta eivät herätä juuri minkäänlaisia tunteita. Sama se, kuolevatko vaiko eivät. Lisäksi teksi on jotenkin kömpelöä ja siinä on yritetty olla liian hienoja. Rakkaus-höpötystä en voi sietää ja paritus Meggie ja Farid on paitsi epäuskottava, myös ankea.

Plussaa voisi antaa omaperäisestä maailmasta, ennalta-arvamattomuudesta ja kauniista nimistä. Ja onhan tämä nyt sen verran kiinnostava, että vaikka onkin suht pitkä (<600 sivua), jaksaa sen lukea.

No huhhuh, ihan vaivoin sain luettua. Olin kerran lukenut Liraelin joskus, ja ihan siitä pitänytkin, sekä hyllyyn tämän hankkinut. Pakkohan se oli kahlata läpi ja hiukan kiinnostikin.

Mutta! Mitä voi odottaa kirjalta, jossa on about 500 sivua (ottaen huomioon leveät marginaalit ja ison fonttiin) tungettu liian täyteen juonenkäänteitä ja taikaa? No, kaikki nyt vaan sattuu tapahtumaan hirveällä vauhdilla ja uusia taikajuttuja esitellään suunnilleen yksi kymmentä sivua kohti. Ei näin. Juoni oli varsin tylsä voitetaan-hirveä-pahis ja kirjailijan sanahienostelu otti päähän. Voisin melkein laskea, kuinka monta kertaa mahdettiin mainita "tuuli käy.." ja kuinka monesti korostettiin, miten tekniikka ei toimi vanhassa valtakunnassa. Kurittoman koiran ja Moggetin tarina nyt oli ehkä kiinnostavinta, mitä kirja antoi.

Lisäksi vielä mainitsisin, että "vainajakätyrit" ja "Nick-olio" vievät hiukan uskottavuutta teokselta. Onneksi ei tarvitse lukea toista kertaa.

PS. Heti tuli miinus-piste, kun ilmaisin, ettei kirjaa vaan kannata lukea.

Tämän kirjan heikkous on tarinat 2-4. Ennen kirjaa, näin Pedon sydän -elokuvan. Se oli aivan ihana ja liikuttava, oli pakko lukea kirjakin. Ensimmäinen ja viimeinen tarina ovatkin samat kuin elokuvassa. Nämä luinkin hetkessä ja ah. Mutta! osien 2-4 lukemiseen meni lähes kuukausi, niin tylsiä olivat. Kauhuesimerkkinä "Pedon silmä", joka oli vieläpä varsin pitkä. Tarina sisälsi runsaasti ärsyttäviä hahmoja, huonoa huumoria ja Kingin kirjoille pakollisen seksi-kohatuksen. *huoh* Neljäs ja viides osa olivat sen verran lyhyitä että ne vielä luki.

Hyvinä puolina teoksessa on ehdottomasti viittaus Mustaan torniin, ajankuvaus ja Ted Brautiganin ja Bobbyn ystävyys.

Antaisin kirjalle ehdottomasti viisi tähteä ilman kolmea ylimääräistä tarinaa. Elokuvaa suosittelen kaikille, mutta kirjaa ei kannata lukea ainakaan kokonaisuutena.

Olen samoilla linjoilla Mirja Fellin arvostelun kanssa.

On hieman hämmentävää, miten näikin lyhyt kirja voi olla niin tuskaista luettavaa. Takaskansi lupailee jotain hyvin mystistä ja arvoituksellista mutta, pettymys oli kuitenkin karvas.

Kirjan henkilöt eivät herätä muuta kuin negatiivisia tunteita (mikä on sekin jo toki JOTAIN), juonenkulussa ei tapahdu mitään erityisen kiinnostavaa ja tunnelma on alusta loppuun olematon. Oikeastaan koko kirja on varsin hengetön. Myös kirjan kerronta tökkii ja pahasti. Kirjassa ei ole kunnollisia lauseita, vaan lähinnä yhden ja kolmen sanan väliltä olevia yritelmiä. Tälläistä tekstiä kun on erittäin tympäisevää lukea.

En voi suositella tätä kenellekään, ajan ja hermojen raastoa.