Morndun

Luin Harry Potter And The Half-Blood Princen uudestaan koska en muistanut siitä juuri mitään. Lukukokemuksena yllätti positiivisesti; vaikka muistin jotenkin juonen pääpiirteet niin oli paljon niin sanotusti uusia asioita. Jehudielin kanssa olen samaa mieltä siitä, että ei olisi malttanut jättää koskaan kesken vaikken kovin suuri potter-fani edes ole.

Tarina lähti käyntiin tasaisella otteella, tosin suunnilleen joka kertahan Harry on poistunut Dursleyiltä vähän eri tavalla. Tällä kertaa tutustuttiin heti alussa Slughorniin joka yllätti Harryn ja kumppanit olemalla uusi liemiprofessori. Harryn kiihkeä Malfoy-vakoilu pisti kyllä vähän ärsyttämään kun se ei tuntunut kovinkaan kiinnostavalta. Vaihtelua edellisiin osiin toi se, että Hogwarts eli Tylypahkakaan ei olekaan enää niin turvallinen kuin ennen. Eikä ole Viistokujakaan. Vaaran tuntu tuli tässä osassa lukijalle hyvin tutuksi. Huomaa myös, että Harry on haluttu pitää normaalina teinipoikana eikä minään yli-inhimillisenä "Chosen One:inä", vaikka häntä siksi nimitetäänkin.

Mielenkiintoisinta niin minusta kuin varmasti monesta muustakin olivat tutustumiset Voldemortin nuoruuteen ja selitysten hakeminen hänen käytökselleen. Se taisi muutenkin olla tämän kirjan varsinainen tarkoitus.

Suosikkihahmokseni nousi, yllätys kyllä, Severus Snape. Harryn viha häntä kohtaan on lähes käsin kosketeltavaa, tietäisipä tuo vain totuuden Snapestä. Yksi asia kuitenkin jäi mietityttämään, eli kuinka Harry voi tietää miten tuhota Horcruxit koska muistaakseni Dumbledore ei hänelle kertonut sitä tai sitten minulta vain meni jotain ohi...

Kokonaisuudessaan tämä oli hyvinkin viihdyttävä Potter-osa, nousi yhdeksi sarjan suosikeistani. Antamani neljä tähteä pysyvät.

Kun tartuin Kryptaan, minulla ei ollut juuri mitään ennakko-odotuksia; tiesin vain sen sijoittuvan 1800-luvulle. Osa juonenkäänteistä yllätti, mutta osan pystyin hyvin arvaamaan etukäteen. Kaksi tarinaa kulkevat hyvin yhdessä, 1800-luvun loppu ja nykyaika. Mielenkiintoiseksi tarinan tekee se, kuinka ne alkavat liittyä yhä enemmän ja enemmän toisiinsa vaikka aluksi kaikki tuntuu hyvin irralliselta.
Alkupuoli kirjasta on hieman tarinan venyttämistä ja lähes puoli kirjaa ehtii mennä ennen kun tarina pääsee vauhtiin ja varsinaiseen ytimeensä. Muutamat yliluonnolliset tapahtuman muuttavat kokonaan käsitystä tarinasta, joka ilman niitä tuntuu historialliselta romaanilta, mutta linkittyy näiden ansiosta fantasiaan. Minun lukukokemustani yliluonnollisuus tässä yhteydessä kyllä hieman häiritsi. Kiinnostusta pitävät yllä esimerkiksi tarot-korttipakka joka yhdistää molempia kertomuksia. Kirjan sisäkansista löytyvät kuvat piristävät ja erottavat kirjan muista. Tätä varten tehty vaivannäkö myös hieman yllättää: vartavasten sävelletty kappale sekä kirjaa varten suunniteltu Bousquetin/Vernierin tarot-pakka. Alusta löytyvän kartan olisi voinut toteuttaa selkeämminkin.
Kokonaisuudessaan tämä oli mielenkiintoinen romaani enkä olisi aina malttanut lopettaa lukemista kesken, sen verran tunnelma toisinaan tiivistyi. Arvosanaksi annoin tälle neljä tähteä.

Mustan kuningattaren lohikäärmeet, kuten arvata saattaa, sijoittuu Kronikoiden kakkos- ja kolmososien välimaastoon. Suurintä roolia tässä osassa näyttelee Sininen valtiatar Kitira, joka etenee seikkailusta toiseen niin uskollisen Skie-lohikäärmeensä kuin ennalta arvaamattomienkin tahojen avustamana. Myös kaikkien himoamalla lohikäärmekristallilla on tärkeä osa tarinassa.
Kertomus on enimmäksen Kitiaran ja Lauranan kamppailua päämääriensä eteen, mutta oman mausteensa seikkailuihin tuovat monet muutkin vanhat tutut, kuten Derek Kruununvartia. Uusia kasvojakin luotu tätä opusta varten, mainittakoon vaikkapa keisari Ariakaan noita Iolanthe. Hyvin valotetaan myös kreivi Sothin elämää ja Mustan kuningattaren päähänpinttymän takia Kitiara joutuu lopulta epäonnekseen kohtaamaan pelätyn kuolon ritarin.
Itse pidin tässä eniten siitä, että huomiota kiinnitetään Kitiaraan enemmän kuin Kronikoissa ja hänen tarinaansa kerrotaan tarkemmin. Laurana kumppaneineen etenee samanaikaisesti toisaalla ja heistä totta kai kerrotaan myös, mutta minä kiinnostuin tällä kertaa Kitiaran roolista. Harmittavinta oli Tanisin ja lopun porukan poissaolo, muttei se sinänsä häirinnyt tarinan edetessä jouhevasti.
Jotkut juonen käänteet jäivät kyllä häiritsemään tyylillä, että "oliko tuon nyt pakko mennä noin kun olisi ollut parempi tehdä näin", mutta lopputulos oli kuitenkin viihdyttävä. Näitä Kadonneita kronikoita lukee mielellään kun saa taas palata vanhaan tuttuun maailmaan ja lukea tutuista hahmoista aikaisemmin kertomattomia tarinoita.

Luettuani Kaaoksen käden totesin sen melko viihdyttäväksi. Edellisten osien taso vaihteli, mutta yllätyin huomatessani kuinka tämä piti otteessaan. Kirjahan jatkaa siitä mihin edellisessä osassa, Käärmemaagissa, jäätiin.
Patryni Haplo palaa Chelestralta Nexukseen vain todetakseen, että lohikäärmeliskot ovat ehtineet hänen edelleen. Haplo on alkanut yhä enemmän ajattelemaan omilla aivoillaan huomattuaan, ettei hänen herransa ole kiinnostunut lohikäärmeliskoista, joiden tavoitteena on aiheuttaa kaaos koko universumiin. Xarilla, Nexuksen herralla, on toinen pikku apulainen eli Mana-poika, jonka Haplo oli tuonut Nexukseen. Nyt hän joutuukin viemään pojan takaisin ilmamaailmaan vaikkakin pitkin hampain. Xarin suunnitelmissahan on saada haltuun koko maailmankaikkeus, ja Manan avulla hän olettaa saavansa ilmamaailman. Haplo kohtaa lohikäärmeliskoja minne sitten meneekin ja joutuu ottamaan yhteen näiden kanssa estääkseen niiden yhtä valtaisan suunnitelman kuten Xarinkin on.
Minusta mielenkiintoinen yksityiskohta lukemissani Kuoleman portti –kirjoissa on ollut se, että ne toimivat ikään kuin Haplon päiväkirjoina ja hänen raportteinaan. Myös kirjojen lopusta löytyvät pitkät selitykset perehdyttävät tämän maailmankaikkeuden saloihin, mutta minä en ole jaksanut lukea niitä kovin tarkkaan. Haplo on kiintoisa hahmo ja eri maailmojen yksityiskohtia on rakennettu pikkutarkasti. Häiritseviä asioitakin löytyy, kuten ensimmäisessä osassa kuolleen henkilön, Käsi-Hughin, henkiin herättäminen.
En sanoisi tätä mitenkään huonoksi sarjaksi, mutta parantamisen varaakin olisi ollut. Mielenkiintoinen asia sarjassa on myös se, että se sijoittuu maapallon tulevaisuuteen ja voimakkaat sartanit jakoivat sen neljään muuhun maailmaan. Itselläni kuitenkin Dragonlance pysyy aina ykkösenä Weis & Hickman –kaksikon tuotannossa.

Minullekin uuskumma on aivan uusi tuttavuus ja fantasian ystävänä päätin tutustua siihen kun törmäsin tähän teokseen kirjastossa. Kokoelma valottaa hyvin toisenlaista fantasiaa kuin mihin yleensä olemme tottuneet. Joitain tarinoita lukiessani mietin, miten tämä muka liittyy fantasiaan, mutta viimeistään lopussa paljaistui jotain hyvinkin odottamatonta ja järkeisti tämän olevan osa fantasiakirjallisuutta. Toisista tarinoista pystyi jo heti alusta alkaen kertomaan niiden olevan fantasiaa.
Oudoimpian tarinoita minusta olivat ensimmäinen, Jeff VanMeerin Salainen elämä, ja Margo Lanagan Kun siskoni laulettiin pikeen. Jälkimmäisestä en saanut irti niin paljoa, että olisin ymmärtänyt sitä. Myös Stepan Chapmanin Afasian valtionsalaisuudet yllätti outoudellaan, mutta mielestäni löysin jotakin selittävää sieltä pinnan alta, vaikka kerronta alkoikin välillä puuduttamaan... China Miévillen Lemmikin yli hyppäsin, koska se ei tuntunut mielenkiintoiselta. Tosin en tiedä menetinkö jotain...
Suosikeikseni nousivat Kelly Linkin Taikuutta vasta-alkajille, ehkä sen takia, koska sen maailmaan oli helpointa eläytyä, ja Gene Wolfen Kehdosta. Siinä oli jotain puhuttelevaa. Pidin kovasti myös viimeisestä tarinasta, Jeffrey Fordin Jäätelön valtakunnasta. Tarinan puoleen väliin mennessä olin täysin ihastunut siihen, mutta lopun juonenkäänne hämmästytti ja petti odotukseni hieman toisen tyylisestä tarinasta. Siltikin, Jäätetön valtakunta on hyvin oivaltava ja lukijan odotukset, kuten minun, menevät täysin metsään novellin edetessä.
Vaikka ne haltijat ja kääpiöt puuttuvatkin, tätä ei pidä säihkähtää vaan tarttua siihen innokkaasti jos ei-niin-perinteinen fantasia kiinnostaa.

Minusta tämä ei ollut niin mahtava teos, että olisin itkenyt. Tämän luettuani tuntui, että se oli tehty enimmäkseen selittämään aikaisempien Potter-kirjojen tapahtumia ja asioita. Kirja kääntää aiemmat oletukset tapahtumista päälaelleen ja lukija huomaa olleensa väärässä yhden sun toisen asian suhteen.
Pitkä aikaväli, jossa tarina on kerrottu, toisinaan tuntuu pitkäveteiseltä ja mukaan on tungettu tapahtumaa täytteeksi. Joudun kuitenkin kohottamaan hattuani Rowlingille hänen tarinankertojan kyvystään. Parasta kirjoissahan on ennalta-arvaamattomuus ja tästä löytyy juonenkäänteitä toisen perään. Tapahtumapaikkoja ja sivuhenkilöitä vilisee niin kuin aiemmissakin Potter-saagan osissa. Päähenkilöt ovat kasvaneet ja heistä on tullut moniulotteisempia sarjan edestessä. Ilmeisesti hahmolauman valtaisan määrän vuoksi sitä verotetaan tässä melko rajulla kädellä aikaisempiin teoksiin verrattuna.
Kuoleman varjelukset ei edes komealta kalskahtavasta nimestään huolimatta tehnyt minuun vaikutusta. Kuten monet muutkin, olen sitä mieltä, että lopun epilogi on täysin turha ja minusta oli järkyttävää lukea sitä. 17-vuotiaiden ja nuorempien kapinointi tulee selväksi ja halu näyttää kuinka maailma pelastetaan.
Rowling on Potter-kirjoillaan luonut upean fantasiamaailman, sitä ei käy kiistäminen. Paljon on kirjoissa ollut juttuja mistä olen tykännyt, mutta sen verran lapsellisuutta niissä on henkilöhahmojen "täysi-ikäiseksi" tulemisen jälkeenkin, että minä tunnen kasvaneeni näistä ohi.
Loppuun on vielä pakko kommentoida, että minusta kaikki suomennettujen Potter-kirjojen kansikuvat ovat kamalia. Alkuperäiset olisivat olleet paremmat enkä ymmärrä miksei niitä voitu käyttää...
Arvosanaksi Kuoleman varjeluksille antaisin 7½.