Nyt päästiinkin jo vauhtiin! Kerta kaikkiaan parempi kokonaisuus kuin sarjan ensimmäinen kirja. Juonta löytyi, ja aika paljonkin. Lisää iloa lukemiseen toivat murteet, joita kirjan henkilöt puhuivat. Nonna on saavuttanut enemmän voimia kuin ensimmäisessä osassa. Silti hän on vielä aika nuori, ja häntä opastamassa on monta vahvaa hahmoa. Myöskin Nonnan puoli mietityttää; onko hän hyvä vai paha? Hän pitää kylmästä ja pimeydestä, ja taitaa olla uponnutkin siihen puoliksi. Lopussa tapahtunut kohtaaminen ja Nonnan lupaus nostavat vielä arviotani. Huonoina puolina pitäisin Nonnan tiettyä neutraaliutta. Missä hänen tunteensa ovat? Hän suhtautuu liki kaikkeen kuin jääkalikka, ja muutenkin tunteiden ja tuntemusten vaikutusten kuvaaminen on jäänyt hyvin vähille kaikkien tapahtumien ja maisemien kuvaamisen varjossa. "Varjoissa vaeltaja" sai tarttumaan heti seuraavaan sarjan kirjaan innosta väpättäen. Odotan siitä vieläkin mehevämpää kokoinaisuutta kuin tästä, uskon sarjan vain paranevan vanhetessaan!

Kannen perusteella valittu kirja osoittautui "ihan kivaksi". Alku oli jotenkin liian tavallinen, eikä kerronta temmannut mukaansa. Jätin kirjan kesken, melkein vein takaisin kirjastoon, mutta jostain syystä jatkoin sittenkin lukemista. Alun tapahtumat oli kuvattu samaan aikaan liian nopeasti ja jotenkin huolimattomasti. Ihan kuin kirjoittaja olisi tahtonut alusta eroon sillä siunaaman hetkellä. Nonna ja Gunhilde olivat koko ajan ensin muuttamassa, sitten asettumassa aloilleen ja taas muuttamassa. Juuri oli Nonna päässyt vankityrmästä kun taas häntä vainottiin. Kun viimein ensimmäiset 150 sivua olivat takana, tarina saattoi alkaa. Skaflocin raunioilla kirja viimein sai minusta pikkuisen otteen. Loppua kohden jännitys ei kiristynyt. Aivan kuin olisi lukenut jonkin paremman kirjan alkua. Loppuratkaisu oli mitäänsanomaton, mutta kelvollinen. Kerta kaikkiaan hyvän sarjan ainoa huono osa. Olen onnellinen kuitenkin että tuli luettua, seuraavat osat ovat huomattavasti parempia.

Heti kirjaan tartuttuani olin koukussa. En sillä lailla koukussa, kuin yleensä kirjaan ollaan, vaan täysin transsissa. Tässä se nyt oli, se kirja jota olin etsinyt jo kauan! Alku kiehtoi heti, lähinnä minäkertojan ansiosta. Sellaisia fantasiakirjoja on harvassa. Lisäksi tämän kertojan äänessä oli tiettyä syvyyttä, tapahtumista kerrottiin muutakin kuin vain "sitten tuota sitten tätä sitten tuo kuoli". Kirja oli enemmän kuin todellinen, se oli vielä todellisempi. Salamurhaajan oppipoika on viisitähtisen upean arvostuksensa ansainnut, ainoana haittana oli tässä ensimmäisellä lukukerralla julmuus. Ehkä 13-vuotias oli silloin vielä liian nuori lukemaan tätä. Mutta en voinut jättää keskenkään. Näin tästä sarjasta unia viikkotolkulla.