Nafisan

Hauskaa lukea joskus venäjästäkin käännettyä kirjallisuutta, johon ei paljoa klassikoitten lisäksi tule törmättyä. Metro 2033 on klaustrofobista dystopiaa, jonka lupaus pitkästä kirjasta, tuhoutuneesta sivilisaatiosta ja morsoista (ystäväni käyttämä sana hirviöistä) saivat myös kiinnostuksen teosta kohtaan lisääntymään. Paljon morsoja pelottavampia olivat kuitenkin fasistit. Pahuus ihmisessä onkin minusta aina tuntemattoman pelkoa pahempi. Tämän vihollisen kaikki tuntevat.

Teoksessa seurataan protagonisti Artjomia Moskovan metrotunneleissa. Asemat muodostavat yksittäisiä kaupunkeja tai laajempia liittoutumia, joista osa keskittyy maatalouteen, toiset kaupankäyntiin - toiset taas ovat sissisodassa keskenään. Kaikki tunnelit eivöt ole turvallisia, vaan vaara voi vaania kaikkialla.

Alle kolmessakymmenessä vuodessa maailma metrotunneleiden ulkopuolella on muuttunut asuinkelvottomaksi, mutanttien leikkikentäksi. Ulos ei ole asiaa, ellei satu olemaan sankari, stalker, eräänlainen arkeologia muistuttavan ammattiryhmän jäsen, joka erikoisvarusteissaan noutaa hyödykkeitä maan pinnalta. En tiedä, kuinka uskottavaa on säteilyn aiheuttamien mutanttien syntyminen tuossa ajassa - eihän Tšernobylin onnettomuuskaan aiheuttanut vastaavia olentoja.

Uskottavuuden taso vaihtelee pitkin kerrontaa uskottavasta uskomattomaan. Etenkin ennalta arvattavuus Artjomin suhteen oli välillä ärsyttävää: hänelle ei koskaan käynyt liian huonosti, vaan hän pelastuu tilanteesta kuin tilanteesta, niin kuin todellisen sankaripäähenkilön kuuluukin. Gluhovski esittää teoksessaan paljon mielenkiintoisia näkemylsiä uskonnoista ja pelottavista ideologioista. Teoksen vahvinta ainesta ovat pohdinnat siitä, kuinka sukupuuton partaalla olevat ihmiskunnan rippeet rakentavat uutta maailmaa ja yrittävät selvityä uusilla ehdoilla.

Onneksi metron kartta on kuvattu kirjan etukannen lieppeeseen, sillä tarinan seuraaminen muutoin on varsin vaivalloista. Viimeisten kolmen sivun juonikäänne on todella loistava, sillä en odottanut sitä ollenkaan. Hienosti päätetty teos! Gluhovski kuvaa hienosti ihmisyyden monimuotoisuutta, niitä rumiakin puolia ja esittelee samalla venäläisen näkökulman lähimenneisyyden taoahtumiin. Suosittelen teosta dystopian ja kauhun ystäville, joita ahtaat metrotunnelit, pimeä ja epävarmuus eivät ahdista. Liikaa.

Siilosta on vaikea puhua paljastamatta liikaa. Teos on jaettu nopealukuisiin kappaleisiin kuin pieniin novelleihin. Monet yöunet lyhenivät, kun kirjaa ei voinut laskea käsistään.

Howey on luonut mielenkiintoisen yhteiskunnan henkilöhahmoineen ja suosikikseni nousi takakannessakin mainittu Jules. Teosta on verrattu Nälkäpeliin, mutta Jules on Katnissiin ja muihin nuorten dystopia-sarjojen sankarittariin verrattuna paljon kypsempi ja vahvempi, mutta silti tuore. Mieletön mimmi!

Fallout 3 -pc-peliä pelanneena huomasin joitakin samankaltaisuuksia maailmojen välillä, mutta ne saivat minut vain pitämään teoksesta enemmän.

Jos et ole vielä lukenut tätä laadukkaasti kirjoitettua teosta ja dystopia kiinnostaa, suosittelen tarttumaan Siiloon!

Itärannan teoksen kieli on paikoin hyvin runollista ja teksti virtaa kuin vesi. Kirjailija on onnistunut löytämään zeniläisen tietoisen läsnäolon ja kirjoittamaan sen rivien väliin. Se tulee esiin muun muassa hiljentymisenä teeseremoniaan, sen arvokkuudessa ja rauhallisuudessa.

Kyseessä on siis kertomus ajasta sen jälkeen, kun ihmiset haavoittivat maailmaansa ja menettivät sen. Kertomus, joka voi sijoittua joko muutaman sadan tai tuhannen vuoden päähän. Itäranta kertoi kerran haastattelussaan, että tämä valinta on tarkoituksellinen, jotta jokainen lukija voi itse päättää kuinka kauaksi tulevaisuuten tapahtumat sijoittaa. Kuinka pian todellisuus saavuttaa fiktiossa esitetyn tilanteen?

Teoksessa esitellään armeijan ankaran valvonnan alaisena elävä pieni kylä. Päähenkilönä seurataan noin vuoden ajan 17–vuotiasta Noriaa, jonka isä on Teemestari. Teemestari on veden vartija ja teeseremonian suorittaja. Teemestarin asema periytyy yleensä isältä pojalle, mutta Noria on perheen ainoa lapsi ja perii isänsä tittelin ja aseman, vaikka nainen Teemestarina jakaakin mielipiteitä. Norian edeltäjät ovat piilotelleet sukupolvien ajan salaisuutta, joka voi paljastuessaan vaaraantaa useammannkin ihmisen hengen.

"Perinteisestä" dystopiatarinasta poiketen, teoksen viimeinen lause antaa lupauksen paremmasta ja synnyttää pienen toivon lipinän "Tänä aamuna maailma on tomua ja tuhkaa, mutta ei toivosta tyhjä." (s. 266)

Sarasvatin hiekkaa oli kirjoitettu valmiiksi jo vähän ennen loppuvuoden 2004 suurta tsunamia, joten aihe ei teoksen ilmestyessä olisi voinut olla ajankohtaiseepi. Teos sijoittuu läheiseen tulevaisuuteen, 2020-luvulle. Isomäen teos tarjoaa uhkakuvan siitä, mitä voisi tapahtua, jos globaaliin lämpenemiseen ei reagoida ajoissa ja jos siihen ei ole olemassa pysähdyskeinoja.

Kuten olettaa saattaa, teos on hyvin tieteellinen ja Isomäen tapa kirjoittaa käytännössä kaikki tietämys auki teokseen vaikeuttaa paikoin romaani-muotoisen ts. juonivetoisen teoksen lukemista, sillä tämä ei ole tietokirja, vaikka sen sisältämä tiede onkin lähes täysin todenmukaista. Teoksen lopussa Isomäki kertoo vielä mikä oli totta ja mikä keksittyä.

Sarasvatin hiekkaa on hyvin Hollywood-tyylinen, käytännössä valmis käsikirjoitus elokuvalle. Aku Louhimiehen ohjaamasta elokuvasovituksesta ei muuten ole puhuttu pariin vuoteen, mutta jos projekti mahdollistuu uskoisin teoksen toimivan vielä paremmin valkokankaalla kuin tekstinä.

Olisi ihan vertailun vuoksi hauskaa tutustua myös teoksesta tehtyyn sarjakuvasovitukseen. Sarasvati on muuten joen lisäksi myös kirjallisuuden ja oppimisen jumalatar, joka esiintyy yleensä valkoisen joutsenen kanssa - kuinka sopiva kaksikko suomalaiselle kirjallisuuden opiskleijalle, kuten itselleni. Teoksessa myytit ja tiede kohtaavat jännittävällä tavalla.

Vuoteen 2001 sijoittuva prologin jälkeen teos on jaettu kolmeen osaan: Vettä ja hiekkaa, Hiekkaa ja jäätä, Jäätä ja vettä. Epilogi ajoittuu vuoteen 2026. Pääteemoina ovat mm. syklisyys, fraktaalikuvioiden toistuvuus luonnossa sekä kuinka hiekka peittää alleen menneisyyden ja kadonneiden korkeakulttuurien kehittyneen teknologian.

Kerronta etenee useamman henkilön näkulmasta. Keskeisimpiä hahmoja ovat venäläinen Sergei Savelnikov, merentutkija ja sukellusvene Lomonosovin kapteeni, suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen, intialainen meriarkeologi Amrita Desai sekä filippiinien kiinalainen mannerjäätikkötutkija Susan Cheng.

Jännitystä kehitellään pitkään, kunnes jossain puolivälissä kirjaa alkaa tapahtua enemmän. Silti missään vaiheessa ei tullut mieleeni, että olisin jättänyt lukemisen kesken, jokin kirjassa piti kiinni imussaan. Kenties se sama, joka kiehtoo dystopiossa, tietty uhkan ilmapiiri.

Luin Jonathan Swiftin klassisen satiirisen utopian vuoden 1957 suomennoksena, jonka kieli oli ihastuttavaa ja loi menneen ajan tunnelmaa. Yllätyin lukiessani, että tässä kokoonpanossa oli Gulliverin retkistä vasta kaksi ensmmäistä, eli matkan lilliputtien ja jättiläisten luo. Teos on kaukaisesta kirjoittamisajankohdastaan huolimatta hyvin helppo ja nopealukuinen, vaikka lastenkirjaksi tätä en laskisikaan. Swift nimittäin näpäyttää aikalaista ihmistä hyvinkin tuoreella tavalla (mm. aseiden järjettömyydestä).

Päätit sitten avata tämän kirjan. Luotimmekin siihen, että tekisit ennemmin tai myöhemmin niin. Työnnä kirja takkisi alle, etsi rauhallinen paikka, varmista ettei kukaan näe. Ja sitten lue. (s. 7)

Yllä oleva lainaus on kokoelman ensimmäisesta novellista, nimeltään "Esipuhe", joka on kirjoitettu tätä kokoelmaa varten ja avaa niin kirjailijan kuin hänen käyttämänsä reaalifantasia-käsitteen taustoja.

Novellikokoelmille tyypilliseen tapaan osa novelleista on toisia parempia, lukijastakin riippuen. Suosikkinovellikseni nousi kokoelman ensimmäinen varsinainen novelli "Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1", joka vei myös Portti-kilpailun voiton vuonna 1996. Muita suosikkejani ovat "On Murmaa kaatunut!" ja "Alla pinnan Toiseus piilee".

Toiseus piileskelee mekaanisten puitten ja myyttien joukossa. Se on pelottava, erilainen ja löytyy jokaisen lukijan silmästä. Runonkaltainen novelli vieraannuttaa lukijansa kertoakseen tälle jotakin itsestänsä - omista asenteista ja uhkakuvista. Se on koneiden ja humanismin liiton synnyttäma oxymoron. Novelli edustaa hyvin koko kokoelmaa, surullisena ulkopuolisuutena ja melankolisena esityksenä.

Suurin osa varmaan tietää perustarinan: Pikku prinssi asuu asteroidilla B 612. Koti on hyvin pieni, mutta se ei prinssiä haittaa, sllä hän pystyy katsomaan auringon laskun uudelleen vain siirtämällä tuoliaan hiukan. Asteroidilla on kaksi polvenkoirkuista, toimivaa tulivuorta ja yksi sammunut. Prinssi nuohoaa ne kerran viikossa. Muutoinkin prinssin arki kuluu tavanomaisten askareiden parissa kuten baobab puiden taimia kitkien ja puhumalla hänen ainutlaatuiselle kukalleen.

Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen siellä, missä hän on. (s. 74)

Tutustuessaan naapureihinsa prinssi paljastaa monia ihmisyyden ongelmakohtia: hän tapaa monia lapsuutensa kadottaneita, turhamaisia ihmisiä ja mm. juopon, liikemiehen (joka väittää omistavansa kaikki tähdet) sekä katulampun sytyttäjän, joka tahtoisi vain nukkua. Hahmot saavat miettimään, kuinka jokainen ihminen on kuin asteroidi: meillä on omat ratamme, ohitamme usein toisiamme edes huomaamattamme ja välillä törmäämme yhteen tuhoisinkin seurauksin. Satu, joka on säilynyt hyvinkin tuoreena ja ajattomana.

Tarinan kertoja on mies (kirjailija itse?), jonka lentokoneeseen tulee vika ja hänen täytyi laskeutua aavikolle. Prinssi löytää miehen ja pyytää tätä piirtämään lampaan, ja kun hän kysyy jotakin, ei hän ole tyytyväinen ennen kuin hänelle vastataan. Tässä vaiheessa prinssi on ollut Maassa jo vuoden. Minun tulkintani prinssistä oli, että hän oli miehen luoma illuusio, jolle puhumalla hän säilytti rauhallisuutensa ja järkensä korjatessaan konettaan ja yrittäesään säännöstellä juomavettä. Tai sitten hän oli vain tavallinen pikkupoika, hyvin vilkkaalla mielikuvituksella varustettuna.

Tarinan loppu on hyvin surullinen. Parhaiten mieleeni jäivät hatunnäköinen, norsun niellyt boa ja hellyttävä kettu, jolle mies oli piirtänyt liian pitkät korvat. Suosittelen Pikku prinssiä lämpimästi kaikille, jotka ovat epäröineet tarttua tähän aikaisemmin - myös klassikkokammoisille. Kyllä tämä on asemansa ansainnut, kenties yksi suosikkiklasarini.

Olen lukenut Krohnilta aikaisemmin vain Tainaronin, joka lumosi erikoisella kerrontatavallaan. Tainaronia ja Hotel Sapiensia yhdistää yksi erityinen krohnmainen ominaisuus: jokainen luku on kuin oma saarensa, mutta pienet palaset muodostavat yhdessä kokonaiskuvan maailmasta - ja se kuva käsittelee ihmisyyttä, joskus hyvin yllättävilläkin tavoin.

Kertojana suurimmassa osassa lukuja on Väinö K., mies, joka nuorempana harrasti pilvibongaamista. Hahmojen nimet ovat hyvin erikoisia ja ne kuvaavat enemmän heidän ammattiaan tai tapojaan kuin olisivat oikeita ristimänimiä. Sivuilla seikkailevat mm. Higgsin bosoni, Kukkakauppias, Hullu, Hävytön ja Eukko.

Krohnin teoksessa vilisee myös erilaisia olioita, jotka haastavat elämisen muotoja, yhdistämällä orgaanisen materian koneeseen. Kaitsijat, näkymättömänä pysyttelevä tekoäly, joka on yksi tai monta, ovat kehittyneet ihmiskunnan rengistä heidän isännäkseen. Kaitsijat käyttävät apureinaan Nunnia, lihan ja koneen hybridejä, jotka pitävät Hotel Sapiensin pyörimässä toimimalla mm. hoitajina, vanginvartijoina ja ruokalan täteinä. Erään mielenkiintoisen olentojen ryhmän muodostavat Ennallistetut, menneiden aikojen tieteen ja filosofian suurmiesten saippuakuplamaiset hologrammit, jotka pitävät luentoja, joille kaikkien asukkaiden tulee osallistua.

Tekstin yllä leijuu epämääräisyyden ja epätietoisuuden ilmapiiri. Kaikkea ei paljasteta ja vain useammalla lukukerralla alkaa muodostaa syvempiä yhteyksiä. Hotel Sapiens ei välttämättä ole Krohnin terävintä kärkeä (vaikea sanoa tutustumatta hänen laajaan tuotantoonsa tämän paremmin), mutta sen sisältämä idea on kiehtova ja herättelevä. Jos tahdot haastavan kirjan luettavaksesi, Hotel Sapiens on tällaiseen erittäin hyvä valinta. Krohn ei tarjoile valmiiksi pureskeltua vaan haastaa lukijansa allegorioillaan.

Teoksen aihepiirit ovat hyvin ajankohtaisia: jonkin onnettomuuden johdosta viimeiset ihmiset elävät Hotel Sapiensissa, jota ympäröi sumupilvi, suojakupu, jonka läpi ei näe. Maailma sen rajojen ulkopuolella on todennäköisesti tuhoutunut kokonaan tai ainakin se on saastunut elinkelvottomaksi. Vapaus tarkoittaa, että voi valita väärin, ja kun ihmiskunta on valinnut riittävän monta kertaa väärin, voivat sen viimeiset edustajat löytää itsensä Hotel Sapiensista.

Oli hienoa kuulla, että Hotel Sapiens valittiin pääsi Finlandia-ehdokkaaksi.