Varjolehti

Ikävä sanoa, mutta tämä toilailu on harvinaisen yliarvostettu. Tapahtumilla saati vitseillä ei minun nähdäkseni ollut päätä eikä häntää, vaan kokonaisuus oli kokonaisuudessaan hämmentävä ja suhteellisen sanomaton. Ajatuksen ohjautuivat lähinnä niihin nautintoaineisiin, mitä kirjailija on mahdollisesti nauttinut tätä teosta luodessaan.

Ehkä tämä avautuisi paremmin alkuperäiskielellä tai ehkä en ole lukenut scifiä tarpeeksi ymmärtääkseni tästä hölkkäsen pölähtävää, mutta minulle tämä oli silkkaa välipalaa. Tietysti, jos on sellaisen tarpeessa...miksikäs ei.

Fyysiseltä olemukseltaan tämä kirja on mitä ihastuttavin pikku orkideapuketti, mutta sisältö on surullisen lyhyt ja surullisen klassinen. Liekö tuo ihmekään, sillä tämän novellin kokoisen romaanin sanotaan olevan modernien vampyyritarinoiden edelläkävijä. Autenttisen 1800-lukulaisesta sävystä huolimatta tuntematon pankin räjäyttäjä, Polidori, välttää pahimmat korniudet. Kiinnostava yksityiskohta on, että hänen vampyyrinsä on arveltu viittaavan lordi Byroniin.

Kovin sinisalomainen, kovin postmoderni romaani. Lähtee rallatellen liikkeelle, mutta Kalevalansa tuntevaa lukijaa alkaa pian puuduttaa. Tämä on kirjoitettu ennenkin ja paremminkin, minkä johdosta tapahtumat ovat ikävän ennalta-arvattavia.
Kirjoitustyyli on kyllä tutun kärjekästä, ujostelematonta ja nokkelaa, mutta jos se on kaikki, mitä lukijalle jää käteen, kirjaa on mahdotonta pitää kovinkaan onnistuneena.

Myönnettävä on, että Anne Rice keksii paljon puhetta hedonismista ja elämän estetiikasta. Myös hänen kuvailunsa on herkullista, mutta paikoin ehkä liiankin perusteellista.
Olkoonkin, että Lestat on kaikessa ristiriitaisuudessaan hurmaava henkilöhahmo, hänen karsimansa ei pääse oikeuksiinsa näin homogeenisessa kokonaisuudessa. Pahin puute on kuitenkin ontuva rakenne: kirja koostuu lähinnä peräkkäisistä ja sisäkkäisistä elämäntarinoista. Vauhtia on niin vähän, ettei se oikein riitä näin valtavaksi venytettyyn ylämäkeen.
Pitkäjännitteinen lukija kuitenkin palkitaan ja jätetään janoamaan lisää verta...

Pukumiehiä, metroasemia, todellisuusvääristymiä ja Lontoo. Ja miksikö tämä oli yksi suosikkiromaaneitani kautta aikojen? Ja miksikö Neil Gaiman on ylivoimainen suosikkikirjailijani? Tietenkin siksi, että tässä on kaikki samassa paketissa: mukaansa tempaava tarina, syvään kaivertuvia symboleja ja ripaus brittiläistä huumoria.

TV-sarjan käsikirjoitus kyllä kuultaa vielä hieman romaanisovituksenkin läpi, mutta tässä kirjassa on parhaat pahikset, gaimanmaisia älyllisiä koukkuja ja rutosti yllättäviä käänteitä. Tämä on kuitenkin luettava englanniksi ja Lontoon pitää olla suhteellisen tuttu paikka, jotta kaikkiin pikku poimuihin pääsisi käsiksi.

Luin sattumalta ja skeptisenä, silkasta kunnioituksesta S.E. Hintonia kohtaan, mutta tulinkin iloisesti yllätetyksi. Kyseessä olikin hämmästyttävän tuore ja monijuoninen nuortenkirja, joka romuttaa taitavasti kronologiaa ja vampyyrimyyttejä. Tässä on teos joka masentaa ja rohkaisee samalla rykäisyllä, pitäen yllä terveettä tempoa alusta loppuun. En siis voi kuin suositella.

Universumien tomu -trilogia viljelee kristinuskokritiikkiä söpösti ja sivistyneesti, hienovaraisten rinnakkaismaailmojen välillä koikkelehtien. Varsin korkealentoisista lähtökohdista huolimatta Pullman välttää taitavasti kornit ylilyönnit. Lapsipäähenkilötkin ovat koskettavia ja uskottavia, mutta eivät kuitenkaan paatokseen asti. Koko trilogia on sanalla sanottuna rakastettava ja tämä on osista kenties paras ja vauhdikkain.