Jackalbury

Muurahaisten kapina oli vähän kauhukirjamainen, mutta muuttui lopussa hauskaksi ja pisti miettimään meitä ihmisiä ja tapojamme. Muurahaisten kapian oli yhtä hyvä kuin edeltäjänsä ja oli hauskakin, varsinkin Muurahaisten ristiretki nauratti ja sen loppu. Kirjassa myös Sormia käsittelevät kohdat naurattivat.
Kirja oli hyvää scifiä ja suosittelen sitä kaikille Muurahaiset-kirjan lukeneille.
Arvosana: 8-.

Kirja oli mielenkiintoinen ja omalaatuinen scifikirja ja juoni piti mukanaan loppuun asti. Tosin muurahaisten jaksot olivat paljon kiinnostavampia kuin ihmisten puuhat. Lisäksi inhosin Jonathan Wellsin hahmoa alusta asti, itsekäs epäonnistunuja. Mutta se on minun mielipiteeni. Muurahaisten maailma ja varsinkin Maailmanreuna olivat hauskoja ja kiintoisia kohtia kirjassa. Kirja oli hyvä ja myös pohjatiedot olivat varmaankin hyvät, itse en tiedä Ranskan ja Pariisin seudun muurahaisten elämästä ja lajistoista mitään.
Suosittelen kirjaa kaikille mielenkiintoista ja pohtimaan pistävää scifiä etsiville.
Arvosana: 8.

Surkein lukemani kirja sitten Siipien sodan. Kirjassa ei ollut punaista lankaa ollenkaan, ainakaan en löytänyt sitä enkä ymmärtänyt kirjasta paljoakaan. Coeur jäi mysteeriksi, kuten suurin osa kirjasta. Kirja ei koskettanut, pikemmin ärsytti Harrisonin tyyli olla kertomatta mitään ja jättäen lukijan pimeyteen rämpimään mutaisella polulla. Surkea sekasotku enkä ymmärrä miten joku on viitsinyt julkaista tälläistä. Muuten, tämä on vain oma mielipiteeni eikä kenenkään pidä siitä vetää hernettä nenään. Itse asiassa kirja on kaaottinen kokoelma lukuja ja tarinansirpaleita jotka on jotenkin sidottu yhteen. Kirjan idea ei käynyt selville.
En suosittele kirjan lukemista kenellekään, surkeaa roskaa.
Arvosana: 4-.

Kirjana Kynnet ja päivät oli pettymys. Karvat ja kaikki kirjan jälkeen odotin jotakin samantapaista mutta Kynnet ja päivät oli täydellinen romahdus. Kirjan alku vei mukanaan mutta pian tarina romahti sekasortoiseksi kasaksi. Ville Pihlaja oli kirjan ainoa syvällinen hahmo ja hänkin jäi hiukan hämäräksi. Kirja nauratti välillä mutta muuten se oli kirjallisessa rahkasuossa rämpimistä jossa vain tietä viitoittaa edellä kulkeneen kirjailijan uurtama ura.
En suosittele kirjaa, mutta sen voi lukea jos Karvat ja kaikki upposi.
Arvosana: 6-.

Karvat ja kaikki oli nostalginen teos, ainakin minulle 90-luvun lapselle monet kirjan mainitsemat asiat olivat tuttuja. Koira päähenkilönä on hauska näkökulma ihmisten välillä päättömään elämään. Kirja oli välistä lösähtämäisillään kasaan mutta nousi taas alhostaan. Kirja oli paitsi hauska, myös filosofinen käsitellen elämää, kuolemaa, ihmisyyttä ja sitä, kuka lopulta onkaan luomakunnan kruunu. Kirja on hauska ja vie loppuun asti suonsilmistä huolimatta.
Suosittelen kirjaa hauskaa lukukokemusta etsivälle, tosin myös nostalgiaa kirjasta löytyy vähän.
Arvosana: 8+.

Lord Foul's Bane, tai kuten suomennoksen nimi kuuluu, Berek Puolikäden paluu, on yksi suomalaisen fantasian suomennuksen historian kuuluisimpia fiaskoja. Luin kirjan ihan uteliaisuuttani, kun kaikki sitä haukkuivat ja solvasivat käännöstä. Kirjan alku tökkii ja koko kirjan ajan lukeminen töksähteli karseisiin suomennoksiin ja vinksahtaneisiin käännöksiin joista osa nauratti, osa raivostutti. Thomas Covenant oli ärsyttävä hahmo välistä, kun välistä ruikuttaa ja valittaa hermoille käyvästi. Ja nimi Maa oli häiritsevä, englanninkielinen nimi The Land kertoo enemmän nimen tarkoituksesta. Kirja on ihan hyvä ja luettavissa, jopa kiinnostava kun vain karsii kaikki suomennosvirheet ja mokat pois löytyy niiden alta aivan hyvä ja omaperäinen tarina. Tosin minua harmitti hieman että Lordi Falski jätettiin mystiseksi eikä hänen alkuperäänsä tai vaikuttimiaan kovinkaan paljon selitelty. Covenant oli sikäli mielenkiintoinen päähenkilö, että hänen erikoinen kykynsä on ailahteleva eikä hän kykene sitä hallitsemaan. Suosittelen kirjaa jokaiselle joka etsii erikoista lukukokemusta, sillä sitä kirja on. Lukijan täytyy vain ikään kuin suodattaa lukiessaan kaikki suomennoksen virheet, silloin hän löytää mainion tarinan.
Arvosana. 8+.

Tarina oli hiukan tylsähkö, mutta sen jaksoi silti lukea. Itse inhosin mielestäni surkeita piirroksia kirjassa joilla on lisätty sivumäärää. Kirja jätti paljon auki, joten saamme varmaankin jatkoa. Kirjassa oli ärsyttävää se, ettei mitään selitelty paljoakaan, kuten se miten Herramies sai kissat muuttumaan. Mutta on kirja on omaperäinen lastenfantasia joka kyllä jaksoi pitää kiinnostuksen yllä loppuun asti.
Suosittelen kirjaa niille jotka etsivät erikoista tai poikkeavaa fantasiaa, mutta suuria kirjalta ei kannata odottaa.
Arvosana: 5.

Pratchett on taas vauhdissa ja irvailee nykymaailman asioilla onttujen näkökulmasta käsin.
Louhoksen valtiaat ei ole yhtä vauhdikas ja jännittävä kuin Suuri ajomatka, vaan keskittyy muuten paitsi lopussa kuvaamaan syvällisempiä ja filosofisempia asioita onttujen kautta. Esim. jumaluuden olemassa olo on yksi pohdinnon kohteista. Lopussa taas pistetään vauhdiksi ja kirjaa loppuu tavallaan kesken, jättäen Masklinin tarinan seuraavaan kirjaan. Kirja oli aivan hyvää, rauhallista ja tyyntä luettavaa, jossa ei suuria kurveja tai nousuja tapahtunut. Suosittelen kirjaa kaikille Suuren ajomatkan lukeneille, sillä siten kirja avautuu parhaiten.
Arvosana: 7-.

Abhorsen yllätti, se oli parempi kuin edeltäjänsä ja syvällisempi kuin aiemmat osat. Kirjassa Vanhan Valtakunnan magia ja Ancelstierren nykyaika kohtaavat tuhoisasti. Kirjassa on paljon salaisuuksia ja osa jääkin salaisuuksiksi (kuten Koira). Orannis oli mielenkiintoinen hahmo, mutta hänen vaikutusperänsä jäivät vähän epäselviksi. Kirja oli huimaavan jännittävä ja Sabrielista ja Liraelista tutut hahmot syventyivät lopullisesti eläviksi ihmisiksi ja sielullisiksi olennoiksi. Kuolemaan kulkeminen oli myös kiintoisaa, kuten myös kellojen salaisuus. Kirja oli riipaiseva ja henkeäsalpaava, yksi parhaimpia vuoden 2006 kirjoja Narrin kohtalon ja Unohdetun Ombrian jälkeen.
Suosittelen kaikille Sabrielin ja Liraelin lukeneille, sillä varsinkin Lirael on oleellinen juonen ymmärtämisen kannalta.
Arvosana: 9+.

Alku oli hieman kliseinen ja töksähtelevä, mutta pian Gwydionin ilmaannuttua näyttämölle tarina lähtee kunnolla käyntiin ja muuttuu kiinnostavaksi. Hen Wen kaikessa sikamaisuudessaan on enemmänkin kuin ennustajasika, Hen Wen on inhimillinen mutta puhekyvytön sika. Eilonwy on ehdottomasti kirjan herkullisin hahmo ja tuntuu olevan ainoa Dallbenin ja Gwydionin lisäksi selvästi ja kirkkaasti ajatteleva henkilö koko Prydainissa. Kuningas Sarvipää jäi aika epäselväksi hahmoksi. Kirjasta tekee mielenkiintoisen henkilöiden ja paikkojen walesilaisista taruista tulevat nimet, ja Prydain muistuttaa yllättävän paljon Walesia/Englantia maantieteeltään. Taran muistuttaa päähenkilönä aika paljon Eddingsin Garionia, tosin Taran möhlii enemmän ja on paljon typerämpi, minusta välistä jopa niin typerä ettei se enää ole luonnollista. Kirjassa jätettiin paljon salaisuuksia auki, mutta ne varmaankin selviävät myöhemmissä Prydainin kronikoiden osissa. Hauskin hahmo oli ehdottomasti Gurgi. Ainoa vähän häiritsevä kohta oli se, että Gwydionin kokemukset Oeth-Anoethin linnassa muistuttivat aika paljon kristillistä perinnettä ja Jeesuksen tarinaa.
Suosittelen kaikille fantasiaa luettavaksi etsiville. Prydainin kronikat kannattaa lukea ja ne ovat omaperäisiäkin, sillä ammentavat vanhoista Walesin tarinoista.
Arvosana: 6.

Lyhyt, mutta koukuttava ja ytimekäs tarina. Kuvitus toi oman lisänsä tarinaan. Koska kaikkea kirjassa ei paljastettu, se loi kirjaan syvällisen vaikutuksen. Varsinkin tarinoiden kulkeminen kellopelin lailla oli mielenkiintoista. Tohtori Kalmenius oli ehkä kirjan mielenkiintoisin ja mystisin hahmo. Mekaanista elämää luova iättömän oloinen mies.
Suosittelen kirjaa kaikille jotka etsivät lyhyttä mutta jännittävää tarinaa.
Arvosana: 7+.

Ptolemaioksen portti on synkempi ja syvällisempi kuin aiemmat osat. Lisäksi kirjassa on filosofia ja psykologisia teemoja, varsinkin Nathanielin hahmossa.
Ptolemaioksen portissa ei enää taistella ja tuhota ympäristöä niin paljon kuin aiemmissa mutta sen sijaan siinä murhataan ja tapetaan välittämättä ihmisistä pätkääkään. (Mainittakoon hotellin johtajattaren tapaus). Bartimeuksen takautumat Ptolemaioksen aikaan ja tämän luokse syvensivät kirjaa ja paljastivat asioita jotka olivat hukassa Lontoon maagikoilta. Kitty oli yhä anarkistinen ja ideologinen hahmo jolla oli suuria ajatuksia. Kirja on todella hieno ja traaginen, varsinkin loppupuoli jossa Nathaniel ja Bartimeus joutuvat yhdistämään voimansa ja jossa Kitty joutuu tekemään todella suuren ja merkittävän uhrauksen. Lopussa jätettiin muuan asia hieman epäselväksi ja kirjan alussa jätettiin auki mahdollisuuksia uusista Bartimeus-tarinoista. Kirjan loppu oli yhtä hieno ja traaginen minusta kuin Näkijän Tarun tai Lordi Kultaisen. Melkein pillahdin itkuun. Todellinen katharsis-kirja. Suosittelen kirjaa kaikille aiemmat osat lukeneille, sillä muuten juonesta ei välttämättä pääse kiinni.
Arvosana: 10+.