Jackalbury

'Huonosti käyttäytyvät jumalat' oli todella hauska ja paljastaa hienosti sen, miten antiikin jumalat olisivat täysin ristiriidassa nykyisen moraalin ja oikeuskäytännön kanssa. Kirja ei todellakaan ole sovelias lapsille, tosin tässä se noudattelee alkuperäismyyttiensä yhtä härskiä ja julmaa kaavaa. Kirjan alku oli hyvä ja olisin toivonut kirjailijan kirjoittavan vähän enemmän Alicen ja olympolaisten kohtaamisesta talossa. Kirjan loppu lässähti minusta jotenkin, kenties siksi että olin vahvasti erimieltä kirjailijan kanssa. Teos on hieno ajatusleikki ja kulkee lähellä Gaimanin "Unohdettuja jumalia". Tosin kirjan logiikka ontuu välistä pahastikin. Kirja myös avaa uuden näkökulman antiikin jumaltaruihin. Mutta mikään huippusaavutus tämä nyt ei minusta ole, vähän keskivertoa parempaa.
Suosittelen antiikista kiinnostuneille.

Arvosana: 7-.

'Valtio' on jälleen erilainen kirja Pratchettilta. Kyseessä on vaihtoehtoinen 1800-luvun maailma brittiläisine imperiumeineen ja muineen. Lisäksi mukana kulkee joukko vainajien henkiä ja polynesialaisia jumaluuksia.

Tulivuorenpurkaus aiheuttaa tsunamin joka tuhoaa saaria Polynesiassa, nuoren Maun koko kylä katoaa Valtio-nimiseltä saarelta. Saarelle haaksirikkoutuu englantilainen aatelisneito Ermintrude/Daphne, josta on tietämättään tullut Britannian prinsessa kuninkaallisen perheen kuoltua venäläiseen influenssaan. Valtioon saapuu lisää haaksirikkoisia ja jossain väijyvät myös kapinalliset merimiehet ja kannibaalit.
Kirja oli hauska, oivaltava ja ajatuksia herättävä, kuten mestari Pratchettin kirjat yleensäkin. Huumori tosin tuntui jäävän hieman sivummalle ja kirjan yhteiskunnallinen/filosofinen aihe, kulttuurien kohtaamiseen liittyvä tematiikka ja filosofia, tunkeutui enemmän pintaan kuin muissa Pratchettin teoksissa. Pratchett asetti hauskasti vastakkain viktoriaanisen yläluokan jäykän etiketin ja polynesialaisten maalaisjärjen. Kirjan herkullisin hahmo ehdottomasti oli Ermintruden isoäiti. Pratchett onnistui myös yllättämään lopussa omalla vaihtoehtohistoriallaan teoksen maailman virallisen historian sijaan.
'Valtio' ei ole Pratchettin kirkkainta tuotantoa ja siitä saa sen vaikutelman, että kyseessä on vain eräänlainen välityö 'Kiekkomaailma'-kirjojen ohessa. Mutta silti kirja on hauska, koukuttava ja mielenkiintoinen. Suosittelen Pratchett-faneille ja niille, jotka eivät vielä ole hänen mestarilliseen tuotantoonsa tutustuneet.

Arvosana: 8.

Luin Orrinit hieman väärässä järjestyksessä, 'Usvasaaren sankarit' ensin, sitten 'Usvasaaren perillisen' ja vasta nyt viimeisenä 'Sydänkiven'.
'Sydänkivi' jatkaa tuttua eläinfantasiasaagaa Orrin-oravasta, joka nyt kaapataan Usvasaarelta kauas mielipuolisen kuninkaan hallitsemalle Valkosiipien saarelle, missä Orrinin kuolemaa janoaa yhtä sekopäinen nekromantti. Samaan aikaan Usvasaarella kruunajaisiin tarvittava maaginen Sydänkivi on kadoksissa ja vangitut Valkosiipien saaren lähettiläät aiheuttavat omia ongelmiaan Crispinille ja muille.
'Sydänkivi' on synkempi kuin 'Usvasaaren perillinen' ja hiukan synkempi kuin 'Usvasaaren sankari'. Nytkin Orrin taistelee omalla tavallaan mielipuolta tyrannia vastaan vapauden puolesta. Miljöö ja ilmapiiri on surumielisempi kuin aiemmin ja samalla Orrinin hahmo syvenee hänen saadessaan tietää alkuperästään. Uusi hahmo Juniper esitellään ja hänkin paljastuu myöhemmin traagisemmaksi hahmoksi kuin luulisi. 'Sydänkivi' syventää 'Usvasaaren sankarista' alkanutta tarinaa ja hahmoja, kutoen siihen uusia lankoja. Noukki, Lady Aspen vainajan hieman seonnut kamarineito säälitti minua, minusta McAllister ei ole vielä ratkaissut hänen tarinaansa, epäilenkin Noukin vielä ilmaantuvaan uudelleen.
Suosittelen 'Sydänkiveä' kaikille, jotka pitivät Redwallista ja ovat lukeneet 'Usvasaaren perillisen'.
Arvosana: 7.

Econ 'Baudolino' kulkee osittain samassa hengessä kuin hänen aiempi mestariteoksensa 'Ruusun nimi'. Nytkin miljöö on keski-aikainen Eurooppa, tosin Baudolinossa sen lisäksi mystinen Itä ja Pappiskuningas Johanneksen valtakunta. Eco on kirjoittanut jälleen kerran mestariteoksen, joka on huimaa mielikuvitusta ja toden ja sadun leikkiä täynnä, kertoen kuitenkin samalla etsimisestä, kaipaamisesta ja valheiden ja satujen voimasta ihmiskunnan historiassa.
Baudolino on veijarimainen ja ikiviaton valehtelija ja sadunkertoja, joka onnistuu aina saamaan itsensä uskomaan juttuihinsa ja usein myös muut ihmiset. Nuori keisari Fredrik I Barbarossa törmää Pohjois-Italian sumuissa tähän veijariin, kukistaa tämän näkemän "ihmeen" avulla niskuroivan Tortonan kaupungin. Alkaa keisarin ja valheiden ruhtinaan värikäs ja outo elämäntarina keskiajan Euroopan valtapolitiikan pyörteissä. Baudolino kuitenkin janoaa matkaa kauas itään, Pappiskuninkaan ja Presbyteerin Johanneksen valtakuntaan, maanpäälliseen Paratiisiin, jossa kaikki on mahdollista. Baudolino kokoaa ympärilleen oudon seurakunnan aikansa oppineita ja taiteilijoita, joita innoittaa Presbyteerin valtakunta tai mystinen Gradalis, Graal.
Tarina alkaa Konstantinopolista 1204, kun Neljäs ristiretki tuhoaa kaupunkia ja ikivanha Baudolino pelastaa Bysantin keisarillisen kronikoitsijan Niketaksen ristiretkeläisten kynsistä, vastineeksi Baudolino haluaa kertoa tarinansa Niketakselle.
'Baudolino' on läpileikkaus keskiajan maailmaan, missä taru ja tosi sekoittuvat toisiinsa ja vakava tiedekin uskoo satuihin ja raamatun lauseisiin. Baudolino kutoo satuja, unelmia ja valheita ympärilleen, siinä määrin, että Niketaksen mukaan tämä Valheiden Ruhtinas ei enää itsekään erota unelmiaan ja sepityksiään todellisesta. Baudolino pääsee lopulta matkalle outoon ja ihmeelliseen Johanneksen valtakuntaan, jää lukijan ratkaistavaksi tapahtuiko matka todella vaiko loiko Baudolinon ja hänen retkikuntansa unelmointi ja toiveet valtakunnan olevaksi. Eco käsittelee kirjassaan juuri valheiden ja toden suhdetta, unelmien valtaa ihmisiin ja ihmisten halua nähdä se, mitä he haluavat nähdä.

'Baudolino' on humoristisempi kuin 'Ruusun nimi', mutta vetää vertoja sille.
Baudolinoa kuvaisi nykykaikana parhaiten termi propagandisti, sillä usein hänen kehittämänsä mielikuvitukselliset tarinat pelastavat Fredrikin ja Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan pulasta.

'Baudolino' on moderni mestariteos, jossa 1100-luvun historia ja Baudolinon, Valheiden Ruhtinaan, unimaailma kietoutuvat toisiinsa.
Suosittelen kaikille.
Arvosana: 10.

Vancella on taito hyppysissään, se pitää heti sanoa. Novellit vievät lukijan mukanaan eikä niihin kyllästy, koska Vance taitavasti koukuttaa lukijansa salaisuuksilla ja selittämättömillä asioilla, joista osa ei selviä lainkaan. Hänellä ilmenee myös ilmiöimäisen runsas mielikuvitus ja silti omalla logiikallaan täysin järkevät maailmat.
'Ihmisen paluu' kokoelma oli epätasainen valikoima Vancen novelleja, osasta pidin, osan vain luin ja totesin että, jaa, vai sellainen.
Nyt tarkempaan arvosteluun.
Aloitusnovelli 'Galaksin aivot' tuntui aluksi aivan oudolta ja mystiseltä lyhyine tarinanpätkineen, jotka poukkoilevat pitkin Vancen luoman universumin historiaa ja planeettoja. Lopussa kaikki selviää onneksi ja novelli paljastuu herkullisen pirulliseksi huumoriksi, minkä loppuratkaisu varmasti naurattaa lukijaa. Kerron vain sen verran, että kyseessä on koe uuden Galaksin Päämiehen valitsemiseksi.

'Kuunkoi' oli minusta kokoelman paras novelli, sillä sen maailma on outo, lumoava ja värikkyydessään ihastuttava. Ser Thissell lähetetään konsuliksi sulkeutuneeseen Sireneen, missä kaikki ihmiset kulkevat naamioituina koko ikänsä ja viestivät laulamalla ja säestämällä mukanaan olevilla soittimilla. Naamiotkin viestivät asioita muille ihmisille ja oman mutkansa tuo se, etteivät sireneläiset käytä rahaa vaan kunniaa kaupankäynnissään. Pahamaineinen salamurhaaja Haxo Angmark pakenee virkavaltaa Sireneen ja konsuli Thisselin tehtävä on napata tämä elävä tai kuolleena. Alkaa metsästys tässä naamioiden maailmassa.
Minä nautin suuresti 'Kuunkoissa' Sirenen erikoislaatuisesta maailmasta ja naamioiden kuvauksista. Toivoisin että Vance kirjoittaisi lisää Sirene-tarinoita ja että niitä suomennettaisiin. Tosin ajatus musisoimalla keskustelusta kauhistuttaa minua, joka opin säällisesti soittamaan nokkahuilua ala-asteella.

'Kaita maa' oli rauhallinen novelli oudosta liskoihmisten kansasta, joka jakaantuu harjojen mukaan Yksiin, Kaksiin ja Kolmiin. Erikoinen liskoihminen Ern tutkii elinpiiriään ja päätyy lopulta villien yksien ja teokraattisten kaksien kautta Viimeisen Kolmen luokse. 'Kaita maa' oli mukavaa luettavaa, muttei loppujen lopuksi kovinkaan ihmeellinen.

Kokoelman niminovelli 'Ihmisen paluu' oli kaikkein lyhin ja minusta tylsin ja epäkiinnostavin. Tarinassa maa on ajautunut epäkausaalisuuden pilveen ja normaalit luonnonlait kumoutuneet ihmiskunnan peukaloitua niitä. Vain epävakaat mielipuolet ja muutama hengissä selvinnyt ihminen asuttavat mielipuoliseksi helvetiksi muuttunutta maailmaa.

Kokoelman viimeinen tarina, pienoisromaani 'Viimeinen linna' oli 'Kuunkoin' jälkeen toisiksi parhain tarina kaukaisen tulevaisuuden Maasta, jossa muualta tuodut humanoidi-orjat nousevat kapinaan rappeutuneita ja hienostelevia herrojaan vastaan. Seuraa taistelu ihmiskunnan ja sen aikaansaannosten välillä. 'Viimeisessä linnassa' on koko ajan jotenkin surumielinen muinaisuuden ja unohdettujen aikojen tuntu, kenties siksi että tapahtumapaikkana on maailmanpalon jälkeen toipunut Maa, jossa on vain muutama ylhäisten huvilinna ja kasapäin raunioita. Yhtä aikaa liikutaan keskiajan linnanhovin ja kaukaisen tulevaisuuden teknologian maailmoissa.

Vancen kokoelma on mukavaa luettavaa, ja suosittelen sitä varsinkin 'Kuunkoin' ja 'Viimeisen linnan' vuoksi. Itse pidin näistä novelleista, mutta muut novellit laskevat kokoelman tasoa.
Arvosana: 8-.

'Katmandun Kobrakuningas' jatkaa syvenevää ja synkkenevää linjaa 'Lampun lapsissa'. Intialainen käärmekultti on herännyt taas henkiin ja hamuaa dzinnien viisaudenhampaita saadakseen alistettua nämä valtaansa. Kuka on tämän takana ja miksi hän jahtaa Dybbukin varastamaa varsin arvotonta maalausta Britannian aikaisesta Intiasta? Dybbuk pyytää Johnin ja Philippan apuun, jotka kyseenalaisen enkelin avulla livahtavat äitinsä vartioivien silmien alta. Tuttuun tapaan alkaa huima seikkailu pitkin planeettaa, New Yorkista Lontooseen ja edelleen Nepalin kautta Intiaan. Tällä kertaa lapset seikkailevat jo omillaan, kun eno Nimrod ja herra Rakshahas ovat kadonneet. Mukana kulkee tuttu brittiläinen hovimestari Vaikero.
Tunnelma synkkeni tässä kirjassa, seikkailut eivät enää ole niin helppoja tai hyvän voitto niin selvä. Kaksoset tietysti selviävät, mutta joutuvat maksamaan tottelemattomuudestaan. John ja Philippa ovat nyt taas yhtä ärsyttävän persoonattomia, 'Babylonin Sinisessä Dzinnissä' heille sentään kasvoi enemmän persoonallisuutta, varsinkin Philippalle. Nyt ilmeisesti heidän yhdessä olonsa uhkaa lätistää heidän persoonansa tyhjiksi. Dybbukin henkilö syvenee ja hänen henkilökohtainen tragediansa tuo uusia syvyyksiä tarinaan.
Kerr irvailee hauskasti Intian stereotypioille, turisteille jotka etsivät henkistä valaistumista, huijari-guruille ja puhelinneuvontapalveluille, jotka eivät koskaan toimi.
'Katmandun Kobrakuningas' on mukavaa ajanviete lukemista, ei huonoa, mutta ei minusta mitenkään erikoisen mestarillistakaan. Nopealukuinen kirja, joka jättää mukavan mielen.
Suosittelen kuitenkin lukemaan 'Lampun lapsien' aiemmat osat ensin, jotta kaikki aspektit avautuisivat.

Arvosana: 7+.

'Kivi' jatkaa tuttua Septimus Heap-seikkailujen putkea, tosin 'Kivi' on pikemminkin kahden kirjan välinäytös, jossa 'Peili'ssä menneisyyteen jääneet Nicko ja Snorri pelastetaan ja samalla lukijalle esitelleen Velhotornin ja Linnan menneisyyden mysteerejä ja jätetään useita avonaisia kysymyksiä auki, odottamaan mitä ilmeisimmin seuraavaa osaa. Vanha tuttu DomDaniel vilahtaa nopeasti viimeisen kerran, kuolemassa nyt lopullisesti, sillä Sage ilmiselvästi raivaa tilaa uudelle arkkipahalle, Tertius Fumelle. Olen iloinen että myös Marcellus Pye tuntuu vakiintuvan 'Kivessä' osaksi henkilökaartia.
'Kivessä' Septimus Heap, Jenna ja Beetle matkustavat kauas pohjoiseen Foryxien taloon, missä aikakaudet kohtaavat ja siirtyminen ajasta toiseen on mahdollista. Mutta Septimusta uhkaa myös kostonhaluinen ja typerä Merrin Meredith, entinen Septimus Heap, joka pimeän magian ja Tertius Fumen avulla pyrkii tuhoamaan Septimuksen. Ongelmia aiheuttaa myös Merrinin luikertelu Manuskriptorion Ylikirjurin Jillie Djinnin suosioon. Tertius Fume onnistuu järjestämään Septimuksen Vaellukselle, pimeälle matkalle jolta yksikään oppilas ei ole vielä palannut.

'Kivi' on taattua Septimus Heap-tasoa, hulvaton seikkailu, jossa on vilisemällä outoja ja värikkäitä henkilöitä, pientä syvällisyyttä, mysteerejä ja magiaa.
Tarinassa jää paljon harmillisesti auki, mutta jään odottamaan kiinnostuneena seuraava Septimus Heap-kirjaa, jossa toivottavasti Sage paljastaa Jennan avaimen, Foryxien Talon Valvojan ja Hotep-Ran välisen yhteyden.

Suosittelen 'Kiveä' kaikille aiemmat Septimus Heap-kirjat lukeneille, sillä muuten puolet kirjasta menee sivu suun. Hauska, piristävä ja värikäs kirja, jota lukiessa ei tosiaankaan tylsisty!

Arvosana: 8+.

Calvinon 'Näkymättömät kaupungit' on lumoava ihmisluonnon luotaus, jossa mystisyys on alati läsnä ja kaikkea hallitsee unen omainen tunnelma.
Maailmanmatkaaja Marco Polo ja Kublai-kaani keskustelevat laajan mongolien imperiumin kaupungeista, aluksi elekielellä ja esineillä, kunnes heidän kielensä muuttuu puheen kautta shakiksi. Vaikka realistinen aihe ovat kaupungit, ne heijastelevat ja esittelevät Polon kertomana ihmisluonnon eri puolia, kaikessa traagisuudessa ja humoristisuudessa. Teos on hyvin filosofinen, mutta samalla se koukuttaa lukijansa ja koko kirjan ajan vallitsee mystinen tunnelma, kun Marco Polon ja Kublain keskiaika ja Calvinon oma 1900-luku sekoittuvat toisiinsa muodostaen ihmiskunnan koko historian pyrkimyksineen ja seuraamuksineen. Calvinon kertomus Polosta ja Kublaista laajenee lopulta äärettömyyksiin ja avautuu hämärään ja tuntemattomaan tulevaisuuteen.
Itse pidin valtavasti Calvinon mystisestä, unenomaisesta ja labyrinttimaisesta tyylistä, joka lumosi ainakin minut. Suosittelen 'Näkymättömiä kaupunkeja' jokaiselle, joka haluaa tutustua Calvinoon.
Itse innostuin 'Kaupunkien' perusteella ja aion jatkossa lukea muutakin Calvinolta.

Arvosana: 10.

'Kirjoita kosmos' on hyvä kirja jokaisen spefiä ja muutakin kirjoittelevan luettavaksi, vaikka se keskittyykin pääasiassa spefin kirjoittamisen ohjeistukseen ja pahimpien sudenkuoppien välttämiseen. 'Kirjoita kosmos' on nykyaikainen kirjoitusopas, jota voi suositella kaikille. Teoksen vahvuus on sekin, että eri kirjoittajien omat artikkelit antavat eri näkökulmia kirjoittamiseen, tekstin hiomiseen ja julkaisemiseen ja omanlaisiaan neuvoja tähän. Useinkin hauskasti kirjoittaja neuvoo lukijaa välttämään pahimpia möhläyksiä ja suurimpia kliseitä ja ainakin itse sain tästä kirjasta parikin kullan arvoista neuvoa ja kikkaa omien tekstieni hiomiseen.
Suosittelen 'Kirjoita kosmos'ta jokaiselle novelleja tai romaaneja, julkaisuun tai vain pöytälaatikkoon kirjoittelevalle.

Arvosana: 9-.

Hyvä kokonaiskatsaus uuskumman genreen ja esittelee mainiosti myös toistaiseksi tuntemattomampia kirjailijoita suomalaiselle lukijalle.
Jokainen löytää varmasti omat suosikkinsa antologian novellien joukosta ja valikoi ne oman makunsa mukaan.
Yllättävän monessa novellissa tuntui uuskummalle tyypilliseksi piirteeksi kohoavan tietynlainen surrealistisuus tai absurdius, ja myös se, että moniakaan asioita ei sanottu suoraan ja niihin vihjattiin vain vähän, jättäen paljon lukijan omien päättelyjen varaan, mikä mahdollistaa loputtomat määrät erilaisia tulkintoja novellista, mikä tavallaan on novellin vahvuus, sillä jokainen saa tulkita ne oman mielensä mukaan. Itse en pidä liiallisesti surrealistisuudesta, sillä minulle se saa aikaan tunteen, etten oikein saa otetta tarinasta ja kiinnostuskin alkaa sen myötä lipsua. Tähän mennessä minulle on käynyt niin Swanwickin 'Rautalohikäärmeen tyttären' ja Harrisonin 'Eilisen mystisen sydämen' kanssa. Nyt voin liittää samaan listaan osan tämän antologian kirjailijoista.
Lukiessani novelleja, mieleni huomioi niistä koko ajan yhteneväisyyksiä jo aiemmin lukemieni fantasiakirjojen kanssa, mikä ehkä vähän esti minua huomioimasta niiden tuoreita ja originaaleja ansioita.
Käsittelen jokaisen novellin erikseen, jotta voin sanoa sen mitä mieleeni tuli.

'Salainen elämä' Jeff VanderMeerilta oli mahtava kokemus, saamaa hienoa tasoa kuin 'Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki'. Itse olen tykästynyt VanderMeerin kirjoitustapaan, miten hän hiljakseen lumoaa ja johdattelee lukijansa tarinan sokkeloihin. Tässäkin novellissa asiat ja ihmiskohtalot kietoutuvat yhteen synkeän hauskassa parodiassa nykyaikaisesta toimistotalosta ja sen hierarkiasta. Vaikkei novelli tuntunut antavan paljoakaan, se oli minusta erittäin nautittavaa luettavaa.

'Taikuutta vasta-alkajille' Kelly Linkiltä oli kyllä minusta mielenkiintoinen, muttei innostanut minua kovinkaan paljon. Pikemminkin minua ärsytti se, ettei selkeyttä tullut tarinaan ollenkaan ja se katkesi kuin kesken, vaikkakin kaleidoskooppimainen tarinoiden limittäytyminen ja mahdollisuuksien auki jättäminen pitikin kiinnostuksen yllä. Oliko kyse tv-sarjasta tv-sarjan sisällä vai sittenkin kirjailijan kirjasta, jossa hän pistää kuolemaan oman poikansa? Tarinan jaksoi kyllä lukea loppuun asti, mutta minulle se jätti sekalaisen ja vähän huteran olon, vaikkakin irvailu nuorten sf-tv-sarjoille naurattikin välistä.

Margo Lanaganin 'Kun siskoni laulettiin pikeen' avasi oudon Australian kaltaisen toisen maailman, jonka asioita paljastettiin novellin mittaan, samoin pikijärveen hukkkuvaksi tuomitun Ikkyn rikoksen luonnekin. Varsinaista magiaa ei ollut mukana, pikemminkin aihe tuntui olevan vaihtoehtotodellisuus, joka kummallisesti toi mieleen jonkinlaisen Australian ja aboriginaalien maailman ristisiitoksen. Tarina oli ihan ok, muttei herättänyt suurta mielenkiintoa tai jättänyt mitään kummempia tuntemuksia.

'Afasian valtionsalaisuudet' Stepan Chapmanilta oli yllättvän hieno ja nautittava tarina, joka toi mieleeni Baumin 'Ihmemaa Oz'in ja Enden 'Tarinan vailla loppua'. Novelli valheellisista muistoista ja päällekkäisten persoonallisuuksien hallitsemasta Afasian pilvivaltakunnasta, jonka keisarinna Alba paljastuukin aivan toiseksi kuin mitä luulisi, oli koukuttava ja loppuun asti jännityksessä pitävä tarina. Lisäänkin tämän novellin ansiosta Chapmanin lukulistalleni, sillä aiemmin olen karsastanut hänen 'Troikkaansa' sen karmean kansikuvan perusteella, ja jättänyt sen kirjaston hyllyyn. Ei pidä koskaan aliarvioida kansikuvan vaikutusta, minä järkytyin kun näin 'Thomas Riiminiekan' suomennoksen kannen, mikä häpäisy, mikä rikos hienoa tarinaa vastaan! Vandermeerin 'Salaisen elämän' jälkeen Chapmanin 'Afasian valtionsalaisuudet' oli mielestäni antologian paras.

'Mummi' Carol Emshwilleriltä oli yllättävän kinkkinen ja loppuunasti tärppinsä salaava novelli, jonka salaisuus ratkesi vasta aivan lopussa ja antoi paljon mietittävää liittyen supersankareihin ja siihen, miten ihmiset kuvittelevat heidät. Vähästä tapahtumasta huolimatta 'Mummi' antoi paljon mietittävää.

Gene Wolfen 'Kehdosta' ei iskenyt kovinkaan paljon, koska novelli tuntui päättyvän puolinaisesti enkä paljoakaan tajunnut kaikesta siinä mukana olevasta materiaalista, tavallaan novelli voisi olla tarinan alku, joka keskeytyi harmittavasti. Tarina piti silti mukanaan loppuun asti, vaikkei minusta mitenkään hieno ollutkaan.

'Tummaa hunajaa' Liz Williamsilta herätti mielenkiintoni vaihtoehtomaailmoineen ja turkkilaisine ympäristöineen, joihin myös sekoittui kreikkalaista mytologiaa. Novellin maailma kiihotti mielikuvitustani ja haluaisinkin lukea lisää Williamsilta tästä aiheesta. Kolmanneksi paras novelli kokoelmassa. Henkilöt jäivät aika ohuiksi, mutta sen sijaan maailma heidän ympärillään on kiinnostava ja lumoava.

China Miévillen novelli 'Lemmikki' jätti ällötyksen ja sekasortoisen olon, en lopussa tajunnut täysin missä mennään, koska ihmishenkilöt menivät minulla sekaisin. Tarina ei herättänyt minussa kiinnostusta, pikemminkin inhoa. En kokenut Miévilleä kaikesta hänen saamastaan suitsutuksesta huolimatta kiinnostavaksi kirjailijaksi, vaikkakin varmaankin lukisin hänen kohutun 'Perdido Street Station'nsa, jos se joskus suomennettaisiin. 'Lemmikki' novelli ei auennut ja en siksi kiinnostunut paljoakaan novellista.

Jeffrey Fordin 'Jäätelön valtakunta' säilytti kiinnostuksen loppuun asti ja aukesikin hyvin, jättäen mieltä kutkuttavasti lopun ja lopulliset totuudet auki kunkin lukijan itse ratkaistavaksi. Tämäkin novelli leikitteli todellisuuden ja epätodellisuuden välillä, johdatellen lukijaa harhateille, mutta paljastaen lopussa pienin vihjein mihin suuntaan lukijan pitäisi päättelynsä johtaa. Mukava ja antoisa lukukokemus.

Antologia oli kiinnostava, vaikkakaan en kaikista novelleista nauttinut, mutta se esitteli hienosti aiemmin tuntemattomia kirjailijoita, joista osa päätyi lukulistalleni. Suosittelen sille, joka etsii uutta luettavaa ja halua saada käsityksen kirjailijoiden tyylistä ja omasta suhtautumisestaan heihin.

Arvosana: 8+.

'Maanalainen elefantti' on jälleen yksi Pratchettin mestarillista sieluntuotoksista. Se on kyllä synkempi kuin moni muu Kiekkomaailma-kirja, tosin miljöönä toimiikin pääasiassa oudosti Itä-Eurooppaa muistuttava Überwald, jossa ihmiset ovat vähemmistö ja sen sijaan kääpiöt, vampyyrit ja ihmissudet enemmistö.
Kääpiöiden parissa kuohuu, uuden Alhaisen Kuninkaan vaali on repinyt juopia Ankh-Morporkin vapaamielisten kääpiöiden ja vuorilla yhä elävien vanhoillisten välille. Tilanne on poliittisesti kimurantti ja Patriisi Lordi Vetinari lähettää kaikkien yllätykseksi tai järkytykseksi Ankhin Herttuan eli Komentaja Samuel Vimesin Ankh-Morporkin edustajaksi kruunajaisiin Überwaldiin. Nimityksestään niinkään iloinen Vimes, Lady Sybil ja kääpiö Ilona Pikkuperä ja peikko Detritus lähtevät matkaan kohti Bonkin kaupunkia, jossa kruunajaiset järjestetään. Mukaansa he saavat mystisen Inigo Skimmerin, kirjurin, joka vaikuttaakin olevan jotain aivan muuta kuin viaton kirjuri.
Omia teitään Überwaldiin päätyvät Angua ja hänen perässään Porkkana, sillä Anguan perhe on sotkeentunut salahankkeeseen jolla pyritään estämään 'väärän kuninkaan' eli Rhysin valtaannousu maan alla. Kääpiöiden pyhä ja valtaistuimen virkaa toimittava Kiviskonssi katoaa ja kruunajaiset ovat vaarassa, samoihin aikoihin Ankh-Morporkin kääpiöleipämuseosta varastetaan Kiviskonssin jäljitelmä.
Bonkissa Vimes saa huomata joutuneensa syviin vesiin, kun diplomaatit ja politiikot ottelevat keskenään varjomaisessa sodassaan. Samalla taustalla kummittelee rikos, Kiviskonssin varkaus ja poliisina Vimes on heti tutkimassa asioita.

'Maanalainen elefantti' on synkempi kuin monet aiemmista Kiekkomaailma-kirjoista, kenties siksi, että kuolema on siinä läsnä koko ajan ja sen käsittelemät aiheet vakavia, kuten diplomatia, politiikka, varsinkin öljyyn liittyvä, perhe ja perinteet sekä valta. Pratchett naurattaa ja lumoaa lukijansa tarinallaan, samalla kun hän rivien väleissä vetää filosofista luentoa. Mestariteos Pratchettilta. Itse eniten pidin hänen irvailustaan Tsehovin näytelmille kolmella sisaruksella kirsikkapuiston ympäröimässä talossa.

Suosittelen 'Maanalaista elefanttia' kaikille.

Arvosana: 10.

'Mustan kuningattaren lohikäärmeet' täyttää aukot 'Talviyön lohikäärmeiden' ja 'Kevätaamun lohikäärmeiden' välillä, kertoen mitä Laurana ja kumppanit kokivat Jäävallilla ja kuinka arkkivelho Feal-Thas kukistui ja lohikäärmekristalli päätyi Ergothiin. Weis ja Hickman myös kertovat Kitiaran vaiheista enemmän, syventäen hänen hahmoaan entisestään. Weis ja Hickman ovat onnistuneet saavuttamaan 'Kadonneissa Kronikoissa' alkuperäisten 'Kronikoiden' hohdon, huumorin ja seikkailuntunnun, mikä aikoinaan lumosi minut lukiessani niitä. 'Kadonneissa Kronikoissa' huomaa myös heidän kehittyneen kirjoittajina ja henkilöhahmojen kehittyneen. 'Kadonneissa Kronikoissa' henkilöt ovat syvempiä ja monitahoisempia kuin Kronikoissa, mikä on minusta hieno saavutus. Eniten kiitän sitä, että myös "pahat" ovat saaneet inhimmillisiä piirteitä, kuten riitaiset lohikäärmeruhtinaat, keisari Ariakas ja drakolainen Grag. Lisäksi hyvätkään eivät enää ole niin yksitasoisia, vaan myös heissä on enemmän vaihtelua, kuten esim. Derek Kruununvartija, jonka henkilökohtainen tragedia nappaa suuren osan kirjasta.
Laurana alkaa kehittyä haltiaprinsessasta todelliseksi valtiattareksi, samalla kun Kitiara seuraa Ariakaan tuhon alkamista Nerakassa. Vanha tuntu taas täällä ja parempana kuin ennen. 'Mustan kuningattaren lohikäärmeet' säilyttää 'Kääpiökuilujen lohikäärmeiden' aloittaman loistokkaan tason ja syvällisyyden kerronnassa ja jäänkin innolla odottamaan 'Kadonneiden kronikoiden' viimeistä osaa, 'Tiimalasivelhon lohikäärmeitä'.
Kerrassaan mahtavaa.

Arvosana: 9.