Jackalbury

Venäläisen kirjallisuuden kruununjalokiviä, sanon minä.
Saatana saapuu Moskovaan on klassikko, jossa on parodian, komedian ja jännityksen piirteitä.
Tarinassa kulkee tavallaan kolme eri tarinaa rinnakkain, Mestarin ja Margaritan traaginen rakkaustarina, Saatanan ja hänen seuralaistensa vauhdikas retki Moskovassa ja sen aiheuttamat vahingot, sekä Jeshua Ha-Nostrin ja Pontius Pilatuksen keskustelut Jerusalemissa 2000 vuotta sitten. Bulgakov kietoo lukijan pauloihinsa ja taitavasti saa tarinan pysymään kasassa ja kutoo kaikki langat yhteen. Kirjassa myös kuvataan hauskasti ja mielenkiintoisesti elämää 1930-luvun Moskovassa, jossa valtio valvoo ja ihmiset katoilevat. Kirjan kuvaama Moskova on aivan toisenlainen kuin länsimaissa saatu käsitys synkästä ja vaarallisesta kaupungista joka on kaukana kaikesta. Kirjaa lukiessa myös mietityttää se, ovatko kirjan sivumennen mainitsemat henkilöt olleet oikeasti olemassa. Kirjassa kaikki runoilijat, kirjailijat, toimittajat, teatterinjohtajat, talonmiehet ynnä sun muut eläjät saavat kyytiä ja sapiskaa. Tarina on mielenkiintoinen yhdistelmä mustaa huumoria, syvempiä filosofisia piirteitä ja jännitystä ja kauhua.
Kirja on hyvä ja mahtava, aivan toista kuin Gogol.
Suosittelen kirjaa kaikille jotka etsivät todella mielenkiintoista ja jännittävää lukukokemusta.
Arvosana: 10.

Luin Meren kansa vasta Vuorovetten vartijan jälkeen, eli aloitin väärässä järjestyksessä. Ehkä se vaikutti siihen, että minusta Meren kansa oli paljon parempi kuin jatko-osansa joka oli minusta aikamoinen syöksylasku alaspäin. Ingolaiset jäivät sopivan mystisiksi ja hämäriksi, välistä kieroiksi hahmoiksi mikä oli sopivaa. Minua hieman häiristi umpiloogisena henkilönä Ingon ja ihmisten maailman sisäkkäisyys, kunnes sain mielenrauhan ajattelemalla Ingon eräänlaiseksi rinnakkaiseksi olevaisuudeksi jonka sijaintia ei ole sidottu aikaan tai paikkaan.
Carnen mummoa selvitettiin kirjassa hieman.
Kirja oli hyvä ja jännittävä, huomattavasti parempi kuin Vuorovetten vartija.
Suosittelen kirjaa ei-niin-tavallista merenneito-fantasiaa etsiville.
Arvosana: 7+.

Kirja vie heti mukanaan ja on hyvin kirjoitettu, vaikka Torakin ja hänen seuralaistensa ulkopuoliset ihmiset jäävätkin hieman sumeiksi, mutta se haittaa kirjan menoa. Kirjaa kuvaa hyvin maisemaansa ja luo värikkäätt kulissit tapahtumille. Tosin puolivälissä mukaan tuleva kliseinen etsintä-teema laski kirjan pisteitä mutta loppu oli aika hyvä. Minua hieman kummastutti marjakuusen esiintyminen jääkauden aikaisessa pohjolassa, muuten aika havuvaltaisissa metsissä. Kirjailija herätti kiinnostusta kun mainittiin hänen käyneen Pohjois-Suomen erämaissa hakemassa kokemusta ja ainesta kirjaan. Kirjan kuvaama suden ja Torakin yhteys oli mukavan omaperäinen eikä sortunut Näkijän Tarun tai muiden susi-ihminen suhteinen apinointiin. Aivan hyvä ja sinällään mielenkiintoinen teos. Mutta ei silti mitään huimaavan loistokasta huippua.
Suosittelen erikosilaatuista fantasiaa etsiville.
Arvosana: 7.

Musteloitsu on yhtä hyvä ja jännittävä kuin edeltäjänsäkin. Musteloitsussa käsitellään taas syvällisempiä kirjoihin ja lukemiseen liittyviä asioita jännittävän seikkailullisen juonen ohessa.
Bibliofiili sielussani nousi barrikadeille kun kirjoja taas kohdeltiin kaltoin tässä teoksessa.
Musteloitsu tavallaan pohjustaa tarinaa ja tapahtumia sarjan kolmanteen osaan jossa ilmeisesti lopullisesti ratkaistaan Mustemaailman, Todellisen maailman ja varsinkin tarinan itsensä kohtalo. Fenoglio oli kirjassa yksi mielenkiintoisimpia hahmoja, samoin Tomusormi, jonka sielua ja menneisyyttä valotettiin enemmän. Kirja on hyvä ja jännittävä ja jättää jännittyneenä odottamaan trilogian päätösosaa.
Suosittelen kaikille Mustesydämen lukeneille.
Arvosana: 9-.

Naamiohuvit on taattua Pratchettia. Pratchett jatkaa yhä loistavan mestarillista huumori- ja parodiafantastista tyyliään.
Naamiohuvit ei ehkä ollut niitä kaikkein mieleenjäävimpiä Pratchettin kirjoja, mutta kirja oli hauska ja käsitteli hauskasti ja uusista näkökulmista oopperaa ja oopperamaailmaa irvaillen oopperoiden ja Ooppera kummituksen kliseille. Lisäksi samalla kirjassa käsiteltiin syvällisiä, filosofisia asioita, jotka tavallaan vaivihkaa ujutettiin lukijalle kaiken huumorin ja naurukohtausten välissä. Myös Muori Säävirkun ja Nanny Auvomielen kautta käsitellään Lancren ja Noitakolmikon asioita ja tapahtumia 'Herraskaisen väen' jälkeen. Tarinassa kulki myös pienenä sivujuonena Muori Säävirkun sielullinen kehitys ja taistelu. Kirja on hyvä ja loistava ja jatkaa Terry Pratchettin mestarillista tyyliä ja linjaa jolle on vaikea löytää vertaistaan.
Suosittelen kaikille hauskaa luettavaa etsiville.
Arvosana: 9.

En pitänyt tästä Everworldin osasta yhtään, hermostuin ja tylsistyin kirjaan jo alkulukujen aikana ja luin keskikohdat loikkimalla eteenpäin. Ainoastaan loppuhuipennus herätti mielenkiintoa edes rippusen, muuten kirja jatkoi sitä samaa rataa mitä muutkin Everworldit, mitään kovin yllättävää ei ilmennyt ja juoni lisäksi muistutti todella paljon amerikkalaisen nuorten tv-sarjan juonta, eli ei kovin korkea lentoista tai saati tasokastakaan.
Suosittelen vain aiemmat osat lukeneille, sillä kirja ilmeisen oleellinen sarjan päätösosaan johtava osuus ja loppuyllätys joka viitoittaa tulevaa tarinassa.
Arvosana: 4+.

Saaga oli Valhalla-trilogian ehkä se teos josta pidin vähiten. Kirja kyllä piti kiinnostuksen yllä ja tarinakin oli mielenkiintoinen, mutta aiempien osien jännitystä ei syntynyt. Kirja oli hieman dramaattisempi loppunäytös trilogialle. Feminismiä taas tuotiin esille enemmän tai vähemmän. Kirjan luki lävitse mutta mitään suurempia tunteitä tai filosofisia pohdintoja se ei aiheuttanut. Kirja ei silti tylsistyttänyt, mutta sen luki tasaisesti ja varmasti loppuun, joka oli minusta trilogian arvoinen päätös tarinalle.
Suosittelen aiemmat osat lukeneille.
Arvosana: 7+.

Eddingsin surkeimpia kirjoja.
Kristallikuilussa pyöritellään paljolti samoja vanhoja teemoja ja asioita kuin aiemmissakin osissa ja ainoastaan mystistä avunantajaa koskevat paljastukset ja Aracian häiriöt jaksoivat kiinnostaa, muuten sitä samaa kuin ennenkin, ötököitä vastaan taistellaan, asekehittelyä puolin ja toisin, lopussa ihmeellinen pelastus jälleen. Eddings rahastaa jälleen kopioimalla itseään. Ainoat todella kiinnostavat henkilöt olivat jumalia, ja monet hahmot tunnistaa nimien ja ominaisuuksien alta samoiksi tutuiksi arkkityypeiksi joita esiintyy jo Belgarionissa.
Suosittelen vain sellaisille lukijoille jotka ovat lukeneet aiemmat osat.
Arvosana: 5-.

Kuikansulka oli sitä huonohkoa ja ongelmallista fantasiaa jollaista kotimainen fantasia oli vielä vuosikymmen sitten. Kuikansulka alkoi aika hyvin, mutta lösähti kasaan kun teksti ei vienyt mukanaan ja mielenkiinto lopahti. Minuakin tuo maanjäristys häiritsi paljonkin. Laadultaan keskivertoa, tökkivää ja varsin valjua. Maisemat jäivät toisinaan aika harmaiksi, eli harmaiden kulissien ongelma astui esiin. Lisäksi koska kirja oli suunnattu nuorille, sen taso oli aika lapsellinen eikä mitään todella pahaa tapahtunut kenellekään. Paljolti Kuikansulka on keitos jossa on sekoitettu paljon kliseitä ja suomalaisia kansanperinteitä. Hahmot jäivät epäselviksi ja samoin paljolti heidän sielunliikkeensä.
Tosin uskon että Tuulia Ahokin kehittyy Anu Holopaisen lailla jatkaessaan kirjoittamista.
Suosittelen kotimaista fantasiaa etsiville.
Arvosana: 6.

Harry Potter-kumppani ei oikeastaan kertonut mitään uutta, siinä on vain kasattu tietosanakirjan muotoon kaikki Rowlingin luomat hahmot, olennot ja tavarat ja sun muut. Mutta ihan mielenkiintoinen luettava Harry Potterien perään, virkisti ainakin muistia. Osittain päällekkäinen Ihmeotukset ja niiden olin paikat-teoksen kanssa. Toi esiin pari asiaa joita en muuten olisi huomannut kirjoja lukiessani. Hieno kuvitus.
Suosittelen Harry Potterit lukeneille.
Arvosana: 5.

Kirja oli yllättävän hyvä, luulin sen olevan samaa tasoa kuin enemmistö brittiläisistä nuortenfantasioista. Alku oli vähän kankea mutta piti mukanaan ja tarina vei mukanaan. Morrison käyttää värikästä hyvin kuvailevaa kieltä ja hänellä on vähän kliseitä tarinassaan. Jopa Archien äidin ylisuojelun takaa paljastuu jotakin muuta kuin perinteinen hössötys. Huigor jäi vähän epäselväksi hahmoksi, muun muassa se miten kirouksesta kehittyi jotakin muuta.
Kirja oli siitä hyvä ja omanlaisensa ettei siinä pelastettu maailmaa tai maata vaan ihan pieni paikkakunta ja sankari tietenkin. Kirjan maailma mielenkiintoinen limittäinen maailma, arkisen todellisuuden sisässä ja seassa on fantasian elementtejä. Tämä limittäisyys muistuttaa hieman Harry Potteria joka on varmaankin vaikuttanut hieman kirjaan. Mutta oli hyvä ja omaperäinen tosin mitään korkeuksiin vievää kirjassa ei ollut mutta aivan mukavaa peruslukemista.
Suosittelen kirjaa kaikille hyvää lukemista etsiville.
Arvosana: 9-.

Pelastus oli hieman parempi kuin aiemmat Dhamon-sarjan osat, mutta kuten kaikki Raben kirjat alatasoista fantasiaa jossa kliseitä pyöriteltiin.
Henkilöt jäivät epäselviksi vaikuttimineen ja kirjassa liikaa paikasta toiseen hyppimistä mikä tylsistytti jo lopussa. Hahmot ja heidän dialoginsa olivat aika kliseisiä. Rabe tosin onnistui välttämään Harmaiden Kulissien ongelmaa mutta muuten hänen tekstin oli tylsistyttävää ja ärsyttävän huonoa.
Ainoa mikä nosti kirjaa vähän aiempien Dhamonien tasosta oli Dhamonin muuttuminen lohikäärmeeksi ja sen käsittely kirjassa. Mutta muuten toivotonta fiaskoa jolle ei edes jaksa nauraa.
Suosittelen kirjaa ainoastaan aiemmat Dhamonit lukeneille.
Arvosana: 5.