Matti Karjalainen

Vajaan kymmenen kilometrin päässä nykyisestä työpaikastani sijaitsee muistokyltti, joka kertoo paikalla sijainneen Efraim Martinin torpan. Kyseinen asumus saavutti erikoislaatuista mainetta 1800-luvun loppupuolella, jolloin valaehtoiset todistajat kertoivat räyhähenkien tai muiden yliluonnollisten olentojen kerrottiin mellastaneen siellä.

Päivi Alasalmen "Riivatut" (Gummerus, 2018) perustuu löyhästi tähän eriskummalliseen tapahtumasarjaan, joka on jäänyt historiaan Martinin pirujen nimellä.

Vuosi on 1891, ollaan Sunilan kylässä Ylöjärvellä. Manu ja Lahja Lauha asuttavat torppaa yhdessä yhdessä nuoren piikansa Hertan kanssa. Hertta ei oikein viihdy työpaikassaan, ja kaiken lisäksi hän sairastaa pahemmanlaatuista keuhkotautia. Kaikki eivät usko tytön selviävän hengissä talven ylitse.

Ja sitten alkaa tapahtua merkillisiä. Torpan ovi singahtaa auki kuin taikaiskusta, tavarat alkavat liikkua itsestään, neulat lennähtävät ilmaan asukkaita pistellen, leipävartaat pistävät tanssiksi -ja pian ihmisten henki ja terveys alkavat olla vaarassa. Mistä ihmeestä mahtaa olla kyse? Sielunvihollinenko on asialla vai pilaileeko joku torpan asukkaiden kanssa? Voiko kylän halki kulkeneille oudoilla matkalaisilla olla jotakin tekemistä asian kanssa?

Sunilan merkilliset tapahtumat jatkuvat ja vetävät kylänväkeä puoleensa. Jossakin vaiheessa myös lehdistö herää. Niinpä nuori sanomalehtimies, Aamulehteen kirjoittava Hugo Untamo lähetetään entisille kotiseuduilleen raportoimaan tapahtuneesta.

Lukukokemus oli kaksijakoinen. Rehellisesti sanottuna Alasalmi ei onnistu tässä luomaan erityisen pelottavaa yliluonnollista tunnelmaa, eli suoranaisena kauhuromaanina kirjaa ei kannata käydä lukemaan. Henkilöhahmoja on vähän liikaa, koristeellinen dialogi ei aina istu hahmojen suuhun ja muutamat juonenkäänteet - etenkin sanomalehtimiehen seikkailut naismaailmassa - tuntuivat lievästi sanottuna ylitseampuvilta.

Nopealukuinen romaani piti kuitenkin sen verran otteessaan, että loppuratkaisu oli saatava selville - ja sehän olikin ihan toimiva ja kaiken lisäksi pääsi yllättämään ainakin minut.

Stephen Kingin "Epätoivon kaupungin" (Tammi, 1996) loppumetreillä juolahti mieleen, että minä olen saattanut lukea romaanin aikaisemminkin. Joskus vuosituhannen vaiheessa, ehkä? No, aika tehokkaasti olin unohtanut kaiken, mikä kertonee enemmän lukijasta kuin romaanista, sillä ihan viihdyttävä tiiliskivihän tämä oli.

Nevadalaisen Desperationin kaivoskaupunkiin lähistöllä kulkevalla tiellä partioi maantiepoliisi, jolla ei taida kaikki olla ihan kunnossa - eikä pian ole hänen pidättämäksi joutuvalla ihmisjoukollakaan, johon lukeutuvat muun muassa yksitoistavuotias David-poika ja elämässään jonkinmoiseen alamäkeen joutunut kirjailija Johnny Marinville. Käy nimittäin ilmi, että poliisia pitää hallussaan jonkinlainen paha voima, joka nopeasti rappeuttaa haltuunottamansa ruumiin ja kaipaa sen vuoksi uusia uhreja. Lisäksi olento pystyy vaikuttamaan kojootteihin, skorpioneihin, korppikotkiin ja muihin vastaaviin elikoihin. Se on vähän niin kuin Tak och adjö, jos sellaisen olennon vaikutuspiiriin joutuu. Ja jotenkinhan sekalaisen seurakuntamme on päästävä pahasta, mutta sepä onkin sitten helpommin sanottu kuin tehty!

On yleisesti tunnustettu totuus, että Stephen King on tarinaniskijänä vallan mainio. Niin nytkin, kirja tempaisee mukaansa ja henkilöhahmot ovat sen verran kiinnostavia että sivut kääntyvät nopeasti. Suvantokohtiakin löytyy, enkä voinut täysin välttyä ajatukselta, että pieni tiivistäminen ja suoranainen henkilöhahmojen karsiminen olisi saattanut tehdä romaanille hyvää (olkoonkin, että muutama lopussa ilmi tuleva juttu olisi vastaavasti kaivannut vähän lisäselvittelyä).

En pitäisi "Epätoivon kaupunkia" järin pelottavana, ellet sitten satu olemaan pahasti hämähäkkikammoinen, mutta muutamia sangen vastenmielisiä kohtauksia siinä oli kyllä mukana. Kiinnostavaa kyllä, uskonnolliset teemat ovat kirjassa voimakkaasti läsnä. Rukouksessa on voimaa, ihmeitäkin tehdään. Peruskysymys lienee, onko Jumala julma vai itse rakkaus - vai ehkä molempia? Lukijan vakaumuksesta riippunee, millaisena tämän puolen romaanissa kokee.

Ei parasta lukemaani Kingiä, enkä taida jättää kirjaa omaan hyllyyni, mutta ihan mielelläni minä tämän siitä huolimatta luin - oletettavasti sen toisen kerran!

Andy Weirin "Yksin Marsissa" (Into, 2015) kertoo astronautti Mark Watneysta, jonka Mars-retkikuntaa kohtaa onnettomuus, jonka seurauksena päähenkilömme joutuu selviytymään punaisen planeetan kamaralla aivan yksin. Kuinka selviytyä hengissä, kun Markin ruokavarastot eivät riitä edes säännösteltynä, toimivaa yhteyttä komentokeskukseen ei ole ja kaikki muut luulevat hänen kuolleen?

No, eihän siinä muu auta kuin kaikesta huolimatta asettua taloksi. Mark kasvattelee perunoita omissa ulosteissaan, kuuntelee 1970-luvun discoa ja yrittää pohtia samalla miten selvitä hengissä seuraavan Mars-lennon laskeutumiseen saakka.

Mitenkähän tämän nyt muotoilisi? Kirja ei ollut hassumpi, mutta minä taisin olla sille väärä lukija. En tunne riittävästi matematiikkaa ja muita kovia tieteitä, joten monet kirjassa esitetyt teknologiset ja luonnontieteelliset jutut menivät minulta täysin yli hilseen ja alkoivat jossakin vaiheessa tuntua puuduttavilta. Sellaiseen käsitykseen kuitenkin jäin, että kirjailija tiesi mistä kirjoitti, ja että koko Mars-kuvio oli kuvattu varsin todenmukaisesti (korjatkaa fiksummat, jos olen väärässä!) Kokonaisuutta oli kevennetty huumorilla, joka ainakin hymyilytti minua useampaan otteeseen.

Seitsemäntoistavuotias Isla asuu yhdessä isänsä ja pikkusiskonsa kanssa Tampereella ja käy lukiota opiskelee teknillisessä lyseossa. Isä on vanhan liiton nörtti, joka on kuulunut Quake-klaaniin ja osaa asentaa Linuxin vaikka leivänpaahtimeen, eikä omena ole pudonnut kauaksi puusta. Isla on äärimmäisen lahjakas matematiikassa ja harrastaa pelaamista niin retrokoneilla kuin verkossakin.

Pelatessaan Isla käyttää nimimerkkiä Ripley. Verkossa hän on tutustunut Damien-nimimerkkiä käyttävään poikaan, jonka kanssa hänellä synkkaa loistavasti. Molemmilla on samat kiinnostuksen kohteet, yhtä tyhmä huumorintaju ja niin edespäin. Välillä chattailu saa aika kuumottaviakin piirteitä, mutta Isla tahtoo siitä huolimatta pitää kiinni yhdestä periaatteesta: hän ei tahdo koskaan tavata Damienia oikeasti vaan pitää varmuuden vuoksi IP-osoitteensakin salattuna. Mitä Isla sitten lopulta tuntee Damienia kohtaan? Se ei taida olla ihan selvää.

Tilannetta mutkistaa Islan luokalle saapuva uusi oppilas, suomenruotsalainen Anton, joka kurvaa lukion pihaan Lotus-merkkisellä urheiluautolla ja on niin komea että jokaisen tytön sydän hakkaa ylikierroksilla. Islaa kohtaan poika kuitenkin käyttäytyy harvinaisen v***umaisesti, ihan siinä mittakaavassa että tyyppi saa kahvit syliinsä koulun ruokalassa. Mutta pian Isla saa huomata, että ulkokuori saattaa pettää ja pian kaksikko ajautuu toinen toistaan kuumottavampiin tilanteisiin. Mutta miten kertoa Damienille siitä, että nyt hänen elämässään on ihan oikea IRL-poika?

Annukka Salaman "Ripley - Nopea yhteys" (WSOY, 2022) tarttui lukulistalleni kuulemieni kehujen perusteella, enkä yhtään ihmettele miksi kirjasta on tykätty. Vaikka en sinänsä kuulu kohderyhmään, niin kyseessä oli harvinaisen söpö gamer-romanssi tämmöisen boomerinkin mielestä, jolta melkein kaikki viittaukset populaarikulttuuriin menivät yli hilseen!* Loppuratkaisu oli toki ennalta-arvattava, mutta se saattaa olla jonkinlainen välttämättömyys romantiikka-genressä. Hieman nikottelin myös Antonin hahmolle, mutta kaipa maailma tarvitsee haavoittuneita mutta muuten niin täydellisiä päiväunien kohteita.

En muista lukeneeni toista romaania, jossa tietokonepelejä käsiteltäisiin yhtä innostavasti ja mukaansatempaavasti kuin tässä. Se tarjosi myös kärryiltä pudonneelle aikuiselle paikan pohdiskella omaa suhtautumistaan pelaamiseen ja ruutuajan rajoittamiseen. Lisäksi kirjassa sivutaan myös pelikulttuuriin parissa esiintyviä lieveilmiöitä, kuten tyttöjen pelaamiseen liittyviä toksisia asenteita.

Kiitosta täytyy antaa myös seksuaalisuuden kuvaamiselle. Seksi on kirjassa positiivinen ja iloinen asia, johon suhtaudutaan ilahduttavan kypsästi ja vastuullisuutta korostaen, ihan vanhempia myöten.

Viv-niminen nainen saa tarpeekseen entisestä työstään, joten hän asettuu aloilleen uuteen kaupunkiin ja perustaa sinne kahvilan. Kulmilla asuu monenlaisia, ehkä vähän eksentrisiäkin hahmoja, joista tulee sitten hänen työtovereitaan ja ystäviään. Luonnollisesti vastoinkäymisiä esiintyy, mutta niistä selvitään yhteen hiileen puhaltamalla. Ja ehkä ilmassa leijuu vastapaahdetun kahvin ja tuoreiden leivonnaisten lisäksi hippusellinen romantiikkaa?

Kuulostaako tutulta? Näitähän on nähty vaikka kuinka! Ei siis mitään uutta auringon alla! No ei nyt ihan niinkään. Travis Baldreen "Legendoja ja latteja" (Karisto, 2024) -romaanin päähenkilö on nimittäin veriseen hirviölahtiin kyllästynyt örkkisoturi, jonka työkavereina Thuneen fantasiakaupungissa sijaitsevassa kahvilassa toimivat succubus, hiisi ja ainakin minulle tuntematon hiirikkö.

Vaikka pientä jännitettä tarinaan tuovat suojelurahoja vailla oleva rikollispomo ja Vivin hallussa olevaa taikaesinettä itselleen hamuava haltija, teos keskittyy enemmän kahvilan perustamiseen (haastetta tarjoaa sekin, että kaupunkilaiset eivät tiedä mitä kahvi on), asiakkaiden löytämiseen ja muihin aika arkisiin haasteisiin. Miekkaa ei tarvis, lattea vaan - ja ehkä myös herkullisia kanelikierteitä.

Kaiken kaikkiaan "Legendoja ja latteja" on sympaattinen ja sujuvasti kirjoitettu hyvän mielen fantasiaromaani.

Miila Westin (s. 1986) ensimmäinen lastenkirjakuvitus tuli julki vuoden 2020 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneessa Anja Portinin lastenromanissa Radio Popov (S&S 2020). Westinin Aalto-yliopistoon tekemä opinnäytetyö käsitteli itämerensuomalaisia myyttejä ja niiden visualisointeja kotimaisessa lastenkirjallisuudessa. Nyt samaiset teemat ovat jalostuneet esikoisalbumiksi Loputon talvi, joka samalla aloittaa kolmiosaisen Myyttiset-fantasiasarjan. Sarjassa seurataan pienen Eevi-tytön seikkailuja kotoperäisestä mytologiasta tuttujen hahmojen seurassa.

Lunta sataa taivaan täydeltä, vaikka eletään kesäkuuta. Eevi-tyttö on ehtinyt kyllästyä pahemman kerran talveen ja pitkiin kalsareihin, mutta vielä enemmän mieltä painaa rakkaan isoisän kuolema. Lumisen metsän keskellä Eevi törmää erikoiseen kolmikkoon. Viljakasvien haltiat Rongoteus, Pekko ja Ägräs ovat etsimässä ystäväänsä, jonka katoaminen lienee syynä myös talven pitkittymiseen.

Sankarimme lyöttäytyy taikaolentojen seuraan, ja pian joukon askeleet vievät kohti hirmuisen Louhen hallitsemaa Tuonelaa. Löytyykö ratkaisu kuolleiden valtakunnasta, ja tarjoutuuko Eeville mahdollisuus auttaa edesmennyt ukkinsa takaisin maan päälle?

Sarjakuvan fantasiakuvasto ja ilmastonmuutos-teema tuovat mieleen Timo Parvelan erinomaisen Sammon vartijat -trilogian (Tammi, 2007–2009). Loputon talvi seisoo silti komeasti omilla jaloillaan, ja albumia voikin lämpimästi suositella fantasiasta nauttiville alakoululaisille. Se toimii myös erinomaisena johdatuksena itämerensuomalaiseen mytologiaan. Sarjakuvassa joudutaan metsänpeittoon, uhrataan Tapion pöydän ääressä ja kohdataan karhujen lajinhaltija Hongotar. Lisäksi albumin lopusta löytyy vielä näppärä tietopaketti, jonka avulla voi syventää tietämystään aiheesta, kirjavinkkejä unohtamatta.

Visuaalisesti albumi on vaikuttava. Ruutujen koko ja sommittelu vaihtelee pienestä ja epäsymmetrisestä aina koko sivun suuruiseen ilotteluun. Sarjakuvakerronnassa olisi voinut luottaa vielä rohkeammin kuvien voimaan, kertojan ääni on välillä aivan tarpeeton. Näyttävä värimaailma tukee tarinankerrontaa miljöön vaihtuessa lumisen metsän keskeltä pimeään Tuonelaan. Hahmot ovat ilmeikkäitä, tuoden mieleen niin japanilaisen animaatiomestarin Hayao Miyazakin elokuvat kuin Tove ja Lars Janssonin klassiset Muumipeikko-sarjakuvat.

Arvio on julkaistu myös Onnimanni-lehden numerossa 2/23.

Tui T. Sutherland on Venezuelassa syntynyt, mutta sittemmin Yhdysvaltoihin emigroitunut kirjailija, joka tunnetaan paremmin Erin Hunter -kollektiivin jäsenenä. Soturikissat-formaatti on ollut tavattoman menestyksekäs, ja samaan formaattiin ollaan kirjoitettu muitakin eläinfantasia-sarjoja.

Voittavaa joukkuetta ei lähdetä vaihtamaan. Kaiketi hyvin suositun Tulisiivet-sarjan aloittava "Viiden poikasen ennustus" (Gummerus, 2021) noudattaa tismalleen samaa kaavaa kilpailevine heimoineen, verisine taisteluineen ja kaikenkarvaisine juonitteluineen. Nyt pääosissa ovat vain Pyrrhian valtakunnassa asustelevat lohikäärmeet. Hahmoja ja heimoja on paljon, ainakin minun oli vaikea aluksi muistaa kuka oli kuka. Fantasiavaltakunnasta löytyy muuten ihmisiäkin, joita kutsutaan tonkijoiksi.

Savinen, Gloria, Leimu, Tähtimö ja Tsunami ovat neljä nuorta lohikäärmettä, jotka on erotettu heimoistaan ja kasvatettu salaisessa luolastossa erityisten kaitsijoiden toimesta. Syynä tähän on vanha ennustus, jonka mukaan heidän on määrä lopettaa Pyrrhiassa raivoava sisällissota.

Seikkailu on kyllästetty tappamisella. Väkivallan kuvailu on aika graafista, vai mitä sanotte tästä:

"Lohikäärme, onka Vaara oli tappanut, oli kirkunut samanlaisissa tuskissa, mutta oli paljon pahempaa olla suoraan kuolevan lohikäärmeen alla, missä huuto särki korvia. Yksi pisaroista oli osunut Vuonon silmään, ja se suli ensimmäisenä jättäen hänen kalloonsa savuavan mustan reiän. Hänen kasvojensa toinen puoli irtosi hitaasti niin kuin sulava jää." (s. 214-215).

Eikä tämä jää ainoaksi kerraksi. Läpi romaanin niskat katkeavat napsahdellen, suomuissa kimaltelee veri ja vatsaa vääntää, kun epämääräisestä mutakasasta pistää esiin luu, josta liha on kärventynyt pois.

Vaikka tarina kertoo ainakin näennäisesti lohikäärmeenpoikasten ystävyydestä, on siinä myös jonkinmoista emotionaalista kylmyyttä. Savisen kaipaama äitikin ilmoittaa myyneensä munimansa munan pois muutamasta lehmästä, eikä homma muutu yhtään sen paremmaksi kun lohikäärme kyselee isänsä perään:

"Minä en edes tiedä, kuka sinun isäsi on. Ja hän ei taatusti piittaa sinusta vähääkään. Meillä on lisääntymisilta kerran kuussa, ja sitten kaikki menevät takaisin omiin unimajoihinsa." (s. 355)

Semmoista. En siis ihan pienimmille ja herkimmille lukijoille kannata tarjoaisi kirjaa iltasaduksi, vaikka suomalaisen painoksen etukanteen onkin painettu seitsemänvuotiaan Armin kehut.

Vaikka minusta "Viiden poikasen ennustus" oli kehno, niin luultavasti kohderyhmä kuitenkin innostuu kirjasta, eli suunnilleen samanikäisille sitä sopinee suositella kuin Soturikissojakin. Luultavasti olisin itsekin tykännyt kirjasta nuorempana ja vähemmän kyynisenä, jolloin kömpelö kieli ja formaatin kliseisyys eivät olisi vaivanneet samalla tavalla.

Seitsemäätoista ikävuotta lähentelevä Lauri Williams on kohtalokkaan auto-onnettomuuden jälkeen lähetetty toipumaan maaseudulle tätinsä ja tämän perheen luokse. Äiti on menehtynyt, eikä sairaalassa makaavan isän selviäminen ole sekään varmaa. Nuorella miehellä on myös pahoja kipuja ja liikkuminen on vaikeaa, mutta kaikkein pahinta taitavat kuitenkin oudot harhanäyt oudosta sarvipäisestä olennosta, kaikesta muusta puhumattakaan...

Pieni tyttö, just ja just kouluikäinen. Sillä on selässä reppu, tennarin kärki piirtää maahan ympyrää.
"Moi", sanon. En halua pelästyttää tyttöä.
Se ei vastaa mitään.
Ei se mitään, olen tottunut siihen, että maalaiskakarat tuijottaa. Joko se johtuu mun naamasta tai koska sille on kerrottu kotona, että pitää varoa isoja poikia. Mulle tulee mieleen, että kello on jo lähempänä kaksitoista.
"Onko sulla kaikki ok? mä kysyn. "Pitäiskö sun olla koulussa?"
Tyttö puree huultaan pudistaa päätään.
Sitten se miettii hetken ja nyökkää.
Mä naurahdan. "No mee sitten, ettei sun ope huolestu."
Tyttö lähtee liikkeelle, astelee ensin varovasti mua kohti ja juoksee sitten ohi. Se pysähtyy muutaman metrin päässä ja kääntyy vielä katsomaan mua.
Sillä on silmien paikalla pelkät tyhjät kuopat. (s. 22-23).

Lauri saa selville, ettei hän ole yksin. Vähän vanhemmalla Vilja-Maarialla on samankaltaisia kokemuksia, ja kaiken lisäksi heidän kahden välillä tuntuu olevan jonkinlainen yhteys. Lauri näkee Vilja-Maariasta unia, jotka ovat niin kammottavia kuin kuumottavia...

Magdalena Hain "Sarvijumala" (Otava, 2023) on kaikin puolin onnistunut nuortenromaani, joka palauttaa vanhat kunnon kummitukset takaisin kauhugenren piiriin. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, kauhu istuu maalaismiljööseen mainosti ja loppuratkaisukin toimii suht hyvin, mikä tuntuu olevan monesti se kaikkein hankalin rasti tässä kirjallisuudenlajissa.

Anu Holopaisen Iik-sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa. Sarjan kirjat ovat tarjoilleet alakouluikäisille sopivan tavan ottaa haltuun kauhugenren eri alalajeja ja lajityypin klassikoita - ja niin käy nytkin, kun "Demonikuiskaajassa" (Myllylahti, 2021) lähdetään ottamaan tuntumaa William Peter Blattyn romaanina ja William Friedkinin ohjaamana filmatisointina tuttuun Manaajaan.

Sakun ja Sussan ekaluokkalainen pikkusisko Siiri erehtyy museoreissulla ottamaan mukaansa pienen kivisen hyeenanpään. Se olisi saanut jäädä paikalleen, ja kohta sisarukset joutuvat kauhistuneena todistamaan erilaisia yliluonnollisia ilmiöitä heidän omassa kodissaan...

Holopainen on onnistunut siirtämään Manaajan vaikuttavimmat kohtaukset lastenkirjan sivuille. Siiri levitoi, oksentaa, puhuu vieraalla äänellä ja kiipeilee seiniä pitkin - varsin pelottavaa, mutta kirjailija pitää homman niin hyvin aisoissa, että lopputulos sopii edelleen kohderyhmälle. Tai toivon ainakin niin. Henkilökohtaisesti nostan hattua kohtaukselle, jossa demoni koettelee kaksosia alkamalla kertoa edesmenneestä hamsterista:

-Saku, Siirin ääni kutsui melkein lempeästi. - Muistatko Harri Hamsterin?
Saku ja Sussa tuijottivat Siiriä, joka hymyili heille surumielisesti.
- Totta kai, Saku sanoi ymmällään.
- Älkää keskustelko sen kanssa, Muurila kielsi manauksensa lomasta. [...]
- Te veitte sen ilman lupaa ulos, ettekä huolehtineet siinä. Ja sillä on teillle terveisiä. [...]
- Olin kauhean surullinen kun hylkäsitte minut, sanoi pikkuruinen ääni Siirin suusta. - En löytänyt omin päin kotiin, kissakin ajoi minua takaa. Ja sitten kuolin nälkään ja kylmään, ihan yksin ja peloissani. (s. 113-115)

Luullakseni tämä on "Kauhukännykän" ohella paras Iik-sarjan kirjoista. 

Seitsemäntoistavuotias Aleksi käy ammattikoulua ja haaveilee samalla mahdollisuudesta ryhtyä ammattipelaajaksi. Sankarimme ei ole ollut ikinä erityisesti tyttöjen mieleen, mutta erään vähän huonommin menneen pelisession jälkeen hänen seuraansa lyöttäytyy goottityttö Nora. Kaksikko suuntaa matkansa syrjäiselle joutomaalle, jossa käy ilmi, että Aleksi on kohdannut ihan oikean vampyyrin.

Aleksin ja Noran välille syntyy erikoislaatuinen ystävyyssuhde. Nora pyytää Aleksia opettamaan hänellekin pelaamista ja osoittaa olevansa vampyyrikykyineen huippuluokkaa, vaikka ei sytykään CS:n kaltaisista tappamispeleistä, vaan jostakin ihan muusta. Aleksi joutuu jopa miettimään, kannattaisiko tulevan E-Sports -ammattilaisen olla itsekin vampyyri!

Syksyn edetessä Aleksi huomaa olevansa kiinnostunut tytöstä vähän muutenkin kuin ystävänä - yli sadan vuoden ikäerosta huolimatta - mutta valitettavasti varjoissa vaanii muitakin vampyyreja. Noran pikkuveli Kaspar on nimittäin hieman epävakaa tapaus, jolle ei sovi aiheuttaa pettymystä...

J.S. Meresmaan "Kenties tapan sinut vielä" (Karisto, 2022) osoittautui varsin mainioksi vampyyritarinaksi! Sivuja on alle 140, mutta niihin saadaan mahdutettua kaikki tarvittava ja henkilöistäkin ehtii muodostua kokonaisia, vaikka olisin toki itse halunnut tietää vähän enemmänkin Norasta ja parista sivuhenkilöstä. 

"Kenties tapan sinut vielä" ei ole ihan hirvittävän pelottava romaani, joten se sopii myös ensiaskeleeksi vampyyrien ja kauhun maailmaan. Plussaa täytyy antaa myös tyylikkäästä kannesta.

Bernard Cornwellin "Azincourt" (Bazam, 2013) kertoo jousimies Nicholas Hookin ja hänen sydämensä valitun vaiheista satavuotisen sodan runtelemassa Ranskassa. Kuten romaanin nimestä voi päätellä, se huipentuu Agincourtin taisteluun vuonna 1415, jossa Henrik V:n rähjääntymään päässyt sotajoukko kohtasi ylivoimaisen ranskalaisarmeijan.

En tunne keskiajan historiaa riittävän hyvin sanoakseni pitävätkö faktat paikkaansa, mutta aidontuntuisen vaikutelman maallikkolukija saa 1400-luvun alkupuolesta. Sotatoimia kuvataan brutaalin yksityiskohtaisesti, ja sivut suorastaan vilisevät kuvauksia silmämuniin työnnetyistä tikareista, sotakirveellä murskatuista päistä ja naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Ei siis mitään ritariromantiikkaa, vaan ihan kunnon mättöä. Niih!

Cornwellin henkilökuvaus on sangen heikkoa - hahmot ovat lähes tyystin yhden ominaisuuden henkilöitä - ja toistoa esiintyy aavistuksen verran liikaa, mutta on kohtalaisen helppoa olla ajattelematta moista ja heittäytyä vain vetävän historiallisen tarinan vietäväksi. Ei romaanista suurempia ja syvällisempiä totuuksia kannata ryhtyä etsimään: "Azincourt" on viihdekirjallisuutta ja vieläpä oikein hyvää sellaista.

"Mikä saatanan paranormaali romanssi tämä on?" (s. 340)

Terhi Tarkiaisen esikoisromaani "Pure mua" (Tammi, 2018) on kai jokin sellainen, tai ainakin urbaani fantasiaromaani meidän tavallisten kuolevaisten ja vuosisatoja vanhojen verenimijöiden välisestä suhteesta, josta ei puutu väkivaltaa ja erotiikkaa.

Kolmekymppinen Anna puurtaa kansalaissotaa käsittelevän gradunsa parissa, eikä ole liiemmin menestynyt elämässään tai ihmissuhteissaan. Poroporvarilliset vanhemmat päättävätkin puuttua peliin ja ostavat tyttärelleen syntymäpäivälahjaksi ihan oikean vampyyrin. Kyllä, sellaisiakin voi hankkia, jos ei supermarketista niin ainakin salaperäisestä Kennelistä.

Annan saama yksilö ei olekaan ihan mikä tahansa verenimijä, vaan komea ja seksikäs pakkaus, jota monet tykkäävät käyttää makuukammarin puolella leikkikaluna. Vampyyrin omistaminen saattaa kuitenkin olla vaarallista ja johtaa melkoiseen jännittäviin tilanteisiin, minkä saa Annakin pian huomata.

"Pure mua" alkaa lupaavasti, mutta sitten homma menee vähän liian överiksi ja epäuskottavaksi minun makuuni. En siis tästä nyt kamalasti innostunut, vaikka olihan tämä kirja nopealukuinen ja kaikessa hölmöydessään ihan viihdyttävä. Jos sinä kuitenkin tykkäsit kirjasta ja olet lukenut myös itsenäisen jatko-osan Peto irti, niin kokeile myös Charlaine Harrisin Veren voimaa, vaikka se todennäköisesti onkin sinulle jo tuttu. (less)