Matti Karjalainen

Isänsä kuoleman jälkeen kaksitoistavuotias Billie-tyttö muuttaa äitinsä kanssa Åhusin pikkukaupungissa sijaitsevaan uuteen kotiin. Talo on vanha ja vähän rapistunut, ja siinä tuntuu olevan jotakin merkillistä ja vähän pelottavaa. Vaikuttaisi nimittäin siltä, että edelliset asukkaat ovat muuttaneet sieltä pois noin vaan, jättäneet huonekalut ja muut tavarat jälkeensä, eivätkä ole enää koskaan palanneet takaisin. Lisäksi kiinteistönvälittäjänä toimiva mies on oudon hermostunut, ja jääpä hän taloa esitellessään kiinni pienestä valheestakin.

Jotain on vialla. Heti ensimmäisten öiden aikana Billie kokee outoja asioita. Hän kuulee yön aikana koputuksia, kattokruunu tuntuu keinahtelevan itsekseen ja pölyiseen pöytälevyyn ilmestyy pieniä kädenjälkiä... Eivätkä asiat suinkaan jää siihen. Mitä kammottavaa talossa on tapahtunut aikaisemmin? Ketä ovat lasilapset? Ei kai kummituksia voi olla olemassa?

Kristiina Ohlssonin "Lasilapset" valittiin ilmestymisvuonnaan Ruotsin parhaaksi lastenkirjaksi. En ole lukenut hänen aikuisille tarkoitettuja jännäreitään, mutta mahdollisesti pitäisi, sen verran onnistunut tapaus tämä oli. Tarina imaisi tehokkaasti mukaansa ja hetkittäin tunnelma hyysi myös aikuislukijaa.

Kirjastoammattilainen minussa oli tyytyväinen myös siitä, että talon mysteeriä ryhdyttiin selvittämään kirjastossa käyden ja siellä henkilökunnan avustamina erilaisiin artikkelitietokantoihin tukeutuen.

Luvassa on ilmeisesti kolmiosainen sarja, mutta mukavaa kyllä, kirja on täysin mahdollista lukea myös itsenäisenä romaanina.

Jääkaappiin happaneva maitopurkki on tiettävästi lukemattomien omaelämäkerrallisten sarjakuvien vakioaihe, mutta entäpäs sitten, kun sitä maitoa ei ole lainkaan? No, ei siinä isän auta muuta kuin lähteä hakuretkelle, joka viivähtää hieman lentävien lautasten, ulkoavaruudesta tulevien vihertävien lölleröiden, merirosvojen, vampuurien ja muinaisten jumalien takia. Onneksi apuna on kuumailmapallolla liikkuva tiedemies-stegosaurus, joka taitaa myös aikamatkustuksen salat.

Neil Gaimanin "Onneksi oli maitoa" on humoristinen ja itsetarkoituksellisen älyttömiin sfääreihin menevä pienoisromaani, jossa merkittävää roolia näyttelee myös Chris Riddellin kuvitus. Vähän samoilla linjoilla liikutaan kuin Philip Reeven lastenromaanissa "Oliver ja meriperuukit", joka oli minusta kyllä parempi.

Lukijoita varmaan löytyy niin alakoululaisista kuin vanhemmista Gaiman-fanaatikoista.

Nuorille aikuisille ensisijaisesti suunnattu Ilkka Auerin "Anastasia" (Haamu, 2017) on kauhugenren täysverinen ja vieläpä melko perinteinen edustaja. Yliluonnollinen on yliluonnollista, piste, eikä sitä yritetä pehmentää tai selittää miksikään muuksi, ja pahuutta vastaan taistellaan uskonnollista kuvastoa - ikoneja, pyhää vettä - käyttäen.

Neuvostoliiton sotilastukikohtana toiminut Porkkala tarjoaa harvinaisen kiinnostavan miljöön kirjan tapahtumille. Pieni maalaismaisema tuntuu olevan täynnä toinen toistaan oudompia tyyppejä, eikä sinne tunnu mahtuvan kovin monta täyspäistä henkilöä. Näistä hahmoista ei kuitenkaan muodostu kovin suuria tai kiinnostavia persoonia, eikä heidän kohtaloistaan jaksa erityisemmin kiinnostua.

Nuoret päähenkilöt ovat aavistuksen verran epäuskottavia, eikä kukaan tunnu käyttävän kauhean paljon aikaa sen pohdiskelemiseen, voiko yliluonnollisia olentoja olla olemassa. Ihastumiskuvio jää myös vähän torsoksi.

Lukemani arvostelut "Anastasiasta" ovat olleet pääosin kehuvia. En ikävä kyllä voi oikein itse yhtyä niihin: lukeminen oli koko ajan jotenkin takkuista, eikä tarina imaissut mukaansa oikein missään vaiheessa. Varsinaista pelon tunnetta romaani ei onnistunut herättämään, ei edes loppupuolella, jossa kauhukuvastoa vyörytetään lukijan silmille kiihtyvällä vauhdilla. Se, mikä ehkä toimisi valkokankaalla efektien kera, tuntuu painettuna sanana vähän lattealta ja koomiselta.

Olisin kovasti halunnut pitää kirjasta. Nyt kävi kuitenkin näin

Len Deightonin "SS Lontoo" (WSOY, 1979) on vuoteen 1941 sijoittuva vaihtoehtohistoriallinen jännäri, jonka tapahtumat sijoittuvat saksalaisten miehittämään Iso-Britanniaan. Scotland Yardin rikostarkastajana työskentelevä Douglas Archer sotkeutuu murhaa selvittäessään kovaan ja kyyniseen peliin, johon liittyvät niin atomipommiprojektin salaiset kaavat kuin Towerin linnaan teljetyn kuninkaan tulevaisuuskin.

Romaanin kuvaama maailma on kova ja kyyninen. Leikkiin sekaantuneet ajavat vain omaa etuaan ja yksittäiset ihmiset ovat kuin shakkipelin nappuloita, jotka voidaan tarpeen niin vaatiessa uhrata, kuvittelitpa sitten pelanneesi Saksan armeijan, SS:n, Englannin vastarintaliikkeen tai puolueettomien amerikkalaisten joukkueessa.

"SS Lontoon" maailma on rakennettu vähäeleisen onnistuneesti: kaikkia yksityiskohtia tapahtuneesta ei paljasteta, mutta lukija saa silti - tai ehkä siitä johtuen - verrattain realistiselta tuntuvan kuvan saksalaismiehityksestä, jota ei koskaan todella tapahtunut. Suomennoksessa on muutamia hupsuuksia (mm. "kala ja perunalastut"), mutta ei mitään sellaista mikä häiritsisi suunnattomasti lukukokemusta.

Kohtalaisen onnistunut ja viihdyttävä lajityyppinsä edustaja, sanoisin.

Ranskalaisen Hugues Douriauxin "Kalliohin paholaisenpalvojat" (Finn Lectura, 1992) ilmestyi 1990-luvun alkupuolella neljään osaan jääneessä Musta virta -euroscifisarjassa, jota lähinnä oppikirjamateriaaleihin erikoistunut kustantamo yritti lanseerata myös täällä.

Luhella on tavattoman kaunis ja muodokas sini-ihoinen mutanttinainen, jonka lomamatka keskeytyy ikävästi kun hän sattumalta osuu todistamaan mystisen satanistikultin uhrimenoja. Saatananpalvojat ovat siinä mielessä ikävää jengiä, että nämä haluaisivat hävittää maailmasta kaikki erilaiset olennot ja erityisesti mutantit, ja tämän seurauksena päähenkilömme joutuu erilaisiin vaarallisiin tilanteisiin.

Luhella joutuu käymään samaan aikaan sisäistä kamppailua ja pohtimaan kuuluuko hän enemmän modernin maailman houkutusten pariin vai täytyykö hänen noudattaa edelleen luonnonkansansa perinteitä, jossa keskeinen osa on pelkässä lannevaatteessa tepastelu ja mutkaton suhtautuminen lemmiskelyyn, jopa siinä määrin että oma velikin on ihan sovelias petikaveri.

"Kalliohin paholaisenpalvojat" on niin huono kirja, ettei sitä malta jättää kesken, kuten joku internetissä muotoili: niin juonenkäänteet kuin henkilökuvauskin on niin kömpelöä, että ne tuovat mieleen alakoulun ainekirjoitustunnit. Seksismi paistaa läpi ja eroottiseksi tarkoitetut kohtaukset saavat nauramaan ääneen. Lieneeköhän kirjoittaja ollut aivan tosissaan tai selvin päin kun hän on kirjoittanut lauseen "sisareesi työntynyt penis oli vain harhaa".

Jotenkin sopivaa on, että suurta riemua ylimaallisella kehnoudellaan aiheuttava romaani jää kaiken lisäksi kesken, sillä viimeisellä sivulla mainostettu jatko-osa "Helvetillisten tuulien linna" ei koskaan ilmestynyt suomeksi.

Skotlantilainen Carran linna on kuulunut kuusisataa vuotta McBuffien suvulle. Linnan ylläpitokustannukset ovat kuitenkin nousseet sille tasolle, että viimeisen lairdin, kaksitoistavuotiaan Alexin, on myytävä amerikkalaiselle miljonäärille Hiram C. Hopgoodille.

Hopgood haluaa siirtää linnan Teksasiin, jotta voisi ilahduttaa sairaalloista tytärtään Helenia. Hän ei kuitenkaan halua, että mikään järkyttäisi tytön mielenrauhaa, ja niinpä kaupan ehtona on se, ettei linnassa saa olla lainkaan aaveita. Niinpä Alex joutuu kertomaan raskain mielin ystävilleen, että näiden on muutettava ja etsittävä uusi asunto. Näin ollen kummitteleva viikinki Krok Läskimaha, hampaaton vampyyri Tassu-setä, vettä tippuva aave neiti Spinks, räyhähenki pikku-Flossie ja helvetinkoira Cyril joutuvat pakkaamaan laukkunsa.

Kummitukset päätyvät kuitenkin erinäisen vaiheiden jälkeen Yhdysvaltoihin, jossa he saavat kuulla, että ilkeä rikolliskolmikko suunnittelee miljonäärin tyttären kaappaamista...

Eva Ibbotsonin "Aaveet muuttavat länteen" (Otava, 1992) on humoristinen, aidosti jännittävä ja sopivan mittainen lastenromaani, jossa ystävyyden merkitys korostuu mukavalla tavalla. Lähimpänä vertailukohtana voisivat toimia legendaarisen Roald Dahlin teokset, joissa on niin ikään mukana aavistuksen mustanpuhuvaa huumoria.

Loppupuolella seikkailu saa aika hurjia piirteitä, eikä lastenkirjallisuudessa tapaa yleensä yhtä pahoja hahmoja kuin rikolliskoplan naispuolinen johtaja. Huomasin miettiväni, mahtaisiko tämmöinen mennä läpi näinä poliittista korrektiutta korostavina aikoina:

Janet Batters […] oli jotenkin pimeä alusta asti. Ja eräänä päivänä hän näki sitten aikakauslehdessä Adolf Hitlerin valokuvan huulipartoineen ja natsitervehdykseen kohotettuine käsivarsineen. Janetin mielestä mies oli lumoava. Hän piti diktaattorin nuollusta otsatukasta ja hänen hullun pyöreistä silmistään, ja kun hän oli lukenut tämän saavutuksista, maailmanvalloitushankkeista ja aikomuksesta hävittää rotu, josta ei pitänyt, hän ajatteli, että Hitler oli kuin jumala. Siitä syystä hän muutti nimensäkin Janetista Adolfaksi ja osti riipuksen, jonka kanteen oli kaiverrettu hakaristi.


Aikamoista!

Sarjakuvataiteilija Hugo Pratt taisi joskus sanoa, että suurten seikkailijoiden aikakausi päättyi 1930-luvun puolivälissä. Luontevaa onkin, että myös Jakob Wegeliuksen "Merten gorillan" (WSOY, 2017) tapahtumat sijoittuvat niille main.

Romaanin päähenkilö on Sally Jones -niminen gorilla, joka palvelee Hudson Queen -aluksella konemestarina ystävänsä suomalaissyntyisen kapteeni Henry Koskelan eli tuttavallisemmin Pomon alaisuudessa. Tapahtumat saavat alkunsa kun mies nimeltä Alphonse Morro pestaa eränä iltana kaksikon hämärältä tuntuviin hommiin, koska sen kummemmin suomalaisilla kuin apinoillakaan ei ollut tapana kysellä turhia (s. 612).

Sallyn ja Pomon ei olisi kannattanut suostua keikkaan. Kyse on nimittäin aseiden salakuljetuksesta, johon ovat sotkeutuneet häikäilemättömät ja vaikutusvaltaiset tahot. Tilanne äityy niin pahaksi, että Hudson Queen uppoaa joen pohjaan ja Koskela heitetään vankilaan syytettynä Morron murhasta. Sally Jonesin ja hänen uskollisten ystäviensä täytyy yrittää keinolla millä hyvänsä todistaa ystävänsä syyttömyys. Lopulta seikkailu vie Sallyn lopulta aina Intiaan, Bhapurin upporikkaan maharadjan hoviin asti.

Wegelius on kirjoittanut kiehtovan ja aavistuksen verran hidastempoisen seikkailuromaanin, jossa on mukana enemmän Jules Verneä kuin Timo Parvelaa (tai aseta jälkimmäisen kirjailijan kohdalle haluamasi nykykirjailija). Vanhan liiton henkeä korostaa sekin, että kaikki sen henkilöhahmoista ovat aikuisia, mikä on melko poikkeuksellista 2000-luvun lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

Ystävyyden merkitystä korostavassa tarinassa on mukana myös tummempia sävyjä - henkirikoksia (kuten alkuperäinen nimi, astetta raflaavampi "Mördarens Apa" kertoo), parisuhdeväkivaltaa, alkoholin käyttöä - mutta sen verran taiten kerrottuna, että jo alakouluikäinen lukija voi kirjaan huoletta tarttua. Kokemus osoitti, että seitsemänvuotias kuulija nautti romaanista siinä missä aikuinenkin. Sivuja on melkein 650, mikä karkoittanee osan potentiaalisesta lukijakunnasta, mutta kunhan alkuun on päässyt, imaisee tarina tehokkaasti mukaansa.

Sally kohtaa maailmalla seikkaillessaan monenlaisia ihmisiä, amerikanitalialaisesta harmonikkavirtuoosista portugalilaiseen fadolaulajattareen. Läheskään kaikki heistä eivät ole sitä miltä he näyttävät, ja niin ihmisluonnon hyvät kuin huonotkin puolet tulevat gorillallemme tutuiksi. Luvassa onkin lukuisia yllätyksellisiä käänteitä, mikä lisää entisestään kirjan viehätysvoimaa.

Sally Jones on kerta kaikkiaan mainio päähenkilö, hieno mies [...] ellei siis oteta huomioon sitä, että olet naaraspuolinen. Ja gorilla (s. 301). Käsistään kätevä, ystävällinen Sally on enemmän hiljainen sivustatarkkailija kuin toiminnallinen sankari.

Ei voi sanoa muuta kuin että olipahan vaan hieno lastenromaani!

Ruotsalaisten Allan Rune Petterssonin "Frankensteinin täti" (Kirjateos, 1985) on humoristinen lastenromaani, jossa tomera täti-ihminen Hanna Frankenstein saapuu sukulinnaansa. Hulttiomainen veljenpoika on päästänyt linnan rapistumaan, mutta kaikkein pahiten on rapistunut kai suvun maine. Ainakin kyläläiset suhtautuvat Frankensteinin nimeen aika nuivasti.

Hanna ei kuitenkaan anna pikkujuttujen estää itseään, vaan päättää apulaisensa Franzin ja huonohampaisen Igorin kanssa pistää hihat heilumaan. Hirviö herätetään uudestaan henkiin, onhan se riittävän voimakas huolehtimaan linnan remontoinnista. Se herättää kyläläisten epäluulot, eivätkä ne ainakaan hälvene, kun paikalle saapuvat myös kuuhun neuroottisesti suhtautuvat Larry Talbot -niminen miekkonen ja itse kreivi Dracula.

Täti päättää voittaa ihmisten sydämet puolelleen järjestämällä kulttuuri-iltamat Frankensteinin linnassa - mutta miten ne mahtavat sujua, etenkin kun ne järjestetään perjantaina 13. päivä täysikuun aikaan?

Vuonna 1978 ilmestynyt "Frankensteinin täti" osoittautui varsin hauskaksi ja sopivan jännittäväksi alakoululaisten romaaniksi. Luullakseni voisin edelleen vinkata sitä nelos-viitosille, etenkin kun kauhugenren klassiset hahmot lienevät heillekin tuttuja erilaisten kirjojen ja elokuvien myötä. Lastenkirjojen maailmankuva on sinänsä muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa: vaikea olisi enää kuvitella, että alakoululaisten romaanissa juotaisiin sherryä ja poltettaisiin ketjussa, puhumattakaan siitä, että käytännössä kaikki henkilöhahmot ovat täysikäisiä!

Tiffany Särkynen on Liitumaan vuorilla asustava yhdeksäsvuotias tyttö, jonka mummo on ollut Isoäiti Särkynen, nainen jonka on sanottu olevan mahtava noita. Lampaita ja ärsyttävää pikkuveljeään vartioivan Tiffanyn elämä muuttuu kun hänen kotinsa lähellä alkaa tapahtua kummallisia: ensin näkki on napata hänen pikkuveljensä joen rannalla, ja pian pihapiirissä pyörähtää myös päätön ratsastaja. Vaan ketä mahtavat olla viisitoista senttiä pitkät mutta väkivahvat pikkumiehet, joilla on sininen iho ja punaiset hiukset, jotka pukeutuvat kilttiin, sekä rakastavat tappelemista, varastamista juopottelemista? Kas, Nac Mac Neeglejahanhe.

Käy ilmi, että eri ulottuvuuksien väliset portit ovat avautumassa, ja pahan Kuningattaren hallitsemasta maailmasta on meidän maailmaamme tunkeutumassa monenlaista hirviötä. Lisäksi Tiffanyn pikkuveli katoaa, joutuu valurautaisella paistinpannulla sankarittaremme lähtemään yhdessä Nac Mac Feeglejen kanssa vaaralliselle pelastusretkelle toiseen maailmaan, jossa painajaiset voivat muuttua tosiksi.

Terry Pratchettin "Vapaat pikkumiehet" (Karisto, 2003) on ensimmäinen Tiffany Särkysestä kertova Kiekkomaailma-romaani. Kirjan pääasiallisena kohderyhmänä ovat lapset ja nuoret, mutta aivan yhtä hyvin siitä nauttii myös varttuneempi lukija. Välillä tuntuu siltä, että "Vapaat pikkumiehet" on paikoitellen jopa viihdyttävämpi kuin monet aikuisille suunnatut Kiekkomaailma-romaanit: on kuin kirjailijalla ei olisi ihan niin pakottava tarve olla väkisin hauska.

No, kylläpä "Vapaat pikkumiehetkin" jaksaa naurattaa: omaksi suosikikseni kohoaa kohtaus, jossa Tiffany hakee neuvoa mukanaan kantamasta lampaanhoidon oppikirjoista, painetulla sanalla kun on erityisen maagisia voimia Nac Mac Feeglejen keskuudessa:

"Tukena on vuorikaritsoiden päistäreissä esiintyvää tärinää", Tiffany lukui ääneen. Ja se saattaa johtaa vuohisten tulehtumiseen. Hoitamattomana se se saattaa johtaa vakavampaan Lammasreumaan. Suositeltu hoitomuoto on päivittäin annettava tärpättiannos, kunnes loppu tulee joko tärinälle, tärpätille tahikka lampaalle" (s. 197).

Seikkailu on ihan jännittävä, ja pidin myös kirjan perusajatuksesta, jonka mukaan noituudessa on pitkälti kyse tarkkaavaisuudesta ja havainnoinnista, ei niinkään maagisista kyvyistä. Vähän kosmiseksi heittäytyvä loppuratkaisu ei jaksanut innostaa minua ihan niin paljon kuin olisin toivonut.

Suomen alppihiihtomaajoukkueen entinen mitalitoivo Kaj Syysmaa lähtee vuokraamalleen korpimökille, joka sijaitsee jossakin Ruoveden ja Parkanon tietämillä, syrjäisessä Maahiaisen kylässä. Tarkoituksena olisi vetäytyä syrjään maailman melskeistä - ennen kaikkea entisen missivaimon ja skandaalilehdistön ulottuvilta - ja kirjoittaa jatko-osa esikoisromaanille. Lähestulkoon autioituneessa kylässä ei vaan kaikki tunnu olevan ihan kohdallaan. Vanha kansakoulun opettaja hourii outoja paikan synkeästä menneisyydestä, naapurin parantajanainen tuntuu salailevan jotakin ja lisäksi metsässä tuntuu kekriyön lähestyessä liikkuvan outoja hahmoja, jotka eivät taida edustaa ihan sitä tavanomaisinta faunaa... Ja mikä mahtaa olla Määhieszö maan alanen?

Boris Hurtan "Lumen tuloa ei voi estää" (Jalava, 1991) tuli luettua nsimmäisen kerran joskus opiskeluaikaan, 2000-luvun taitteessa, ja se jäi mieleen kohtalaisen onnistuneena kotimaisena kauhuromaanina. Nyt tartuin siihen uudestaan, ja totesin että sellainenhan se onkin. Ei oikeastaan taida olla liioiteltua puhua kaikkien aikojen (toistaiseksi) parhaasta kotimaisesta lajityyppinsä edustajasta.

"Lumen tuloa ei voi estää" on perinteinen ja konstailematon kauhuromaani, jossa on kuitenkin mukana myös riittävästi omaperäisiä aineksia. Langat pysyvät käsissä loppuun asti, toisin kuin monilla tuoreemmilla lajityypin edustajalla. Ainoa tyylirikko tulee oikeastaan siinä vaiheessa, kun kirjailija iskee silmää scifi-harrastajille: sisäpiirin vitsi ei oikein sovi tähän yhteyteen.

Sean Fay Wolfen "Elementia kronikat. Kirja 1, Oikeuden voitto" (Readme.fi, 2015) aloittaa uuden kirjasarjan, joka sijoittuu huippusuositun Minecraft-tietokonepelin kuutioista koostuvaan maailmaan.

Stan2012 -niminen hahmo kirjautuu sisälle Minecraft-peliin, sillä hän on kuullut että kyseessä "on hauska peli ja että tämä palvelin on hyvä paikka opetella pelaamaan (s. 18)." Sääli vaan, että Elementia-palvelinta hallitseva kuningas Kev on juuri päättänyt ottaa käyttöön yhden elämän säännön, eli toisin sanoen kerran pelissä kuoltuaan ei hahmo voi enää palata takaisin, ja muutenkin alemman tason pelaajia potkitaan päähän kaikin mahdollisin keinoin. Ei kai siinä siis auta muu kuin käydä raakaa sortovaltaa vastaan!

Lähes viisisataasivuisen "Elementia kronikoiden" juoni koostuu lähinnä kuutioista koostuvasta maailmassa vaeltamisesta ja kolmikon kimppuun hyökkäävien hirviöiden tappamisesta, mikä käy hieman puuduttavaksi, etenkin kun yksiulotteisiin henkilöhahmoihin on mahdotonta millään tavalla kiintyä tai samaistua. Juonenkäänteet ovat myös melkoisen kliseisiä ainakin aikuislukijan mielestä.

Väkivaltaa on yllättävän paljon ja sitä kuvataan aika graafisesti, toki tietokonepelimäiseen tapaan, jolloin kuolemakaan ei oikein tunnu kuolemalta ja paha haavoittuminen voidaan kuitata kaivamalla varusteluettelosta kultainen omena tai kuntoa ylläpitävä taikajuoma. Jonkinlaista angstia koetaan tappamisesta ja kaverin kuolemaa surraan (ainakin seuraavaan taisteluun asti), mutta siinäpä oikeastaan kaikki. Lopputulos on niin syvällinen, että se muistuttaa enemmänkin 16-vuotiaan amerikkalaispojan kirjoittamaa fanficia omasta suosikkipelistään kuin kunnollista nuortenkirjaa.

Ai niin, mutta siinähän tästä pohjimmiltaan onkin kyse. Sean Fay Wolfe oli kirjan kirjoittaessaan kuusitoista, eikä kirjailijana edes mitenkään erityisen lahjakas. Kieli on kömpelöä, ja lauserakenteet ovat täynnä asioiden toistoa tyyliin "Olen samaa mieltä, vastasi Stan, joka oli samaa mieltä kaikesta mitä hänen ystävänsä oli sanonut." Kustannustoimittajaa olisi kaivattu, myös suomenkieliseen painokseen, josta on turhankin helppo bongata virheitä.

Lopputulos on huonoa - siis ihan hirvittävän huonoa - kirjallisuutta, jota Minecraftia pelaava kohderyhmä kuitenkin fanittanee ihan kympillä. Pitäisikö tätä siis hankkia kirjastoon? Mekaanisen lukutaidon vahvistajana "Elementia kronikat" voi toimia, mutta muita ansioita siitä on mahdoton löytää.  

Elena Madyn "Vaihdokas" (WSOY, 2015) aloittaa uuden Body Jumper -nimisen nuortenkirjasarjan, jossa tuntematon mimmi herää Alex Winter -nimisen nuoren naisen kehossa. Hän on vaihdokas, traaginen hahmo, joka joutuu tahtomattaan muuttamaan toisten ihmisten kehoon ja jatkamaan elämää niissä aina siihen saakka kunnes heidät tempaistaan taas uudelleen pois.

Alex Winter on tavattoman rikas, koulutodistusten perusteella älyttömän fiksu, taitava laulaja ja lisäksi hänen naapurissaan asuu komea nuorukainen nimeltään Jesse. Huonompi juttu on taas se, että hänen vaihtoehtoisten energiamuotojen parissa työskentelevät miljardööri-vanhempansa ovat saaneet juuri äsken surmansa auto-onnettomuudessa, ja kaikki merkit viittaavat siihen, että kyseessä on lavastettu murha. Eikä se murha jää ainoaksi...

"Vaihdokkaan" tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen suomalaiseen kaupunkiin. Ratkaisu on kerrontateknisesti ihan perusteltu, mutta erityisen uskottavana miljöötä ei voi pitää, vaikka jossakin kai ne törkeän rikkaat, helvetin hyvännäköiset ja vierasperäisillä nimillä varustetut ihmiset asuvat (tosin jälkimmäistä voi kai perustella käännösmarkkinoille tähtäämistä). Suomelta paikka ei kuitenkaan vaikuta, ja tarina olisi voinut sijoittua periaatteessa ihan minne tahansa.

Fantasia-aineksia on mukana yllättävän vähän, ja itse asiassa ne nousevat pintaan vain alussa ja lopussa sekä päähenkilön angstikohtausten aikana. Genreltään kirja onkin enemmän romanttinen jännäri, sillä suurin osa juonesta menee joko ihmissuhteita vatvoessa tai sitten murhia ratkoessa. En ole yleensä kovin hyvä päättelemään syyllistä, mutta "Vaihdokkaan" tapauksessa arvasin murhaajan ensimmäisen kolmanneksen paikkeilla. Lisäksi loppuratkaisu ja johtolangat ovat aika epäuskottavia ja kliseisiä.

Vaikka minä en jaksanut "Vaihdokkaasta" innostua, niin luulen että kohdeyleisö saattaa hyvinkin olla eri mieltä ja sulattaa paremmin teiniangstin, -ihkutuksen ja kuluneet juonenkäänteet. Ulkoasusta homma ei jää ainakaan kiinni: kansikuva on sangen tyylikäs.