Matti Karjalainen

Shokki-kirjasarjan kolmas osa jatkaa edeltäjiensä viitoittamalla kalmanhajuisella tiellä, eli tarjoaa parin sadan sivun verran kauhusarjakuvaa käsittääkseni 1960-luvun loppupuolelta. Sarjat ovat lyhyitä, usein mustan huumorin sävyttämiä tarinoita, joiden juontajana toimii legendaarinen Slemmy-hahmo.

Perinteisten vampyyri- ja ihmissusi tarinoiden lisäksi mukana on myös pari miekka ja magia -henkistä fantasiapläjäystä sekä pitempi ja tyhmemmänpuoleinen jatkotarina robottietsivästä. Yleensä Archie Goodwinin laatimat käsikirjoitukset eivät ole parhaimmillaankaan kuin pikkunäppäriä (kiinnostavana yksityiskohtana voi mainita, että mukana on pari sarjakuvasovitusta Bram Stokerin ja Edgar Allan Poen kaltaisilta kirjailijoilta), mutta taide on läpikotaisin tyylikästä - ja miksipä ei olisi kun tekijäkaartista löytyy Neal Adamsia, Steve Ditkoa, Gene Colania, Joe Orlandoa ja muita vastaavia nimiä.

Viihdyttävää lukemista nostalgiannälkäiselle tämä tarjoaa etenkin pienemmissä palasissa; yhdeltä istumalta kokonainen albumi saattaa olla vähän turhan puuduttava paketti.

"Vampyyrit : kansanperionteestä populaarikulttuuriin" on Tuomas Hovin ja Merja Leppälahden toimittama ja Turun yliopiston folkloristiikan laitoksen julkaisema artikkelikokoelma, joka sisältää kirjoituksia mm. fiktiivisen Draculan ja historiallisena henkilönä tunnetun Vlad Tepesin välisestä suhteesta, lasten- ja nuortenkirjallisuuden vampyyreista, True Blood -televisiosarjasta, vampyyrifaniudesta ja ties mistä muusta verenimijöihin liittyvästä.

Artikkelien taso on vaihteleva, enkä erityisesti jaksanut kiinnostua esimerkiksi roolipelaamista käsittelevästä osiosta, mutta kyllä aiheesta kiinnostunut tästä kirjasta jotain irti saa.

Niccolo Ammanitin "Juhla alkakoon" (Otava, 2011) on sanalla sanoen mielenkiintoinen romaani. Kun yritin miettiä mihinkä tätä oikein vertaisi, niin Carl Hiaasenin tuotannossa saattaisi olla jotakin samaa, mutta tässä mennään kyllä vielä uskomattomampiin sfääreihin...

Ei maksa vaivaa ryhtyä kertomaan juonesta kovin yksityiskohtaisesti, mutta luvassa on absurdeja juonenkäänteitä ja mustaa huumoria, joista vastaavat muun muassa kirjallisen äänensä kadottanut romaanikirjailija, joukko epäonnisia saatananpalvojia, vuosisadan bileet järjestävä miljardööri ja joukko villieläimiä. Vastaus saadaan myös siihen mieliä askarruttaneeseen kysymykseen, mitä tapahtuikaan Rooman olympiakisoissa loikanneille neuvostoliittolaisille urheilijoille, jotka katosivat kuin varjot yöhön ja joista ei kuulunut koskaan sen jälkeen.

Sysimustan satiirin ylitseampuvissa juonenkäänteissä tulilinjalle joutuvat niin kirjallisuus- ja kulttuurielämä, turhuuttaan hohtava julkkiskulttuuri kuin Silvio Berlusconin kaltaiset hahmot. Nopealukuinen romaani oli ihan hupaisaa ja pari kertaa makeasti ääneen nauramaan saavaa ajanvietettä, jota ei voi suositella tosikoille tai kirjansa arkirealistisena nauttiville lukijoille.

Hirvittävän syvälle Ammaniti ei satiirissaan kuitenkaan pääse, joten mitään hirveän syvällistä luettavaa ei kannata odottaa.

Sally Green on englantilainen perheenäiti, jonka omaksi huvikseen kirjoittamasta esikoisromaanista "Puoliksi paha" (Gummerus, 2014) tuli ilmestymisvuotensa kirjallinen ilmiö. Elokuvaoikeudet myytiin ennen kuin painokoneet olivat kunnolla käynnistyneet, käännösoikeudet liki viiteenkymmeneen maahan toivat paikan Guinnessin ennätysten kirjassa ja kirjallinen hypetys oli muutenkin valtaisaa.

"Puoliksi paha" kertoo Nathan-nimisestä kaverista, joka on noitien sukua, kuitenkin vähän epämääräisellä tavalla: hän on mustan isänoidan ja valkoisen äitinoidan lapsi. Nathanin isukki sattuu kaiken lisäksi olemaan julmista julmin ja kamalista kamalin musta noita Marcus, ja niinpä poika on luokiteltu valtaa pitävien Valkoisten noitien neuvoston toimsta vähintäänkin epäilyttäväksi tapaukseksi. Nathan ei oikein itsekään tiedä, onko hän hyvä vai paha.

Nathan tutustuu kivaan tyttöön ja rakastuu, joutuu neuvoston vangitsemaksi ja paettuaan lähtee etsimään isäukkoaan. Lontoo, Liverpool, Geneve... Kyseessä ei ole helppo tehtävä, ja monenlaisia vaaroja ja tiukkoja tilanteita osuu hänen kohdalleen.

Pahempi juttu on, ettei lukijaa oikeastaan kiinnosta pätkän vertaa. Suurimmaksi kompastuskiveksi muodostuivat henkilöhahmot, joiden kohtalo oli rehellisesti sanottuna herttaisen yhdentekevä. Nathan ei ole kiinnostava päähenkilö, ja vaikka kirjan keskeisenä teemana onkin hyvän ja pahan välinen häilyvä ero, niin kovin yksiulotteisilta kirjan hahmot tuntuvat tämän ensimmäisen osan perustella.

Kaikki käyttävät kuitenkin ratkaisumallinaan väkivaltaa, jota on häkellyttävän paljon ja jota myös kuvataan aika graafisesti. En siis tyrkkäisi kirjaa kovin nuorien lukijoiden käteen, mutta toisaalta tarina on niin lapsellinen, etten oikein usko vanhempienkaan siitä pahemmin innostuvan.

Mitä opimme tästä? No ainakin sen, ettei kirjallinen hype kerro vielä mitään itse teoksen laadusta.

Chris Columbuksen luulisi tietävän jotakin fantasiagenrestä, onhan hän ohjannut mm. kaksi ensimmäistä Harry Potter -elokuvaa ja Rick Riordan-filmatisoinnin Salamavaras sekä käsikirjoittanut Gremlins-kauhukomedian. Nyt hän on yhdessä Ned Vizzinin kanssa kirjoittanut myös nuortenkirjan nimeltään Hurjien tarinoiden talo (Otava, 2014). Wikipedian mukaan se perustuu keskeneräiseen käsikirjoitukseen, josta sitten katsottiin paremmaksi muokata kirja. Apua kaksikko sai itseltään J.K. Rowlingilta.

Lopputulos on ilmeisesti ollut jonkinlainen myyntimenestys USA:ssa, mutta sisällöltään se on jonkinlainen pannukakku. "Hurjien tarinoiden talo" kierrättää surutta kaikkein kuluneimpia fantasiakliseitä alkaen salaperäiseen taloon muuttavasta kolmilapsisesta perheestä ja maailmojen herruuden takaavasta taikaesineestä, joka ei saa joutua vääriin käsiin (eli tässä tapauksessa Tuulinoita-nimisen hahmon hyppysiin).

Toimintaa on luvassa vaikka kuinka paljon; tapahtumia vyörytetään eteenpäin kauheaa kyytiä ja mukaan on sekoitettu niin ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankareita, merirosvoja, Mick Jaggeria muistuttavia jättiläisiä (oikeasti) kuin käveleviä luurankoja. Kaikenlaista huimaa on siis tarjolla vaikka kokonaisen kirjasarjan edestä, mutta kokonaisuus ei siitä huolimatta - tai ehkä juuri siitä johtuen - tunnu tasapainoiselta tai loogiselta.

Elokuvallisuus näkyy henkilöhahmojen tavassa naljaila keskenään, tosin huumori ei ole erityisen hauskaa. Väkivalta on sen sijaan melko raakaa ja sitä on yllättävän paljon, etenkin kun kirja on muuten aika lapsellinen.

Parempaa fantasiaa löytyy lapsille ja nuorille vaikka millä mitoin. Nähtäväksi jää, saadaanko sarjalle jatkoa myös suomeksi.

Saarnikaupungin keskellä on salaperäinen, ikuisten pilvien peittämä vuori, josta huhutaan paljon mutta tiedetään vähän. Eräänä päivänä kaupunkilaisille annetaan käsky lähteä evakkoon. Kuiskitaan niin maan alta höyryävistä myrkyllisistä kaasuista kuin suuresta pedosta.

Kaiken keskellä Lif-niminen nuori parikymppinen nainen saa käskyn pyrkiä päinvastaiseen suuntaan kuin muut, nimittäin kohti vuoren huippua ja siellä sijaitsevaa hotellia. Matkatoverikseen hän saa naapurissa asuvan rokkarin. Kaksikko ei kuitenkaan kiipeä yksin: mukana on kirjava joukko ihmisiä, joita kaikkia tuntuu yhdistävän sama nimi. Mistä oikein on kyse? Television selviytymispelistäkö? Leikki on kuitenkin kaukana kun ihmisiä alkaa toden teolla kuolla ja vuorten rinteillä alkaa kaikua jättiläissuden ulvonta. Lif saa toden teolla miettiä keneen hän voi luottaa ja mitkä vaikuttimet ketäkin ajavat eteenpäin, etenkin kun osa tapahtumista on kirjoitettu jo ennalta.

Helena Wariksen "Vuori" (Otava, 2014) on kiinnostava matka fantasiamaailmaan, jonka muodostamisessa on käytetty hyödyksi skandinaavista jumaltarustoa. Waris ei selittele romaanissaan asioita puhki, vaan jättää aika paljon lukijan itsensä pohdittavaksi ja pääteltäväksi. En itse epäilemättä saanut ihan jokaisesta langanpätkästä kiinni, sillä huomasin tuntevani viikinkien mytologiaa kiusallisen huonosti, vaikka herra O. ja hänen kaksi korppiaan tuli muun muassa joukosta bongattua.

Ei tämä silti ole mitenkään erityisen vaikea romaani. Nopealukuiseksikin sitä voisi sanoa, kunhan lukija ensin pääsee solahtamaan kirjan maailmaan, jossa arkirealismi ja fantasia tuntuvat olevan osin ihan sulassa sovussa - ennen kuin paletin sotkevat entistä huimemmat juonenkäänteet.

Neil Gaimanin Unohdetut jumalat tuli tästä vähäsen mieleen.

"Vuoren" viimeinen lause yllättää. En ole vielä ihan varma pidinkö siitä, mutta mieltä se joka tapauksessa jäi kutkuttamaan - kuten kirja kokonaisuutenakin!

Maria Turtschaninoffin "Maresi: Punaisen luostarin kronikoita" (Tammi, 2014) on Finlandia Junior -palkittu romaani syrjäisellä saarella sijaitsevasta luostarista, jonne miehillä ei ole asiaa. Päähenkilö on tietoa janoava Maresi-niminen tyttö, joka toimii myös kirjan kertojaminänä.

Eräänä päivänä luostariin saapuu Jai-niminen tyttö, joka on menettänyt sisarensa hirvittävissä kotiolosuhteissa, ja jota uhkaa kostoa vaativan isän toimesta sama kohtalo (lukija voi halutessaan vetää jonkinlaisia yhtymäkohtia nykypäivän kunniamurhiin). Ja eräänä päivänä perheen miesväki saapuukin aseistettujen sotilaiden kanssa saarelle, tarkoituksenaan hakea tytär takaisin kotiin. Silloin Maresi ja koko luostariyhteisö joutuvat tilanteeseen, josta ei ole helppoa poispääsyä.

Syystä tai toisesta en innostunut kirjasta kovin paljon. Lukeminen tuntui kuitenkin takkuiselta heti alusta lähtien, eikä sinänsä kauniisti kirjoitettu romaani missään vaiheessa tuntunut kohoavan siivilleen, vaan käytin lyhyehköön romaaniin melkoisesti aikaa.

Miksi? Syy voi olla kyllä ihan keskittymiskyvyssäni, joka ei nyt ollut paras mahdollinen. Lisäksi henkilöhahmoista en löytänyt kamalasti kaikupohjaa. Sukupuolipainottuneisuus ei minua ole yleensä kirjallisuudessa vaivannut, mutta kirjan luettuani jäin silti miettimään, olisiko negatiivisesti leimautunut mieskuva kuitenkin häirinnyt minua aavistuksen verran - ja voisinko tunnustaa sitä ääneen, ilman että saisin otsaani misogyynisen sovinistin leiman?

No, toisaalta tiedän kyllä naislukijoita, jotka eivät erityisesti pidä kovaksikeitettyjen dekkareiden huoriin ja madonniin jakautuneesta naiskuvasta, eli ehkäpä en tunne asiasta sen suurempaa syyllisyyttä.

Junot Díazin Pulizer-palkittu "Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä" (Like, 2008) tarttui kirjastosta mukaani tuttavilta kuulemieni suositusten kuin kiinnostavalta nörttiteemansa perusteella, jota erityisesti suomenkielisen painoksen takakansi korosti.

Sarjakuva- ja populaarikulttuuriviittauksia viljelläänkin romaanissa runsaasti, mutta melko nopeasti käy ilmi, ettei kyseessä ole mikään Ernest Clinen "Ready Player Onen" sisarteos. Kliseisen nörttimäisen nimihenkilön elämänvaiheiden kuvaamisen sijasta kirja on mielestäni enemmän sukukronikka, jossa kuvattiin useamman henkilön kautta Dominikaanisen tasavallan lähihistoriaa ja erityisesti diktaattori Rafael Trujillon hirmuhallintoa.

Lukukokemus oli suuriin ennakko-odotuksiin nähden pienoinen pettymys. En oikein löytänyt romaanista kovin ihmeellistä tarttumapintaa, ja kirjan henkilöt tuntuivat myös vähän yhdentekeviltä.

Marko Hautala on ehkä profiloitunein kauhukirjailijamme 2000-luvun puolella ja "Kuokkamummo" (Tammi, 2014) on hänen uusin romaaninsa.

Lukaisin kirjan nopeasti yhdessä illassa, ja kieltämättä lapsia tappavasta hirviövanhuksesta kertovan urbaanilegendan ympärille rakentuva tarina on varsin kiinnostava. Romaanissa on muutamia mukavan hyytäviä hetkiä. Lisäksi mystistä ja kammottavaa tunnelmaa lisää se, että tapahtumia ei selitellä puhki, vaan kirjailija ripottelee pieniä vihjeitä sinne tänne, ja jättää näin jotain lukijankin mielikuvituksen ja päättelykyvyn varaan.

Lopulta olin kuitenkin vähän pettynyt kirjaan. Aidosti pelottavat hetket olivat melko vähissä, mikä on minusta kyllä kauhukirjallisuuden yleisempikin ongelma. Lisäksi tarina karkasi paikoitellen niin pahasti lapasesta, että ei oikein tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. En pystynyt ihan nikottelematta suhtautumaan myöskään kaikkiin juonen realistisempiin elementteihin, kuten teinitytön tarpeeseen videoida kaikki näkemänsä ja kokemansa.

Hautala kuljetti "Kuokkamummossa" tarinaa eteenpäin kahdessa eri aikatasossa, joista enemmän taisin pitää 1980-luvulle sijoittuvasta juonilinjasta, jonka keskiössä oli Samuel-nimisen teinipojan ihastuminen naapurustoon muuttaneeseen tyttöön. Nykyisyyteen sijoittuva linja jätti kylmemmäksi osin myös henkilöittensä puolesta.

Kaikesta huolimatta "Kuokkamummoa" uskaltaa silti uudemman kauhukirjallisuuden ystäville suositella.

Löysin sattumalta "Kauhutarinoiden parhaita" (Valpas-Mainos, 1966) -kirjasen mainion Goodreads-sivuston kautta ja päätin napata sen kesälukemistojeni listalle, mukana kun näytti olevan neljä minulle entuudestaan tuntematonta kauhutarinaa varsin nimekkäiltä anglosaksisilta kirjailijoilta.

Frederick Marryatin "Ihmissusi" (1839) perustuu saksalaiseen kansantarinaan ja on kokoelman novelleista ylivoimaisesti kiinnostavin tapaus. Novellissa tavataan puunhakkaaja, joka tulee menneeksi erämaassa naimisiin salaperäisen valkopukuisen naisen kanssa, ja saa niskoilleen toiseen polveen asti ulottuvan kirouksen. Marryatin kertomus sisältää ilmeisesti myös ensimmäisen kirjallisen naisihmissuden, mikäli lukemiani nettilähteitä on uskominen.

Bram Stokerin "Tuomarin kummitustalo" (1891) ei sekään ole hassumpi rottineen ja ilkeästi hymyävine tauluineen, mutta valitettavasti kaksi muuta tarinaa eivät ole sitten kovinkaan kaksisia. Nathaniel Hawthornen "Herra Higginbothamin onnettomuus" (1834) on kaikessa kepeydessään melko tyhjänpäiväinen tarina juoruilua rakastavasta tupakkakauppiaasta. Edward Bulver-Lyttonin "Kummitukset ja ahdistetut" (1859) puolestaan muuttuu kohtalaisen kiinnostavan alkunsa jälkeen sekavahkoksi jaaritteluksi telepatiasta ja yliluonnollisen selitettävissä olevasta olemuksesta.

Novellikokoelmaa voinee suositella innokkaimmille kauhun harrastajille, mutta muut siitä tuskin saavat suuremmin irti.

Laura Lähteenmäen "Niskaan putoava taivas" on arviolta jonnekin vuoden 2100 paikkeille sijoittuva nuortenkirja 14-vuotiaasta Teklasta, joka asuu North End -nimisellä suklaateollisuuteen keskittyneellä paikkakunnalla kaukana pohjoisessa. Elämä ei ole oikein herkkua vastamuuttaneelle tytölle, sillä pikkuveli käy hermoille, koulu ei maistu, vanhemmat ovat eronneet ja uusia kavereitakaan ei tahdo löytyä mistään. Lisäksi pakkanen vaan kovenee kovenemistaan, eikä lumen tuloa voi estää. Surkeaksi homma alkaa käydä vasta sitten kun pikkuveli katoaa ja nurkissa alkaa hiippailla omituisia hahmoja.

Laura Lähteenmäen "Niskaan putoava taivas" (WSOY, 2012) saattaa olla huonoin vähään aikaan lukemani nuorille suunnattu scifi-romaani. Tarina ei nouse missään vaiheessa siivilleen sen enempää toiminnan kuin ihmissuhdekuvioidenkaan puolesta, ärsyttävät ja ruikuttavat henkilöhahmot toimivat epäuskottavasti ja itsekkäästi, ja jonnekin onnistutaan hukkaamaan myös kaikki yhteiskunnallinen ja ekologinen sanoma, jota kirjaan yritetään ympätä suklaatehtaaseen iskevien aktivistien tai ympäristönmuutoksen toimesta.

Ei näin.

Edgar Rice Burroughsin "Tarzan ja pikkuväki" (Karisto, 1944) oli eräs lapsuuteni suurista lukuelämyksistä, jonka pariin palaamista odotin hyvinkin suuresti. Syystä tai toisesta se oli jäänyt mieleen yhtenä jännittävimmistä ja parhaista Tarzan-seikkailuista. Niinpä olikin mielenkiintoista palata takaisin pikkuväen pariin.

Romaanin alussa apinamiehemme lähtee kokeilemaan uutta lentokonetta, mutta retki päättyy onnettomasti kun kone syöksyy maahan tuntemattomalla seudulla. Tarzan menettää tajuntansa, ja herätessään huomaa olevansa jättiläiskokoisten naisten vankina. Eräs heistä on raahannut tajuttoman apinamiehen mukanaan, ilmeisenä tarkoituksenaan tehdä tästä puolisonsa.

Tarzan onnistuu kuitenkin pakenemaan, mukanaan jättinaisten alistaman miesjoukon edustaja, jolle hän opettaa aseiden käyttöä ja itseluottamusta, ja niinpä miesten ei tarvitsekaan enää jatkossa olla tossun alla...

"Hyvin ylpeänä ensimmäisen naisolennon poika selitteli Tarzanille parhaansa mukaan sitä muutosta, joka oli tapahtunut alalien keskuudessa sitten kun hän oli Tarzanin kasvattina oppinut oivaltamaan ajanmukaisten aseiden merkityksen. Nyt oli jokaisella miehellä apulaisenaan nainen - ainakin yksi, ja muutamilla väkevämmillä useampia.

Huvittaakseen Tarzania ja osoittaakseen hänelle, kuinka huimasti sivistys oli kohonnut zertalocolien maassa tarttui ensimmäisen naisolennon poika erään naisen hiuksiin, laahasi hänet luokseen ja iski häntä lujasti päähän ja kasvoihin nyrkillään. Nainen vaipui polvilleen ja halaili hänen jalkojaan katsellen anovasti häntä kasvoihin, omien kasvojensa hohtaessa rakkautta ja ihailua." (s. 251-252).

En kuolemaksenikaan osaa sanoa, mitä Edgar Rice Burroughsin päässä on mahtanut liikkua kun hän on tämän kirjoittanut, mutta tässä on taas hyvä muistaa, että viime kädessä Tarzanit ovat aikuisille suunnattua pulp-kirjallisuutta, eivät nuortenkirjoja. Seksismi- ja rasismikerroin on silti aika korkealla, vaikka toki nämä piirteet tekstistä pitää suhteuttaa kirjoittamisajankohtaan.

Keskeisin juoni sijoittuu pikkuväen pariin. Tarzan päätyy Trohanadalmakuksen kaupunkiin, jota kansoittaa noin neljäsosan tavallisen ihmisen koosta oleva kansa, joilla on tapana ratsastaa antiloopeilla ja käydä sotaa naapurikaupunki Veltopismakusta (jestas näitä nimiä)vastaan. Tarzan jää sotaretkellä vihollisen vangiksi, ja kuinka ollakaan, hänet onnistutaan kutistamaan samaan kääpiökokoon (tieteellistä proseduuria kuvaillaan hiukan, mikä tuo kirjaan pienen scifi-elementin). Seikkailuhan siitä sitten syntyy kun Tarzan uusine ystävineen pyrkii pakenemaan orjuudesta.

Burroughs kuvailee melko antaumuksellisesti kääpiökansaa - heidän tapojaan, mittayksiköitään ja rakennuksiaan - olematta kuitenkaan mikään Tolkienin kaltainen kirjallinen maailmojen rakentaja. Lievästi hupaisana yksityiskohtana voidaan mainita Veltopismakuksessa vallitseva viininjuontikielto, joka tekee kirjailijan mukaan haittaa kaupungin taloudelle. Lieneekö kyseessä ollut sitten yhteiskunnallinen kommentaari vuonna 1925 vielä voimissaan olleelle kieltolaille, mene ja tiedä...

"Tarzanista ja pikkuväestä" käy ilmi, ettei kirjailijan kyky kuvata henkilöitä ole ihan sieltä kaikkein skarpeimmasta päästä. Välillä tuntuu, että ihan jokaista mahdollisuutta syventää juonta henkilöiden ja heidän välisten suhteittensa kautta ei käytetä hyödyksi; esimerkiksi Veltopismakuksessa vallitseva poliittinen jännite olisi tarjonnut enemmänkin mahdollisuuksia.

Kolmas juonikuvio kertoo edellisestä romaanista tutun, Tarzanina esiintyvän Esteban Mirandan vaiheista ihmissyöjien parissa. Maailma on selvästi menettänyt roistomaisessa Mirandassa suuren näyttelijän, sillä edes Korak tai Jane eivät onnistu erottamaan häntä apinamiehestä, mutta onneksi Tarzan ehtii saapua ajoissa paikalle. Loppu hyvin, kaikki hyvin!