Eija

 Tarina kertoo retkikunnasta, joka matkaa Kongoon timanttien perään. Tarina oli tylsä ja tuntui aikansa eläneeltä. 

 Tapahtumat sijoittuvat nimeämättömälle saarelle. Tuntemattoman syyn seurauksena maailmasta katoaa asioita täydellisesti niin, että kadonneet asiat eivät jää edes ihmisten muistoihin. Kuitenkin on poikkeusyksilöitä, jotka muistavat ja sehän ei käy päinsä tässä yhteiskunnassa. Näitä ihmisiä etsii salainen poliisi, muistinmetsästäjät.

Tarinasta sai väkisinkin mielikuvan natsi-Saksan juutalaisvainosta.  Tarinan muistavat ihmiset ovat verrattavissa juutalaisiin ja salainen poliisi Gestapoon. Tarina oli liian hidastempoinen ja sisällöltään suppea, eikä tässä mitassa kovin hyvin toiminut. Kuitenkin aivan loppupuolella mentiin eri sfääreihin, joten siitä plussaa. 

 Kirja(sarja) on ollut suurmenestys 90-luvulla ja myöhemminkin, mutta vasta nyt tulin lukeneeksi ensimmäisen osan ja onneksi luin. On aletiometri, jonka avulla pystytään näkemään totuuksia. On daimonit – ihmisten eläinhahmoiset sielunkumppanit. On Tomu ja rinnakkaiset maailmat. On noitia ja puhuvia karhuja. Etenkin daimoni idea oli ihastuttava (tuli heti mieleen myöhemmin kirjoitettu Zoo City – Lauren Beukes on varmaankin saanut vaikutteita kirjaansa tästä). 

 Kirjan löytyminen uudelleen ja sen julkaiseminen nykylukijoille on jotenkin ihanaa. Tämä kauhukokoelma julkaistiin alun perin vuonna 1930 ja tuskin oli silloinkaan mikään myyntimenestys, mutta vääryys on sen täydellinen poisjääminen spekulatiivisen fiktion tai kauhukirjallisuuden listauksista vuosikymmeniksi. Kyse kun ei ole mistään rajatapauksesta vaan tarinat ovat selvästi kauhutarinoita. Kirja on ollut täydellisesti unohduksissa, kunnes Boris Hurtta (jo edesmennyt hänkin) löysi kirjan sattumalta ja kertoi löydöstään Portin numerossa 2/2007.

Tarinoiden kerronta on hienosti toteutettu niin, että niiden tunnelma on aistittavissa ja mielikuvat tulevat melkein visuaalisesti tajuntaan. Osassa tarinoista on painajaisunen omainen surrealistinen tunnelma sisällön kuitenkaan olematta sekava. Tarinat ja niiden vanhanaikainen kerronta tapa eivät varmastikaan ole kaikkien makuun, mutta minulle nämä tarinat upposivat vallan mainiosti. 

 Scifijännäri, joka ei nyt niin kovin jännittävä ollut, eikä muutenkaan erityisen onnistunut romaani kriisistä ja siitä selviytymisestä. Ainoastaan aihe kuvitteellinen pandemia tekee kirjan ”erikoiseksi” ja toden tuntuiseksi tässä pandemiasta kärsivässä maailmassa. Ei mitään olisi menettänyt, jos olisi jäänyt lukematta. 

 Tarinan minäkertoja Leo Kall on keksinyt totuus seerumin, jonka avulla Valtio voi saada kiinni toisinajattelijat rangaistavaksi ennen heidän mahdollisia ”rikollisia” tekojaan. Kallokaiini kuuluu samaan kategoriaan kuin erinomaiset teokset Vuonna 1984 (Orwell) ja Me (Samjatin). Se ei ihan yltänyt edellä mainittujen tasolle omassa asteikossani, mutta hyvä se oli silti. 

 Kirjan alku lähti hyvin käyntiin, lukeminen oli sujuvaa ja kiinnostavaakin, mutta sitten alkoi toiminta vyörymään ja pitkälliset taistelukohtaukset eivät liiemmin jaksaneet innostaa. Muutenkin tarinassa on paljon muista scifi kirjoista tuttua juttua, joten kovin omaperäinen tarina ei ole. En kokenut myöskään minkäänlaista ihmeen tuntua lukiessani tarinaa. 

 Kirja kertoo perheestä, johon kuuluu kaksi naista ja heidän kummankin synnyttämät lapset. Lapsilla on sama biologinen isä, joka ei kuulu perheeseen, mutta on säännöllisesti yhteydessä lapsiinsa ja lasten vanhempiin. Naiset ovat hankkineet lapset yhteistuumin kuitenkin niin, että kumpikin on omalle lapselleen äiti ja toista vanhempaa lapsi kutsuu etunimellä. Tämä jako tuo haitallisia jännitteitä perheen sisällä.

Tarina etenee hitaanlaisesti, mutta kuusivuotiaan lapsen, Sissin, hahmo on niin kiinnostava, että hitaus ei häirinnyt. Hahmot muutenkin ovat hyvin luotuja, vaikka sateenkaariperheen pää, Essi, on melkoisen ärsyttävä persoona. 

 Tarina on verkkainen ja aika paljon myös toistava. Koska tarina oli aika pitkä, ehdin vähän jo menettää kiinnostuksen loppua kohti mentäessä. 

 Olin lukenut Machenilta aiemmin vain muutamat suomennetut novellit, joista osa oli hyviä ja osa keskivertoja. En odottanut mitään tältä kokoelmalta, mutta koska kauhu genrenä kiinnostaa ja Machen on yksi genren esikuvista, oli itsestäänselvyys, että luen kokoelman. Kokoelman tarinat eivät oikeastaan ole kauhua vaan kirjan nimen mukaisesti mystisiä kertomuksia. 

 Kirjan päägenre mielestäni on kauhu. Tosi tarinat ja myytit sekä reaalimaailma ovat pohjana epätodellisiin tarinoihin. Tarinat eivät ole vain pelkästään kauhuefektin aikaan saaminen vaan niissä on perustana reaalimaailman epäkohdat ja ilmiöt. Useissa tarinoissa keskiössä on huono parisuhde tai tyttöporukan itsekeskeisyys. Keskeisessä asemassa on köyhälistö, slummit ja laitapuolen asukkaat. Mielenterveys ongelma teema on paljon edustettuna.

Joukkoon mahtuu makaabereita, häiritseviä ja vainoharhaisia tarinoita. Mukavia tarinoita ei joukosta löydy.  

 Kirjassa on maagisia hahmoja, joilla on erityiskykyjä. He ovat muutenkin erityisiä, kirjassa käsitelläänkin erilaisuutta ja sen hyväksymistä. Tarina on soveltuva kaiken ikäisille - lapsesta aikuiseen. Kirja oli makuuni vähän liian herttainen ja sisältöön nähden liian pitkä.