Eija

 Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1942 ja 1994 pääosin Ilomantsin korpeen ja Karjalan metsiin.

Jatkosodan aikaisia vuoden 1942 tapahtumia kuvataan Neuvostoarmeijan näkövinkkelistä. Samaan seutuun sijoittuvassa vuoden 1994 tapahtumissa, jonka keskiössä on tamperelaisnuorisoa, tuli mukavasti esiin ysäri ajan henkeä ja ilmiöitä. 

 Novellikokoelma oli tekeillä kirjailijan vielä eläessä, mutta ei ehditty julkaista ennen kirjailijan kuolemaa viime vuonna.

Pidin enemmän kirjailijan romaani mittaisista teoksista. Kaikissa niissä, niin kuin tässäkin kokoelmassa tyylilaji on maaginen realismi ja tunnelmallinen Barcelona näyttelee isoa roolia– tuntuu, että romaanimitassa tunnelma puoli välittyi syvällisemmin kuin näissä lyhyissä tarinoissa. Kuitenkin tämän kokoelman parhaat löytyivät sen lyhyimmistä tarinoista Joululegenda ja Alicia, aamunkoitteessa. 

 Kirjan teemana on matka todellisuuksien välillä. Elämän ja kuoleman rajalla on välitila, josta pääsee takaisin elämään rinnakkaiseen maailmankaikkeuteen. Päähenkilöllä on rajattomasti mahdollisuuksia aloittaa elämä toisessa maailmankaikkeudessa, missä omilla valinnoillaan elämä lähtee menemään eri uomiin, kuin aiemmassa elämässä.  Ihan OK, keskihyvä kirja. 

 Kirjassa on neljä saman arvoista näkökulma hahmoa: Palkkatappaja, prostituoitu, maankiertäjä ja homo. Aluksi hahmot esiintyivät erikseen vuoron perään, kunnes kohtasivat, jolloin kerronta tapahtui hahmojen yhteisten kokemusten kautta. Hahmot joutuivat tahoillaan helvettiin. Kirja on lyhyt ja toiminta täytteinen. Toiminnan kuvailusta sai hyvin visuaalisen tunteen, ihan kuin olisi leffaa katsonut. Tarina ei kuitenkaan ollut täysosuma omaan mieltymykseeni. 

Tässä Lintuhäkin jatko-osassa Malorie ja lapset joutuvat lähtemään jälleen liikekannalle, tosin omasta valinnastaan. Aikaa on kulunut viime kirjan ja prologin tapahtumista 10 vuotta, joten lapset ovat jo teini-ikäisiä. (Se kun lapsia alituisesti kutsuttiin teineiksi paikoissa, mihin termi ei mielestäni istunut, häiritsi melkoisesti läpi kirjan.)

Kirjan alkupuoli tuntuu perustuvan aisteihin enemmän kuin Lintuhäkki – Malorien mielen täyttää pelko ja vainoharha.  Etenkin alkupuolikkaassa juonen eteneminen on vähäistä, jälkimmäisessä puolikkaassa alkaa vasta tapahtumaan. Loppu tuntui hätäisesti kyhätyltä ikään kuin kirjan määrämitta olisi tullut täyteen ennen aikojaan. 

Kirke on hyvin toteutettu kirja ja Millerin versiota Kirken tarinasta oli mukava lukea. Vanhaan tarustoon on saatu tavallaan nykyaikainen lähestymistapa säilyttäen kuitenkin vanhan ajan lumoa. Tarinassa jumalten salit heräävät eloon. Toisaalta kirjassa tuodaan esiin kuolemattomien jumalien itseriittoisuus ja julmuus, jota voi peilata myös nykyaikaan. Kirjassa esiintyy sisarus vihaa ja oman edun tavoittelua, kiusaamista sekä vanhempien välinpitämättömyyttä ja hyljeksintää. Naisen asema ja hyväksikäyttö tuodaan myös esiin tarinassa. 

Kirjan alku ja loppupuoli oli vetävää kerrontaa, mutta siinä välissä ajoittain uuvuttavaa, ei niin kiinnostavaa tarinointia. Pääparia kiinnostavampi hahmo oli Akhilleen jumalatar äiti Thetis. 

Tarina seuraa orjatyttö Coran pakomatkaa puuvilla plantaaseilta ja vastoinkäymisiä matkan varrelta. Maanalainen rautatie on pakoreitti orjille - tässä kirjassa oikea rautatie, eikä vain kuvainnollinen termi pakoverkostosta.

Kirja oli vain OK tasoa, kun vertaan pariin muuhun orjuus aiheiseen kirjaan, jotka olen lukenut. Välillä kerronta oli rasittavaa eikä tarina päässyt ihon alle kuten Octavia E. Butlerin Kindred ja Toni Morrisonin Beloved. 

Ikirouta on laivoista koostuva tutkimuskeskus Siperiassa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat jäiselle Jenisein lahdelle Pohjoiselle napapiirille.

Tarinassa liikutaan ajassa - pääasiassa vuodesta 2080 vuoteen 2028 ja takaisinkin päin, mutta liikutaan myös myöhemmästä tulevaisuudesta aikaisempaan menneisyyteen. Tietoisuus siirtyy menneisyydessä olevaan yksilöön. Paradokseiltakaan ei vältytä. Pidin paljon ja lopetuskin oli onnistunut. 

Kirja käsittelee Isomäen tapaan ilmastonmuutosta. Kasvihuoneilmiön ympärille kirjailija on keksinyt mukiinmenevän ja kimurantinkin juonen, jossa mukana myös vieras äly. Tarinassa on totuutta ja valistusta ympäristö asioissa, mutta suuressa juonikuviossa tarina toki on epäuskottava. Fiktiivisen teoksen juonen epäuskottavuus ei häirinnyt lainkaan, mutta henkilöiden epäuskottava asema mm. maailmanpolitiikan keskushahmoina oli häiritsevä sekä muutenkin henkilöiden käyttäytyminen ei ollut luonnollista tietyissä tilanteissa. 

Tarinan päähenkilö on minä kertoja, murrosikäinen tyttö. Tytön kasvutarinan lisäksi, kirja kertoo perhe suhteista, perheväkivallasta ja lapsen mielen järkkymisestä. Tarina sisältää raakuuksia ja ei ole mieltä lämmittävää luettavaa. Tarina ei muutenkaan liipannut erityisesti omaa mieltymystäni, mutta se oli sopivan mittainen ja lyhyyden vuoksi sen lukikin varsin sujuvasti. 

Kuolema on ikuinen on erinomainen lopetus Muistoja planeetta Maasta trilogialle. En sano ymmärtäneeni kaikkea yksityiskohtaista teknologia ryöpytystä, jota kirjassa välillä juurta jaksaen selostettiin, mutta sillä ei ollut suurta väliä. Kirja on jaoteltu historiallisiin aikakausiin alkaen 2010 luvulta vuoteen 18906416. Kerronta eri aikakausien mielikuvituksellisista keksinnöistä ja hankkeista sekä niistä johtaneista tapahtumista oli hykerryttävää lukemista. Myös sarjan kerronta tyyli miellytti erilaisuudellaan. Erityismaininta oikein onnistuneesta suomennoksesta. (