Eija

Viimeinen bjarmialainen on pieni kirja, jonka tarina on alkujaan kirjoitettu jatkokertomuksena. Pulp tyylinen tarina sopi minulle kohtuullisen hyvin välilukemistona, kunhan siihen ei suhtautunut liialla vakavuudella. Tosin lyhyt mitta riitti, yhtään enempää ei olisi mennyt. 

Alussa jouduin hieman ponnistelemaan, että tarina avautui ymmärrettäville urille. Pian tarina kuitenkin lähti rullaamaan mukavasti, jolloin lukeminen oli varsin miellyttävää ja vaivatonta. Hiukan vähemmän olisi tosin saanut olla kielikuvien käyttöä, mutta ei se merkittävästi häirinnyt.  Tarinassa pyöritään musiikin ja epätavallisten soittimien ympärillä ja juonessa on melko tavanomaiset teemat – tyranni hallitsija, vallananastaja ja kosto. Silti kirjan tarina eikä sen tyyli ole mitään tusina kamaa, mistä tulee suuri plussa. 

Kirja sijoittuu suurelta osin pelimaailmaan. Päähenkilö pelailee videopelejä ja on myös kehitetty uudenlainen virtuaalipeli, jonka konsoli on pelipuku. Maailma peilautuu todellisuuteen, sillä virheen vuoksi pelin pelaajan todellinen minä kokee samat fyysiset vauriot kuin pelihahmo. Tilanteesta sankareiden on keksittävä ulospääsy ja pelastautuminen.

Kirjan lopussa on pätkä sarjan seuraavaa osaa. Tarina jatkuu siihen mihin se jäi ensimmäisen osan jälkeen. Beta ei mielestäni saanut tyydyttävää lopetusta eikä välipäätöstä, tarina vain jäi keskeneräiseksi. Se on harmi. Koska en aio lukea jatko-osia, olisi ollut kiva, että tarinalla olisi ollut kunnollinen välipäätös. 

Norjalainen mytologia on tarinoiden lähdemateriaali, tarinoita on yhdistelty teoksista Runo-Edda ja Snorrin Edda. Lyhyet tarinat ovat löyhästi sidoksissa toisiinsa. Jumalia ja jättiläisiä, manalan hirviöitä ja merten petoja, överiksi menevää fantasiaa ja hykerryttävää huumoria. Ai että, kun oli mainio teos. Kirja, josta tuli hyvälle tuulelle. 

Minulle tarina ei tuonut mitään suuria elämyksiä. Ilman afrikkalaiskulttuurin mukanaoloa, tarina on ihan perus YA fantasiaa.  Kirjassa on kolme näkökulma hahmoa ja välillä joutui tarkistamaan, että kuka nyt oikein onkaan äänessä – niin samanlaisia heidän tyylinsä olivat. Kirjaa luki kyllä varsin sujuvasti alussa, mutta koko tarina eteni niin hitaasti, että 550 sivun aikana ehti lukuinto jo hyytyä. Ensimmäinen osa trilogiasta käsittää todellakin vasta alun tarinassa. Viimeisen sivun jälkeen jäi vain valju tunne keskeneräisestä tarinasta, jota tuskin vaivaudun lukemaan loppuun. 

35 vuoden jälkeen Atwood päätti kirjoittaa suuren suosion saavuttaneelle Orjattaresi tarinalle jatkon. Meneillään oleva TV-sarja on lisännyt vaan tarinan suosiota ja varmasti nyt oli otollinen aika jatko-osalle. 

Orjattaresi ei olisi vaatinut jatkoa, mutta ei se haitannutkaan. Luin teoksen varsin mielelläni. Uutuus ja yllätys elementti kirjasta puuttuu, koska Orjattaresi teki jo sen tehtävän – maailma on nyt jo tuttu. Tätä kirjaa luki siten eri lähtökohdista. Nyt kun olen katsonut myös TV sarjaa, Lydia-tädin hahmo oli minulle yhtä kuin TV-sarjan hahmo. Ja nimenomaan Lydian tarinaosuudet olivat ne kaikkein kiinnostavimmat kirjassa. 

Eniten pidin Asimovin tarinasta Robottiunta, missä tiedemies oli kehitellyt robotin aivoja niin, että se uneksi ja luuli olevansa ihminen. Pidin myös Pat Murphyn Vuoriston uhka novellista, missä etsitään ihmisen kaltaista viiliä, jetiä. Walter Jon Williamsin Panzerpoika on 3. luku Rautahermoista (eri suomentajat). Lucius Shepardin R & R pienoisromaani on Nebula ja Locus palkinnon voittaja ja esiintyy useammassakin Best of lukulistassa kärkipäässä. Itse en ymmärtänyt tämän sotaan sijoittuvan novellin hienoutta. Oli se kuitenkin parempi kuin Ian Watsonin Ikkunat novelli, joka ei sitten pudonnut yhtään. 

Tersäluolat oli ihan kiva murhan selvittely tarina. Kuitenkin mielikuva siitä, että Teräsluolien jatko-osa Alaston aurinko, jonka luin 10 vuotta sitten, olisi ollut parempi. 50-luvulla kirjoitetun tarinan naiskuva oli melkoisen huvittavaa luettavaa – tälläkään kertaa ei potuttanut, se on se ajankuva. Liikkuvat jalkakäytävät, hidastus kaistoineen taisi olla päivän sana vuoden 1953 tienoilla sillä luin tasan vuosi sitten toisen aikalaiskirjan Aikakoneen salaisuus, jossa esiteltiin sama jalkakäytävä idea kuin Teräsluolissa. 

Shakespearen Myrsky on tämän tarinan inspiraation lähde. Ongelma vaan itselleni on se, että en ole kiinnostunut Shakespearen näytelmistä, enkä myöskään Myrskyä ole entuudestaan lukenut saati sitten nähnyt näytelmää. Tarinassa näytellään muunnelmaa Myrskystä, mutta tarinan kehyskertomus on myös variaatio Myrskystä. Siinä mielessä ihan oivaltava teos on kyseessä, mutta en ole muistakaan teatterimaailmaa kuvaavista kirjoista erityisemmin pitänyt. Tämä ei ollut poikkeus. 

Tarinassa perheen tytär Rosemary kertoo elämästään ja perheestään. Alkuun tarina veti ihan hyvin, mutta jossain puolen välin jälkeen kiinnostus lopahti ihan tyystin. Kuitenkaan kirjailijan tyylissä kertoa tarinaa ei ole moitetta vaan itse tapahtumat tai niiden vähäisyys alkoi kyllästyttää. 

Tarinan tyylissä on monenlaista vivahdetta – siinä on kovaa scifiä, seikkailua, vakoilujännäriä, avaruusoopperaa, aikamatkailua, sotatoimia, jopa rakkaustarinaa.

Singulariteettitaivas ei ollut kaikkein helpoin kirja itselleni. Teknologian selvittelyssä olin aika kuutamolla ja muutenkin lukutahtini oli tarinalle liian hidas ja ympäristö lukemiselle välillä rauhaton, jolloin tarina ei aina pysynyt kasassa päässäni. Lukemiseni huonoista lähtökohdista tai lievästi sekavasta kerronnasta huolimatta kirjasta jäi hyvä maku lopulta. Tarinassa on mainioita ideoita, vaikka kuinka. Festivaali ja kriitikot mm. olivat hykerryttäviä. Pientä huumoria esiintyi kerronnassa siellä sun täällä, mikä on aina tärkeää – hauskaa pitää olla. Lopussa irtonaiset langanpäät sidottiin hyvin yhteen ja eri osa alueiden epäselvät tarkoitukset ja roolit sai selityksensä.Lukisin mielelläni Strossia lisää suomeksi. 

Novellikokoelma, jossa kirjoittajina vuoronperään on Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä. Mielestäni parhaat tarinat olivat Heikkilän kirjoittamat Chatte ja Agnes. Niissä oli varsin hyvät ideat ja kerrontakin vetävää, mutta jotain toteutuksessa silti uupuu. Muut tarinat olivat hyvistä ideoistaan huolimatta kokonaisuudessaan keskivertoja. Niitä luki sujuvasti, mutta mitään wau elämystä en niistä saanut.