Eija

Kirjasta on vaikea sanoa millä asteikolla siitä pidin. Lukukokemuksena kirja ei ollut kokoajan parasta mahdollista, välillä sisällössä oli melko puuduttavaakin sanailua.  Mutta kun kirjan saa päätökseen, lukeminen palkitaan. Lopetus on varsin onnistunut ja se saa viimeistään miettimään tarinan merkitystä. Tulkintoja voi olla useita, mutta itselleni se kuvasti vanhenemista, elinikäistä kumppanuutta ylä- ja alamäkineen, luopumista ja myös anteeksiantoa.  Tarina on pohjimmiltaan haikea.

Muistaminen on kirjan pääteemoja. Muistin menetys liittyy vanhenemiseen, mutta toisaalta kirjassa otetaan toinenkin näkökanta muistamiselle. Joskus on hyvä, että asioita unohdetaan niin yksilötasolla kuin kansakuntina. Haudattu jättiläinen ei ainakaan ole mikään tyhjänpäiväinen romaani. Kertomus jää mieleen, eikä hautaudu ainakaan ihan heti unohduksiin.

Sarjan toinen osa ei tuonut mitään uutta erikoista mukanaan, jotta tarina olisi innostanut erityisemmin. Juonessa ei ollut sellaista kiinnostavuutta ja mysteeriä, mikä olisi pitänyt otteessaan ensimmäisen osan tapaan.  Tarinassa on enemmän toimintaa. Kerronnan formaattikin on jo eletty ja nähty. En oikein osaa sanoa tästä kirjasta mitään  – sellainen ihan OK. En ole varma jatkanko sarjaa eteenpäin - jäi cliffhangeriin. 3-

Tarinan minäkertojana on pappismies Alex Hergensheimer Kansasista. Hän joutuu omasta todellisuudesta toiseen maailmaan ja henkilöön nimeltä Alec Graham. Hän lyöttäytyy yhteen Alecin entuudestaan tunteman Margrethen kanssa. Yhdessä he joutuvat toistuvasti maailmasta toiseen. Aiheesta olisi saanut paljon mielenkiintoisemman tarinan, nyt se oli tylsä ja junnasi paikallaan. Maailmojen ero ei ole suuri, sankarit määrittelevät ensisijaisesti todellisuuden huomioimalla onko maailmassa ilmalaiva, lentokone ja millainen, jos on ollenkaan.  Tarina ei tunnu kehittyvän mihinkään suuntaan. Vasta loppupuoliskolla päästään kirjan nimen mukaiseen Tuomiopäivä asetelmaan. Ei juoni kiinnostanut kyllä senkään jälkeen.  Ne perus jutut, jotka Heinleinin kirjoissa yleensäkin on, tuo kirjaan vielä lisä ärsyttävyytensä.  Humoristiseksi tarkoitetun tarinan huumori ei purrut.

Tapahtumat käydään 300 metrin syvyydessä Tyynenmeren pohjassa. Kirjan alkupuolisko ei ollut kummoinen, mutta parani huimasti n. puolesta välistä, kun homma alkoi käydä psykologiseksi. Tunnelma merenpohjassa sijaitsevassa tutkimusasemassa on klaustrofobinen jo lähtökohdiltaan. Sitten kun siihen lisätään tuntematon objekti, outoja ilmiöitä sekä luottamuspula miehistön jäseniin, kauhu kasvaa omiin sfääreihinsä. Jeff Vandermeerin Hävityksessä on samankaltaisuuksia tämän kirjan kanssa niin lähtökohdiltaan (tiedemies ryhmä) että tunnelmaltaan. Kirjan loppupuolisko vangitsi jännittävyydellään ja mysteerillään. Lopetus saa miettimään.

Tarina ei ole kerronnaltaan suinkaan täydellistä. Tiiviys on hyvä juttu, mutta käänteet tuntuvat välillä liiankin hätäisiltä. Tarinaa kerrotaan tapahtuma painotteisesti, ehkä olisi hitusen enemmän voinut olla valotusta maailmasta, hahmoista, taustoista ja sen sellaisista. Mutta en valita, kirjassa ei ainakaan ole yhtään tylsää hetkeä. Tarina sisältää varsin kivoja ideoita ja se on koukuttavuudessaan ensiluokkaista luettavaa. Selvää on, että jatkot on luettava.

Alkupuoliskossa kirjassa oli hyvä rauhallinen tunnelma, tarinaa oli miellyttävää lukea, vaikka hieman hidastempoinen olikin.  Tunnelma kuitenkin muuttui toiminnalliseksi myöhemmin ja mustavalkoinen vastakkain asetelma tuli enemmän esiin. Kirjan maailmassa kokonaisvaltaisesti miehet ovat pahoja ja naiset alistettuja, mutta luostarissa heistä tulee yleviä ja jaloja. Ymmärrän sanoman tärkeyden kritiikkinä joidenkin kulttuurien naisten alistamiselle, mutta tarinassa asetelman ehdottomuus ja yksiulotteisuus oli häiritsevä. Kirjalla oli kuitenkin ansionsa ja se oli kannattava lukukokemus.

>Tarina on vangitseva ja samalla häiritsevä. Lukiessa on kokoajan varpaillaan ja odotuskannalla mihin tarina johtaa ja mistä oikein on ylipäätään kyse. Taitavasti rakennettu kerronta tuo jännitettä ja mielenkiintoa tarinaan. Kerrassaan kummallinen tarina, joka ei varmastikaan ole selkeitä vastauksia haluaville lukijoille mieleen. Itse pidin tästä mieleen painuvasta tarinasta.

Kirjan sanoma on vahvasti sodan vastainen. Se on kuvaus sodan kauheudesta ja hipoo jo kauhukirjallisuutta. Se on kertomus nuorukaisesta, jolla oli elämä. Sodan seurauksena elämä muuttuu sellaiseksi, jota ei elämäksi voi kutsua. Miten säilyttää järki, kun se on ainoa asia mitä on enää jäljellä. Vaikka tilanne on kärjistetty, kirja on vaikuttava teos, pistää miettimään.

Mietin tässä, että mikä on tehnyt kirjasta maailmankirjallisuuden klassikon. Luin kirjasta version, missä oli alussa ”miten tarina syntyi” osio ja siitä selvisi tarinan oma elämäkerrallisuus - kirjailija kertoo tarinan kautta tavallaan omaa elämäänsä. Onko sillä ollut merkitys siihen suosioon minkä kirja on saavuttanut vai onko tarina kiehtonut oikeasti lapsia niin paljon. Itse en tarinaa ole lukenut lapsena - tuskin olin koko kirjasta edes tietoinen silloin, joten lapsen näkökulmasta en osaa sanoa juuta enkä jaata.

Sanotaan, että kirja on suunnattu yhtälailla aikuisille ja aikuismaisuutta tarinassa oli kieltämättä selvästi nähtävissä vertauskuvissa jopa niin paljon, että lapsien näkemys kirjasta poikennee aikuisten näkemyksestä.  Aikuisen minäni näkökulmasta kertomus ei hetkauttanut liiemmälti suuntaan eikä toiseen – tulipahan luettua.

Minäkertoja on ennustajaeukon poika, joka haluaa periä äitinsä lahjat.
Toinen ääni tarinassa on edesmenneen äidin, joka paljastaa pojan luonteen. Kolmantena minäkertojana tarinan loppupuolella on prinsessa, jolla on epämuodostuma.

Tornit ei ole miellyttävä tarina ensinkään, vaan kovin tummanpuhuva ja synkkä. Se miten äiti kuvaa poikansa tekoja on karmivaa. Äitikään ei ole ollut puhdas pulmunen pojan kasvatuksessa. Poika on alkanut vihaamaan äitiään. Tarinassa päähenkilö ei tosiaankaan ole pidettävää laatua.

Kirjallisesti Tornit on hienosti rakennettu ja sujuvasti kerrottu, niin kuin Jyrki Vainosen tekstit yleensäkin ovat. Kuitenkin maailma on liian pimeä makuuni, jotta olisin tarinasta oikeasti pitänyt. 

Taipumaton on aloitusosa avaruussota kirjasarjasta Kadonnut laivasto. Alianssin laivasto on jumissa vihollisen, Syndikin, hallinnoimalla alueella ja tarkoitus olisi päästä kotiin omaan avaruuteen. Ensimmäinen osa kattaa alkutaipaleen pitkästä kotimatkasta, mikä ei suju ilman vastoinkäymisiä. Tarinan pääpaino on sodankäynnissä ja sotastrategioissa. Laivaston kapteenina toimii 100 vuoden syväjäästä herätetty ”Black Jack” Geary. Osa miehistöstä pitää Gearya melkein jumalolentona hänen historiassa tapahtuneen menestyksen vuoksi. Toiset palvoo ja toiset on legendaa vastaan. Gearyn sotastrategiat ovat miltei virheettömiä ja ainoastaan käskyjä tottelemattoman miehistön vuoksi hommat eivät aina suju tarkoitetulla tavalla. Geary tuntuu muutenkin olevan täydellinen persoona. Inhimillinen ja ei kaipaa toimillaan kunniaa eikä mammonaa.

En lue juurikaan tällaisia sotakirjoja enkä pysty vertaamaan laatua muuhun vastaavaan teokseen. Luin kirjaa ihan mielelläni, vaikka tyyli tuntuu liian totiselta makuuni. En usko kuitenkaan lukevani jatkoja, vaikka ikävästi tarina jäi kesken. Aikaa eikä innostusta taida riittää lukemattomiin jatko-osiin ja alasarjoihin, mitä sarjasta on tehty. Taidankin tarkistaa juonenkulun, miten tämä pääsarja (6 kirjaa) päättyy, ihan vaan netistä.

Kissa muurin läpi on Heinleinin myöhäistuotantoa. Alku lähti kohtuullisen hyvin vauhtiin ja olin siinä uskossa, että saattaisin jopa pitää kirjasta. Alkuun heitetään kehiin mysteeri, mikä enteili ajassa matkustamista ja kiinnostavaa juonta.  Tarinan minäkertoja Richard Ames aka Colonel Colin Campbell on pulp kirjailija, entinen sotasankari. Hänen seuralaisensa, pian aviovaimo, Gwendolyn Novak omaa melkein supernaisen kyvyt. Hän on neuvokas, älykäs ja lähestulkoon kaiken osaava.

Pian sai kuitenkin huomata, että juoni ei oikein etene. Yhdestä pienestä asiasta tai tapahtumasta jankataan sivutolkulla pääparin sanailujen ja humorististen sutkauksien merkeissä. Huumori on useimmiten niin väsynyttä, että ei vaan osu ja uppoa. Pääjuoni osoittautui kovin heppoiseksi, koska itse tarina hukkuu merkityksettömään dialogiin. Asioita tapahtuu ja ne jää kaihertamaan mieltä, mutta niille saadaan selvyys vasta kirjan lopulla yksioikoisesti selittämällä.

Puolessa väliä kirjaa huomasin, että kirjalla on yhtymäkohtia Kuu on julma teoksen kanssa. Jostain samankaltaisuudesta sen pani merkille, mutta viimeistään wikipedia kertoi, että teoksissa on samoja henkilöitä, puolin ja toisin sivu ja pääosissa. En pitänyt Kuu on julmasta, enkä lopulta tästäkään. Tietyt häiritsevät tekijät nousivat liian vahvasti kynnykseksi ja ärsytyksen aiheuttajaksi, jotta olisin voinut teoksesta nauttia. Miksi sitten luen Heinleinia, kun kerta ei putoa? En varmaan lukisikaan, mutta oman hyllyn kirjat on luettava vaikka järki menisi. Huono selitys -  järki on tainnut jo mennä. Hyvää tässä on se, että kirjahyllyyni jäi nyt Kissa muurin läpi mentävä aukko täytettäväksi toisella kirjalla.