Denizen

Kuusi vuotta edellisen osan jälkeen kirjasta ei voinut odottaa, että se olisi aivan samaa kuin edelliset.. Etenkään, kun viime kirjakin muutti Herra Huuta ja tämän maailmaa hyvin paljon. Noh, tavallaan tämä ei ollutkaan, mutta paremmin uskollinen tämä oli ensimmäisille osille, kun edellinen puutarhurin urasta kertova.

Tälle kirjalle ominaista on muun muassa kovin monet viittaukset aiempiin osiin, mitä muuten ei Huu-kirjoissa ole enempiä harrastettu. Taustoja jopa hieman avataan. Sinänsä en ole varma, onko se erityisen positiivista, Herra Huu kun hahmona on aina ollut rakastettava muun muassa iän ikuisen muistamattomuutensa vuoksi (yhtäkkiä tämä tuntuu muistavan ihan hyvin kaikki aiemmat seikkailut)

Kirjassa oleellista on myös se, että Herra Huu on tullut vanhaksi (tai ainakin selkeästi vanhemmaksi kuin ennen), ja sillä selitetään miksi kaikki on erilaista. Pätevästi ja tyylikkäästi hoidettu siis (vaikkakin olen silti sitä mieltä, että puheet sähköpostista ja tekstiviesteistä olisi voinut jättää sivuun, muutenkin olisi voinut osoittaa Herra Huun löytäneen tiensä myöhempään ajanjaksoon)

Kirjan ärsyttävimmäksi seikaksi kohoaa eläimet. Niitä on esiintynyt aiemminkin, ja kuten ennenkin, Herra Huu tuntuu olevan ainoa näiden kanssa puhumaan kykenevä. Tämä ei ole se ärsyttävä seikka, ärsyttävää on se, että eläimet on nimetty lastenkirjamaisesti, ja niille on annettu ammatteja. On lähettiä ja mekaanikkoa ja tohtoriakin. Tiivist'en sanottuna, eläimet eivät ole enää ollenkaan niin eläimellisiä kuin ennen.

Kirja tuo mukaan myös kaksi uutta tärkeää hahmoa, Rouva Huun, ja Vauva Huun (mitään kantaa ei oteta siihen, miten vauvat ylipäätään tulevat maailmaan, mutta tämä ei ainakaan kovin perinteisesti tunnu saapuneen)... Näistä jälkimmäinen on hahmona oikein herkullinen, kun taas Rouva Huu lähinnä alusta loppuun ärsyttää pahimpana mahollisena tossuttajana.

Näiden hahmojen myötä Herra Huunkin hahmo kehittyy jälleen, ja Herra Huu hoitaa puutarhaa -osan taiattomuuskin ohimennen selitetään, kun Herra Huu toimii vauvan kanssa. Tässä kirjassa taikuus onneksi on palannut kuvioihin.

Kaiken kaikkiaan kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos on pitänyt aiemmista osista. Kuitenkin kannattaa varautua siihen, että jo luotua maailmaa rikotaan vahvasti ja kevyesti.

Tämä kirja oli vaikuttava. Itse en olisi kirjaan koskenut, mutta sattumalta se minulle laitettiin luettavaksi, ja tähän olen tyytyväinen.

Kirjaa lukiessa tulee usein olo, että onkohan tuotakin mietitty, mutta hassua kyllä, yleensä on. Myöhemmin aina kirjassa selitetään jokin mitä itse ihmetteli.

Tietyllä tapaa välillä tuntuu, että teksti ei ole aivan luontevaa. Sitä on vaikea selittää... Yksi hämmentävä seikka on nopeat näkökulmanvaihdokset, ilman riviväliä saattaa vaihtua äkkiä kertomaan mitä tapahtuu aivan muualla, ja sitten seuraavassa kappaleessa (jälleen ilman riviväliä) ollaan jo takaisin.

Mutta se miten kaikki loppujen lopuksi perustellaan, lukuun ottamatta muutamia pieniä seikkoja, on ehdottoman hienoa. Minä nautin tästä kirjasta, ja luin sen aika lailla kerralla.

Suosittelen ehdottomasti.

Herra Huu matkoilla paranee toisen lukukerran myötä. Näin se ainakin minun kohdallani teki, siinä missä ensi lukemalta en niin pitänyt siitä, tuntui se nyt olevan sarjassa jopa toisella sijalla, Herra Huu Muuttaa -teoksen jälkeen. Ehkäpä alkuperäisen Herra Huun vielä voitaisiin sanoa olevan parempi, mutta oikeastaan sitä on vaikea verrata tähän kirjaan. Tämän kirjan Herra Huu on monella tapaa hyvin erilainen, kuin vielä ensimmäisissä seikkailuissaan kotimökillään.

Kirja alkaa Herra Huun matkasta, jota hän itse pitää unena, ja asian laita jää lukijalle itse päätettäväksi. Tämä kohtaus on hyvin nopeatempoinen, ilman juuri mitään, mistä saisi kunnon otetta, lyhyesti sanottuna unenomainen. Toisaalta tekisi mieli saada tietää hieman enemmän matkasta, mutta toisaalta ei voi kuin ihailla tapaa, millä miten kirja välttelee tässä kohtaa kuvailua, ja jättää epäselväksi oikeastaan melkein kaiken.

Eräs tekijä, minkä voidaan sanoa sarjan myötä kehittyneen, on Herra Huun taikuus. Alusta asti Herra Huulla on ollut kahdenlaista taikuutta, sellaista, mitä hän tekee vahingossa erilaisten välineiden avulla, sekä tarkoituksella tehtyä, jota hän ei tunnu mitenkään kyseenalaistavan – vaikka toisinaan ehkä miettiikin, miten tuli tuonkin oppineeksi. Tässä kirjassa, kuten edellisessäkin, taikuus on vähitellen hieman pienemmässä osassa, vain sivutekijä, ja Herra Huu inhimillisempi.

Kirjassa maalaukset heräävät henkiin, ja Herra Huu puhuu eläinten kanssa, ja satunnaisesti tekee jonkin pienen taian. Kun edellisessä kirjassa viheltäminen tuntui olevan tärkeää kaikessa taikuudessa, on nyt tilalle tullut sormien napsautus.

Mielenkiintoisena viittauksena toimii kirjan hiiret, jotka toisin kuin edellisessä kirjassa, ovat rääväsuisia, ja tuntuvat kuvittelevan melko paljon itsestään. Pakosti tulee mieleen hiiri samaisen kirjailijan teoksesta Hevonen, joka hukkasi silmälasinsa, joka monin tavoin vaikuttaa olleen esiaste Herra Huu -kirjoille.

Se, mikä tässä kirjassa harmittaa, on heikko kosketus aiempaan kolmeen kirjaan. Viittauksia on hyvin vähän, aiemmin taikuudestaan tunnettu isoisä tuntuu nyt olevan lähinnä käytännönviisas matkailija, ja aiemmissa kirjoissa seikkailleet sivuhenkilöt eivät mitenkään tässä kirjassa esiinny. Kirjasta käy kyllä ilmi, että Herra Huu tulee ulkomailta kotimaahan takaisin, mutta mitään mainintaa ei ole siitä, mitä kävi häntä saattaneelle Ernestiinalle.

Eniten kirjassa pidin jo mainitsemastani taikuudesta, sekä sen yhä suuresta yllätyksellisyydestä, mitään suurempaa juonikaarta ei ole, kuten ei juuri muissakaan Herra Huu –kirjoissa, on vain alku ja loppu, ja niiden väliin sijoittuvat tapahtumat. Herra Huun henkilö myös on toimiva, eikä häntä kohtaan voi olla kuin myötätuntoinen, ja kuten aiemmissa kirjoissa, edelleen voi vain miettiä miten tämä henkilö voi olla niin kaikesta tietämätön.

Kirja vie mukanaan.

Herra Huu muuttaa on omasta mielestäni sarjan paras teos. Siinä missä toinen osa tuntui turhalta, ja lisäsi paljon henkilöitä ja taikuutta, vähentää kolmas osa näiden määrää merkittävästi, ja asettaa Herra Huun täysin uuteen ympäristöön, joka lisää mielenkiintoa huomattavasti. Kaupunki on ympäristönä vieläpä erityisen herkullinen, ottaen huomioon kuinka erakoitunut, ja kehityksestä ja kaikesta tietämätön päähenkilö on, ja sen, että aiemmin jo kävi ilmi Herra Huun kaupunkivastaisuus. Taistelut vesihanojen ja sähköhellojen kanssa ovat hauskaa luettavaa.

Sarjan kirjoissa kaikissa käsitellään taikuutta hieman erilailla, ja tässä se on mielestäni parhaimmillaan. Sitä ei ole paljoa, mutta vähän, ja Herra Huu tekee sitä lähinnä enempiä miettimättä tekojaan, täysin tottuneesti. Taikakirjaa ei ole, joten kaikki on selvemmin lähtöisin Herra Huusta itsestään, tosin hänellä on mukanaan satunnaisia esineitä, joiden käyttöä hän itsekään ei yleensä ymmärrä ennen kuin on tullut käyttäneeksi.

Kirjan tuomat uudet henkilöt ovat mielenkiintoisia, eikä heihin keskitytä missään vaiheessa liiaksi, annetaan enemmän tilaa Herra Huulle itselleen, kun edellisessä osassa piti jaksaa satunnaisen tuiki tavallisen lapsen kekseliäisyyttä.

Kirjassa on myös vahvaa tunnelmakuvausta, ja erityisesti hienoja tässä mielessä ovat kohdat, joissa Herra Huu menee käymään meren rannassa. Myös kirjan hiiren elämää on mukava seurata.

Suosittelen lukemaan.

Herra Huu saa naapurin on selkeästi ensiteosta heikompi jatko-osa. Kirjassa taikuuden osuutta on lisätty huomattavasti, ja mukaan on liitetty paljon uusia henkilöitä, jotka sarjan kirjoissa yleensä ovat vähissä. Siinä missä edellisessä kirjassa oli tärkeinä hahmoina lähinnä kaksi lasta, Mikko ja Rimma, on tähän kirjaan lisätty kolmas lapsi Timppa, sekä naapuri Amiraali Kaljamaha. Kun edellisessä sivuhenkilöitä oli muutamia työmiehiä, satunnainen pyöräilijä, ja kourallinen eläimiä, on tässä kirjassa ovia ja palloja ja alkuasukkaita ja noitia paljonkin…

Henkilöitä on kaiken kaikkiaan liikaa, ja taikuudesta tulee hieman liian tavallista, ja itse en erityisemmin pitänyt Amiraalia kovin taidolla tehtynä hahmona. Kirjassa on myös melko suoraviivainen juoni, kun muut kirjat lähinnä laittavat satunnaisia tapahtumia peräkkäin – tämä ei välttämättä ole hyvä tai huono puoli, mutta selkeä ero sarjan muihin kirjoihin. Yllätyksellisyys on silti ennallaan, kirjaa lukiessa ei pysty arvaamaan mitä seuraavaksi tulee, erityisesti kun kirjan henkilöillä ei itselläkään tunnu olevan aavistusta, mikä heidän tavoitteensa maanalaisessa maailmassa on.

Vahvana puolena kirjassa on sen antama lisä Herra Huun henkilöhahmolle, tämän kyvyille ja luonteelle. Heti kirjan alun jälkeen tulee sellainen olo, että Herra Huussa on huomattavasti enemmänkin vielä sisältöä, kuin kuvittelisi, ja taikuudessa hän on ihan oikeasti vahva.

Herra Huu on kertomus pienestä ihmisestä, vaikka hyvin erikoisesta sellaisesta. Herra Huu elää taikuuden maailmassa, siinä missä ihmiset hänen ympärillään elävät aivan tavallisessa maailmassa, mikä aiheuttaa useammankin hämmentävän tapahtuman.

Alkuperäinen Herra Huu on kerronnaltaan ajoittain hieman kömpelöä, mutta toisaalta, kömpelyys on tärkeää Herra Huussa muutenkin. Tapahtumia tulee täysin sattuman kautta, jostain ilmestyy välissä majava, jota ei sen enempää keskitytä selittelemään, ja välissä ilmaantuu miehiä metsää kaatamaan.

Herra Huu itse ei tunnu ymmärtävän maailmaa ympärillään lainkaan, mikä johtunee tämän isoisän antamasta kasvatuksesta. Hän on liikkeellä vain öisin, ja jostain syystä ei tunnu ollenkaan käsittävän syksyä ja lehtien putoamista. Kirjassa myös on toistuvana tapa jättää selittämättä asioita, jotka Herra Huulle ovat luonnollisia, kuten sitä, miten tarkkaan ottaen hän pääsee suljetun ikkunan toiselle puolelle (”suljetut ikkunat eivät tuota hankaluuksia Herra Huulle, hänelle ne ovat kuin lasi vettä”)…

Kirjasta on vaikea löytää yhtenäistä juonta, tai päämäärää, enemmänkin sitä voitaisiin pitää jonkinlaisena kehityskertomuksena. Kirjan maailma on hyvin arvoituksellinen, ja ennustamaton. Niin kai maailmat yleensä ovatkin.

Herra Huun tekemä taikuus kirjassa on lähinnä kaikki isoisän peruja, lähtöisin tämän taikakirjasta. Jostain syystä Herra Huu myös täysin luontevasti kykenee keskustelemaan eläinten kanssa, eikä myöskään peilikuva tunnu olevan täysin kopio eletystä maailmasta.