Denizen

Huikea päätös, ja tässä kohtaa huikea on ihan oikeasti sopiva sana. Valtavalla teholla uusia ja vanhoja kiemuroita sidotaan yhteen niin, että tämän kirjan jälkeen kysyttävää ei oikeastaan juuri ole. Ja kirja päättyy mukavan onnellisesti, ainoastaan hieman liian.

Hyvä on, kiemuroiden sitomisilla on hintansa. Kirja on yli 800 sivua pitkä, ja näistä yli 200 on käytännössä loppunäytöstä, sitä mikä tapahtuu itse seikkailun jälkeen. Pahikset voitetaan, ja sitten ruvetaan seuraamaan miten päähenkilön elämä asettuu kohdilleen, mikä on yllättävän mukavaa ajanvietettä.

Noniin, ensimmäiset vajaat 600 sivua ovat kuitenkin poikkeuksellisen hyvää seikkailua jopa verrattuna aiempiin osiin. Tempo on sopiva, ja kirjan mukana kulkee täydellä sielulla. Henkilöt ovat mielenkiintoisia, vaikkakin uudet lisäykset henkilökaartiin tuntuvat turhan ohuilta, kun muita on seurattu jo useamman kirjan ajan.

Kaiken kaikkiaan loistava kirja ja loistava päätös, vaikka koko sarjan tähän asti luoma odotus onkin harmillisen korkea, ja se vie kirjasta hieman loistoa. Osa 6 vaan joutuu kantamaan suhteettoman suurta taakkaa, kun kirjassa lopulta päästään kaiken sen kimppuun, mitä on yli 2000 sivun ajan rakennettu.

Suosittelen edelleen kaikille, vaikka se vaatiikin koko sarjan lukemisen.

No niin, lordi Kultaisen toinen osa toimii. Siinä missä ensimmäinen osa lähtee valtavan hitaasti liikkeelle, ei tässä osassa ole sitä ongelmaa, vaikkakin aloituksessa jonkin verran hämää suora jatko ensimmäiseen osaan. Siinä missä aiemmassa kirjasarjassa oppi siihen, että uusi osa lähti kuukausia myöhemmin kuin aiempi (vaikkakin aina melko muuttumattomasta tilanteesta) niin tämä kirja aloittaa liikkeensä samasta hetkestä, mihin edellinen loppuu.

Sinällään tämä on hämmentävää, kun ensimmäinen kirja varsinaisten tapahtumien loputtua hieman valotti eteen päin asioita, ja nyt hypätään niiden taakse taas.

Vaikka alku onkin ensimmäisen osan alkua nopeampi, niin tässäkin kirjassa huomasin lukutahdin nousevan loppua kohden. Puolivälistä eteenpäin on vaikea enää lopettaa, kun haluaa tietää vielä hieman lisää miten mikäkin mutka kiertyy. Jännitys on suuri, ja hämmennys sitäkin kovempi, kun jotain loppuratkaisun näköistä ilmenee sata sivua ennen loppua.

Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että ehkä pisin koskaan lukemani kirjan loppu (vaikkakin Sormusten herra saattaisi vetää vertoja, ja toisaalta minkä verran olen kolmatta kirjaa lukenut, näyttäisi siinä yltyvän vielä pidemmäksi).

Suosittelen edelleen, kasvavalla vakaudella.

Narrin matka, aiemman sarjan jälkeen odotukset olivat korkeat, ja siksi teos jäi hieman mitäänsanomattomaksi. Kirjan nimi viittaisi Narrin vahvempaan läsnäoloon, mutta sellaista on turha odottaa, ja kirjalla kestää muutenkin turhan pitkään alkaa.

Kun kirja sitten pääsee käyntiin, on vauhti sopiva, ja sitä tekee mieli lukea melko tauotta. Mukaan on tuotu lisää uudenlaista taikuutta, mikä toisaalta hieman harmittaa, mutta toisaalta kiehtoo. Ärsyttävänä piirteenä on Näkijän taru -sarjasta periytyneet ja vahvistuneet jatkuvuusongelmat. Esimerkiksi siinä missä aiemmassa teoksessa Fitzin aikomukset tiedettiin täysin varomattoman vaistonkäytön vuoksi, tässä kirjassa sanotaan suoraan ettei tällainen olisi mahdollistakaan.

Hobb ei ole erityisen tarkka tässä mielessä, mutta kun sen antaa anteeksi, ovat kirjat kuitenkin hyvin tehtyjä, ja henkilöhahmot aivan oikeasti kiinnostavia. Ja kuten ennenkin, yhä pääsee ihmettelemään päähenkilön tyhmyyttä.

Ensimmäinen huomio: Kirja on pitkä... Luettuaan pitkän ikuisuuden huomaa, että vieläkään ei ole edetty paljon mihinkään, ja ekassa kirjassa oltaisiin jo lopuilla. Tämä ei silti ole haitaksi, vähemmälle jätetty toiminnallisuus oli ihan mukavaa välistä. Päähenkilön hahmo syvenee kirjassa entisestään, sen lisäksi että tämä on tyhmä, tämä myös järjestelmällisesti epäonnistuu kaikissa aikeissaan, ja saa pahasti turpiinsa jokaisen koettelemuksen yhteydessä. Ja aina paetaan tuurilla. Tehokas koukku, mikä saa vahvasti samaistumaan epäonniseen hahmoon.

Kirja oli yllättävä siinä, että toisen kirjan luettua odotti jotain kaikki kääntyvät taas valoisaksi -tyyppistä teosta. Sellainen tämä ei ole, vaikka lopulta paha häviäisikin, ei hyvän voida sanoa voittaneen. Sota on käyty ja jättänyt jälkensä. Lopetus on monella tapaa surullinen, ja sitä haittaa vain hieman jokaiselle sarjan kirjalle tyypillinen loppurysäys tietoa siitä, mitä sitten tapahtui. Kirjan heikkona puolena on tietty epäloogisuus, ja lukiessa alkaa olla sellainen olo, että trilogiaa ei oltu suunniteltu loppuun asti kirjoittaen alkaessa, faktat muuttuvat, pienien yksityiskohtien kerrotaan jatkuvasti olevan eri lailla kuin aiemmin annettiin ymmärtää. Kuitenkin kaiken kaikkiaan loistavaa luettavaa.

Yllätyksellinen. Tämä kirja tarttui mukaan kirjastosta, ihan vain siksi, että kaikki muutkin suomennetut Forgotten Realmsit on luettu (paitsi tuota toista Murharomaania). Odotukset olivat varsin vähäiset.

Mutta kuten sanottua, kirja oli yllätyksellinen. Teksti oli varsin viihdyttävää, vaikka ajoittain täydellisen kömpelöä, ja lukiessa oli pakko miettiä, kuinka paljon tekstin laadusta on vikaa suomentajassa, ja kuinka paljon alkuperäisessä kirjoittajassa. Mutta juoni toimi.

Erityisesti loppuratkaisu oli tyydyttävä. Vaikka mahdollisten syyllisten määrä oli alkujaankin vähäinen, niin silti onnistuin yllättymään murhaajan paljastuessa.

Erityisesti ikävää kirjassa onkin lähinnä vain takakansi, johon on sijoitettu sekä väärää tietoa, että juonipaljastuksia. Muuten kirjassa ei juurikaan ole moitittavaa, jos ei nyt ylistettävääkään.

Kirja on hyvä, se täytyy myöntää. Tapaa jolla kirja kietoo lukijan mukaan, antaa ilmiselviä (vaikka ei päähenkilölle) vihjeitä tulevasta, ja sitten yhtäkkiä kääntää kaiken päälaelleen on pakko ihailla. Lukijan toivo laskee ja kasvaa päähenkilön toivon myötä, ja lopulta on pakko miettiä, mitä olisi käynyt, jos jokin olisi tapahtunut toisin.

Vikana kirjassa on liiankin perinteinen trilogia-kaava. Siinä missä ensimmäinen kirja toimi hyvin itsenäisenä teoksena, toinen kirja jää kesken, pakottaa lukemaan seuraavan osan. Eikä kaavamaisuus jää tähän, jo kirjan puoli välissä alkaa kalvamaan epäilys siitä, että tämä osa ei tule loppumaan onnellisesti.

Kirjan jälkeen voi vain odottaa, että kolmas osa tulee, ja lopulta korjaa tilanteen.

Kaava ärsyttää, mutta ei liikaa, ja toisaalta se toimii. Viimeinen osa on tämän jälkeen pakko hankkia, lukea hieman lisää, mitä sitten kävi, vieläkö pelastus löytyisi.

Niin, ja mitä henkilöhahmoihin tulee, niin ymmärrän kyllä, miksi narrista jotkut pitävät päähenkilöä enemmän. Päähenkilö kun osaa satunnaisesti olla raivostuttavankin tyhmä liikkeissään, ja tuntuu aina unohtavan mitä itse hetkeä aiemmin ennusti.

Vioistaan huolimatta kirja on helposti ansainnut viisi tähteään.

Valtavan hyvä kirja aivan ilman arvoistaan kantta.

Salamurhaajan oppipoika vetää mukaansa, sitä on pakko lukea kun on tarpeeksi pitkälle päässyt, ja yöt venyvät helposti lukiessa vielä hieman. Kirja on fantasian kentillä jotain uutta, mutta toisaalta ei niinkään uutta. Monesti tuntuu siltä, kuin nämä asiat olisi käsitelty.

Se mikä kirjassa piristi, oli sen harmaus. Erityisesti Burrich oli miellyttävä hahmo karkeudessaan, siinä kuinka tätä ei voinut sanoa suoranaisesti hyväksi tai pahaksi. Outoa kyllä, jopa kirjan salamurhaaja on selvemmin hyvien puolella.

Jakoa ei silti ole täysin paettu, vaan se on ikävästi jätetty näkyville. Loppujen lopuksi kertojan vastustajat ovat jälleen moraalittomia hahmoja, jotka nauttivat kiduttamisesta. Jako siis on, mutta niin toisaalta kaikkialla muuallakin, pisteitä siis hyvästä yrityksestä.

Hobb kirjoittaa kiinnostavasti, mutta välillä hieman jaaritellen, ja ajoittain myös epäloogisesti. Kertoja kertoo tarinaa selvästi tulevaisuudesta käsin, mutta silti usein tämä vaikuttaa unohtuvan.

Kirjassa mielenkiintoista on sekin, kuinka Fitzillä ei missään vaiheessa tunnu olevan vaihtoehtoja, vaan kaikki tapahtuu tietyllä varmuudella.

Hyvä kirja, ja suositeltava luettavaksi, mikäli pitää fantasiasta.

Neverwhere on kirja, josta on vaikea olla pitämättä, olettaen että brittihuumori iskee, eikä kirjaan olennaisesti sidottu satunnaisuus häiritse. Oikeastaan huonoja puolia on vaikea keksiä, kirja on kekseliäs, älykäs, kantaaottava, jännittävä ja hauska.

Päähenkilö on tietyllä tapaa hyvinkin tuttu, tavallinen epäonnistuja, joka joutuu keskelle itseään suurempien tapahtumien kulkua, ja onnistuu lopulta olemaan sankari. Tietystä geneerisyydestä huolimatta päähenkilöä kohtaan osaa olla sympaattinen, ja näkökulma on tietenkin hyvä; Kun kyseessä on täysin uusi maailma, josta lukija ei tiedä mitään, on hyvä antaa kertojaksi hahmo, joka tietää vielä vähemmän.

Kirjan henkilöhahmot ovat muutenkin herkullisia, erityisesti paha kätyrikaksikko Croup ja Vandemaar pakottavat hymyilemään äärimmäisen synkällä huumorillaan, eikä voi olla kuin epäuskoinen heidän päähänpistojaan seuratessa. Myös Markiisia, jonka rooli on tälle kaksikolle ikään kuin vastakohta, on ilo seurata tämän pidellessä käsissään kymmeniä lankoja, jotka vähitellen hupenevat.

Viisi tähteä on kirjalle ehdottomasti annettava, mielikuvarikkaasta miljööstä, erinomaisista henkilöhahmoista, mukaansatempaavasta juonesta, aidoista tunteista ja ihmissuhteista, sekä kaiken hämmentävästä omituisuudesta.

Minä pidin.

Sarjan ensimmäisen kirjan ehdoton hyvä puoli oli se, kuinka se oli irrotettu kiekkomaailmasta lähes loppuun asti. Kuolema ei esiintynyt, muita vakiohahmoja tuli vasta aivan viimeisillä sivuilla - mikä olikin hieman turhaa ja ylimääräistä.

Toisessa ja kolmannessa osassa tätä puolta ei ole näkynyt, vaan kirjoihin on laitettu paljonkin ennestään tuttuja hahmoja ja ilmiöitä, mikä on sinänsä harmi, mutta kolmannessa osassa jo siedettävää.

Kolmas osa on huomattavasti edeltäjäänsä parempi jatko-osa, tavallaan se on suuressa määrin älykkäämpi teos, ja juonta on oikeasti kiva seurata. Lastenkirjaksi sitä en kyllä enää katsoisi, siinä missä ekan osan hyvin saattoikin lapselle antaa.

Vaikka mitään järkyttävyyksiä ei juuri ole, niin sen lisäksi, että kirjan satunnainen sankari hakkaa tikku-ukkoja miekalla palasiksi, on seksi otettu kirjassa liiankin moneen kertaan puheenaiheeksi ärsyttävällä tavalla, josta kuultaa läpi kysymys, miksi seksistä ei voisi puhua lasten/nuortenkirjoissa.

Kyllähän siitä voi, mutta tarvitseeko se ottaa sen seitsemän kertaa esille erikseen?

Tämä jakaa varmasti mielipiteitä, oma mielipiteeni on, että kirja olisi pärjännyt ilmankin kyseistä piirrettä.

Muuten kirja on kaikilla tavoin suositeltava, lukijaa pidetään taitavalla tavalla jännityksessä loppuun asti, ja Pikkumiesten seikkailuja on hauska seurata.

Pojat Urhokkaat on neljäs vartiostosta kertova kirja. Ottaen huomioon, että teema ei ole juuri muuttunut, sama päähenkilö pohtii yhä itsekseen yhteiskuntamoraalia, tuntuu neljäs kirja jo hieman väsyneeltä. Kirjassa on uusi rikos ja uudet pahikset, mutta kun suuri osa ajasta kuljetaan Vimesin perässä, tuntuu kirja jo kertaalleen luetulta.

Ehkä tämä kirja ei sentään ole edes paha tapaus, sillä seuraava Vartiosto-kirja tulee käsittelemään rasismia, jota myöskin koko Vartiosto-sarja on alusta asti (vahvasti myös tässäkin teoksessa) käsitellyt.

Välillä kirja saa nauramaan lämpimästikin, ja välillä löytyy jotain ihan uutta, mutta enimmäkseen käytetään vanhoja tuttuja ja turvallisia huumorin keinoja. Nauretaan Nobbylle, joka on aivan epäinhimillinen. Miinusta tulee turhan paljosta pieruhuumorista.

Merkittävää kirjassa on muun muassa se, että Patriisille on annettu kävelykeppi, tehden koko sarjan yhdestä suurimmista ja pysyvimmistä hahmoista kuolevainen, tavalla jota hän ei aiemmin ole ollut.

Kirjassa on hieman samaa täyteromaanin makua kuin Ericissä aiemmin, mutta tässä sentään on kunnollinen dekkarijuoni taustalla, ja tarpeeksi sivuja korvaamaan hinnan.

Kirja on hyvä, mutta ei vain aivan niin hyvä kuin aiemmat kirjat. Henkilökohtaisesti uskon, että teos olisi huomattavasti parempi, jos ei olisi lukenut kaikkia aiempia teoksia ensin. Toisaalta, en myöskään suosittelisi lukemaan tätä kaikista mahdollisista Pratchetteista.

Kyllä tämän silti mielellään luki, ja omalla tavallaan sai koukutettua lukemisen ajaksi. Vain hieman liian "tuttua Pratchettin tyyliä."

Minä en tunne Kalevalaa mitenkään erityisen vahvasti, mutta sen verran kuitenkin, että osasin yhdistää suuripiirteisesti tapahtumat Kalevalaan. Se oli hienoa, kun aina tajusi ketä kukakin henkilö vastaa, tai mitä mikäkin tapahtuma.

Suurena ansiona kirjassa on sanoilla leikittely, Kalevalan taivuttelu, ja Kalevalasta syntyneiden kielikuvien käyttö, siis se, kuinka ohimennen käytetään leipään leivottua kiveä kielikuvana juuri siinä kohtaa, missä alkuperäisessä Kalevalassa leipään leivottiin kivi.

Kirjaa on vaikea selittää sellaiselle, joka ei sitä ole lukenut. Se pitää lukea ymmärtääkseen, ja se kannattaa lukea jos aikaa vain löytyy, sillä se on helposti sen arvoinen.

Vaikka Kalevalaa ei tuntisi, voi kirjan lukea ilmankin, ja tarina on mielenkiintoinen, ajoittain sadunomainen, toisinaan kylmän realistinen. Väliin heitetyt lainaukset kuvitteellisista artikkeleista ja romaaneista hämäävät, mutta niihinkin tottuu nopeasti.

Ja kahdessa otteessa vieläpä on taiteilijaniminen kirjoittaja, jolloin saa pienen oivaltamisen ilon siitäkin, kun tajuaa kuka kirjan hahmo on romaania ruvennut kirjoittamaan.

Sinisalon uudesti luomat henkilöt ovat mielenkiintoisia, kovin suomalaisia, onnistuvat ja epäonnistuvat ja kokevat pohjia ja huippuja ja julkisuuden riepottelua kuin satunnainen mattinykänen, mutta ovat myös suuria sankareita ja laulajia, kuin kalevalaiset esikuvansa ikään.

Lukuilon säilyttämiseksi henkilöistä on hyvä puhua tässä Kalevalan antamilla nimillä, kukin saa itse yhdistää nämä kirjan hahmoihin.

Väinämöinen on henkilönä suurin ja hienoin, Ilmarinen jää hieman varjoon, Lemminkäinen on hieman surullinen tapaus, Louhi kunnon pahis, ja Kullervon tarina kamala.

Oikeastaan, Kullervon tarina oli minulle paljon kamalampi kuin alkuperäisessä Kalevalassa. Pahan olon vuoksi oli pakko keskeyttää joksikin aikaa.

Se mikä kirjassa harmittaa, on muutamat kohdat joista olisi halunnut saada enemmän irti, joiden yli ikään kuin hypättiin hieman.

Suosittelen. Ehdottomasti. Kaikille, ja erityisesti Kalevalan tunteville, mutta ei liian vakavasti sen ottaville.

Jos jokin Herra Huu -sarjan kirjoista pitäisi mainita huonoimmaksi, se olisi ehdottomasti tämä. Ei tarvitsisi pitkään miettiä.

Tässä kirjassa Herra Huu saapuu uuteen ympäristöön, ja intoutuu kasvattamaan itselleen ruokaa, mikä tietenkään ei erityisemmin onnistu, vaikka loppu kääntyy hyväksi. Kaava on tavallaan tyypillinen Herra Huulle, mutta muuten kirja ei ole erityisen uskollinen edeltäjilleen.

Tässä kirjassa ei ole puhuvia eläimiä, sen enempää kuin mitään taikuuttakaan. On vain täysin tavallisen arkinen pieni mies, jota naapurit pitävät vähän höpsähtäneenä. Yksittäinen tonttu sentään löytyy, mutta siinä vaiheessa tämä on laiha lohtu.

Kirjan suurin ongelma on siinä, että kaikki ideat tuntuvat jo käytetyiltä. Kauppareissusta on jo kerrottu, samoin kuin puutöistäkin. Tämä kirja ei tunnu tuovan mitään uutta, ei ainakaan erityisen kiinnostavaa (paitsi nyt tuon jo mainitun tontun, mutta...)

Tämä on ainoa Herra Huu -kirja, jota lukiessani huomasin alkavani toivoa että se jo loppuisi.

Ei kirja aivan huono ole, jos hahmo olisi jokin muu kuin Herra Huu, eikä silloin tulisi aiempiin osiin teosta verrattua, saattaisi tämä olla oikeinkin hyvää luettavaa. Nyt vain on liian suuret saappaat täytettäväksi.

Toisaalta en suosittelisi niillekään, jotka eivät ainuttakaan Herra Huuta ole lukenut, tai jotka eivät niistä pidä. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon nähden tässä on kuitenkin liikaa samaa edellisten kanssa (eli ei tästäkään kai pitäisi), ja jos ei ainuttakaan ole lukenut, niin sitten suosittelisin tietysti aloittamaan ensimmäisestä.