HourglassEyes

Pratchett on yleensä aina hyvää luettavaa ja jokainen voi vain kuvitella mitä tapahtuu, kun velhot pistetään jalkapallotreeneihin.

FC Akateemiset parodioi loistavasti jalkapallokulttuuria ja kirjan ehdottomasti parasta antia onkin lopussa tapahtuva pääottelu.

Jostain syystä pidin tästä päätösosasta, vaikka monesti suoraan avoimiksi jäävät kysymykset ärsyttävät suuresti. Requiemissa paljon oli kuitenkin jätetty luettavaksi rivien välistä antaen lukijallekin pienen vapauden valita mitä haluaa... Ja tähän sarjaan se yllättävän hyvin.

Enpä ajatellut jokunen vuosi sitten, kun uteliaisuuttani otin Artemiksen luettavakseni, että jäisin tuota nuorta neroa kaipaamaan...
Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Ja tämän myötä sanon hyvästit tälle epäsosiaaliselle neropatille.
Sitä yhtä vain jäin kaipaamaan - ja siksi et ihan 4 tähteä saanut Artyseni... ;)

Tohtori Uni palauttaa mieleemme nopeasti sen mistä Hohdossa oli kyse ja uskollisena tyylillee King tekee sen kaunistelematta. Mikä on mahtavaa.

Dan Torrance on nyt siis kasvanut aikuiseksi, mutta vaikka Overlook on palanut poroksi jo yli kaksikymmentä vuotta sitten Dan joutuu edelleen kamppailemaan hotellin aaveiden, menneisyytensä ja isänsä haamun varjoissa.
King ei petä!

Jep...
Tarpeellista tavaraa oli loistava kirja, kun ensimmäisen kerran luin sen 19 vuotta sitten, 13 vuotiaana.
- Ja nyt luettuani sen uudestaan pysyn kannassani.
Jos King jonkin osaa, niin se on ihmismielen kuvaaminen.
Viimeisen sivun jälkeen on hyvä kysyä itseltään mikä on sinun Tarpeellinen tavarasi...? ;)

Aivan mahtava kirja. King antaa oman säväyksensä aikamatkustamiselle ja sen säännöillle, kun lähdetään metsästämään Lee Harvey Oswaldia. Perusta on tuttu: Kyllä, historiaa voi muuttaa ja kyllä, sillä on myös seuraamuksia. But here's the catch; historia pistää hanttiin ja pienilläkin muutoksilla voi olla suuri hinta. King spekuloi loistavasti erilaisilla perhosefekti tapahtumilla ja tempaa tarinallaan mukaan. Millainen olisi maailma ja tämä päivä, jos JFK jäisi henkiin? King tarjoaa mielenkiintoisen vastausehdotuksen.

Toisaalle kertoo Jäljellä kirjan tapahtumat uudestaan täysin eri näkökulmasta, mikä oli aika hauska idea ja antaa siinä sivussa vastaukset ykkösosasta jääneisiin kysymyksiin.
Kirja meni alas yhdeltä istumalta, piti mukanaan ja eikä jäänyt jaarittelemaan turhia. Kevyttä ja nopsaa luettavaa.

Safiirinsini ei ehkä aiheuttanut minussa samanlaista "pakko lukea" -reaktiota kuin Rubiininpuna, mutta siitäkin huolimatta kirjan juoni piti otteessaan loppuun asti. Gwendolynin on hankala sisäistää aikamatkailun sääntöjä ja aiheuttaa ajoittain käytöksellään huvittavia tilanteita historian pyörteissä.
Pakkaa sekoittaa Gideonin kimpoilevat mielenvaihtelut sekä sarkastisia kommentteja heittelevä vesinokkaeläimen haamu, jonka tietysti vain Gwen näkee ja kuulee.
Smaragdinvihreään jatko-osaan jäi vielä paljon odotettavaa. :)

Miinusta kirjalle samasta asiasta kuin ensimmäiselle osallekin eli parissa kohtaa liioitellulta tuntuva teinikäytös ärsyttää - mutta ajoittain siitäkin saa kyllä hyvät naurut!

Joe Hill'n kohdalla voisi helposti kuvitella miehen tekstien myyvän isänsä maineen vanavedessä. Mutta kyllä mies hallitsee asiansa loistavasti ilmankin -ja omalla tyylillään.

Suurin osa kirjan novelleista ei edes ole varsinaista kauhua, mutta onnistuvat silti aika hyvin nostamaan niskahiukset pystyyn, kun ne päästää sisälleen.

Itse arvostin eniten erikoista "Pop Art" tarinaa ilmapalloihmisistä sekä "Vapaaehtoinen vankeus" tarinaa, jonka suurin nerokkuus tuntuu olevan juuri siinä minkä Hill jättää kertomatta ja tämä pätee moneen muuhunkin kirjan novelliin.

Hiukan liian pitkäksi venähtää tämä kolmas kirja Idhunista ja on paikoittain hieman puisevaa luettavaa. Herää vain kysymys johtuuko puisevuus siitä, että Garcia on todellakin kirjoittanut sen verran huonoa tekstiä vai onko käännöksessä alkuperäiskielestä, mokattu pahasti?

Myös päähahmojen välinen kolmiodraama ärsyttää ja olenkin samaa mieltä kuin Q_Black arviossaan ettei kolmikon rakkaus tunnu "oikealta". Toivottavasti tämä tilanne viimeinkin korjaantuu neljännessä osassa, sillä toistaiseksi Idhunin Kronikat on jaksanut kiinnostaa juuri tarvittavasti halutakseen lukea seuraavan osan tarinaan. Mutta mikäli neljäs osa ei edelleenkään tuo selkeyttä hahmoihin ja enemmän vetovoimaa tekstiin voi olla että kiinnostuksen kamelin selkä napsahtaa lopullisesti poikki.

Pohjatarinaltaa hyvä, mutta turhan hitaasti käynnistyvä tarina. Mielenkiintoisimmat tapahtumat löytyy vasta kirjan lopusta. Mukaansatempaavuus puuttuu tekstistä.

Kirjan keskivaiheilla oleva tanssiaiskohtaus olisi saattanut olla yksi mielenkiintoisimpia tai viihdyttävimpiä käännekohtia kirjassa ellei se olisi ollut niin suoran kopio Stephen Kingin Carriesta, ilman verta tosin.

Vaikea uskoa että tämän tekstin jälkeen jatko-osaan jää enää mitään kirjoitettavaa, juonellisesti tarina olisi ehkä kannattanut jättää yhteen osaa yksinkertaisella loppuratkaisulla nykyisen venyttämisen sijasta.