The Big Bad Wolf

Erittäin tasavahva sarja, vaikka ekassa osassa panostettiin enemmän huumoriin, kun tämä oli action-pläjäys. Keskimmäinen kirjanen oli keskiarvo, sekä hauska että jännittävä.

Toki Harakanloukkukin kuhisee huumoria, mutta ei niin paljoa. Kirja on jännittävämpi kuin edelliset ja hiukan joutui henkeä pidättelemään Joonen seikkaillessa ympäriinsä metsästäjien luona.

Unnan ja Rufuksen draama en jaksanut enää. C’mon, ette te niin paljoa toisissanne roikkuneet Piraijakuiskaajassa tai Käärmeenlumoojassa. Mikä kiima tähän eroahdistuskirjaan puhkesi? Ja kun Unna (kieltämättä hiukan yllättäen, radikaalisti ja lukijoita kohtaan erittäin julmasti) jätti Rufuksen tuosta vain, se sentään oli suunnilleen siinä. Siististi poikki, pysykää erossanne toisistanne. Kiitos. Mutta Harakanloukussa Rufus muuttuu kuumasta lohiksesta aika säälittäväksi ruinaajaksi, jolla Unna ei enää yllättäen osaakaan sanoa ei. Ja kun mukaan sotkeutuu Nemoa… Aaaaaaaaaaaaargh. Vähän selkärankaa, kaverit.

Onneksi kirjan romanttiset elementit keskittyivät Jooneen ja Iivariin. Säälimättömän suloinen pari. Ja vaikka metsästäjä-faunoidipari onkin hiukan kliseinen, se toimii ja valloittaa sydämen täysin. Niin kaunista. Kieriskelin lattialla ja kikattelin riemuissani heidän kohtauksiensa ajan. Aws.

Vaikka Rufus-Unna (Runna? Unus?) ärsyttikin, olin totta kai iloinen lopusta. Heh. Ja olihan siellä niitä läheisiä kohtauksia, jolloin virnistys leveni.

Hieno kirja tämä on, ja aivan upea sarja. Aivan äärettömän upea sarja.

Olin kai jotain kahdentoista kun luin tämän ensimmäisen kerran. Kansi houkutteli kirjanselkämyksillään nuorta mieltä eikä sivumäärä pelottanut niinä vuosina kuten nykyään.

Pitihän tämä uusiksi lukea kun jatko-osa löytynee huomenissa kaupoista. Virkistämään muistia.

Moers on ollut syvällä ornossa tätä kirjoittaessaan. Todella syvällä, sillä vaikka enää en reagoinut niin tunteellisesti kuin pikkutyttönä (ei 12-vuotias ole pikkutyttö. Esimurkkuna.), tässä on suunnilleen se kaikki, mitä kirjassa tulee olla. Surua, iloa ja rakkautta, vaikkei ehkä rromanttisimmissa määrin. Eikä inspiraatiosta ja flow'sta voi kirjoittaa tähän tapaan, jollei itse ole sitä kokenut.

Tähtiaakkoset. Orno. Kirjakkaiden ja Varjoruhtinaan kirjoitusvinkit... Kaikki käy yhteen omien kirjoitusfilosofioideni kanssa.

Miljöö ja rakkaus kirjallisuuteen. Kuka meistä ei tahtoisi kävellä Kirjaliston teillä, pysähdellä antikvariaateissa ja nauttia mehiläisleipiä? Ei ole ammattia, joka ei liity kirjallisuuteen. Ja myös paha kirjallisuus. Ketä ei houkuttaisi tökkiä Vaarallisia kirjoja matkan päästä ja katsoa kuinka ne reagoivat? Elävät kirjat. Hämähäkit.

Katakombeissa ihastuin Kirjakkaisiin ja heidän elintapoihinsa. Suloisia otuksia. Sadepaisteesta olisin pitänyt rahtusta enemmän, jos ketturi olisi pysynyt piilossa, vaikka kuolema olikin kaunis. Homunkolossi... In love with him.

Kirjanpyytäjät ja kirjojen muu kaltoinkohtelu sattui.

Uinuvien kirjojen kaupunki on kirjoitettu loistavasti ja teksti sisältää minulle rakkaita oivalluksia. Vaikka tämä hurmasi nuoremman minän, tällä oli paljon uutta annettavaa kuusitoistavuotiaalle. En minä pienenä ymmärtänyt Ocra De Wils -viittauksia.

Uskomaton maailma, lahjakas kirjailija, jännittävä tarina. Rakkaimpia löytöjä kirjallisuuden ihmeellisestä maailmasta.

Tekisi mieli kirjoittaa spoileriarvostelu, jottei tätä voi lukea. Hahaa. Mutta. Kun. Ei tässä ollutkaan erikoisen karseaa loppuratkaisua, jota puida. Ensimmäinen kerta kyseisen sarjan kanssa, kun odotus seuraavaan osaan ei raapinut mielenterveyttä hajalle. Tämä vain chillailtiin. Jee. Kaikki hyvin.

Tuo oli kai sitten se spoileri.

Huumori ei ollut yhtä läsnä kuin ennen tai sitten komiikantajuni on tylsynyt. Oli tässä hyviä vitsejä, mutta nauroin ääneen vain pari kolme kertaa. Söpöilyä sen sijaan...

Aww. Nico! Tai no siis, on yksipuolinen rakkaus surullista, mutta... Voin nähdä Nicon ensimmäisenä katselemat taistelut, miten Percy on eka sankari, jonka pikkujäbä on nähnyt ja... Aww! Ja Leokin oli aivan ihana. Ehkä suosikkini näistä uudemman sarjan hahmoista.

Aloin pitää Frankista kunnolla vasta nyt. Ei sillä, että pieni komistuminen oli si vaikuttanut. Percy ei vaan ole Percy näissä kirjoissa. Harmillista, mutta kaipa sankarin täytyy vähän antaa valokeilaa muillekin. Annabethin hän-kertoja on okei.

Suomennos on huomattavasti parempi kun ei lue alkuperäistä tekstiä. Pari kirotusvirettä osui silmään, mutta vähemmän kuin Merenjumalan pojassa.

Innostaa palaamaan Percyihin ja alkupäähän tästä sarjasta. Ja oli ihana koukuttua pitkästä aikaa.

Kirja on kirjoitettu… No tuota. Ei oikeasti, jos kirja on kirjoitettava kirjakielellä, sen voi kirjoittaa kirjakielellä. Mutta jos tarkoitus on kosiskella lukijakuntaa ”nuorisokielellä”, voisi siihen hiukan nähdä vaivaa. Pari kirosanaa sinne tänne väkisin tungettuna ei nuorenna tekstiä.

Muutoinkaan kieli ei kovin innostanut. ”Noa meni kylppäriin.” Aha. Meni. Ei kävellyt, juossut, ravannut, talsinut, löntystellyt, madellut, liukunut, kontannut, nilkuttanut, ontunut, rynnännyt, lentänyt tai pyrähtänyt. Joo, alkuperäiskieli ei ole niin synonyymirikas kuin suomi, mutta ehkä sen wentin olisi voinut jollain muulla sanalla korvata.

Haktivisti on kiva sana, sen myönnän. Onneksi se esiintyi kirjassa jotain about viisi kertaa.

Kaikki selitetään. Lukija ei koe mitään. Peter oli charmikas nuorimies ja kaikki tytöt rakastivat häntä. Ai aha. Ja kuka hitto hänet oli kirjan ajaksi kaapannut kun tähän charmiin ei päästä käsiin? Peter oli lahna. Kauniisti sanottuna. Flegu rich bitch, joka oli hämmentävän avuton ollakseen kait kirjan paras hakkeri. Aaaaargh. Vähän luonnetta peliin, jätkä. Jos olisin ollut Amanda, olisin heivannut kaverin… No, ennen kuin olisimme edes aloittaneet. Noa oli jees, paremmin toteutettuna olisin rakastanut oikeasti.

Sivuhenkilöt riemastuttivat. Todella. Yhden sivun Pam-tuttavuus jättää Ethan-vauvansa juuri tapaamiensa Noan ja Peterin hoiviin. Tuosta noin vain. Se, että kirjassakin vähän ihmeteltiin asiaa, ei pelasta mitään. Pam oli kai oikeasti jossain pilvessä. ”Hmm joo siis Cody paiskii pitkää päivää kun se opiskelee ja mä oon yksin muksun kanssa mut ei se mua haittaa oikeesti kyllähän se sit korvaantuu ku se alkaa saamaan hyvää palkkaa siis kiva tavata oota mä meen kauppaan pitäkääs mun beibistä huoli jookos kiitos.”

Ja nämä alkukirjan lääkärit. Ymmärsin, että Noa oli aika arvokas kaveri tämän leikkauksensa jälkeen ja porukat toivoivat tämän heräävän… Eikä kukaan ollut keksinyt selitystä leikkuupöydältä heräämiselle ennen heräämistä? Ja se, miten kuusitoistavuotias pääsee pakoon niin helposti… Tavalliset pahikset olisivat hiukan virkeämpiä. Ärsyttää.

Kukaan ei kaipaa sinua sisältää paljon nimiä, jotka jostain syystä eivät mene sekaisin, vaikka hahmot saattavat esiintyä vain puheessa.

Hakkerikirja, jossa oli häiritsevän vähän nörttäystä. Tai no siis, oli aika paljon, mutta… Muistan vain alusta jotain, sitten ne printatut jutut ja FBI:n kutsumisen. Enemmän tässä oli… Tyhjäkäyntiä. Ei mitään. Varastetaan auto ja ollaan ihan kikseissä, kun ei pumpulissa kasvetun elämän aikana olla koskaan tehty mitään laitonta. (Eikun mitä, kaveri oli perustanut hakkerisivuston, joka kosti pahoille ihmisille imemällä pankkitilit tyhjiin tai levittämällä salaisia tiedostoja. Joo moi.) En tiedä mitä ylimääräinen kateenkorva vaikuttaa kroppaan, mutta kyseenalaistan silti kaiken, mitä Noalle tapahtui. ”Enmä.”

Totta puhuttuna mulla ei taaskaan ollut mitään käsitystä kirjan sisällöstä. Tietokonejuttuja… ja niin. Kansi oli kiva. Viimeisin compjuutterijutska, jonka kävin katsomassa, oli Trancendence. Johnny Depp oli kivempi tietokone kuin mikään tässä esiintynyt.

Suurin kompastus tässä on teksti. Ei nyt suoria virheitä, mutta yksitoikkoista, masentavaa, yrittävää. Teollista. Joskus yhdentoista ikäisenä olisin oikeasti voinut pitää tästä… Paitsi, että vitut ja collegesuhteet olisivat tehneet pikkuhukan olon epämukavammaksi. Kun jutut olivat niin ”aikuisia”. Tällä hetkelle tunnun pitelevän kirjaa, joka on väkisin ylennetty osastolta ”lapset & nuoret” osastolle ”nuoret aikuiset”.

Ihan hyvän mielen kuitenkin sai lukemalla tämän. Kevyttä viihdettä, ei pahemmin tarvinnut ajatella.

Lumikki-trilogian kirjat ovat kaikki olleet samanlaisia eri tapahtumapaikoista ja sivuhenkilökaartista huolimatta. Nopeita, kivoja välipaloja. Itsenäisiä. Hyvälle mielelle tuovia. Kivoja kansia ja suurieleisiä lupauksia juonelle. Dramaattisia väriyhdistelmiä.

Lumikki on ihan virkistävä kertoja, vaikka ärsyttävää on kun KAIKKI tapahtuu hänelle. Unelmien exä, huumejuhlat, Prahan itsemurhakultti ja vieläpä ikioma stalkkeri. Ei sitä joka tytöllä...

Njoo. Ennemmin luen Lumikilla kirjoitettua kerrontaa kuin persoonattomilla mannapuurokilttitytöillä sepustettua "samaistuttavaa" pohdintaa taisteluasun värityksestä ja kivasta pikku kolmiosta. Lumikissa on sitä maiharit jalkaan -asennetta, jota arvostan ja josta tahdon lukea. Viimeisessä osassa tämä valitettavasti hiipui kun neiti alkoi suhtautua ihmiskuntaan vähän vastaanottavaisemmin, kaiketi jokin kasvutarina mukana.

Sampsa oli söpö, mutta aika ohkainen. Liekki on kiinnostavampi. Siinä määrin kun oli esillä. Suhteellisen vähän ottaen huomioon roolinsa Sinä Oikeana Exänä.

Kirjan suurin kompastus on dialogi. Kuvailu menee vielä, ei vihastuttanut yksinkertaisuudellaan tai vähemmän kiemuraisilla kielikukkasilla. Repliikit eivät vakuuttaneet enkä kuullut niitä päässäni luontevampina kuin salkkari-tähden sanomana. "Kuka sanoo noin? En mie ainakaan puhuisi..."

Loppuratkaisu tuli täysin puskista. Siis... Ensin stalkkeri oli kiinnostava. Ja nyt kun henkilöllisyys sitten paljastui... Hyi. Ei sitten voitu vain napata tunnin jälkeen takahuoneeseen ja siellä ilmaista pakkomielle kuten normaalit pelottavat miehet? Vaan oli pakko kiusata ja vainota ja... Iu. Sisardraama ei niinkään koskettanut.

Yhteen ynnättynä hyvä kirja, jonka luki nopeasti ja mielellään.

Mitä tästä nyt pitäisi ajatella.

Tähtien jako ei koskaan ole ollut näin vaikeaa. Kiljuin, huusin, ärsyynnyin... Ja mielestäni kirja on hyvä. En osaa nimetä ainuttakaan puhtaasti loistavaa piirrettä, vaan mielessäni keskityn kritisoimaan kaikkea kansien väliltä.

Ja edelleen, mielestäni tämä on hyvä kirja.

Pidin Alliesta ekassa kirjassa. Nyt... Njaa ei. Väkisin oli sitä draamaa lisättävä, valehdeltava, melkein petettävä ja kolmiodraamailla. Kuinka vaikeaa on tehdä hyviä päätöksiä??????

Team Carter.

Nyt muistan, mikä kolmiodraamoissa mättää. Kaikki lähinnä. C'mon, jos siihen poikkikseen voisi nyt PIKKUISEN luottaa. Carter ansaitsee kunnioitusta... Ja on helvetin hyvännäköinen. Aaaaaaaaaaaaaargh.

Kuka on petturi, kuka on petturi... Rexy tietenkin. Mielikuvissani. Koska sitä ei koskaan missään kerrota. Jei upeeta. Eli siis "pakko" lukea seuraava osa. Periaatteesta voisikin jättää välistä...

Voisin antaa tälle neljä tähteä. Voisin antaa tälle puolikkaan tähden. Ärsyttävyydestään huolimatta, olihan tämä oikeastikin viihdyttävä teos. Mikä tässä lienee tarkoitus ollut.

Damn it. Ärsyttää.

Hyvä kirja, en suosittele.