Luinwen

Selvästi väliosan tuntua. Kahdessa aiemmassa osassa sentään oli selvä alku, keskikohta ja lopetus. Tämä kirja alkoi aikalailla tyhjästä ja samoin loppui tyhjään. Selvästi tässä vain pedattiin seuraavaa osaa. Ainoa hyvä asia oli se, että Zoey sai vihdoin ja viimein hoidettua poikaystävähuolensa loppuun. Ei ainakaan sitä tarvitse kärsiä seuraavassa osassa (toivon mukaan).

Selvästi huonompi kuin kaksi edellistä kirjaa. Silti seuraava osa on pakko lukea, kun jäi niin kesken. Piru vie.

Petetty jatkaa suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Hahmot ovat yhä yhtä paperinohuita kuin ennenkin, mutta ainakin juoni rullaa ihan jouhevasti eteenpäin eikä kirjan lukemiseen mene paljoa aikaa. Juoni koostuu lähinnä siitä, kun päähenkilö Zoey pähkäilee kolmen pojan välillä samaan aikaan kun nuoria kuolee hämärissä olosuhteissa. Juoni on todella ennalta-arvattava, eikä sen "yllätyskäänteet" tuota hymähdystä suurempaa reaktiota. Hahmot tosiaan jäävät heppoiseksi niin kuin edellisessä osassa. Zoeyn kaverit ovat pelkkiä stereotypioita, eivätkä hänen ympärillään pyörivät pojat herätä mitään tunteita. Erik on yhä pelkkä nättipoika, Heath pelkkä juntti ja Loren... itseasiassa runojensa kanssa ihan kiehtova, mutta loppujen lopuksi aika karmiva oppilasta ahdistellessaan. Kaiken kaikkiaan hyvin keskinkertainen kirja, joka ei herätä tunteita. Tämä ei ole sellainen romaani, joka jäisi pitkäksi aikaa pyörimään mieleen lukemisen jälkeen.

Miten tämän nyt kauniisti sanoisi... Nymfit ei ole kovin kummoinen fantasiarakkausromaani. Suurin ongelma on selkeästi hahmot. Myöskään kuvailua ei ole kovinkaan paljoa. Tai tunnelmaa. Ja onhan siellä seassa jotain kirjoitusvirheitäkin. Kaiken kaikkiaan kirja vaikuttaa nopeasti ja hätäisesti väkerretyltä - se tuntuu siltä kuin romaani olisi kyhätty kasaan pelkästään tv-sarjaa mainostamaan. Mitä se luultavasti onkin.

Hahmoihin ei pääse sisälle; sama ongelma vaivasi jo televisiosarjaakin. Päähenkilö Didiä kuvaillaan itsepäiseksi ja temperamenttiseksi, mutta hän ei vaikuta sellaiselta tekstin perusteella. Enemmänkin mielessä pyörii sellaiset adjektiivit kuin "rasittava" ja "lapsellinen". Didin tehtävä romaanissa ei tunnukaan olevan muu kuin vinkua ja joutua ajoittain pulaan. Muut hahmot eivät ole sen parempia. Ainoa hahmo, joka vaikuttaa edes hitusen kiinnostavalta, on Kati ja tämäkin jää kovin yksioikoiseksi kovanaamaksi.

Juoni on aikamoisen kliseinen huttu. On nymfit ja on satyyrit, ja jokin legenda valitusta, mutta oikein mihinkään ei perehdytä oikein kunnolla, eikä mikään herätä lukijan kiinnostusta. Kuvailua on huonosti ja hahmojen pään sisälle ei pääse. Paikasta toiseen pomppiva kuvakulma ja randomeihin paikkoihin lykätyt flashbackit eivät tässä auta. Televisiossa tämä saattaa toimia, mutta ei kirjassa. Halusin lukea Nymfit-romaanin juuri sen takia, koska ajattelin, että ehkä kirjassa olisi saatu enemmän eloa pökkelömäisiin hahmoihin kuin sarjassa. Kirjassa kun on mahdollisuus "näyttää" enemmän kuin televisiosarjassa, esim. hahmojen ajatuksia jne. ja näin tuoda hahmoihin syvyyttä. Kirja kuitenkin haaskaa mahdollisuutensa tähän toistaen vain orjallisesti kaikki samat asiat kuin tv-sarjakin. Ei näin.

Kirja alkaa siitä, kun päähenkilö saa erikoisen merkin otsaansa ja päätyy erikoislahjakkaiden, ei-ihmisille tarkoitettuun kouluun. Siellä hän välittömästi saa uusia kavereita sekä vaaleahiuksisen vihollisen, ja huomaa ettei olekaan ihan tavallinen muihin opiskelijatovereihinsa verrattuna. Kuulostaako tutulta? Ei, kyseessä ei ole kahdeksas Harry Potter. Eroa tässä siihen on, että päähenkilö on tyttö ja vampyyri ja öhm... Kaikki muu sitten kuulostaakin tutulta.

Kirjassa on siis lainattu Harry Pottereista tuttu kaava, mutta mielestäni ihan onnistuneesti. Harry Potterit ovat ihan ok kirjoja, miksei sitten Harry Potter-kopio ei olisi? Hahmot ovat paperin ohuita, edes päähenkilö ei herätä suurempia tunteita. Vielä vähemmän sydänrihmoja värisyttää päähenkilön ihastus, joka on komea eikä oikeastaan mitään muuta.

Luin kirjan e-kirjana, jossa laina-aika oli 14 päivää. Jouduin uusimaan lainan vain kerran ja sen jälkeen laina-aikaa jäi runsain mitoin jäljelle. Kirjassa siis ei kestä kauaa lukea ja se on kohtuullisen kivutonta. Kirja loppuu seuraavaa osaa pedaten. Ainoa mielenkiintoinen asia, päähenkilön näkemät "kummitukset" jäävät selittämättä eli seuraavakin osa on pakko lukea, valitettavasti.

Tämä ei todellakaan ole parasta nuortenkirjallisuutta, mitä maailmassa on, mutta kyllähän tämän sai luettua. Vähän niin kuin Goosebumbs-kirjat; vaikka oikein hyvin tiedät, että näissä kirjoissa ei ole mitään järkeä, silti ne vain tuli teininä luettuna läpi.

Vähän turhan pitkä, paikka paikoin jopa jaaritteleva, mutta muuna aikana ihan tunnelmallinen kirja. Hyvää kirjassa oli selkeästi kuvailu ja tunnelma. Romaani avautuu hitaasti - välillä tosiaan liiankin hitaasti. Joissain kohden hieman tuskastusti, kun kerrottiin lukijalle jo tuttuja asioita tai kun juoni muuttui ennalta arvattavaksi.

Suurimmat ongelmat löytyvät noin puolivälin paikkeilla ja sen jälkeen. Kappale joka koostuu vain päähenkilön ja tämän tuttavien sähköpostiviesteistä on täysin turha ja sen yli voikin hyppiä aivan surutta ilman että menetti mitään. Samoin lemmenkuvailukohdat, kun päähenkilö sai vihdoinkin olla kahden salaperäisen Lucianinsa kanssa, muuttuivat nopeasti puuduttaviksi. Lopetus oli myös turhan ennalta arvattava.

Mutta tosiaan tunnelmallinen kirja. Vähemmälläkin tunnelmoinnilla olisi varmaan pärjännyt, mutta kirjan yksityiskohtaisuus oli omalla tavallaan kiehtovaa.

Itseääntoistava ja kaavamainen nuorten fantasiarakkausromaani. Siinä Langennut enkeli pähkinänkuoressa.

Hyvää kirjassa oli se, että sen pystyi lukemaan alusta loppuun ilman vastustamatonta halua hyppiä sivujen yli. Vaikka alussa ja keskivaiheilla onkin paljon toistoa, kirja ei silti missään vaiheessa muutu puuduttavaksi luettavaksi. Tässä auttaa myös kirjan sopiva pituus.

Hyvää on myös se, että kirjassa päähenkilö ei rakastu heti ensisilmäyksellä ah, niin ihanaan, mutta silti niin väärään Patchiin, vaan kyse on alusta loppuun asti pelkästä himosta. Paljon uskottavampaa ja myös kutkuttavampaa luettavaa. Kirjailija kuvailee himon tunteita hyvin menemättä kuitenkaan kioskikirjallisuuden puolelle.

Loppua kohden toimintaa tulee enemmän ja samalla lukeminen muuttuu kiinnostavammaksi, kun vihdoinkin aletaan saada vastauksia. Jotkin käänteet aiheuttavat silmien pyörittelyä, kuten kohta, jossa päähenkilö yksinkertaisesti googlaamalla saa tärkeä tietoa tapahtumista ympärillään. Tässä mentiin nyt sieltä, mistä aita on matalin. Muutenkin yhtäkkiä joka suunnasta esiin hyppivät enkelit ja enkeli-ihmishybridit saavat aikaan tahattomia tuhauksia. Niin kuinka yleisiä nämä langenneet taas olivatkaan?

Joka tapauksessa mukiinmenevä kirja, jonka lukeminen on kohtuullisen tuskatonta, mutta ei mitenkään mieleenpainuvaa. Kun viimeisen sivun saa luettua, päällimmäisenä on tunne, että ihan kiva, mutta en tätä kyllä toiseen kertaan lukisi.

Lovecraft on ylistetty kirjailija eikä suotta. Olen kuullut paljon hyvää Lovecraftin teksteistä ja siksi odotukset olivat korkealla... Silti ei tarvinnut pettyä. Aiemmin olen lukenut vain muutamia, satunnaisia novelleja. Nyt luin ensimmäistä kertaa kunnon kokoisen kokoelman Lovecraftin töitä; vieläpä sieltä paremmasta päästä eli Cthulhu-mytologiaan liittyviä kauhunovelleja.

Ne Cthulhu-tarinat ovatkin niitä parhaimpia. Ne ovat kestäneet hyvin aikaa ja tuntuvat vielä nykypäivänäkin aidosti pelottavilta, häiriinnyttäviltä... siis aidosti kauhulta. Aina kun tuntuu jo siltä, että arvaa mitä on tulossa, sitä joutuu yllättymään. Lovecraftin tarinoissa hirviöt todellakin ovat hirviöitä; siis uskomattoman hirveitä, mahdottomia keksiä. Aina yhtä yllättäviä groteskiudessaan.

Tarinoissa on usein toistuvia teemoja. Jotain kauheaa on jossain olemassa; vaanimassa, piinaamassa ihmiskuntaa. Yleensä juuri tarinan päähenkilö saa tästä kauhistuttavasta jotain tietoa ja alkaa tutkia, kunnes itse tuhoutuu joko hirviön lonkeroihin tai menettämällä järkensä. Toistuvuudesta huolimatta lukeminen ei käy tylsäksi. Se imee mukaansa.

Puolikas tähti lähti paikka paikoin ontuvan suomennoksen takia. Siellä täällä Yuggoth on Yoggoth ja niin edelleen. Aivan pieniä kirjoitusvirheitä ja muita silmään osuvia ärsyttäviä mokia. Jos suomennos olisi täydellinen tämä olisi ehdottomasti viiden tähden kirja. Suosittelen kaikille kauhun ystäville.

Uinuvien kirjojen labyrintti on kirja, joka ei meinaa alkaa millään. Ja sitten kun se alkaa, se loppuu saman tien. Kaiken kaikkiaan kirjaa ei voi suositella muille kuin aikaisemman osan, Uinuvien kirjojen kaupungin, faneille, jotka odottavat kolmatta osaa.

Uinuvien kirjojen labyrintti ei toimi itsenäisenä kirjana; se näyttää ja maistuu liikaa väliosalta. Kirjassa edellisen osan sankari Mythenmetz palaa takaisin Kirjalistoon - ja oikein muuta ei sitten tapahdukaan. Kirjassa lähinnä kerrataan edellisen kirjan juonta. Kaikkein räikeimpänä osoituksena tästä on kohta, jossa Mythenmetz seuraa näytelmää, jossa kerrataan järjestyksessä edellisen kirjan tapahtumat. Kappaletta lukiessa tulee vain olo, miksi en saman tien lukisi vain Uinuvien kirjojen kaupunkia uudestaan.

Uinuvien kirjojen labyrintti ei tavoita ensimmäisen osan tasoa jännittävyyden tai juonen kannalta, mutta on silti pakkoluettavaa kaikille aiemman osan ystäville, koska kolmas osa on tulossa.

Viimeisen osan juoni muistuttaa niin paljon aiempien kirjojen juonta, että tuntuu siltä kuin kirjailija kaivelisi jo idealaarin pohjia. Tarinassa on jälleen paljon uusia, kirjavia hahmoja ja mielenkiintoisia kohtia (kuten Surmaavan sannan ylittäminen), mutta muuten juoni vaikuttaa jo niin tutulta, ettei lukukokemus paljoa elähdytä.

Täytyy sanoa, että kokonaisuudessaan kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa ovat ne parhaat hahmojensa ja juonen kehittymisen kannalta.

Neljännessä osassa Dorothy päätyy ystävineen maan alle. Paikka on täysin erilainen kuin aiemmissa kirjoissa, mikä tuo omaa viehätystään kirjaan, mutta muuten Ozin velho kärsii hieman samoista ongelmista kuin aiempi kirja. Dorothy jää lähestulkoon sivuhenkilöksi tarinassa, eikä kirja tavoita ensimmäisen osan seikkailun tunnelmaa. Samoin keino, millä sankarit lopulta pääsevät maan alta, vie lopullisesti kaiken jännityksen tarinasta. Ratkaisu on loppujen lopuksi aivan liian helppo ja saa vain ihmettelemään, miksi ystävykset eivät tehneet näin jo aiemmin.

Parempi kuin kirjasarjan toinen osa, mutta ei ihan yllä ensimmäisen osan tasolle.

Kirjan aloitus on lupaava. Jälleen Dorothy joutuu omituista reittiä omituiseen maahan ja lähtee seikkailemaan löytäen matkan varrella uusia ystäviä. Vasta sitten kun prinsessa Ozma ilmaantuu paikalle, Dorothy uhkaa pahasti jäädä pelkäksi sivuhahmoksi. Jopa siinä määrin, että päivän loppujen lopuksi pelastaa nokkela kana Ville (tai Villiina).

Joka tapauksessa tarina on täynnä mielikuvitusrikkaita ja pelottaviakin yksityiskohtia, joiden parissa kyllä viihtyy.

Ei aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinen kirja, mutta kuitenkin mukiinmenevä jatko-osa. Kirjoitustyyli on muuttunut paljon verrattuna ensimmäiseen osaan. Satumaisuutta on karsittu paljon ja kirja vaikuttaa enemmän, noh, lastenromaanilta. Hahmojen kirjavuus on yhä tallella ja hauskimmiksi hahmoiksi varmaan kohoavat juuri uudet hahmot Jaakko Kurpitsapää ja Sahapukki.

Kirjan ongelma on sen juoni. Tarinassa on paljon suunnasta toiseen juoksentelua ilman sen suurempaa syytä. Loppua kohden juoni sentään vähän tiivistyy, kun sankarit ryhtyvät selvittämään, minne prinsessa Ozma oikeastaan on kadonnut. Ensimmäisessä osassa juoni oli alusta asti selvä. Dorothy eksyy satumaailmaan ja koettaa päästä sieltä pois lopulta päätyen taistelemaan pahaa noitaa vastaan. Tästä kirjasta sellainen rakenne puuttuu. Lisäksi niskakarvoja nosti pystyyn kirjan auttamattomasti vanhentunut naiskuva.