Luinwen

Mort on yksi niitä kirjoja, joita nuorempana tuli luettua useaan kertaan. Nyt kun vanhemmalla iällä tuli luettua se uudelleen, kyllä sen huomaa, miksi tämä silloin pentuna vaikutti niin hyvältä kirjalta. Se on hyvä kirja. Edelleen.

Eniten hämmästystä aiheutti suomennos. Suomentaja on tietysti eri kuin uudemmissa Kiekkomaailma-kirjoissa ja siksi monet hyvin vakiintuneet termit ovat tässä suomennoksessa vähän erilaisia. Kuten se, että kaikki velhot ovat vähättelevästi "taikureita" ja että Umpiulottuvuudet ovat Tietymättömät Tyrmät ja niin edelleen. Pikkuasioita, mutta olisi silti hauska nähdä joskus uusi, päivitetty suomennos Mortista.

Kirjan juoni etenee kuin höyryjuna ja todellakin kaappaa mukaansa. Tylsää hetkeä ei ole ja missään vaiheessa silmä ei ala hyppiä rivien yli. Kuolema on yksi Terry Pratchettin syvällisimmistä ja kiehtovimmista hahmoista, ja juuri tässä kirjassa hän ehkä on syvällisimmillään.

Todellakin lukemisen arvoinen kirja. Toisenkin kerran.

Suomennoksessa oli omia omituisuuksiaan, mutta muuten hyvä kirja. Kaikki sarjaa katsoneet varmasti pitävät myös näistä kirjoista; muille kirja ei luultavasti niin kamalasti aukea. Tässäkin huomasi hieman haaskattua potentiaalia. Hahmoihin ei paljoa syvennytty, vaikka siihen olisi ollut hyvin mahdollisuuksia.

Ihan kelpo kirja, mutta lopusta löytyvät epäloogisuudet olivat sen verta suuria, että oli pakko tiputtaa tähtiä. Jos loppua ei oteta lukuun, juoni eteni oikein hyvin ja mielenkiinto ei ehtinyt kadota missään välissä. Lontoota ja aikakautta oli kuvailtu hienosti ja varsinkin Big Benin sisätilat oli kuvattu tarkasti ja uskottavasti.

Hieman jäi harmittamaan, ettei kirjailija ollut uskaltanut irroitella tämän enempää. Kirja vaikutti kuin yhdeltä Doctor Who'n tv-sarjan jaksolta ja siinä hieman hukkasi potentiaaliaan. Kun kerran kirja on kyseessä tässä olisi voinut olla aihetta suurempaankin seikkailuun tai vaikka syventää hahmoja enemmän kuin mitä sarjassa on ehditty.

Joka tapauksessa ihan mukiinmenevä kirja ja sopii varmasti kaikille Doctor Who'n ystäville.

Dan Brownin kirjat muuttuvat jatkuvasti paremmiksi. Jo Brownin edellinen teos Kadonnut symboli oli selkeästi parempi kuin hänen aikaisemmat kirjansa. Ja vaikka Inferno ei ehkä aivan täydellinen olekaan, se silti nappaa lukijansa tiukkaan puristukseen, eikä päästä irti ennen kuin vasta aivan viimeisillä sivuilla.

Vaikka kirja onkin massiivisen kokoinen (466 sivua ja tavattoman pieni fontti), se on nopea lukea. Sitä ei voi päästää irti käsistään. Juoni on mielenkiintoinen ja Brown on ladannut sinne aikamoisia käänteitä. Kaksi suurinta juonenkäännettä tuntuvat kuin napakkana iskuna vasten kasvoja. Ja kun on päässyt siihen viimeiseen juonenkäänteeseen, ei sen jälkeen pysty lopettamaan ennen kuin koko kirja on luettu.

Kirjassa liikutaan historiallisissa maamerkeissä, sekä tutustutetaan lukijaa Danteen, taiteeseen ja arkkitehtuuriin. Silti mysteeri, jota yritetään ratkoa on täysin nykyaikainen ja siksi hitusen uskottavampi kuin vaikka Enkelien ja demonien juoni. Välillä Brown hieman jaarittelee ja toistaa itseään, mutta muuten juoni jyllää eteenpäin kuin höyryveturi. Kirjan aihe oli hyvä ja ajankohtainen.

Sanalla sanoen: mahtava.

Yllättän viihdyttävä versio Bram Stokerin Draculasta. Kirja perustuu Coppolan elokuvaan ja siksi seurailee alkuperäistä tarinaa hieman löyhemmin. Sekaan on lisätty totta ja tarua, varsinkin vanhoihin vampyyrielokuviin löytyy viittauksia. Kaiken kaikkiaan kirja on viihdyttävä ja kiehtova versio alkuperäistekstistä. Se toimii kunnianosoituksena niin Bram Stokerille kuin myöhemmillekin elokuvantekijöille, jotka tekivät Draculasta todellakin kuolemattoman.

Kirjan lukemisessa kesti minulla loputtoman kauan, sillä kirja muuttuu keskipaikkeilla todella puuduttavaksi. Juonta ei tunnu olevan nimeksikään ja teksti jaarittelee... Kaikki parhaimmat kohdat olivat niitä, joissa puhuttiin susista. Susien ja ihmisten muuttuminen susiksi ja miten muuttuminen liittyi lämpötilaan oli hyvin keksitty ja hienosti kuvailtu. Näistä kohdista pidin.

Mistä en pitänyt, oli pääparin äkillinen rakastuminen. On mielenkiintoisempaa lukea hitaasta rakastumisesta... Tässä sitä ei ollut. Pääpari, Sam ja Grace, heittäytyvät saman tien täyteen tunteiden paloon ja siihen on vaikea samaistua. Varsinkin alussa, kun hahmoista ei edes välitä.

Loppua kohden tarina taas parani, kun nuoret alkoivat tosissaan miettiä voisiko ihmissusiongelmaan löytyä parannuskeinoa. Vaikka hahmoista oikeastaan kehenkään ei kamalasti kiintynyt, loppupään tapahtumat silti kiristivät hieman rinnassa. Hyvää kuvailua ja hienoa tunnelmaa.

Eniten ärsytti juuri Gracen ja Samin rakkaustarina, ja oikeastaan juuri tästä riippuu paljolti se, pitääkö kirjasta vai ei. Jos parin äkkirakastuminen uppoaa lukijaan, on loppukirja helppo lukea, sillä suurin osa tarinasta on juuri Gracen ja Samin ihkun elämän kuvailua yhdessä.

Jos taas se ärsyttää, miten päähenkilö syttyy elämään vasta, kun ihana poikaystävä saapuu ja pelastaa tämän, sitten kirja ei kolahda. Vaikka en olekaan feministi (kaukana siitä) pinnan alta pilkistävä sanoma sai silti niskakarvani pystyyn. Joka tapauksessa ja mutinoista huolimatta ihan hieno kirja. Kolmen tähtensä ansainnut.

Pratchettin kirjat ovat aina taattua laatua ja tämä ei ole poikkeus. Kun kirjaan tarttuu kerran, siitä on hankala päästää irti. Varsinkin Pratchettin vartiostosta kertovat kirjat ovat juuri tällaisia; tarinaan uppoutuu syvälle ja sen jälkeen onkin pakko lukea seuraava ja taas seuraava kappale, kunnes tekijä kaikkien mysteerien takaa paljastuu.

Jos ei ole lukenut aiempia vartiostosta kertovia kirjoja, monet viittaukset ja hahmot jäävät varmasti epäselviksi. Vanhalle konkarille sen sijaan kirja on yhtä herkkua. Paikalla on kaikki parhaimmat Prachettin hahmot. Vimes muuttuu kirja kirjalta syvällisemmäksi ja koskettavammaksi hahmoksi. Vetinari on yhtä hyytävä ja ihana kuin aina ja Porkkana on... noh. Porkkana.

Hieman kevyempi kirja kuin Yövartiosto, mutta ehkä juuri sen takia juuri pidin tästä niin paljon. Tämä on ehtaa Pratchettia.

"...koska tuskaa ei voi haudata ja unohtaa. Tuska ei jää menneisyyteen tai piiloon mullan alle. Mikä on haudattu, ei ole mennyt. Mikä on kylvetty, kasvaa."

Rämeen olennon kolmas suomennettu albumi on ilmestynyt. Huikean hyvän toisen osan jälkeen odotukset ovat korkealla ja vaikka kolmas osa ei aivan yllä aiempien tasalle, se on silti kelpo kauhua ja kuuluu jokaisen kauhufanin kirjahyllyyn. Kolmannessa osassa on selkeä välinäytöksen maku ja tuntu. Esitellään paljon merkittäviä tapahtumia ja hahmoja, jotka ovat selvästikin tärkeitä jatkon kannalta. Mielenkiintoisin näistä on totta kai John Constantine. On ilahduttavaa nähdä, että se mies on aina ollut samanlainen rakastettava paskiainen. Mies, jota haluaisi vihata, mutta jota kuitenkin rakastaa.

Suurin ongelma on selvästi yhden ison pääpahiksen puuttuminen. Vaikka aloitustarinan Ydinjätös (eli Nukeface) onkin karmiva sekopää, hän kuitenkin jää jokseenkin harmittoman pultsarin tasolle. Hän ei mitenkään kohoa ensimmäisen osan hyytävän ihmisvihaajan, Woodruen, eikä myöskään toisessa osassa näytetyn kammottavan Arcanen tasolle. Kirjasta löytyy lähinnä paljon pikkupahiksia; ei yhtä isompaa, joka kohoaisi pääosaan.

Mutta mutinat sikseen. Alan Mooren käsikirjoitus on vieläkin kylmää ja kaunista. Monet käytetyt kielikuvat ja sanakäänteet jäävät kummittelemaan mielen perälle pitkäksi aikaa. Tässä auttaa totta kai Bissetten ja Totlebenin kauniit piirrokset. Jatko-osia odotellessa.

"Utelevat tuntosarvet pyyhkivät hänen houreista ihoaan. Pienoiskokoiset siivet hakkaavat. Raajoissa on monta niveltä. Nyt... Nyt päästiin sinne missä paha sai toden teolla alkunsa."

Rämeen olennon toinen kirja sisältää sekä huonoimmat että parhaimmat tarinat. Mykistävällä tavalla alkavaa Rakkaus ja kuolema -tarinaa seuraa Alas kuolleiden joukkoon, jossa matkustetaan niin kiehtovan manalan lävitse, että edes Dante ei olisi osannut kehitellä yhtä kauhistuttavia kuvia painajaisissaankaan. Kokoelman päättää kaunis Kevään riitti.

Hyvien tarinoiden hinta on se, että välissä on pakko olla muutama täytetarina. Nekään ei kuitenkaan ole huitaisemalla tehtyjä; kunhan vain eivät yhtä vahvoja kuin albumin päätarinat, joiden kieli ja kuvitus hyytävät ja saavat ihon väreilemään kauhusta. Erityismaininta täytyy sanoa suomentajalle, joka on osannut kääntää Pog -tarinan hölynpölykielen mainiosti. Niiden muutaman päätarinan hyvät puolet korvaavat kevyesti kaikki heikkoudet. Upea kirja.

"Luulin aiemmin tunteneeni pelkoa... Mutta ei. Tunsin pelkästään pelon laitamat. Ja nyt olen täällä, ydinkeskustassa."

Jo kolmas osa on ilmestynyt suomennettuna Rämeen olennon saagasta, joten mielenkiinnosta otin esiin kaksi aiempaa osaa ja lukaisin ne lävitse. Vieläkin olen sitä mieltä, että toinen osa on se kaikkein voimakkain ja paras. Se oli se, joka jätti lähtemättömän vaikutuksen ja pakotti ostamaan nämä albumit. Mutta tämä ensimmäinen osakaan ei ole huono.

Alku on Rämeen olentoa huonommin tuntevalle hieman sekava. Paljon hahmoja esitellään, paljon vanhoista sarjakuvista irralleen jääneitä lankoja solmitaan yhteen, mutta sen jälkeen päästään asiaan. Ja millaista asiaa se onkaan! Alan Mooren kynän käyttö on mahtavaa kuten aina. Unohtaa ei saa myöskään Bissetteä ja Totlebeniä, joiden kuvitus tuo rämeen karun kauneuden lukijan silmien eteen.

Hienoimpia hetkiä kirjassa tarjoaa Woodrue ajatuksillaan "itkevästä paistista" ja "kirkuvasta lihasta". Woodruen misantropia on syvää ja mustaa, mutta jollain pistävällä tavalla myös ymmärrettävää. Hienoja kohtia on myös Rämeen olennon hurmeiset unet, joissa on kammottavaa painajaisten logiikkaa. Kirjasarjan aloitus ei nouse toisen osan tasolle, mutta tarjoaa silti ihania väristyksiä kauhun ystäville. Suosittelen lämpimästi.

Löysin kyseisen kirjan antikvariaatista ja täytyy myöntää, että eniten tässä kiinnosti Lovecraftin nimen mainitseminen takakannessa. Kirja oli kuitenkin ihan mielenkiintoista luettavaa ja Lovecraftinkin vaikutuksen näki.

Kauhun elementtejä löytyy, mutta kiehtovimpia kohtauksia tosiaan on sci-fi elementit. Avaruuksien läpi ajelehtimisesta tuli välillä mieleen jopa 2001: Avaruusseikkailu. Vaikka tiede kirjassa olikin vähän niin ja näin, sen antaa kauniisti vanhentuneelle teokselle anteeksi.

Oikeastaan ainoa huono puoli kirjassa oli se, että mitään ei selitetä. Tapahtumat jäävät hyvin pitkälti mysteeriksi ja lukijan oman mielikuvituksen varaan. Salaperäisen talon merkitystä ei loppujen lopuksi selvitetä, eikä taloon kohdistuvan hyökkäyksen syytä. Vinkkejä annetaan kuitenkin paljon, joista jokainen saa itse päätellä loput.

Tämä on kirja, jolle tekisi mieli kovasti antaa kolme tähteä, vaikka se ansaitsisi vain kaksi. Se kolmas tähti tuli nyt lähinnä myötätunnosta, sillä kirja koettaa kovasti olla hyvä.

Ja päälisin puolin se sitä onkin. On politiikkaa, väkivaltaa, rasistisia haltioita ja magiaa lentelee oikealta ja vasemmalta... Mutta heti kun pysähtyy miettimään lukemaansa hiemankaan syvällisemmin, törmätään pariin ongelmaan.

Juoni on yksinkertainen: muinainen haltiakaupunki suunnittelee avautumista muille roduille, mikä aiheuttaa valtakamppailun suurimpien sukujen kesken. Sitä ei kuitenkaan selitetä kunnolla, minkälaisesta avautumisesta on kyse. Onko kyse politiikasta? Kaupankäynnistä? Miksi on niin tärkeää päästää muut rodut haltioiden kaupunkiin? Miksi muita rotuja kiinnostaisi tulla?

Suurin piirtein kirjan puolivälissä annetaan sentään joitain motiiveja ja selityksiä avautumiselle. Tämä kuitenkin saisi tulla hieman aikaisemmassa vaiheessa, sillä nyt kirjan alkuosa on pitkälti paikasta toiseen ryntäilyä ja väkivallalla mässäilyä ilman sen suurempaa päätä tai häntää. Onneksi kirja paranee kohti loppuaan.

Elminster joutuu melkein sivuhahmoksi omassa tarinassaan; vaikka on saanut nimensäkin romaanin otsikkoon. Sivuhahmoista ei kuitenkaan nouse mitään suuria tai kiehtovia persoonia, jotka paikkaisivat tätä aukkoa. Harmi. Hahmoihin ei samaistu eikä heistä välitä. Päähenkilö El jää vieläkin hämäräksi. Hahmo on puisempi kuin sarjan ensimmäisessä osassa.

Marinoista huolimatta kirja oli nopea lukea ja kiehtova. Haltiakaupungin arkkitehtuuri piirtyi upeasti kirjan sivuilta juuri sopivan eksoottisena ja salaperäisenä. Valtakiemurat olivat riittävän mielenkiintoisia, vaikka mitään mullistavia käänteitä juonesta ei löytynyt. Kelpo kirja, vaikka ei välttämättä ensimmäisen kirjan tasolle nousekaan.