Kaikki kokoelman novellit sijoittuivat samaan maailmaan ja niissä oli hauskasti myös viittauksia toisiinsa. Tarinoissa oli paljon mielenkiintoisia ja mielikuvituksellisia oivalluksia, jotka ihastuttivat minua. (Esim. avaruusaluksen kapteeni ohjasi alusta vain "omien aivojensa sykäyksillä". Tai että avaruusmatkalle voi ottaa mukaan seurakseen "holokuutioina" ketä tahansa perheenjäseniä, ystäviä tai palveluskuntaa.) Monissa novelleissa toistui samoja teemoja esim. avaruusmatkailu ja telepatia, josta hauskimpana esimerkkinä "mutanttiminkit", jotka toimivat telepaattisena planeetan puolustusjärjestelmänä :D. Pientä feminismin poikastakin (tai ainakin edistyksellistä ajattelua) olin novelleista löytävinäni, sillä muutamissa niistä esiintyy merkittävän vahvoja naishahmoja. (Varsinkin ottaen huomioon, että novellit on kuitenkin kirjoitettu 50-60-luvuilla, jolloin samaan aikaan vanhassa Star Trekissä naiset vielä kekkuloivat minihameissa ja jolloin naisihmisten tärkein tehtävä oli näyttää hyvältä. Paitsi communications officer Uhura, jolla oli jopa joku tehtäväkin...) Smithin kokoelmasta sen sijaan löytyy esim. naisia avaruuslaivojen kapteeneina ja vallankumouksen johtohahmoina. Muita teemoja olivat mm. minuuden etsiminen, ihmisyyden rajat ja määritelmä, vallankumous ja kuolema. Kokoelman pisin novelli, Naurutalon kuollut rouva, käsitteli alaihmisten (ihmiseksi muutettuja eläimiä) ja robottien kapinaa tavallisia ihmisiä ja valtiaita vastaan. Totesin myös, että kirjailija toisi olla jossain määrin romantikko, kun seitsemästä tarinasta viidessä oli jonkinlainen romanssikuvio meneillään! Tosin romanssit eivät olleet mitään siirappisia ja usein aika sivuosassa. Smithin kokoelma oli mielenkiintoinen ja koukuttava kokonaisuus, paikoin myös aika haikeamielinen ja synkkä. Smithin teksti oli nautittavaa lukea ja sisälsi rikasta sanastoa. Kuvailu oli välillä myös aika herkullista, esim. tämä kohta (s. 42): "Ditan silmissä Dolores oli pelottavampi kuin mutapaakkuinen matelija joka heristää ruhjottua, iljettävää päätään silmittömän nälän ja sokean raivon sumentamin silmin." Kokoelma oli aika tasavahva ja näistä seitsemästä tarinasta tykkäsin viidestä. Suosikkejani olivat Neito joka purjehti Sielua, Kuinka aivot poltettiin, Matami Hittonin kisumisut ja Planeetta nimeltä Shajol. Tähdet: ***1/2

Vieraassa Stephenie Meyer on hyvin mielenkiintoisen psykologisen ongelman äärellä: Miten toimia ja tehdä päätöksiä, jos saman ruumiin sisällä olisi kaksi erillistä minää, jotka haluavat eri asioita? Jos minät pystyisivät keskustelemaan keskenään, miten he ratkaisisivat mahdolliset vastakkaiset motiivinsa? Voisivatko he löytää yhteisen sävelen? Ketä he rakastaisivat? Tässä tarinassa ei ollut vain hyviä ja pahoja. "Hyvistä" henkilöistä paljastui tarinan edetessä synkkiä puolia ja toisaalta "pahoista" inhimillisiä puolia. Mikä yllättävintä, tarinan inhimillisin olento ei ollut ihminen ensinkään! Vaeltajan matka ihmisyyteen ja ihmisenä toimimiseen oli mielenkiintoista seurattavaa. Olin tunteella mukana tarinassa heti ensisivuista lähtien (perhanan Meyer kun saat minut aina itkemään!) ja sydän syrjälläni tuskailin, ettei tarina millään voisi päättyä onnellisesti kaikkien osapuolien kannalta. Vaeltajan rooli syrjeksittynä ja halveksittuna luolayhteisössä toi minun mieleeni Aylan ja Luolakarhun klaanin. Ja kuten Aylan turvana oli vanha rampa Creb, Vaelin puolella on vanha Jeb. Ja löytyipä sieltä vastine julmalle Broudille myös... Tämä ei liene sattumaa, eiköhän Stepheniekin ole Luolakarhun klaaninsa joskus lukenut... Lyhyestä virsi kaunis, tämä oli erittäin hyvä kirja! Olin suhtautunut Meyeriin "yhden tempun ponina", nuorten vampyyri-ihkuromantiikan kirjoittajana, enkä uskonut hänen tarjoavan mitään aikuisten scifille. Toki meyermäiset piirteet löytyivät tästäkin kirjasta ja romanttinen juonikuvio myös, mutta tarina on ajatuksia herättävä, mielenkiintoinen, koukuttava ja hyvin kirjoitettu. Loppufiiliksenä jäi, että wau mikä matka! Tämä tarina tulee taatusti jäämään mieleen! :)