Kirjaneito

Tapaaminen elämän kanssa on napakymppi. Se on taattua Ahernin laatua, kepeähkön ja siirappisen pinnan alle kätkeytyy todellinen sanoma. Oman elämänsä murheita ja huolia ei voi paeta loputtomasti, joskus on paljastettava miltä itsestä tuntuu ja korjattava asiat. Valheilla ei pitkälle pötkitä.

Lucy Sichester on laiminlyönyt elämäänsä. Hän valehtelee kaikesta ja kaikille, elää valheiden verkossa. Silloin hän saa kutsun keskusteluun Elämänsä kanssa. Eikä Elämä ole kuka tahansa, se on nuori mies, jolla ei mene sen paremmin kuin Lucylläkään. Elämä alkaa paljastaa Lucyn valheita; aina kun Lucy valehtelee, hänen Elämänsä kertoo jonkun totuuden.

Jo perusjuoni tempaa mukaansa. Mitä jos tapaisit oman elämäsi? Millainen hän olisi? Lucyn elämä voi paremmin tai huonommin, riippuen siitä mitä Lucy tekee. Ja kukapa meistä ei haluaisi pientä juttutuokiota Elämänsä kanssa?

Ahernin huumori ja hauskat henkilöt saavat niin ikään hykertelemään. Lucy on hersyvän hauska päähenkilö, joka on sanavalmis tilanteessa kuin tilanteessa. Perhepäivällisillä ei säästy kukaan!

Tapaamisessa elämän kanssa oma tärkeä roolinsa on myös näennäisen tavallisilla asioilla, kuten matonpuhdistusfirmalla. Ahernia lainaten: "Joskus väärä numero voi olla oikea numero."

Vaikka loppuratkaisu ei yllätyksellisyydellään päätä huimaa, kirjan voi sulkea tyytyväisenä. Tapaaminen elämän kanssa on ajatksia herättävä hyvänmielen kirja.

Rönsyilevä talo alkaa Leijuvan linnan tapaan uusilla henkilöhahmoilla ja maisemilla. Tällä kertaa paikkana on pohjois-Norlanti, Ingaryn naapurivaltio. Päähenkilö on Charmain, lukemista rakastava ja vanhempiinsa lopen kyllästynyt tyttö. Hänen Sempronia-tätinsä passittaa tytön talonvahdiksi isosedälleen Williamille, joka sattuu olemaan velho. Taikuudesta mitään tietämätön Charmain huomaa pian asuvansa talossa, jossa on vähän enemmän huoneita kun aluksi voisi ajatella. Pian Charmain huomaa saaneensa seurakseen Peterin, sedän tulevan velho-oppilaan ja Kulkuri-koiran. Ja kuningas tarvitsee hänen apuaan kirjastossaan. Eikä valtakunnassa ole kaikki kunnossa muutenkaan...

Pidin Rönsyilevästä talosta enemmän kuin Leijuvasta linnasta, osittain varmaan Charmainin ansiosta. Minunlaiseni kirjatoukan oli helppo samaistua häneen, ja isosetä Williamin talo oli yhtä hurmaava paikka tutkittavaksi kuin liikkuva linna. Myös Sophiella ja Howlilla oli tarinassa isompi osa kuin edellisessä kirjassa, mistä pidin paljon.

Juoni on Jonesin tavalliseen tapaan koukeroinen ja mielenkiintoinen. Monet itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat kääntyvät lopulta päälaelleen, ja lopussa saa lukea tarkasti, jos aikoo pysyä kärryillä tapahtumista.

Rönsyilevä talo oli hurmaava lukukokemus, josta pidin suunnattomasti!

Velhojen taistelu jatkaa Belgarionin tarua ollen samalla tasolla kuin sarjan muutkin osat. Garion ja kumppanit jatkavat matkaansa, etsien varastettua Aldurin kiveä. Matka ei ole helppo, ja Belgarionin tarun kolmas osa jatkaa tarinaa paljastaen uusia seikkoja muun muassa Eddingsin luomasta maailmasta.

Tarina esittelee kaksi uutta maata ja kulttuuria. Ul-jumalaa palvovat, luolissa asuvat ulgot, joille uskonto on elämän keskipiste, sekä murgot, tarinan ns. pahikset. Se, että kokonainen rotu leimataan pahaksi yksilöön katsomatta ärsyttää hiukan. Ei kai jokainen angarakki (yleisnimitys Torak-jumalan palvojille, jaetaan mm. murgoihin ja thulleihin) voi olla paha, vaikka heidän jumalansa tai kuninkaansa onkin?

Kirjassa perehdytään paremmin myös itse velhouteen sekä muihin velhoihin. Eddingsin luoma Tahto ja Sana -magia onkin mielestäni erittäin onnistunut. Se toimii, muttei sitä voi käyttää liian helpostikaan.

Velhojen taistelu pakottaa lukijan tarttumaan Belgarionin tarun seuraavaankin osaan!

Kärpästen herra on pelottava kirja. Ajatus autiolla saarella mekastavista koulupojista saattaa olla jännittävä ja hauska, mutta kirja ei sitä ole. Aluksi elämä saarella onkin leikkiä, muttei kauaa. Pikku hiljaa, vaivihkaa, yhdyskuntaan hiipii pelko, ja ennen niin sivistyneet pojat muuttuvat villeiksi. Heidät valtaa pelottava hurmos, jonka seuraukset ovat vakavat.

Kärpästen herra suorastaan liimaa lukijan kirjaan. Lukemista ei voi lopettaa. Samalla toivoo, että kirja loppuisi. On ahdistavaa katsoa kilttien poikien muutosta villeiksi, joilta on kadonnut kosketus todellisuuteen. Koko ajan tietää, että jotain pahaa tapahtuu. Golding todella saa kysenalaistamaan ja miettimään. Kuinka kestävä sivistys lopulta on? Kuinka kauan kestää, ennen kuin hulluus valtaa mielen? Golding todistaa myös erään sanonnan todeksi. "Joukossa tyhmyys tiivistyy."

Yksi Kärpästen herran mielenkiintoisia piirteitä on poikien erilaisuus. Jokaisesta pojasta erottuu oma yksilönsä, oma persoonansa. On johtajia, älykköjä, omiin oloihinsa vetäytyjiä, kiusattuja, sekä pieniä, jotka eivät kunnolla edes ymmärrä tapahtunutta, heille kaikki on leikkiä.

Toinen vangitseva ja ratkaiseva tekijä on simpukka. Pojat käyttävät simpukkaa kokouksissa, se jolla on simpukka, saa puhua ja muut kuuntelevat. Poikien villiintyminen ja simpukka ovat yhteydessä toisiinsa. Kun villeys alkaa saada valtaa, simpukan valta ja poikien usko siihen vähenee.

Kärpästen herra oli vaikuttava lukukokemus, ja poikien toistelema hokema jää pyörimään omaankin päähän loppuillaksi. "Sika tappakaa, kurkku leikatkaa!"

Time Riders osoittautui mielenkiintoiseksi kirjaksi, tuoden jälleen yhden uuden näkemyksen aikamatkustukseen. Kolme nuorta, Maddy, Liam ja Sal pelastetaan muutamaa hetkeä ennen näiden kuolemaa ja heidät rekyrtoidaan järjestöön, jonka tehtävänä on huolehtia, ettei historia muutu.

Okei. Aiheena tämä "yksi muutos historiassa voi aiheuttaa tuhoisia seurauksia nykypäivässä" -ei ole mitenkään uusi. Time Riders -kirjassa se ei kuitenkaan haittaa. Ensimmäisessä osassa muutoksia aiheutetaan mm. John F. Kennedyn murhaan ja natsi-Saksaan liittyen. Tämä jokaiselle tuttujen historian tapausten muuttaminen teki kirjasta mielenkiintoisen. Kirjassa luotiin oma kuva myös tulevaisuudesta, sillä siinä missä Liam on vuodesta 1912 ja Maddy 2010, niin Salin olisi pitänyt kuolla 2026.

Time Riders luo oman, kiinnostavan tulkintansa aikamatkustuksesta. Salin tehtävänä on havaita "siirtymät" eli historian muutokset nykypäivässä, Maddy taas määrittää, missä historia muuttuu ja Liam matkustaa menneisyyteen korjaamaan virheen apunaan tukiyksikkö, eli tekoälyllä varustettu liharobotti Bob.

Time Riders on vauhdikasta ja jännittävää luetavaa. Koko ajan tapahtuu jotakin. Siksi itse henkilöhahmot jäävät vielä etäisiksi. Oikeastaan jokaisesta selviää vain tämän lahjakkuusalue, ja paikka jossa tämän olisi pitänyt kuolla. Siksi henkilöihin ei oikeastaan kiinny.

Time Riders jätti minuun silti positivisen vaikutuksen ja etenkin viimeiset sivut kääntyivät tiheää tahtia.

Okei, pakko myöntää. En saanut tätä loppuun. Siinä missä sarjan ensimmäinen osa, Paranormaali oli viihdyttävää luettavaa, ja toinenkin ihan siedettävä, tämä viimeinen osa ei innostanut oikeastaan missään vaiheessa.

En muistanut edellisen kirjan tapahtumista oikeastaan mitään, eivätkä ne suoraan sanoen jaksaneet edes kiinnostaa. Minusta tuntui, että kirja vain mateli ja mateli, ilman, että mitään tapahtui. Pimeä kuningatar jäi etäiseksi, niin kuin kaikki muukin. Ainoa mitä jään kaipaamaan, on päähenkilö Evie. Hän on ihanan pippurinen taistelija, jonka kovan kuoren alle kätkeytyy kuitenkin parantumaton romantikko.

Se, mihin kaikki mielestäni kaatui, oli kaiken venyttäminen trilogiaksi. Tämä viime aikoina nuortenkirjoissa yleinen ilmiö, ei vaan kerta kaikkiaan toiminut tässä. Kaikki olisi voitu lopettaa hyvin ja kauniisti ensimmäiseen kirjaan.

Trilogian fanit tämän varmasti jaksavat lukea, mutta minulle joka ei missään vaiheessa sarjasta kauheasti innostunut, Loputtomasti oli puuduttavaa pakkopulla. Sen takia en tätä edes jaksanut lukea loppuun.

Vaikuttaa siltä, että Eddings-kuume on vallannut minut uudelleen. Belgarionin tarun toinen osa tuli nimittäin luettua yhdessä hujauksessa, aivan kuten edelliselläkin kerralla.

Ennustusten aika jatkaa Garionin ja kummapnusten salaperäistä matkaa. Tserek ja muut alornikuningaskunnat ovat jääneet taakse, ja seikkailu käynnistyy Arendiasta, sisällissodan repimästä maasta. Siellä vastakkain ovat mibreläiset, jotka kohteliaisuuksineen, turnajaisineen ja huokailevine neitoineen muistuttavat Pyöreän pöydän ritareista kertovaa eeposta. Heitä vastassa ovat asturialaiset, jousiampujat ja vihreisiin viittoihin pukeutuvat Robin Hoodit. Arendiasta matka jatkuu Tolnedraan, joka legioonineen on Rooman imperiumin vastine, sekä Nyissaan, jonka asukkaat palvovat käärmeitä, ja ovat enemmän tai vähemmän koukussa huumaaviin aineisiin. Myös salaperäisen retken tarkoituksesta selviää enemmän, ja Garion löytää itsestään uusia kykyjä. Seurueen koko karttuu myös muutamalla jäsenellä, joista omaksi suosikikseni nousi ehdottomasti Ce'Nedra, Keisarillisen Tolnedran uppiniskainen prinsessa.

Ennustusten aika on yksi omista suosikeistani Belagarionin tarussa. Tarina saa uusia kutkuttavia käänteitä ja Garion on kasvanut edellisen kirjan pikkupojasta lähemmäs miehen ikää. Belgarionin taru on koukuttanut minut jälleen.

Päätin nyt viime kesää muistellessa tarttua uudelleen tähänkin sarjaan. Viime kesähän meni siis niin, että istuin päiväkausia vain lukemassa Belgarionin tarua, ja sitä seuraavaa Mallorean tarua. Nyt oli siis aika katsastaa, vieläkö sarja lumoaisi samalla lailla.

Kiven vartijan päähenkilö on Garion, nuori maalaispoika Sendariasta. Hänen elämänsä on sujunut neljätoista vuotta aivan tavallisissa merkeissä, kunnes hänet temmataan mukaan salaperäiselle retkelle etsimään tärkeää, mutta nyt varastettua esinettä. Matkalla Garion tapaa uusia ihmisiä, tutustuu uusiin maihin, eivätkä hänen Pol-tätinsä tai tarinankertoja Herra Susikaan taida olla aivan sitä miltä näyttävät.

Kiven vartija on vahva aloitus viisiosaiselle Belgarionin tarulle. Siinä kerrotaan alkuasetelma, mutta suurista arvoituksista selviää tuskin mitään. Kiven vartija vain pohjustaa seuraavia kirjoja. Itse pidin tästä, ja näin loppuratkaisun jo tietävänä oli hauska bongailla, mitä Eddings paljastikaan tässä vaiheessa.

Garion on hurmaava päähenkilö.Hän on ehdottoman vilpitön, ja tekee useita päätelmiä koskien etsintäseurueen tehtävää. Hän tapansa tehdä asioita sen kummemmin pohdiskelematta, saattaa hänet usein vaikeuksiin Pol-tätinsä kanssa. Garionille hihittelikin useaan otteeseen. Myös muut henkilöt ovat erilaisuudessaan hauskoja ja heihin kiintyy helposti. Herra Susi on vekkuli ja uskalias vanha heppu, Pol-täti määräilevä mutta salaperäinen. Tämän kolmikon lisäksi esitellään myös läpeensä kunnollinen seppä Durnik, viekas kaupustelija ja varas Silkki, soturi Barak ja monia muita. Henkilöiden sanailu on hauskaa, ja Belgarionin tarun seurassa hykertelee useaan otteeseen.

Belgarionin tarun suuri rikkaus ei silti omasta mielestäni keskity henkilöihin, vaan maailmaan. Eddings on luonut kiehtovan ja perinpohjaisesti mietityn kokonaisuuden. Jokainen kansa on erilainen, mutta yhtä upea.

Näin kirjat jo kertaalleen lukeneena paikat ja kansat muistuivat helposti mieleen, mutta muistan yhä ensimmäisen lukukerran hämmennyksen. Koko Kiven vartija vilisee sekalaisia nimiä, joiden kokonaisuus jäa helposti hämmentäväksi. Myös ensimäisen aukeaman kartta on runsaudessaan sotkuinen, ja minulta kesti tuhottoman kauan löytää, missä mennään. (Oma pakkomielteeni on kartan olessa olemassa olla aina selvillä siitä, missä milloinkin mennään.)

Kiven vartijan luettuani minulle selvisi jälleen kerran, miksi Belgarionin taru lukeutuu suosikkeihini.

Tuli käynnistyy edeltäjäänsä Piiriä huomattavasti hitaammin. Koko alkupuoli kirjasta keskittyy kuvaamaan Valittujen ihmissuhteita ja kaukaiselta tuntuvaa, mutta uhkaavaa vaaraa. Tämä aiheutti kyllä pienen pettymyksen, sillä Piirin huikaisevan jännityksen jälkeen olisin odottanut alulta vähän enemmän. Onneksi loppupuolella saadaan taas seurata Piirin tasoista jännitysnäytelmää.

Tulessa keskitytään paljon juuri Valittujen tunteisiin ja vaikeisiin ihmissuhteisiin. Vaikka ne onkin kuvattu uskottavasti ja niihin pystyi samaistumaan, välillä ne jyräsivät varsinaista juonta. Olisinkin kaivannut hiukan lisää toimintaa ja loppupuolen kaltaista kauhua hipovaa jännitystä. Yllättäen toinen ärsyttävä seikka joka nyppi ensimmäisessä kirjassa, ei ärsyttänyt ollenkaan niin paljon tässä. Piirissä minua ärsyti Valittujen päälleliimatulta tuntuva erilaisuus. Kiusattu, hikari, kiusaaja, gootti... Tuntui, että henkilöistä oli oikein tekemällä tehty mahdollisimman erilaisia. Nyt olin ilmeisesti jo tottunut tähän, eikä seikka ärsyttänyt enää ollenkaan niin paljon.

Kirjassa selviää paljon lisää edellisen kirjan kysymyksistä ja etenkin Neuvostosta. Neuvosto, järjestö joka kontrolloi magian käyttöä, on saapunut Engelsforsiin selvittämään, mitä Valitut ovat puuhanneet edellisessä kirjassa. Muutamia uusia henkilöitä esitellään, ja herätetään uusia kysymyksiä.

Huikean lopun jälkeen Tulesta jäi oikein mukava fiilis ja jään innolla odottamaan viimeistä osaa!

Leijuva linna sijoittuu samaan universumiin Liikkuvan linnan kanssa, mutta kirja alkaa kaukaisesta maasta, Zanzibin kaupungissa, Ingarystä reilusti etelään. Pääosassa on Abdulla, hyvän tahtoinen ja sukulaistensa sortama mattokauppias, joka haaveilee prinsessoista ja suurista seikkailuista. Abdullan saatua haltuunsa lentävän maton, poika huomaa pian elävänsä päiväuniaan, niin mukavia kuin pelottaviakin. Alkaa suuri seikkailu...

Vaikka kirjaa toista kertaa luinkin, mieleeni muistui ensimmäisen lukukerran pettymyksen tunne. Missä ovat Sophie, Howl ja muut Liikkuvan linnan hurmaavat hahmot? Seurataanko kirjassa oikeasti vain Abdullaa? Sitä mukaan kuin asiat etenivät, kirjasta alkoi onneksi pitää enemmän, ja eikä vanhoiltakaan hahmoilta vältytty, mistä olen iloinen.

Zanzib on basaareineen ja lentävine mattoineen miljöönä aivan erilainen kuin Englantia muistuttava Ingary. Sen asukkailla onkin eräs hurmaava piirre, yletön kohteliaisuus. Hykertelin moneen kertaan kuunnellessani Abdullan jaarituksia aavikon helmistä ja kaksoiskaunottarista. Muutenkin Jonesin huumori kukoisti jälleen lumoten minut täydellisesti.

Liikkuvan linnan tavoin, Leijuva linna ei säästy huikeilta juonenkäänteiltä, joita on suorastaan mahdoton arvata. Tärkein yllättymisen estävä ohje olisikin: Pidä varasi, mikään ei ole sitä miltä näyttää!

Aivan Liikkuvan linna tasolla tämä ei ole, mutta loistava kirja silti!

Päätin nyt sitten tarttua uudestaankin tähän kirjaan. (Oikeastaan luen lähes kaiken kahteen kertaan...). En muistanut tästä oikeastaan mitään muuta, kuin positiivisen yllätyksen tunteen kuultuani aika paljonkin parjausta. Ja kyllähän Rubiininpuna viihdytti toisellakin lukukerralla.

Gwendolyn on aina tiennyt, että hänen serkkunsa Charlotte on tuleva aikamatkaaja. Koska puoli sukua muistuttaa tästä joka hetki, ei hänen mieleensä ole tullut edes epäillä muuta. Kun sitten käy ilmi, että Gwendolyn on aikamatkaaja Charlotten sijaan, suvun salaisuudet alkavat paljastua...

Tämä oli taas niitä näppeihin liimautuvia kirjoja. Vaikka minulla olikin hämärä muistikuva tapahtumista, lukemista oli mahdotton lopettaa. Koko ajan paljastui uusia asioita aikamatkaajista ja Gwenin menneisyydestä. Tomerana tyttönä Gwen selvitti niitä myös itse.

Rubiininpuna sisälsi läjäpäin ihatuttavia hahmoja. Gwen itse on sisukas ja omapäinen, mutta myös epävarma ja tottunut jäämään Charlotten varjoon. Hänellä on ihana ystävä Leslie, jonka heitoille naureskeli kerran jos toisenkin. Gideon on niin ikään hurmaavan itserakas komistus.

Rubiininpunasta jäi oikein mukava fiilis, ja odotus heinäkuussa ilmestyvää toista osaa (Safiirinsini) kohtaan vain kasvoivat.

Laivojen kaupunki jatkaa stravaganteista kertovaa sarjaa tutulla kaavalla. Itsensä epävarmaksi tunteva nuori Barnsburyn koulusta löytää renessanssityylisen esineen, talismaanin, ja päätyy Taliaan, rinnakkaismaailmaan joka vastaa meidän Italiaamme 1500- luvulla. Hän saa tietää olevansa stravagantti, maailmojen välinen matkaaja, jolle on määrätty tärkeä tehtävä.

Juonellisesti Laivojen kaupunki ei liiemmin poikkea sarjan aikaisemmista osista. Isabel tuntee jäävänsä kaikessa kaksoisveljensä Charlien varjoon. Hän kuitenkin päätyy Taliaan ja elämänmuutos on valmis. Vaikka alkuasetelma ei päätä huimaa, juoneen oli kuitenkin kätketty muutama yllättävä käänne ja minä tuhkimotarinoiden ja onnellisten loppujen rakastajana katsoin asioita vähän sormien välistä.

Juonta enemmän Stravaganza sarjassa kolahtaakin renessansiajan Italia ja Talia. Näiden kahden rinnakkaismaailman välille on punottu jännittäviä eroja, kuten se, että Taliassa hopea on arvokkaampaa kuin kulta. Lisäksi jokaisella Italian kaupungilla on Talialainen vastineensa, esim. Bellezza vastaa Venetsiaa. Laivojen kaupungissa isossa osassa on Classen kaupunki, sekoitus Italian Ravennaa ja Classea.

Hahmona Isabel ei oikein säväyttänyt. Pelkkä veljen kadehtiminen ei ihan riittänyt tuomaan häneen syvyyttä. Omia suosikkejani olivatkin enemmän Taliassa Luciano ja nykyajassa Nicholas. Laivojen kaupungissa saavat osansa myös edellisistä kirjoista tutut hahmot molemmista maailmoista. Yksi asia josta sarjassa tykkään, onkin eräänlainen päähenkilöiden kierrätys. Jokainen stravagantti on päähenkilönä yhdessä kirjassa, mutta esiintyy seuraavissa kirjoissa sivuhenkilönä. Muutenkin edellisten kirjojen tapahtumat nivoutuvat tarinaan kivasti, ja koko stravagointi selitetään niin perusteellisesti, että sarjan voisi melkein aloittaa tästäkin kirjasta. Suostittelen silti lukemaan ensimmäiset osat ennen tätä.

Laivojen kaupunki oli viihdyttävää luettavaa, joka piti otteessaan myös toisella lukukerralla. Siltikään se ei ole sarjan paras osa, kaksi ensimmäistä, Naamioiden kaupunki ja Tähtien kaupunki peittoavat tämän mennen tullen.