Rönsyilevä talo

Kirja oli todella hyvä, mutta ei vedä vertoja liikkuvalle linnalle. Tarina tempaisi mukavasti matkaan, tykkäsin taikatalosta ja lupokit antoivat mukavaa jännitystä koko kirjalle. Howl ja Sophien osuus jäi minusta aika laimeaksi ja odotin taas heitä enempi tähän kirjaan.  

Kirja oli minusta aluksi vähän pitkäveteinen, mutta kun se lähti käyntiin niin se kyllä vei mukanaan.

Ihan mukava kirja. Idea rönsyilevä talo oli todella hyvä ja tarinakin kulki. Mutta jotenkin odotin enemmän, eikä tämä yllä Liikkuvan linnan tasolle. Jotenkin kirja jäi vajaaksi ja lyhyeksi, hieman liian yksinkertaiseksi. Tästä ideasta olisi varmasti saanut paljon paljon enemmän irti.

Hyvä kirja. Parempi kuin Leijuva linna, mutta ei yllä ihan Liikkuvan linnan tasolle.

Hiukan erilaisen Leijuvan linnan jälkeen Rönsyilevä talo oli hyvin samantyylinen kuin Liikkuva linna. On outo velhon talo, jota nuori tyttö pääsee tutkimaan. Charmain oli samaistuttava hahmo lukuintoineen, eivätkä muutkaan hahmot ärsyttäneet liikaa. Juonikin oli ihan mielenkiintoinen. Se ei kuitenkaan herättänyt kovin suuria tunteita. Eikä se missään vaiheessa pakottanut lukemaan vielä yhtä lukua. Tästä kirjasta, samoin kuin koko sarjasta, jäi sellainen olo, että oli se ihan kiva lukea, mutta ei se mikään suuri elämys ollut.

Rönsyilevä talo alkaa Leijuvan linnan tapaan uusilla henkilöhahmoilla ja maisemilla. Tällä kertaa paikkana on pohjois-Norlanti, Ingaryn naapurivaltio. Päähenkilö on Charmain, lukemista rakastava ja vanhempiinsa lopen kyllästynyt tyttö. Hänen Sempronia-tätinsä passittaa tytön talonvahdiksi isosedälleen Williamille, joka sattuu olemaan velho. Taikuudesta mitään tietämätön Charmain huomaa pian asuvansa talossa, jossa on vähän enemmän huoneita kun aluksi voisi ajatella. Pian Charmain huomaa saaneensa seurakseen Peterin, sedän tulevan velho-oppilaan ja Kulkuri-koiran. Ja kuningas tarvitsee hänen apuaan kirjastossaan. Eikä valtakunnassa ole kaikki kunnossa muutenkaan... Pidin Rönsyilevästä talosta enemmän kuin Leijuvasta linnasta, osittain varmaan Charmainin ansiosta. Minunlaiseni kirjatoukan oli helppo samaistua häneen, ja isosetä Williamin talo oli yhtä hurmaava paikka tutkittavaksi kuin liikkuva linna. Myös Sophiella ja Howlilla oli tarinassa isompi osa kuin edellisessä kirjassa, mistä pidin paljon. Juoni on Jonesin tavalliseen tapaan koukeroinen ja mielenkiintoinen. Monet itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat kääntyvät lopulta päälaelleen, ja lopussa saa lukea tarkasti, jos aikoo pysyä kärryillä tapahtumista. Rönsyilevä talo oli hurmaava lukukokemus, josta pidin suunnattomasti!

Kirja oli ehkä sarjan paras. Tai ehkä Liikkuva linna on sittenkin parempi. Tai sitten... No jaa, ainakin aloin heti sympata Charmainia, koska tykkään itsekin lukea. Huumoria löytyy ja yllättäviä tilanteita. Yksi parahaista lukemistani kirjoista, monesta syystä. Howlin sössötys oli hyvin outo piirre. Välillä oli vaikea saada selvää sanoista ja välillä jouduin jopa lukemaan niitä ääneen tajutakseni.

Omasta mielestäni kirja oli monta kertaa huonompi kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Huomasi selvästi, kuinka suomentaja vaihtui, sillä kirjan kieli alkoi töksähdellä raivostuttavasti. Varsinkin ääneen lukiessa. Kirjan juoni itsessään oli mainio, mutta loppupuolen 'takaa-ajo' jäi vähän pliisuksi, ja hahmot olivat pinnallisia. Varsinkin siniäisistä olisi saanut vielä hauskempia, jos heihin olisi kiinnittänyt enemmän huomiota.

Kirja oli huomattavasti parempi mitä sarjan edellinen osa. Idea talosta, jossa käytäviä ja huoneita riittää loputtomiin, sopii hyvin sarjan jatkoksi. Juoni ole ennalta-arvaamaton, ja välillä sitä pysähtyi hetkeksi miettimään, miten kirjailija on voinut saada tällaisen idean. Mitään turhaa ei tässä kirjassa juonen kannalta ole. Iso kiitos kirjailijalle siitä, että hän palautti Howlin, Sophien ja Calciferin takaisin kirjan päähenkilöihin! Vaikka kyseiset henkilöt jäävät erittäin pinnallisiksi Liikkuvan linnan henkilöistään, toivat he silti omaa sävyään kirjaan. Kirjailijan päätös s-vikaisesta Tuikusta oli lievästi sanottuna raivostuttava.. Itse päähenkilöistä mieleeni jäi parhaiten Kulkuri, se oli aivan loistava hahmo, joka mielestäni myös jäi kaikista vähiten pinnalliseksi. Kirja loppui mielestäni vähän turhan töksähtäen. Olisin toivonut jonkinlaista epilogia, jossa kerrotaan miten Charmainilla ja Peterillä menee. Kirja oli mielestäni melkein täydellinen, kirjailija olisi vain voinut panostaa henkilöihin ja varsinkin pahiksiin hieman enemmän. Voin kyllä lämpimästi suositella kirjaa kaikille, varsinkin jos pitää Wynne Jonesin tyylistä kirjoittaa.

Liikkuvan linnan tavoin kirja alkaa lupaavasti. Charmain on hyvä päähenkilö, joka saa haastetta eriskummallisessa talossa asumisesta. Puolenvälin jälkeen kirja ei kuitenkaan enää kehity uuteen ja kiinnostavaan suuntaan, eikä loppu jaksa enää innostaa.

Verrattuna aiempiin Liikkuvan Linnan kirjoihin, Rönsyilevä talo oli pettymys, minusta koko tarina tuntui pikaisesti kokoon hutaistulta. Jopa pahikset, Lupokki ja prinssi Ludovic, tuntuivat tyhjiltä ja littanoilta henkilöiltä, joilla ei tuntunut olevan mitään syvyyttä ja heidän motiivinsakin jäivät mystisiksi. Charmainissa oli syvyyttä, mutta hänen laiskuutensa, sen peittely ja saamattomuus ottivat päähän. Peter myös oli ärsyttävä henkilöhahmo, joka jäi aika syrjään. Howl, Sophie, Morgan ja Calcifer olivat kiinnostavia, mutta jäivät harmillisen syrjään. Kuningas ja prinsessa taas olivat oudon typeriä. Kirja oli yhtä sekasortoista sillisalaattia alusta loppuun, jossa uusiin asioihin oli sekoitettu edellisistä kirjoista tuttuja asioita, kuten talon ovet jotka johtavat moniin paikkoihin. Kulkuri oli kiintoisa, koska se jäi mysteeriksi aina kirjan loppuun asti. Siniäisten kautta piikiteltiin ihmisten yleistä harhaluuloa siitä, ettei palveluskunta muka koskaan tiedä asioista mitään. 'Rönsyilevä talo' on selvä tason romahdus verrattuna aiempiin, mutta jaksaa kyllä kahlata loppuun asti. 'Rönsyilevää taloa' suosittelisin vain niille, jotka pitivät 'Liikkuvasta linnasta' ja 'Leijuvasta linnasta'. Arvosana: 6.

Erittäin hyvä kirja. Charmain oli hauska päähenkilö. Hän ei tajunnut mitään kotitöistä ja vielä vähemmän taikuudesta. Minua nauratti kohta jossa Charmain ja Peter pesivät astioita. Myös ajatus Howlista pikkupoikana oli hauska. Ärsyttävää kirjassa oli kuitenkin Howlin sössötys. Joissakin kohdissa joutui oikeasti miettimään mitäköhän tuokin mahtaa tarkoittaa.

Rönsyilevä talo on samalla oudolla tavalla räväkkä ja hauska teos kuin aikaisemmatkin sarjan kirjat. Juoni tuntuu aluksi hieman yksinkertaiselta, mutta Sophien, Howlin Calciferin astuessa kuvaan mukaan tulee jälleen yllättäviäkin juonisotkuja. Ihastuin suunnattomasti kirjan päähenkilöön Charmainiin, joka rakastaa lukemista, kirjoja ja niiden tuoksua. Henkilön äkkipikaiseen, mutta samalla hämmentyneeseen luonteeseen samaistuu helposti. Charmainille yksinkertaisimmatkin kotiaskareet ovat uusi kokemus, ja taikavoimien käyttö niiden lomassa entistä uudempi, mutta samalla kiehtova ja jännittävä. Ihastuttava kirja lähes kaikin puolin.