Kirjaneito

Luin jo toista kertaa ja tykkäsin paljon. Kirja esittelee edellisistä kirjoista tutun Puoliveristen leirin ja muinaiskreikkalaisten tapojen sijaan Juppiterin leirin ja roomalaista mytologiaa ja tapoja. Huumori oli Riordanin tyylistä ja upposi minuun edelleen täydellisesti. Pienenä miinuksena kirja kuitenkin toistaa itseään. Percyä ja kumppaneita odottaa jälleen se sama mahdoton tehtävä "Pelastakaa maailma neljässä päivässä". Loppuviimeksi se ei kuitenkaan haitannut ja huomasin suorastaan ahmivani sivuja. Suosittelen edelliset Percy Jacksonit lukeneille. Nyt odottelen seuraavaa osaa kirjastosta, jonka aion tapojeni vastaisesti lukea englanniksi, ehkäpä se kertoo jotain...

Aika tylsän alun jälkeen tykästyin kirjaan kovastikin. Henkilöt olivat uskottavia ja juoni hyvä. Välillä tuntui ettei pystynyt lopettamaan lukemista. Loppuratkaisu oli yllättävä ja koko kirja välttyi yleisestikin tietyiltä fantasiakliseiltä. Itselleni kirjasta tuli myös jollain hassulla tavalla mieleen Peter Pan.

Kaikenkaikkiaan Karikko jätti jälkeensä hyvän lukukokemusken ja uskoisin tutustuvani myös muihin Seita Parkkolan kirjoihin.

Atlantiskompleksi ei ylänyt ihan edellisten Artemis Fowlien tasolle, vaikka hyvä olikin. Kirjan parasta antia oli Orion, jonka täydellinen ääliömäisyys sai nauramaan useaan otteeseen.
Se Atlantiskompleksin puuttuva palanen jota kaipailin, oli Artemiksen nerokas suunnitelma. Suosittelen edelliset Atremis Fowlit lukeneille, mutta tästä ei sarjan lukemista kanntata aloittaa.

Artemis Fowl, Aikaparadoksi on taattua Colfer laatua, vaikka ei aivan edellisen osan tasolle ylläkkään. Edelleenkin hahmot nousevat suosikki ominaisuudekseni. Artemiksen pikkuveljet olivat lutuisia ja koko Artemiksen isoveli homma niin hauska että... Nro 1 teki myöskin sympaattisen paluun, mutta Minervaa jäin kaipaamaan. Juoni sitten. Se ei ollut aivan mieleeni, vaikka hyvä olikin. Jotenkin aikamatkailu on aina mennyt minulta yli hilseen. Loppu kuitenkin yllättävä ja jännitävä. Seuraavan lukemista odotellessa...

Artemis Fowl on kyllä sarja joka pysyy mielenkiintoisena kaikissa osissa. Totaalisen rumasta kannesta huolimatta Kadonnut siirtokunta on tähänastinen suosikkini sarjassa. Juoni oli omaperäinen ja hauska,loppu yllättävä ja henkilöt ihania. Erityisesti Nro 1 oli mielestäni suloinen ja Minerva ja Artemis... Siitä olisin kyllä toivonut jotain suurempaa. Lisää tällaista!

Artemis Fowleista kertoo paljon se, että minua alkoi naurattaa jo ensimmäisellä sivulla. Colfer on tehnyt nuoresta rikollisestaan hurmaavan hahmon, veitsenterävällä älyllä varustetun, pikkuvanhan ja ahneen teinipojan, josta paljastuu kuitenkin koko ajan uusia puolia.

Myös muut hahmot hurmaavat. Itsevarma ja rohkea komisario Holly Short pystyy yllättämään jopa lapsineron itsensä. Helposti kimmanstuva komentaja Root ja HALin tekniikasta vastaava itserakas kentauri Foaly sekoittavat pakkaa mukavasti, unohtamatta tietenkään Artemiksen uskollista henkivartijaa Butleria ja kieroa kääpiövarasta, Mulch Diggumsia.

Juonikuviot tempaavatkin mukaansa myös tässä toisessa osassa. Artemis Fowlin äly johdattaa joukkion mahdottomilta tuntuvien tehtävien läpi, mutta yllätyksiltäkään ei vältytä. Itse rakastan Artemiksen riskialttiista mutta nerokkaista suunnitelmista lukemista, eikä Tehtävä pohjoisessa muodostunut siis pettymykseksi. Toisessa osassa on myös mielenkiintoista seurata Artemiksen kehitystä. Ennen niin oman älynsä ja ylivertaisuudensa lumoissa olleesta pojasta alkaa paljastua uusia puolia, ehkä peli ei sittenkään ole vielä menetetty.

Kipitän varmasti tuota pikaa kirjastoon noutamaan sarjan kolmannen osan: Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi.

Harmikseni täytyy sanoa, että kirja ei aivan lunastanut korkealla olevia odotuksiani. Mielestäni siitä jäi puuttumaan jotakin, tai sitten se oli minulle vain liian melankolinen.

Kirja alkoi hyvin ja sen perusteella olisin tosiaan odotaanut jotain suurempaa. Jossakin puolenvälin tienoilla homma kuitenkin jauhoi paikallaan aika ansiokkaasti. Loppua kohti meni paremmaksi, mutta jännityksen ja rakaisun jälkeen seurasi mielestäni liikaa selittelyä.

Fitzistä en hirveästi tykännyt, eivätkä muutkaan henkilöt oikein saavuttaneet paikkaa sydämmessäni. Kaikenkaikkiaan kuitenkin hyvin kirjoitettu ja kiinnostava kirja!

Artemis Fowlin lukeminen toiseen kertaan virkisti muistoja myös ensimmäisestä lukukerrasta ja sitä edeltäneistä ajoista. Erityisen selvästi muistin ennakkoluulot, joita minulla tätä kirjaa kohtaan joskus oli. Tiedä sitten mistä olivat alunperin kummuneet, mutta turhia ne joka tapauksessa ovat olleet. Artemis Fowl on loistava kirja joka toimii toisellakin lukukerralla.

Erityisesti minua viehättivät kirjassa seuraavat seikat: Colferin luoma maailma, Artemis Fowl itse, sekä huumori. Aloittakaamme maailmasta.

Colferin näkemys keijuista on sellainen, mihin en ole oikeastaan missään muualla törmännyt. Keijut eivät muistuta perinteisiä kukissa asuvia perhossiivillä varustettuja barbeja, tai pelottavan kauniita juonittelijoitakaan. Sen sijaan keijut ovat melko lailla ihmisten kaltaisia, tosin pienikokoisempia ja he asuvat syvällä maan alla, jonne ihminen on ne ajanut. Keijuja on kuitenkin monia lajeja, mennikäisistä hiisiin ja kentaureista kääpiöihin. (Minulla, jolla on pinttyneitä mielikuvia juurikin kentaureusta ja kääpiöistä kesti kyllä jonkin aikaa tottua Colferin näkemyksiin, jotka eroavat varsin paljon Narnia/Taru sormusten herrasta tyylisistä taruolennoista.) Ja vaikka keijuilla on käytössään taikuutta, tekiniikka on syrjäyttänyt sitä paljolti. Tekniikastakin oli mahtavaa lukea ja esimerkiki biopommien sekä iiriskameroiden voisin kuvitella vetoavan myös poikalukijoihin. Mutta asiasta toiseen, vuorossa itse Artemis Fowl.

Artemis Fowl toi taas mieleeni mieltymykseni älykkäisiin päähenkilöihin, joiden huippua Artemis on. Itse rakastin lukea Artemiksen superälykkäistä suunnitelmista, joita muistan ensimmäisellä lukukerralla olleen mahdoton arvata. (Ja oikeastaan jouduin miettimään kunnolla, että edes ymmärsin kaikki käänteet :D.) Artemis Fowl on nero kaikessa mihin ryhtyy, on kyseessä sitten Mona Lisan jäljennös, sifonian sävellys tai nerokas varkaus. Oikeastaan nuoren rikollisneron ainoa heikkous on fyysisessä voimassa, mutta sitä varten Artemiksella on uskollinen ystävänsä ja henkivartijansa Butler.

Sitten vielä huumorista. Colfer lukeutuu mahtavassa huumorissaan samaan kastiin Rick Riordanin kanssa. Hahmojen älyttömät tokaisut, sekä älyvapaat juonenkäänteet ja fantasiaelementit takaavat sen, ettei naurua puutu tätä kirjaa lukiessa.

Juoni ei kuten jo mainittua päästänyt otteestaan tällä toisellakaan lukukerralla ja olen varma, että tulen lukemaan myös muut Artemis Fowlit uudenpaan otteeseen.

Alkun kirja epäilytti, sillä olen lapsesta saakka tntenut jonkinlaista vastenmielisyyttä erilaisia peukaloistarinoita kohtaan. Nyt kirjan lukeneena olen iloinen, että voitin ennakkoluuloni. Se nousi yhdeksi suosikeistani.

Rakastuin kirjan miljööseen. Ajatus pienistä ihmisistä joiden koko maailma on yksi ainut puu, on kiehtova. Myös kirjan henkilöt olivat mielestäni onnistuneita. Kirjailija onnistui herättämään minussa sympatiaa oikeita hahmoja kohtaan ja vastavuoroisesti inhoa pahiksia kohtaan. Kirjan kieli ja kerronta todella saivat minut hymyilemään moneen otteeeseen. Minulle tässä kirjassa on jotain jota on vaikea kuvailla. Se on yhtäaikaa surumielinen ja silti toivoa täynnä. Tobin elämän vaiheet valottuvat pikkuhiljaa ja lukemista on vaikea lopettaa. Suosittelen!

Täytyy sanoa että aivan loistava kirja ja oma suosikkini Chrestomancin maailmoista.

Pidin kirjan Diana Wynne Jonesille ominaisesta ihanan humoristisesta sävystä. Taaskaan kirjassa ei pelasteta maailmaa sitä valtaavalta ikuiselta pahuudelta, vaan tapahtumat tuntuvat jotenkin kotoisammiilta ja todellisemmilta. Magiaa on kuitenkin mukana Jonesin tapaan.

Pidin myös Conradista päähenkilönä. Hänessä on jotain samaa viattoman hellyyttävää sinisilmäisyyttä kuin Kissa Chantissa Noidan veljessä. Suosikikseni nousi kuitenkin Christopher joka oli ihanan itsekeskeinen ja -rakas. Luultavasti inhoaisin häntä oikeassa elämässä, mutta näin romaanihenkilön hän on hurmaava.

Suorastaan rakastuin kirjan miljööseen. Linna jossa Conrad ja Christopher ovat palveluspoikina on loistava, vanhanajan tunnelmaa uhkuva salaperäinen ja ylellinen rakennus.

Juoni ja huumori tempaisivat minut mukaansa ja pitkästä aikaa luin kirjaa joka todella sai minut nauramaan ääneen. Loppua en arvannut, ja sen käsittelemiseenkin meni jonkin aikaa. Vähän aikaa sitten luin kirjan uudelleen ja poitiivisena seikkana voin sanoa, että kirja kestää kyllä uusinta lukemisenkin. Ehkäpä vielä kolmas kerta, hmm... Toivottavasti loputkin sarjasta suomennetaan.

On vain yksi sana kuvaamaan Kuoleman varjeluksia ja samalla koko Harry Potter -sarjaa. Täydellinen. (myönnetään olen fani)

Viimeinen osa on loistava ja loppuu juuri niin kuin pitääkin. Kyyneliäkään en lukiessa säästellyt. Olen lukenut monta kertaa, en kyllästy ikinä!

Kiitos Jo Rowling!

Mitenköhän kaikki arvostelemani kirjat saavat neljä tähteä? No, ei siitä sen enempää.

Pidin Hobitista paljon ja mielestäni Tolkien on siinä parhaimmillaan. Hobitti on seikkailutarina, se on fantasiaa, se on loistava.

Pidin Hobitista enemmän kuin Sormusten herrasta, koska pidän sen "kevyemmästä" juonesta. Hobitissa hankitaan takaisin kääpiöiden aarretta, eikä pelasteta maailmaa ikiaikaiselta pahuudelta ja se toimii.

Hobitti on kerrassaan mahtava kirja jota lukiessa todella nauttii.