Fade

Siitä on paljon aikaa (pari vuotta) kun viimeksi luin Riordanin kirjallisuutta, mutta minun onneksi hän on edelleen yhtä hyvä kirjoittamaan kuin silloinkin. Tarina etenee omalla painollaan ja kuvailua mahtuu mukaan vaikka kuinka paljon, mutta silti ei liikaa. Kirjaa lukiessa sai nauraa ja itkeä. Lukemista oli vain pakko jatkaa, sillä epätieto seuraavan sivun tapahtumista oli kauheaa.
Minun on kuitenkin pakko myöntää, että olin myös hieman pettynyt tähän kirjaan. Se oli vain ihan liian verrattavissa Percy Jackson -sarjan ensimmäiseen osaan. Tuntui kuin Riordanin ensimmäinen kirja olisi kirjoitettu uudelleen, jumalat ja hahmojen nimet vain oli erit. Molemmissa kirjoissa poika menettää äitinsä hirviölle. Poikaa pitää silmällä hahmo, joka näyttää ihmiseltä ja on hänen ystävä. Molemmissa kirjoissa lumovoima estää "normaaleja kuolevaisia" näkemästä taikaesineitä. Päähenkilö on kaikkien mielestä idiootti joka ei osaa yhtään mitään ja hänen tarvitsee joka hetki todistella itseään. Itseäni nämä (ja monet muut) yhtäläisyydet ärsyttivät suunnattomasti, mikä hieman häiritsi tätä lukukokemusta. Mutta jos tämä kirja olisi ollut ensimmäinen minkä luen, niin mitään ongelmia ei tietenkään olisi ollut.
Eikä saa tietenkään unohtaa puhuvaa miekkaa! Mikä mielestäni menee jo hieman yli. Puhuvat eläimet vielä ymmärrän ja hyväksyn, mutta kun miekat alkaa puhua ja toimia itsenäisesti niin... Mutta en halua tuomita tätä kirjaa ja alkavaa sarjaa ihan kokonaan, joten jään innolla odottamaan toista osaa ja toivon sen olevan parempi kuin tämä ensimmäinen.

Odotin hieman parempaa kuin mitä kirjalla oli tarjottavana. En oikeastaan osaa sanoa varmasti, että mikä tässä kirjassa ei miellyttänyt.. Ehkä se oli juoni tai henkilöt tai vain kirjailijan tapa kertoa asioista. Oli asia mikä hyvänsä, tämä kirja ei todellakaan herättänyt mielenkiintoa koko lukemisen aikana. Mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän halusin kirjan vain loppuvan. Ja yleensä kun minulle tulee kirjan lopetettuani tunne, että "nytkö se jo loppui?" niin tämän kirjan kohdalla sitä ei tapahtunut.
Täytyy kuitenkin nyt myöntää, että olin jo heti alkuunsa melko skeptinen tätä kirjaa kohtaa. Toivoin todella, että tämä olisi hyvä, mutta hieman tuo suomalainen kirjailija epäilytti. Eli voi olla, että omat ennokkoluulonikin olivat niin suuret, että ne peittivät tämän kirjan hienouden. Suosittelen kuitenkin edes kokeilemaan, jos fantasiasta ja draamasta pitää...

Siis eih ja voih. Rakastuin tähän sarjaan aivan alusta asti, mutta nyt tuli sellainen olo, että miksi näitä osia pitää tulla vielä lisää? Siis ei sillä, että en haluaisi enää lukea Zoeyn ja hänen ystävien elämästä kohti parempaa maailmaa. Tämä osa vavin tuntui jotenkin niin kaukaa haetulta. Aivan kuin tämä osa olisi tehty tähän väliin, jotta keksittäisiin taas jotain mielenkiintoista kirjoitettavaa. En vain saanut mitään irti tämän kirjan juonesta - jos sellaista edes oli. Mielestäni tässä kirjassa ei oikeastaan tapahtunut kunnolla mitään. Kyllähän sitä tekstiä oli paljon kun siitä saatiin luotua yli kolmesataa sivua kestävä tarinan pätkä, mutta siihen se sitten jäi.

Jos jotain hyvää nyt täytyy tästä kirjasta sanoa, niin sanotaan vaikka että pidin Refaimin kohtalosta. Olen pitänyt hänestä alusta asti. Loppujen lopuksi se tuntuu ainoalta hyvältä asialta tässä kirjassa. Starkin ja Kalonan välinen yhteys tuntuu niin tekaistulta, että huh huh. Kaikki hahmot ovat muuttuneet ensimmäisestä sarjan osasta niin paljon, että alkaa pian sekin ärsyttämään. Jotenkin tuntuu niin epätodelliselta, että jokainen kirjan miespuolinen henkilö on jollain tavalla itsekäs ja pöyhkeä. Damien on ehkä ainut poikkeus tähän sääntöön, ja siksi rakastankin häntä.

Tämä koko sarja kuuluu siihen joukkoon, mistä ei voi sanoa suoraan pitävänsä. Ensimmäiseen osaan rakastuin heti. Jokin siinä vain sai minut ihastumaan henkilöihin, maailmaan, juoneen sekä kirjoitustyyliin. Mitään ei jätetty pois vaan asioista kerrottiin juuri niin karusti kuin ne olivat. Lukijalle annettiin selkeät mielikuvat tapahtumista, vaikka ne eivät aina olleetkaan kovin miellyttäviä. Toinen osa oli hieman rauhallisempi kuin, mikä varmasti vaikutti siihen että meinasin lopettaa koko sarjan lukemisen. Mitään ei vain tuntunut tapahtuvan ja kun tapahtui, kaikki oli nopeasti ohitse.

Tämä viimeinen osa oli kahden ensimmäisen välistä. Menoa ja kauheita kohtia oli, mutta sitten oli myös sitä pelkkää eteenpäin kulkemista ja muistojen tunkemista aivojen peränurkkaan. Kirjan koko alku oli lukijan valmistelua lopun suureen tuhoon, johon oikeastaan kaikki toiminta oli saatu tungettua yhdeksi suureksi kasaksi. Hanan elämästä kertovat luvut eivät kiinnostaneet minua sitten yhtään, enkä vieläkään oikeastaan täydellisesti ymmärrä niiden olemassaoloa. En tiedä olivatko ne vain lisätäytteenä kirjassa, ettei siitä tulisi puolet lyhyempää nykyisestä. Totta kai oli mukava lukea Portlandin tapahtumista aina välillä, mutta samanlaista pysähtynyttä menoa se oli kuin Korvessakin.

Eniten minua ärsyttää tässä viimeisessä osassa se, että Alex palasi. Ensimmäisen osan jälkeen itkin silmät päästäni Alexin takia ja koko toisen osan Lena suri hänen takiaan. Ja nyt! Tämä herra onkin sitten palannut eikä kuollut! Ja toinen asia oli Lenan äiti. Se sentään oli tiedossa, että tämä ei ollut kuollut. Mutta kuka äiti käyttäytyy niin, kun näkee lapsensa pitkän ajan jälkeen?

Kuitenkin, kirja tuotti niin raivoa kuin iloakin, mikä on oikeastaan aika virkistävää. Joitakin kohtia olisin kyllä halunnut muokata tai poistaa kirjasta kokonaan, mutta jätettäköön nämä kohdat mainitsematta. Loppujen lopuksi kirja oli hyvä päätösosa. Se punoi hyvin kaksi aikaisempaa osaa yhteen, niin juonellisesti kuin muutenkin. Sen kuitenkin sanon, että en lukisi koko sarjaan enää uudestaan. Ensimmäisen osan voisin vielä lukea, mutta en kahta viimeistä.

Ulalaa, tätä on sitten odotettu! Karou, savun tytär oli aivan ihana sarjan aloitusosa, ja tämä kirja oli todella hyvää ja mielenkiintoista ja upeaa jatkoa sille. Olisin halunnut lukea tämän kerralla, mutta yksi päivä ei ihan riittänyt yli kuudensadan sivun lukemiseen. Sivujen suuri määrä ei kuitenkaan saanut muodostettua kirjaan yhtään tylsää kohtaa, vaan tarina eteni sulavasti eteenpäin. Karousta oli mukava lukea lisää, vaikka sarjan ensimmäisessä osassa hänestä saatiinkin jo tietää paljon. Myös kerronnan jakaminen monelle eri henkilölle oli virkistävää, vaikkakin nykykirjallisuudessa siitä alkaa muodostua pikkuhiljaa normi - tai ainakin siltä se joskus tuntuu. Täytyy kyllä myöntää, että kun asiaa on riittävästi kerrottavana, ei asioiden monesta näkökulmasta tarkastelu haittaa lainkaan. Toki se ehkä saa lukijan ajatukset hetkeksi harhautumaan kun täytyy palauttaa mitä kertovalle henkilölle viimeksi tapahtui, mutta niin, joillekin se sopii paremmin kuin toisille.

Itselläni meni hetki muistaa, että mitä siinä ensimmäisessä osassa oikeastaan tapahtui, mutta onneksi muistikuvat alkoivat palautua melko nopeasti. Tässä osassa minua miellytti vanhojen asioiden kertaamisessa se, että kertaukset eivät tuntuneet irrallisilta osilta tarinaa, vaan ne saatiin punottua hyvin pohjajuoneen. Myös monesta "uudesta" hahmosta kerrottin paljon. Osa heistä kyllä tuli jo esille ensimmäisessä osassa, mutta nyt heistä kerrottiin hieman enemmän. Ensimmäisessä osassa ihastuin Akivaan ja Karouhun aivan totaallisesti. Molemmat heistä oli niin upeita ja jollain tavalla erikoisia persoonia. Tämän osan luettuani he kuuluvat totaalisesti suosikkihahmoihini tässä sarjassa edelleen, mutta nyt joukkoon saa liittyä myös Thiago sekä Ziki. En tiedä oikeastaan miksi. Thiago ehkä siksi, että hänessä on niin monta erilaista puolta. Ensin hän on ystävällinen Karoulle - tai ainakin hän esittää ystävällistä - ja seuraavassa hetkessä hän menee muistuttamaan muita Karoun petollisuudesta. Ziki taas vain tuntui alusta lähtien niin sympaattiselta hahmolta jo alusta alkaen, vaikka kyllä hänestäkin se hieman ei-niin-sympaattinen -puolikin löytyy.

Kirja loppui niin jännittävästi, että haluaisin saada seuraavan osan heti käteeni. Joten jään nyt vain odottamaan seuraavaa osaa, ja toivon hartaasti sen jatkavan yhtä mahtavaa ja hurmioittavaa linjaa kuin nämä kaksi ensimmäistäkin osaa ovat tehneet.

Jaahas, että tällainen kirja tällä kertaa. Kun nappasin tämän kirjastosta mukaani, en edes jaksanut lukaista takakantta - kansi oli sen verran kiinnostavaa ja tylsyys oli iskenyt juuri siinä kohtaa. Kotiin päästyäni sitten aloin ihmetellä, että miksi ihmeessä menin lainaamaan tällaisen kirjan?! Vaikka takakansi saikin kiinnostuksen ihan suhtkoht hyvin heräämään, ei tämän tapaiset scifi kirjat ole ehkä ihan niitä minulle tarkoitettuja.. Päätin kuitenkin sitten avata kirjan kun olin sen kerran kirjastosta asti raahannut kotiin - huimat 400metriä.

Alku tuntui hieman epäselvältä, sillä minulla ainakin meni hetki tajuta että kuka puhuu ja mistä. Kun sitten pääsin itse kertojasta selville, kirjaan itseensä oli jo paljon helpompi keskittyä ja se muuttui paljon helpommaksi ymmärtää. Tähän ymmärtämiseen kuitenkin tuli katkos aina siinä kohtaa, kun kertoja muuttui paikan vaihtuessa, mutta loppua kohden nämä pienet katkokset vain lyhenivät - onneksi. Pakko kyllä myöntää, että Yancey olisi voinut kirjoittaa ehkä hieman selvemmin tekstiään, mutta kai tähänkin tyyliin voi loppujen lopuksi tottua.

Juonellisesti kirja oli koottu hyvin. Matkalla syntyneet kysymykset saivat melko hyvin vastauksensa kirjan loppua kohden. Suurin kysymys ei kuitenkaan ainakaan tässä kirjassa vielä saanut vastausta - Mitä viidennen aallon jälkeen? Toivottavasti tästä tulee kuitenkin vielä se toinen osa, että ehkä tämäkin kysymys saisi sitten vastauksensa.

Hahmoista eniten rakastuin joko Evaniin tai Cassien pikkuveljeen Sammyyn - tai Samsiin kuten Cassie häntä kutsuu. Evan oli omalla erikoisella tavallaan hellyyttävä, sillä hän ei tiennyt oikein mitä voisi tehdä. Mikä teko olisi väärin sääntöjä kohtaan. Sammy taas oli aivan mahtava alle kouluikäinen pikkupoika, jonka sisällä asustaa selvästi rohkea ja määrätietoinen mies - sitten kun se vain pääsee sen pienen pojan ohi.

Uh, vihdoin sain tämän kirjan käsiini. Ja kuten aina, Riordan on osannut kirjoittaa kirjan jonka lukemista ei vain pysty lopettamaan ennen viimeistä sivua. Hieman kyllä häiritsi se, miten monen näkökulmasta tekstiä oli kirjoitettu. Tapahtumia tuli näin todella paljon, eikä niitä meinannut pystyä liittämään yhdeksi ehjäsi kokonaisuudeksi.
Oli kuitenkin mukava taas päästä lukemaan Annabethin, Percyn, Jasonin ja muiden puuhista "pitkän" tauon jälkeen. Jokaisen luonne ja taidot tulivat taas hyvin näkyviin ja jokainen oli huomioitu tapahtumissa. Riordanin tavoilleen uskollisena sai sivuille myös naurua ja ehkä jopa muutaman haikean hetken. Percyn ja Annabethin suhteen kehittyminen oli varsinkin itselle mukavaa luettavaa, sillä Percy on yhä (ja tulee varmasti aina olemaan) yksi lempihahmoni sarjassa.

Tämä on taas yksi niistä kirjoista, joista kiinnostun kasnikuvan perusteella. Sitten kun olen saanut kirjan käsiini, en ole aivan varma haluanko sittenkään lukea sitä. Onneksi kuitenkin avasin tämän kirjan ja aloin lukea.

Vaikka alussa kirja vaikutti hieman sekavalta kun Aria ei muistanut kunnolla mitään, moni alussa mieleen juolahtanut kysymys sai hyvin vastauksen loppuosassa. Joitakin kysymyksiä kuitenkin jäi päähän vielä ristelemään, joten toivon vain että seuraava osa antaa niille vastauksia.

Muuten kirja oli kuitenkin ihan ok. Henkilöhahmot olivat osa mielenkiintoisia, enkä olisi halunnut kaikille sellaista kohtaloa kuin he saivat. Juoni oli myös ihan kohtalainen, vaikkakin jotkin tapahtumat olivat mielestäni hieman turhia. Tuntui kuin ne olisi vain tungettu johonkin väliin hieman rauhoittamaan menoa, tosin hieman huonolla menestyksellä.

Aluksi meni pieni hetki, että pääsin selville kirjan tapahtumista. Ensimmäisen osan lukemisesta on kulunut jo sen verran aikaa, että kaikki asiat eivät olleet täysin selkeinä muistissa. Hyvin nopeasti palaset alkoivat kuitenkin loksahtaa paikalleen, ja kirjan lukemiseen sai keskittyä sataprosenttisesti.
Olen aina pitänyt Wardin tyylistä kirjoittaa, eikä tämäkään kirja tuottanut siinä suhteessa pettymystä. Kirjan hahmoista jokainen on omanlaisensa, eikä kukaan heistä ole yhtään tylsä. Siellä täällä kirjaa tuli vastaan lausahduksia jotka saivat hymyn huulille. Varsinkin Grier oli tässä osassa yksi suosikeistani. Hän on kokenut kovia mikä on muovannut hänen luonnetta. Silti hänestä löytyy lempeäkin puoli ja se osa, joka ei halua kenellekään mitään pahaa. Varsinkin Grier tuli joskus sanoneeksi asioita joita ei vain voinut lukea neutraali ilme kasvoilla.

Nappasin kirjan kirjastosta vain ja ainoastaan kannen perusteella. En lukenut takakantta tai mitään muutakaan esittelyä kirjasta, ihastuin vain niin totaallisesti kansikuvaan, että tiesin haluavani lukea kirjan. Nyt, kirjan luettuani, olen onnellinen että kansi sai minut lainaamaan kirjan. Lukukokemus oli virkistävä ja mukavaa vaihtelua kaiken fantasian keskellä. Lohikäärmeen jälkeläisistä oli mukava lukea, vaikkakin olisin halunnut tietää vielä vähän lisää heistä.
Juoni oli hyvin mukaansatempaava, vaikka jotkin asiat olivatkin melko arvattavia. Jacindan ajatuksia oli mukava lukea ja hänen tapaansa suhtautua asioihin. Kirja ei jättänyt suuria aukkoja matkallaan eteenpäin, vaikka hieman minua jäi häiritsemään rouva Hennessey, Jacindan perheen "naapurissa" asuva vanha nainen joka tarkkaili heitä päivittäin. Jacindan ja Willin välille muodostui kirjan aikana vahva side, jonka en olisi halunnut koskaan katkeavan millään tavalla.

Erikoisen mielenkiintoinen ja yllättävän viihdyttävä tarina näkyjä näkevästä lukiolaistytöstä ja komeasta rocktähdestä. En olisi uskonut, että kirja olisi niinkin hyvä. Tammisen tyyli kirjoittaa on virkistävää, aivan kuin aihekin. En ole kauheasti lukenut saamelaisuuteen viittaavia fantasiakirjoja, tai sitten en vain ole osannut etsiä sellaisia. Näin Varsinais-Suomalaisena oli mukava lukea kirjaa, jossa oli käytetty hieman erilaisempaa murretta. Jotkut sanoista tosin jäi pieniksi kysymysmerkeiksi mieleen, mutta suurimman osan "uusista" sanoista ymmärsin helposti.
Kirja ei ehkä tulisi heti mieleeni jos joku asiasta jotain kysyisi. Siinä mielessä kirjasta ei jäänyt kovinkaan paljoa mieleen, vaikka se hyvä olikin. Juoni eteni omalla painollaan, mutta jotenkin siitä vain jäi puuttumaan se jokin mikä sykähdyttäisi lukijan sisintä. Myöskään kirjan hahmot eivät tuntuneet kovinkaan erikoisilta, vaikka monen heidän luonne tuli hyvin esiin.
Jotenkin minua jäi jollain tasolla häiritsemään Pajun toiminta ja se, miten hyvin Aura häneen luotti kaikesta huolimatta. Yhdellä sivulla Aura on vihainen Pajulle ja seuraavalla sivulla he ovat taas kiinni toisissaan kuin olisivat juuri sillä hetkellä kuolemassa. Eikä välissä todellakaan puhuttu, vaan Aura mietti asioita omassa päässään ja katseli maisemia. Tällaiset pienet asiat jäivät ärsyttämään, mutta muuten kirja oli todellakin lukemisen arvoinen.
Tosin, vaikka pitäisikin fantasiasta, ei tämä kirja ehkä ole sellainen josta jokainen tykkää. Kirjaa lukiessa pitää olla ehkä edes jonkinlaista kiinnostusta saamelaisuutta kohtaan, ja heidän mytologiaa. Itsekin valitsin kirjan vain tuon saamelaisuuden takia, muuten ei tuo takakansikaan oikein napannut..

Kirja olisi voinut olla mielenkiintoisempi, sillä aihe oli jollain tapaa erilainen. Puolessa välissä aloin kuitenkin hieman tylsistyä, eikä loppu kirja herättänyt mielenkiintoa. Juoni oli hieman hajanainen, mutta pohjimmiltaan se oli ihan tyydyttävä.

Kirjan alusta asti minua häiritsi Teklan suhtautuminen viikkoon ilman vanhempia. Ymmärrän kyllä, että neljätoistavuotias haluaa tehdä kaikenlaista ollessaa yksin kotona - varsinkin ensimmäisellä kerralla. Hänellä oli kuitenkin pikkuveli hoidettavana, josta Tekla ei tuntunut välittävän joissain kohtia lainkaan. Hän valitteli vain sitä, että etelässä kaikki oli niin paljon erilaisempaa. Hän ei suostunut käyttämään kunnollisia talvivaatteita, eikä talon lämmittäminen tai muut kotityöt oikein innostaneet. Tämä kaikki oli mielestäni hieman outoa, sillä kyllä neljätoistavuotiaan jo pitäisi hieman pystyä huolehtimaan itsestään ja veljestään, ilman että meinaa jäätyä kuoliaaksi puolessa välissä viikkoa.