MustaParonitar

Hmm... Olin hieman pettynyt tähän kirjaan. Alussa kaikki oli vielä hyvin. Rauhallinen ja mielenkiintoinen aloitus, joka sai minut kääntelemään sivuja. Sitten päästiinkin ns. vauhtiin ja koko juttu levisi käsiin. Ymmärrän, että kirjaa kirjottaessa todellisuudentaju saattaa vähän lipsua ja muuta, mielikuvitus saattaa käydä ylikierroksilla jne, mutta se ei ainakaan tässä tapauksessa ollut kauhean hyvä asia. Koko kirjan keskikohta tuntu jotenkin lapsenomaiselta, sadulta tai jotenkin siltä, ettei sitä oltu kirjotettu ihan tosissaan. Pakotettu romanssi, kolmiodraama, prinsessaleikit ja koko kapinan järjettömät juoniaukot... Mitä siihen suureen 'juonikäänteeseen' tulee, arvasin suurimman osan siitä jo etukäteen ja se vähän latisti muuten ihan suhteellisen hyvääkin loppua. Lopusta ja alusta tykkäsin ja suosittelen tätä kirjaa niille, joilla on muutama tunti liikaa aikaa.

Tiedättekö sen tunteen, kun teillä on kauhea nälkä ja avaatte jääkaapin oven? Kuvittelette löytävänne sieltä eilisen pitsan jämät, mutta niitten tilalla siellä onkin mustikkapiirakka. Hetken mietit, että ootko pettynyt vai tyytyväinen, koska pidät mustikkapiirakasta yhtä paljon kuin pitsasta. Just tältä minusta tuntui, kun aloin lukemaan tätä kirjaa. Olin odottanut jotain ihan muuta, mutta en voi väittää kauheasti pettyneeni, kun löysinkin sieltä jotain tällaista.

Kirja oli todella nautittava ja hyvä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, kuvat olivat persoonallista boonusta.

Pakko tunnustaa: Olin niin innoissani tästä kirjasta, että heti sen luettuani kävin tilaamassa itselleni koko trilogian. Silti on jotenkin vaikea pukea sanoiksi, mikä minua tässä kirjassa niin paljon viehätti. Kyseessä oli niin monen pienen asian kokonaisvaikutelma, että en edes välttämättä niitä tiedostanut tätä lukiessani. Oli kuitenkin jo ensimmäisestä kappaleesta lähtien varmaa, että olin löytänyt jotain erityistä.
Viime vuosina olen päästänyt sisäisen Arthur-fanini valloilleen ja todella perehtynyt koko legendaan. Ei vain pintapuolisesti, vaan todella kaivautunut syvemmälle. Tätä tehdessäni olen väistämättä perehtynyt laajaan kirjallisuuden skaalaan, joka kattaa osia todellisesta legendasta. Monet näistä lukemistani teoksista tarkastelevat legendaa kuningas Arthurin näkökulmasta, siitä, miten pieni poika veti miekan kivestä ja miten hän nousi kansansa rakastamaksi kuninkaaksi. Mikä Kristalliluolassa hämmästytti, oli näkökulman kääntäminen Merlinin puoleen. Loistoveto, sillä Merlin on takuulla yksi legendan keskeisimpiä ja kiehtovimpia hahmoja. Velho(tai maagikko, mitä nimeä nyt halutaankaan käyttää), joka on kaikkien nerokkaiden suunnitelmien takana, aivot ja magia, joka toimii kokoajan taustalla. Tässä oli heti yksi, iso herkkupala, josta Stewart antoi maistiaisen.
Toinen oli äärimmäisen kaunis kirjoitustyyli. Kuvailevaa kyllä, mutta ei missään nimessä tylsää- Itse asiassa luulen, että tässä lähestytään koko mysteerin ydintä: Stewartin tapa jättää lukija oman älynsä varaan. Hän jättää pieniä vinkeejä tapahtumista, mutta ilman pientä omaa hoksaamista jää suurin osa kirjan nerokkuudesta piiloon. Tämä nimenomaan sai minut suorastaan imemään jokaisen sanan paperilta siinä epätoivossa, että jotain pientä saattoi jäädä huomaamatta.
Pakko vielä mainita, että Kristalliluola tekee kunniaa alkuperäisille legendoille omalla persoonallisella tavallaan. On brillianttia, miten tarina on syntynyt selvästi omanlaiseensa muottiin, silti legendan pääpiirteitä seuraillen.
Okei. En viitsi enää tylsyttää ketään lisäämällä miljoonia muita pikkuseikkoja, josita nautin jo ennestään kuolettavan pitkähköön ja tylsään arvosteluun...

Sydän taas kerran verille raastettuna lopettelin tätä kirjaa.
Tuntuu melkein epätodelliselta, että joku on kirjottanut jotain näin fantastista. Rakastan Salamurhaajan oppipoikaa ja en voi mitenkään mitenkään sanoin kuvata, miten paljon tykkään myös Kuninkaan salamurhaajasta. Rakkautta ensisivuilla. Tai jotain sinnepäin.
Mutta oikeasti! Aina kun avasin tän kirjan niin upposin siihen ihan täysin heti ensimmäisessä virkkeessä. UNOHDIN, ETTÄ LUIN. Parhaita kirjoja maailmassa, ne, jotka saa aikaan sellasen fiiliksen.
Kaikki oli taas kohdallaan ja meni just niin sydäntäsärkevän nappiin, kun kukaan voi toivoa. Henkilöhahmot on paljon todellisempia ja syvempiä kuin jokkut nykyajan pintaraapasut, ja kaikki on niputetty yhteen niin vaivattoman sulavasti, etten ikinäikinäikinä halua lopettaa lukemista. Kuvittele, jos en ikinä ois avannut tätä kirjaa?
Hyvä. Nyt kun sain sen ulos, niin neuvon jokaista (kyllä, sinuakin!) hommaamaan kyseisen sarjan käsiinsä ja unohtamaan kaikki muut velvollisuudet (koulu, ruoka, uni, yms.) kunnes ne on luettu. <3

Tavattoman raikas ja viihdyttävä nuortenkirja! Jokainen viidestä päähenkilöstä oli selvästi oma persoonansa ja jotenkin he vain kasvoivat kiinni sitä mukaa, kun kirjaa luin. Juoni on omaperäinen ja nautin kirjoistustyylin yksinkertaisuudesta.
Tiedän, ettei tällaisten kirjojen suomentaminen ole varmasti aivan helppoa, mutta jotenkin suomennus tuntui joissain kohdissa kömpelöltä ja etenkin huumorilla höystettyjä kohtia olisi voinut vähän hioa.
Suosittelen kaikille vapaille, nuorille sieluille!

Okeiokei, tajuan, miksi tämä sarja on saanut kaikki kuolaamaan. Mutta... 

Tämä toinen osa ei vain tuntunut toimivan. Tykkäsin ekasta osasta, juu, mutta siinä ei ollut sellaista kokkua, joka olisi saanut minut päätä pahkaa ryntäämään hakemaan seuraavaa osaa. Luin tämän nyt kuitenkin vähän aikaa sitten ja tykkäsin Rothin tyylistä kirjoittaa, tykkäsin joistakin henkilöistä ja tykkäsin muutamasta juonenkäänteestä. Silti en pitänyt Trisistä tai Neljästä. Tris oli ärsyttävä, Neljä oli rasittava, mutta muut henkilöt olivat loistavia. 

Syyyvä huokaus. Tiedätkö, taisi olla viimeinen kirja tästä sarjasta, jonka ajattelin lukea. Ensimmäiset neljä olivat hyviä, mutta siitä lähtikin erikoinen syöksykierre pohjamutiin (mikä on tyypillistä kirjasarjoilla, joiden kirjailija(t) ei(vät) vain malta lopettaa ajoissa). Tarina venyyyy ja venyyyy, eikä se tunnu pitävän sisällään enään lainkaan sitä samaa logiikkaa, kuin ensimmäisissä kirjoissa. Lukemisen into katoaa sitä mukaan, mitä puskemmasta juonikäänteitä tuntuu tulevan. Ymmärrän kyllä, että joku tykkää. Se on ihan ok, sillä itse teksi on vihdyttävää. Olen vain menettänyt uskoni tähän sarjaan. Kaikkea hyvää tietysti kirjailijoille, jotka varmasti yrittivät parhaansa (saadakseen rahaa laimeista lisäosista??). Oikeasti kaikkea hyvää! :D

Robin Hobb on kuolemattomien tarinoiden kynäniekka. Ymmärsin sen vasta nyt, kun luin ensimmäisen kerran hänen kirjoittamansa kirjan, Salamurhaajan oppipojan.
Jo nimi sai minut valtoihinsa. Salamurhaajan oppipoika. Nimen vuoksi lainasin kirjan ja vein kotiin.
Kirja vei minut tuntemattomaan, nuoren Fitz-pojan yksinäiseen maailmaan, jossa ei ole äitiä, isää, veljiä tai ystäviä.
Siitä hetkestä alkaen, kun luin kirjan ensimmäiset sanat, olin kuin lumottu ja maailmaani ei mahtunut muuta kuin jano lukea lisää. Ja niin luinkin, ja luin, ja pääsin yhä syvemmälle kertomukseen. Jokaisessa luvussa, jokaiselta sivulta opin jotakin uutta ja arvokasta, oli se sitten ihmisyydestä tai viisaudesta, älykkyydestä tai rohkeudesta.
Hobb punoo kirjaansa taitavasti ihmisyyden perustan. Fitzin tarina on kertomus yksinäisyydestä, uskollisuudesta ja nuoren pojan ajautumisesta tekoihin, jotka saavat lukijan tulvilleen surua ja sääliä, ehkä inhoakin. Rakastin jokaista henkilöä, joka rikastutti kirjan sivuja aina omanlaisella vivahteella. Rakastin kerrontaa, joka tuntui yhtä luontevalta kuin hengittäminen ja palveli erinomaisesti teoksen juonta. Vaikka pohjimmiltaan kirja käsittelee hyvin vakavia ja jopa surullisia aiheita, se antaa lukijalle vilauksen myös tosielämän tärkeimmistä arvoista ja ystävyyden merkityksestä.
Salamurhaajan oppipoika on kaikin puolin erinomainen teos, jota suosittelen kaikille fantasian ystäville. Jopa kansikuva on kiehtova ja sopii täydellisesti tämän kirjan kanneksi.
En malta odottaa, että saan käsiini seuraavan osan.

Tää oli todellakin yks mun lapsuuteni suosikeista. Rakastin koko tarinaa ja taisimpa tehä siitä joskus jonku krijavinkkauksenki.
Nyt lähiaikoina luin sen uudestaan, ja vaikka teksi on selvästi suunnattu vähän nuoremmille lukijoille, löysin siitä hirveesti uusia puolia. KAikkia sellasia merkityksia, mitä ei ollu aikasemmin ollenkaan huomannu tai tullu ajatelleeks.

Noniin, noniin. Hands down, ehkä paras vampyyrikirja minkä oon lukenu.
Rakastan ehdottomasti sitä, että tässä kirjassa vampyyrit ei oo mitään kimaltelevia nättipoikia, jotka juo verta eläimistä, vaan ihan aitoja, raakoja, barbaarisia vampyyreja. Se oli hirveen mukavaa vaihtelua ja tykkäsi myös päähenkilöstä.
Violetissa oli jotain, mikä sai heti sen puolelle näissä kaikissa jutuissa. Se ei oll sellanen itseensä käpertyvä poraaja vaan oikeesti tiesi mitä teki tai halus tehä ja sai oikeesti jotain muutaki aikaan ku vanan kyyneliä.
Tyyli on hirveen kiva ja vapauttavaa vaihteeks lukea jonkun niin nuoren kirjottama kirja, jossa on niin tuore näkökulma kaikkeen :D

Kaikissa kirjoissa on vähän erilainen ominaismaku. Tää kirja maistu mun mielestäni sellaselta pehmeältä, täytelakulta. Just sellanen täydellisen täyteläinen maku tosi pitkän salmiakkipuutoksen jälkeen.
Rakastan Karouta! Miettikää nyt: Karou on super cool. Sillä on siniset hiukset, se osaa piirtää, lentää ja taistella ku joku palkkasoturi. Kuka ei haluais olla Karou?
Lisäks rakastan koko juonen kulkua ja kaikkia niitä tosi yllättäviä käänteitä, mitä ilman tää kirja ois maistunu vähän puulta. Kaikki yksityiskohat oli justiinsa kohallaan. Ei mitään sellasi lipsahduksia kirjailijalta tai kauheen pahoja kliseitä (jätetään nyt huomiotta se että kielletty, eri rotujen välinen rakkaus on aika kliseinen).
KErronta on tosi tempasevaa ja miellyttävää. EI turhia jaaritteluita tai liian typistettyä.
Tällasia kirjoja pitäs olla enemmän!

Tää kirja on täydellinen. Ei lisättävää.