Swordsman

Sain nyt loppuun sen Darlah: 172 tuntia Kuussa. Olihan se välillä vähän karmiva, mutta varsinkin loppu oli vaan hämmentävä, enkä tosiaankaan tärissyt kauhusta (toisin kuin ilmeisesti monet muut lukijat) :-D
En tykännyt päähenkilöistäkään kauheesti, kukaan ei ollut erityisen mielenkiintoinen. Varsinkin Mia oli välillä aika ärsyttävä.
Sekin ärsytti, kuinka juoni oli täynnä aukkoja ja joitain selittämättömiä tapahtumia, joita ei missään vaiheessa kirjaa selitetty. Joihinkin asioihin odotin turhaan ratkaisua koko kirjan ajan (Ilmeisesti kirjailija ei jaksanut miettiä sopivaa ratkaisua, tai sitten unohti koko jutun). Välillä myös skipattiin tapahtumia ja hypättiinkin yhtäkkiä kuukausikaupalla eteenpäin. En tykännyt.

Jottei tää koko viesti menisi pelkäksi valittamiseksi, niin kehun kirjailijaa hyvästä ideasta. Sen vaan olis voinut toteuttaa paljon paremmin.

Loistava kirja. Tämänkin lukemisessa kului kauan (noin puoli vuotta), mutta se ei ollut yllätys, koska Sormusten Herrojen lukemisessa kesti minulta vähintään yhtä kauan.

Teksti oli tietenkin välillä melko raskasta, ja minulta kesti kauan lukea varsinkin kohtia, joissa vain selitettiin kuinka jokin joki virtaa sen ja sen vuoren välistä ja haarautuu sitten useammaksi puroksi (joista jokaisella on oma nimensä) jotka lopulta virtaavat mereen, koska yritin saada kaiken mahdollisen tiedon jäämään päähäni ja saatoin lukea saman lauseen vaikka kuinka monta kertaa ennen kuin tajusin sen sisällön. Yllätyin kuitenkin siitä, kuinka mielenkiintoisiakin kohtia kirjasta löytyi paljon.

On pakko kehua etenkin sitä, kuinka sujuvasti päähahmot vaihtuivat sukupolvesta toiseen. Kun edelliset päähahmot kuolivat (jos kuolivat), kohta kirjoitettiinkin jo heidän lapsenlapsistaan ja heidän lapsistaan ja alkuperäiset päähahmot olivat enää muisto vain.

Tolkien on mahtava kirjailija ja Silmarillion on mahtava kirja. Muuta sanottavaa minulla ei taida olla.

Luin neljä viimeistä osaa viime kesänä, kolme esimmäistä jo vähän aikaisemmin. Toivottavasti muistan yhä kaiken olennaisen.

Tykkään Narnia-kirjoista kovasti. Toisin kuin isoveljeni, joka aina sanoo näitä roskaromaaneiksi ja täysin Tolkienilta matkituiksi (vaikkei ole itse näistä yhtäkään lukenut). Ja ilmeisesti Lewisillä ja Tolkienilla olikin elämänsä aikana monia kiistoja.
Mutta takaisin asiaan. Kiinnostuin Narnian tarinoista kun sain isovanhemmiltani lahjaksi Narnia - Opas fantasiamaailmaan -kirjan. Mummuni sanoi sen antaessaan että: "se voi sitten sytyttää sen kipinän Narnioihin". Ja niinhän siinä sitten kävi.
Lempikirjani taitaa olla Hevonen ja poika. Pidän Sastrasta ja Riiasta ja heidän matkastaan Arkkimaassa. Sastran lisäksi muita suosikkihenkilöitäni Narnioissa ovat ainakin Kaspian ja Susan.

Siitä on kauan kun luin tämän, mutta yritän taas parhaani mukaan muistaa kaiken olennaisen.

En muista oliko tämä ensimmäinen Tolkienin kirja jonka luin, vai olinko jo lukenut Hobitin. Kuitenkin, isoveljeni käski minun lukea tämän ja minä sitten luin. Aina kun isoveljeni kysyi että onko kirja mielestäni hyvä, vastasin että ei. Se ei monissa kohdissa pitänyt aivan paikkaansa.
Joitain kirjan kohtia voin sanoa jopa koukuttaviksi - muistan yhdenkin yön kun en saanut unta miettiessäni vain mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu.

Lempilukuni oli Túrin lainsuojattomien luona, ja väitänkin aina isoveljelleni että se on kirjan ainoa hyvä kohta :-D

Tämän lukemisesta on aikaa jo yli vuosi, mutta koitan parhaani mukaan muistaa kaiken olennaisen.

Tykkäsin - ja tykkään vieläkin - tästä kirjasta tosi paljon. Aluksi kiinnostuin Sormusten Herroista kyseisten elokuvien ansiosta, ja isoveljeni suositteli lukemaan Hobitin ensin. Niin sitten tein.

Hobitin teksti on paljon kevyempää kuin Sormusten Herrojen. Eikä se kyllä ole ihmekään, koska tämähän on alunperin lastenkirja. Kuvailu, juoni ja hahmot olivat hienoja.

Luin tämän ennen Hobitti-elokuvien näkemistä, vaikka niistä ensimmäinen olikin jo ilmestynyt. Suosittelen muillekin kirjan lukemista ensimmäisenä, koska se ja leffat poikkeavat valtavasti toisistaan.

Alusta alkaen lempihahmojani ovat olleet kääpiöt Fili ja Kili sekä itse päähenkilö Bilbo. Fili ja Kili vain olivat jotenkin hauskoja tyyppejä, ja Bilbossa minuun teki kai vaikutuksen se vaatimattomuus ja älykkyys.

Yksi lempikohdistani oli ainakin arvoitusleikki Klonkun kanssa.
Suosittelen ehdottomasti lukemaan!

Satuin huomaamaan tämän kerran kirjastossa, ja päätin lainata koska alunperin etsimääni kirjaa ei löytynyt.

Roverandom oli mukavaa luettavaa heti Sormusten Herrojen jälkeen. Hobitinkin lukeneena oli hauskaa huomata samankaltaisuuksia eri kirjojen välillä.
Jostain syystä minusta Artakserkses muistutti luonteeltaan Sormusten Herrojen Sarumania, Psamatos Radagastia ja Kuu-ukko Gandalfia.

Roverandomin teksti on kaunista, ja se on muutenkin kaikinpuolin verraton kirja.

Upea trilogia.
Isoveljeni luki nämä kirjat joskus yli vuosi sitten, eikä minua silloin kiinnostanut pätkääkään. Elokuvat nähtyäni kuitenkin kiinnostuin, ja nyt olen vihdosta viimein saanut koko trilogian luettua (yli vuosi siinä meni, mutta luin siinä välissä pari kokonaista kirjasarjaakin).
Toisaalta hävettää sanoa näin, koska kyseessä on kuitenkin tosi hieno ja mulle tärkeä aihe, mutta kirjat on mun mielestä monissa kohdissa aika pitkäveteisiä. Onhan siellä joukossa sitten tietenkin myös niitä jännittäviä taistelukohtia ja hauskoja kohtia joissa melkein nauran ääneen, mutta kuitenkin.

Upeat hahmot, upea juoni, upea kirjailija. Kaiken kaikkiaan upea trilogia.

Tämänkin lukemisesta on melkein vuosi aikaa, mutta yritän parhaani mukaan muistella kirjan tapahtumia.

Tästä en pitänyt ihan yhtä paljon kuin trilogian ensimmäisestä osasta. Peetasta aloin pitää vielä vähemmän kuin aikaisemmin pidin, ja se onkin jo aika vähän.
Tämäkin kirja oli hyvin koukuttava, eikä mulla tän lukemisessa tainnut paljoakaan aikaa mennä.
Kirja oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen. Mielenkiintoinen neljännesjuhla täynnä mielenkiintoisia tapahtumia ja henkilöitä.
Tykkäsin siis tästäkin kirjasta tosi paljon.

Luin tämän jo joskus viime vuoden alussa, mutta yritetään nyt kuitenkin jotain kirjoittaa.
Tämä oli mielestäni trilogian paras osa. Tässä kun oli ihan vaan tavallinen peli, kun taas Vihan liekeissä oli neljännesjuhla ja Matkijanärhessä ei peliä ollenkaan. Muutenkin tämä vain oli erilainen lukukokemus, kun ennen lukemisen aloittamista en vielä tuntenut hahmoja ollenkaan.
Tämä taisi olla ensimmäinen lukemani kirja joka on kirjoitettu preesensissä ja yksikön ensimmäisessä persoonassa, joten se vähän häiritsi aluksi. Siihen kuitenkin tottui nopeasti.
Tämä kirja, niin kuin muutkin trilogian osat, oli erittäin koukuttava. Varmaan koukuttavin kirja mitä ikinä olen lukenut. Tätä vaan ei voinut päästää käsistään kun sen on aloittanut.
Kirjan juoni ja hahmot olivat hyvin keksittyjä, vaikken Peetasta tykkääkään yhtään. Jotenkin vaan niin ärsyttävä tyyppi.

Lopuksi vielä: suosittelen ehdottomasti lukemaan kirjan ennen elokuvan katsomista, koska ainakaan omasta mielestäni elokuvien henkilöt eivät näytä pätkääkään siltä kuin ne kirjoissa on kuvailtu.