Jussi

Laulun loppu on minusta trilogian selvästi paras osa. Se on edeltäjiään pidempi ja monipuolisempi, ja mukana on kiinnostava juoni sekä oikeasti koskettavia kohtauksia. Jherekin ja Amelian hahmotkin kehittyvät hienosti. En enää ihmettele sitä, että monet väittävät sarjaa suosikikseen kirjailijan töistä. Meinasin itse jättää Viimeisten aikojen valtiaat kesken ensimmäisen osan jälkeen.

Pidin siitä, että teoksessa nähtiin vierailurooleissa minulle tutut hahmot Oswald Bastable ja rouva Persson. Tämä sitoi Valtiaat yhteen muuhun multiversumiin, kuten myös maininta Miljoonan kehän konjunktio -nimisestä tapahtumasta, joka on merkittävässä osassa muutamassa Moorcockin fantasiaromaanissa.

Muks!:n teemana on kääpiöiden ja peikkojen välinen vihanpito sekä legendaarinen Koomin laakson taistelu. Pratchett pohtii mm. rasismia ja fundementalismia. Päähenkilö on Sam Vimes, ja teos kuuluukin vartiosto-sarjaan. Kirjassa on paljon viittauksia Maanalaisen elefantin tapahtumiin, joka kannattaa olla luettuna ennen Muks!:iin tarttumista.

Minä pidin Muks!:sta, se oli hyvä kuten kaikki Kiekkomaailma-romaanit. Mutta edellisvuosina Pratchett oli kirjoittanut muutaman erinomaisen kirjan (esimerkiksi Yövartiosto ja Posti kulkee), eikä tämä pärjännyt niille. Mielestäni Muks! on heikoin Viimeisen mantereen jälkeen ilmestyneistä aikuisten Kiekkomaailma-teoksista.

Se oli kivaa, että vihdoinkin selvisi, mistä Koomin laakson taistelussa oikein oli kyse. Tähän oli vain viitattu aiemmissa osissa. Olen aina tykännyt paljon vartiosto-kirjoissa, ja Vimes on yksi parhaista Pratchettin luomista hahmoista. Hän oli kuitenkin ollut pääosassa jo seitsemässä romaanissa (sekä pienemmässa roolissa Hirmurykmentissä), joten lukiessa tuli tunne, että kirjailijan pitäisi ehkä keskittyä uusiin päähenkilöihin.

Kadotettu kuningas oli myönteinen yllätys, se toimi hyvin "aivot nollalle" -viihteenä. On pitkä aika siitä, kun olen viimeksi lukenut Margaret Weisilta näin onnistuneen teoksen. Vuonna 2005 suomennettu Akhranin profeetta pääsi ehkä samoille tasoille, vaikka taisin pitää Kadotetusta kuninkaasta enemmän kuin yhdestäkään Profeetan ruusu -trilogian osasta.

Tähtien sotaa kirjassa kopioitiin surutta, mutta myös George Lucas otti monet ideansa muualta. Suojelijoiden tähden avausosaa voi moittia hyvin avoimesta lopetuksesta. Pituuttakin saattoi olla liikaa, saman tarinan olisi pystynyt kertomaan vähän tiiviimmin.

Kirjan perusteella Weis on kotonaan science fictionin parissa. Kadotettua kuningasta lukiessa huomasi, miten paljon kirjailija on taantunut vuosien kuluessa. 1990-luvulla hän pystyi vielä luomaan kiinnostavia hahmoja ja ihmissuhteita, ero uudempaan tuotantoon on merkittävä. Äskettäin petyin kovasti Lohikäärmelaivojen toiseen osaan ja päätin jättää sarjan kesken.

Kohtalon miekka on erittäin hyvä kirja, vähän sarjan ensimmäistä osaa parempi. Sanoin Viimeisen toivomuksen arviossa, että harkitsin täysien pisteiden antamista. Miekalle uskalsi jo heittää viisi tähteä. Vaikka huumoria ei unohdettu, taisi melankolinen tunnelma tulla nyt selvemmin esille. Kokoelman parhaat tarinat olivat mielestäni Jäänsiru ja Pieni uhraus, joista löytyi koskettavia kohtia. Pidin myös kovasti kahdesta viimeisestä novellista.

Noituri-sarja on noussut nopeasti yhdeksi fantasiasuosikeistani. Kahden suomeksi ilmestyneen osan rakenne tuo mieleen perinteiset episodimaiset miekka & magia -seikkailut, mutta Haltiain veren myötä pääsemme tutustumaan Sapkowskin kerrontaan romaanimuodossa.

Posti kulkee nousee mielestäni parhaitten Kiekkomaailma-romaanien joukkoon. Se sijoittuu Ankh-Morporkiin ja kertoo toimintansa lopettaneen postilaitoksen elvyttämisestä. Juonessa on keskeisessä osassa Internetiä muistuttava semaforitorniverkosto, jota Pratchett on kehittänyt jo muutaman kirjan ajan. Savijaloilla-teoksesta tutut golemit saavat myös huomiota. Kirjan päähenkilö on harvinaisen onnistunut ja sivuhenkilötkin hyvin luotuja.

Tarinassa ei ole mitään ylimääräistä (kuten ehkä joissain Pratchettin kirjoista), vaan juoni kulkee prologista loppuun saakka sujuvasti. Tuttuun tyyliin huumori toimii, mutta tärkeintä on tarina - ei vitsien kertominen. Matkan varrella kirjailija pääsee jopa esittämään mielipiteensä valtion laitosten yksityistämisestä. Sivuhuomiona ensimmäistä kertaa "aikuisten" Kiekkomaailma-kirja on jaettu lukuihin!

Pratchett on julkaissut Kiekkomaailman loppupäässä romaaneita, joissa on uudet päähenkilöt ja jotka eivät varsinaisesti kuulu mihinkään alasarjaan. Tämä oli järkevä päätös joka toi sarjaan uutta voimaa. Posti kulkee on erinomainen kirja, joka ei vaadi lukijalta aiempien osien tuntemista. Kiekkomaailman kehittyminen on myös kiinnostavaa seurattavaa. Keskiaika on selvästi jätetty taakse; ehkä seuraavissa osissa keksitään höyrykone.

Pratchett päätti myöhemmin kirjoittaa jatko-osan von Lipwigin seikkailuille, joten Posti kulkee ei ollutkaan yksittäinen teos.

Keskiyö ylläni on upea kirja, kevyesti viiden tähden arvoinen. Tiffanyn tarina sai arvoisensa päätöksen. Eniten teoksessa yllätti erään vanhan tutun hahmon paluu. En kuitenkaan osaa sanoa, onko tämä paras Tiffany-romaani. Pidin kovasti Tähtihatusta ja Talventakojasta, joiden lukemisesta on jo useampi vuosi.

Tarina oli sisällöltään edellisiä osia aikuisempi, päähenkilökin oli kirjan lopussa jo 16-vuotias. Jos pitää Kiekkomaailmasta mutta ei ole viitsinyt tarttua sarjan nuorille suunnattuihin osiin, suosittelen mielenmuutosta. Keskiyö ylläni voitti ansaitusti Andre Norton -palkinnon.

Olin lukenut Andersonilta ennen Tau nollaa neljä kirjaa englanniksi ja tykännyt jokaisesta. Fantasiaromaani The Broken Sword oli mielestäni loistava. Päätin lopulta kokeilla tätä ainoaa suomennettua. Kirja kertoo maapallon ihmisten retkikunnasta, joka lähtee tutkimaan ja mahdollisesti asuttamaan vieraan aurinkokunnan planeettaa. Teos on alle 200-sivuisena varsin lyhyt.

Tau nollan luki ihan sujuvasti ja nopeasti, enkä sanoisi sitä varsinaisesti huonoksi. Mutta pidin siitä selvästi vähemmän kuin edellisistä Andersonin töistä. Ensimmäisen luvun kuvaus tulevaisuuden Tukholmasta oli hieno, mutta sitten mentiin alaspäin. Päähenkilöt ja juoni eivät olleet yhtä kiinnostavia kuin aiemmin lukemissani, eivätkä kohtaukset vedonneet tunteisiini. Olen pitänyt kirjailijan kauniista kerronnasta, mutta tässä se ei välittynyt, mahdollisesti suomennoksen takia.

Ainoa kirjailijalta ennestään lukemani scifiromaani, Brain Wave, oli merkittävästi Tau nollaa parempi. Jos olisin tutustunut Andersoniin Taulla, en varmastikaan arvostaisi häntä yhtä paljon tai välttämättä edes haluaisi jatkaa lukemista. En ole kovan, luonnontieteellisin science fictionin ystävä, jos kirjasta ei oikein löydy muuta sisältöä.

Kiinnostavaa, että juuri Tau nolla valittiin kirjailijan tuotannosta suomennettavaksi. Mutta on tälläkin ystävänsä; se pääsi ehdolle Hugoon eikä yhdestäkään muusta miehen romaanista ole otettu uusintapainosta SF Masterworks -sarjassa. Minusta kirja ei todellakaan ollut scifin mestariteos, mutta en taida humanistina kuulua sen kohdeyleisöön.

Oikea arvosana Tau nollalle olisi kaksi ja puoli tähteä, mutta pyöristetään nyt ylöspäin.

Minulla meni Kvanttivarkaan lukemiseen vain kaksi päivää. Kirja oli hyvä, itse asiassa ennakoimaani parempi. Alussa käsitteet hämmensivät, mutta kun odotti kärsivällisesti, niin asiat selvenivät. Lyhyet toimintakohtaukset olivat hienosti kirjoitettuja.

Rajaniemen luomalle tulevaisuuden maailmalle täytyy antaa erityiskiitos. Ei tullut ollenkaan sellaista tunnetta, että mukaan olisi heitetty erilaisia ihmisryhmiä ja mielikuvituksellisia paikkoja vain jonkin yleisen outouden takia. Aurinkokunta tuntui sisäisesti johdonmukaiselta.

Juoni kulki mukavasti ja siitä löytyi yllättäviä käänteitä. Lopetuskin sai odottamaan jatkoa. Kvanttivaras ei kuitenkaan ole mielestäni mikään erityisen hieno teos, enkä harkinnut viiden tähden antamista. Esimerkiksi Richard Morganin Muuntohiili on minusta parempi esikoisromaani tieteiskirjallisuuden puolella.

Vaikka Viimeistä toivomusta on kehuttu kovasti arvosteluissa, pääsi kirja silti yllättämään myönteisesti. Mietin, pitäisikö antaa täydet viisi tähteä, mutta päädyin lopulta neljään. Odotan nyt malttamattomana sarjan toista kokoelmaa, Kohtalon miekkaa. Toivottavasti Geraltin aiemmista vaiheista saadaan siinä lisätietoja.

Sapkowski yhdisti novelleissaan erinomaisen huumorin vakavampaan sisältöön. Jotkut kohdat jäivät vaivaamaan mieltä lukemisen jälkeen, kuten ajatus vuorihaltioiden tulevasta viimeisestä hyökkäyksestä ihmisten maille. Kaikki tarinoissa esiintyneet hahmot olivat hyvin luotuja ja maailma kiinnostava. Suomennoskin tuntui onnistuneelta.

Sapkowski on nyt todistanut osaavansa kirjoittaa lyhyitä kertomuksia, ja haluaisin kokeilla Noituri-sarjaa myös romaanimitassa. Pitää uskoa siihen, että WSOY jatkaa suomentamista vielä kolmanteen osaan.

Musta mies voitti Arthur C. Clarke -palkinnon ja monet väittävät sitä parhaaksi vuonna 2007 julkaistuksi scifiromaaniksi. Odotukseni olivat siis korkealla, mutta teos ylitti ne. Kyseessä on yksi upeimmista koskaan lukemistani tieteiskirjoista. Jo Morganin esikoistyö Muuntohiili oli hieno saavutus, mutta pidin Mustasta miehestä enemmän.

Kirja sijoittuu nykyhetkestä noin sata vuotta ajassa eteenpäin. Se on vähemmän science fictionia kuin Muuntohiili ja muistuttaa tyyliltään teknotrilleriä. Tulevaisuudessa Yhdysvallat on hajonnut kolmeksi valtioksi – keskiosan muodostaa vanhoillisten uskovaisten hallitsema "Jeesusmaa", jossa esimerkiksi abortit on kielletty. Ihmisten kromosomirakennetta on opittu muokkaamaan, mikä on tarinan kantava teema. Päähenkilö Carl Marsalis on geenimuunneltu supersoturi, joka saattaa tuoda mieleen Takeshi Kovacsin.

Musta mies eroaa kuitenkin Muuntohiilestä. Kerrontatyyli on nyt kolmas persoona, ja kirjailija käyttää useita näkökulmia. Ultraväkivaltaista toimintaa on yhä mukana, mutta hillitymmin. Yksityiskohtainen seksikohtaus löytyy vasta kirjan puolivälistä. Morgan kirjoittaa tällä kertaa selvästi syvällisemmin ja rauhallisemmin, taitavasti kuvattu väkivalta ei ole enää se pääasia, vaikka sitä esiintyy säännöllisin väliajoin. Paksussa romaanissa käsiteltävät aiheet ovat todella kiinnostavia, kirjailijan proosa ja henkilöhahmot hyviä sekä tarina kiinnostava. Morgan onnistuu luomaan myös liikuttavia kohtauksia, ainakin minulla silmät kostuivat. Tulevaisuuden maailmakin tuntuu uskottavalta.

En ihmettele sitä, että jotkut sanoivat kirjailijan fantasiadebyytin The Steel Remains tuntuvan vaisulta Mustan miehen jälkeen. Kiroilua Morgan ei ole hillinnyt yhtään... Kielteisenä asiana voisi mainita juonen vähän hitaan käynnistymisen, sadan ensimmäisen sivun jälkeen en ollut täysin vakuuttunut Mustan miehen hienoudesta.