Jussi

Aikuisyleisölle suunnattu Tigana on yksi parhaista lukemistani fantasiakirjoista. Se alkaa saada klassikkostatusta, vaikka julkaisusta ei ole vielä 20 vuottakaan. Monet pitävät teosta selvänä parannuksena Fionavarin kuvakudoksesta, mutta minuun jo Kayn varhaisempi työ teki vaikutuksen. Tigana sisältö on kuitenkin omaperäisempää, joten nostan sen vähän trilogian yläpuolelle. Romaanin paras asia saattaa olla kirjailijan kielenkäyttö, joka välittyy myös käännöksestä.

Henkilönkuvaus on onnistunutta, tunteikkaimpina jäivät mieleen Dianoran näkökulmasta kerrotut kappaleet. Tarinan "pääpahis" Brandin on hienosti kuvattu, ja vaikka hänen motiivinsa ymmärsikin, en ollut miehen puolella missään vaiheessa. Koska luin kirjan suomeksi, oli suurin ongelma pilkkomisessa. Olisi pitänyt odottaa molempien osien ilmestymistä ennen aloittamista, sillä juonenkäänteet alkoivat unohtua. Jälkimmäisen puoliskon alusta onneksi löytyi tiivistelmä aiemmista tapahtumista.

Kirjan juoni on kiehtova, ja loppuratkaisu sisältää yllätyksiä. Tiganaa pitää kehua vielä siitä, että se on itsenäinen teos. Ei minulla mitään sarjoja vastaan ole, mutta on virkistävää lukea eeppistä fantasiaa välillä tässä muodossa. Kirja ilmeisesti myi liian huonosti, sillä Karisto lopetti Kayn suomentamisen Tiganaan. Maailmalla kirjailijan arvostus on vain kasvanut, esimerkiksi myöhempi romaani Ysabel voitti World Fantasy Awardin vuonna 2008.

Loputon sota on yksi sotilas-scifin klassikoista. Se sai ilmestyttyään kolme merkittävää tieteiskirjallisuuspalkintoa. Vaikka julkaisusta on jo aikaa, ei teos tunnu nykylukijasta yhtään vanhentuneelta, vaan sen teemat ovat yhä ajankohtaisia. Kirja on sodanvastainen.

Oli siinä rajoilla, annanko Loputtomalle sodalle viisi tähteä, mutta päädyin kuitenkin neljään. Tästä voi päätellä, että pidin kirjasta kovasti. Kuten suomennoksen takakannessa sanotaan, perustuu romaani kirjailijan kokemuksiin Vietnamissa. Pituutta ei ole liikaa, noin 250 sivua.

Tarina etenee hektistä vauhtia alusta loppuun, ja taisteluja nähdään juuri sopiva määrä. Haldeman onnistuu vangitsemaan pakolla värvätyn nuoren koulutetun miehen ajatusmaailman. Kirjan ehkä kiinnostavin asia on yhteiskunnan muuttuminen monta kertaa sinä aikana, kun päähenkilöt ovat muualla sotimassa. Koska nämä matkustavat avaruudessa lähes valon nopeudella, kuluu aika maapallolla suhteellisesti paljon nopeammin. Vanhat arvot eivät enää pädekään kotona.

Kuilukaupunki on joskus määritelty Reynoldsin sarjan toiseksi osaksi, mutta kuten edellisissä arvioissa sanottiin, kirja tapahtuu ennen Ilmestysten avaruutta eikä vaadi tämän tuntemista. Joka tapauksessa kyseessä on upea scifiromaani, joka voitti ansaitusti BSFA-palkinnon.

Minä tykkäsin Kuilukaupungista enemmän kuin Ilmestysten avaruudesta. Kirja on helppolukuisempi ja rakenteeltaan selkeämpi. Juonilinjat yhdistyvät lopussa hienosti, ja Reynoldsin luoma maailmankaikkeus on kiinnostava paikka. Eniten pidin Sky Haussmannin tarinasta.

Kirjaa pitää tosiaan kehua taitavasti rakennusta juonesta. Henkilönkuvauskin oli parempaa kuin ensimmäisessä suomennoksessa, ehkä minä-kerronnan takia. Jotkut väittävät, että Kuilukaupunki on yhä paras Reynoldsin julkaisema romaani.

1970-luvulla ilmestynyt Yön äänet on Kingin ensimmäinen novellikokoelma. Suomennos julkaistiin selvästi myöhemmin, ja vielä lyhennetyssä muodossa, sillä neljä alkuteoksen tarinaa on karsittu pois. Tästä huolimatta kokoelmaan kannattaa ehdottomasti tarttua.

Yön äänet on yllättävän hyvä, harkitsin täyden viiden tähden antamista. Kertomukset ovat korkeatasoisia, häiritseviä ja oikeasti pelottavia. Pidin eniten teoksen avaavasta lovecraftilaisesta "Jerusalemin osasta", se saattaa olla parasta, mitä King on kirjoittanut.

Muita suosikkejani ovat "Mörkö", "Joskus he tulevat takaisin" ja "Maissilapset". Novellien aiheet vaihtelevat, esimerkiksi "Portti" on scifitarina, eikä "Viimeisestä puolasta" löydy varsinaisia kauhuelementtejä. Jos Kingit paksut romaanit tuntuvat paisutetuilta, niin suosittelen Yön äänien lukemista.

Veren vangit on hieno vampyyrikirja ja herättää lukijan kiinnostuksen jatko-osiin. Kauhua odottaville romaani ei välttämättä toimi, ainakaan minua yksikään kohtaus ei pelottanut. Sen sijaan pidin teoksessa kirjoitustyylistä, tunnelmasta, hahmoista, kiehtovasta vampyyrimytologiasta, miljööstä ja filosofisista pohdinnoista.

Itsesääliä ei minusta ollut liikaa, vaikka jotkut ovat syyttäneet päähenkilö Louisia siitä. Kuten Helsingin Sanomien arvostelussa sanotaan, on Veren vangit "hienostunut, tyylikäs ja surumielinen romaani". Suosittelen aiheesta kiinnostuneille.

Olen miekka ja magia -kirjallisuuden ystävä, joten Lankhmarin varkaat teki vaikutuksen. Leiber kirjoittaa tyylilajia todella hyvin. Kokoelmassa minua häiritsi se, että "päätarina" Kohtalokkaita kohtaamisia Lankhmarissa on ennestään tuttu suomeksi antologiasta Velhojen valtakunta. Tämän lukemisesta oli kyllä niin pitkä aika, että kertomus toimi hyvin toisellakin kertaa.

Käännöksestä ei minulla ole mitään valittamista, oikoluvun läpäisseitä pikkuvirheitä löytyy kirjan loppupuolelta jonkin verran. Toivottavasti Lankhmar-sarjan suomentaminen jatkuu, kyseessä on sentään yksi fantasiakirjallisuuden klassikoista.

Talismaani kuuluu King-suosikkieni joukkoon, mutta täytyy tietenkin muistaa, että se on kirjoitettu yhdessä Peter Straubin kanssa. Romaani on todella paksu, mutta minusta kaikki luvut ovat tarpeellisia. Juonenkuljetus ei pituudesta huolimatta töki missään vaiheessa.

Kirja kuvaa päähenkilön vaellusta USAn itärannikolta Kaliforniaan, välillä oikeassa maailmassa, välillä fantasiamaailmassa. 12-vuotias Jack saa osakseen todella tylyä kohtelua, paikoin teos menee suorastaan sadismin puolelle. Keskiaika-tyylinen fantasiaulottuvuus kaksoisolentoineen on kiinnostava paikka. Kirjan loppupuolella tarina laimenee jonkin verran, yllättäviä käänteitä lopetuksesta ei löydy.

Katso ihmistä! on ihan hyvä kirja, muttei lähelläkään Moorcockin parhaita töitä. Tuntuu siltä, että mies osaa paremmin fantasian kuin scifin kirjoittamisen. Teos oli sujuvaa ja nopeaa luettavaa; pidin eniten muinaisen Palestiinan kuvaamisesta.

Moorcock myös kuljetti kiinnostavasti kahta tarinaa rinnakkain. Negatiivisella puolella päähenkilön psyyken vatvomista oli aivan liikaa, erityisesti seksuaalisen kehityksen kannalta. Antamani arvosana on "vahva" kolmonen.

Kirja ei hirveästi iskenyt, lasken sen Moorcockin heikompaan tuotantoon. Jherek Carnelian oli onnistunut päähenkilö, ja pidin siitä ajatuksesta, että tulevaisuuden ihmiset eivät ymmärrä tunteita. Myös seikkailu menneisyyden Lontoossa eteni vauhdikkaasti. Mutta kirjan sisältö oli makuuni vähän liian "sekoa".

Romaanin kiinnostavin asia löytyi yllättäen Moorcockin alkusanoista. Kirjailija pohti siinä mahdollisuutta, että Viimeisten aikojen valtiaat olisivat itse asiassa Kaaoksen herroja, joita vastaan Ikuisen sankarin muut ilmentymät (kuten Corum ja Elric) taistelevat.

Tämä synkkä romaani on ajallisesti Elric-saagan ensimmäinen osa ja toimii johdantona kaikille muille sarjan kirjoille. Se on myös ainoa, jossa näemme Elricin hallitsemassa keisarina valtaistuimellaan. Minä suosittelen vahvasti teosta, se on pakkoluettavaa kaikille fantasian harrastajille.

Albiinosta Elricistä sieluja syövine miekkoineen on tullut yksi genren arkkityypeistä. On usein vaikea sanoa, onko tämä Ikuisen Sankarin inkarnaatio hyvis vai pahis. Suomennettu kirja antaa onnistuneen kuvan sarjasta, se on Elric-seikkailu parhaimmillaan. En keksi muuta negatiivista sanottavaa kuin sen, että Myrskyntuoja-miekka nähdään vasta aivan lopussa, eikä sen kyvyistä saa vielä täyttä kuvaa.

Elric Melnibonélainen on upeasti kirjoitettu tarina, jossa tapahtuu koko ajan jotakin. Moorcockin mielikuvituksen rikkaus tulee hyvin esille, ja teos tuntuu olevan kokonaan vapaa Tolkienin vaikutuksesta. Tyylilajiksi voisi sanoa miekan & magian, mutta kirjailijalla on täysin oma otteensa. Suomennoksesta löytyvää Petri Hiltusen kuvitusta katselee ihan mielellään.

Purjehdus Bysanttiin koostuu kolmesta tarinasta, joista kaksi voisi luokitella pituutensa puolesta pienoisromaaneiksi. Kaikki voittivat ilmestyttyään jonkin kirjallisuuspalkinnon. En osaa valita suosikkiani, kokoelma on hyvin tasalaatuinen. Novelleissa käsitellään samoja teemoja.

Kertomukset eivät olleet mielestäni huipputasoa, mutta tykkäsin niistä paljon. Kirja ansaitsee kevyesti neljä tähteä. Tarinat muistuttavat tunnelmaltaan jonkin verran George R.R. Martinin scifinovelleja, erityisesti Salainen seuralainen. Kokoelma ei ole "kovaa" science fictionia, vaan Silverberg keskittyy elämän peruskysymyksiin.

Pastellikaupunki kolahti minuun täysillä. Kirja on scifiä, mutta sen tunnelma ja rakenne tuovat mieleen fantasiaromaanit. Yhtymäkohtia näyttäisi olevan erityisesti Michael Moorcockin tuotantoon. Harrison on kirjoittanut lisää Viriconiumin kaupunkiin sijoittuvia teoksia, mutta niitä ei ole suomennettu.

Pastellikaupungissa suurimman vaikutuksen teki sen tyyli, eli kuinka Harrison kertoi tarinansa. Kielenkäyttö oli erittäin kaunista, lukijan silmien eteen maalattiin vaikuttavia kuvia. Kirjailijan luoma maailma oli kiehtova, henkilöt onnistuneita ja tarinassa mukavasti toimintaa ja hienoja kohtauksia. Syvyyttäkin oli riittävästi.

Juoni oli kieltämättä varsin yksinkertainen, muttei Harrisonin valitsemassa tyylilajissa oikein muuta voi odottaakaan. Leena Peltosen suomennoksesta ei minulla ole mitään valittamista. Kirja oli 175-sivuisena juuri sopivan pituinen. Suosittelen vahvasti tämän teoksen lukemista, myös niille, jotka eivät yleensä pidä tieteiskirjallisuudesta.