Jussi

Luin teoksen englanniksi, joten käytän arviossa alkukielisiä termejä. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia.

Syksyllä 2004 ilmestynyt Shadowmarch avaa samannimisen trilogian. Kyseessä on kirjailijan ensimmäinen eeppinen fantasiasarja sitten Tarun kolmesta miekasta, välissä Williams kirjoitti muissa genreissä. Kirja on tavallaan "perinteistä" korkeafantasiaa, sillä mukana ovat haltioita ja kääpiöitä muistuttavat kansat. Toisaalta tuliaseet on jo keksitty, eikä juoni ole maailmanvalloitusta yrittävän Mustan ruhtinaan armeijoiden torjumista.

Kuten Taru kolmesta miekasta, Shadowmarch alkaa hitaasti. Lukeminenkin vaati paneutumista. Mutta Williams osaa kirjoittaa todella hyvin, parhaimmillaan hän on mielestäni unenomaisissa kohtauksissa. Kiinnostava juoni sisältää muun muassa poliittista juonittelua, ja henkilöt ovat uskottavia.

Shadowmarch on ehkä vähemmän kliseistä fantasiaa kuin Taru kolmesta miekasta. En ihmettele yhtään sitä, että teos löytyy useilta vuonna 2004 julkaistujen kirjojen suosittelulistoilta. Jos piti Tarusta kolmesta miekasta, kannattaa kokeilla Shadowmarchia.

Luin teoksen englanniksi, joten käytän arviossa alkukielisiä termejä.

Knife of Dreams on laajan Wheel of Time -sarjan 11. osa. Minusta kirja voittaa kolme edellistä, se on paras WoT-romaani sitten seitsemännen osan (A Crown of Swords). Tällä kertaa kirjassa jopa tapahtui oikeasti jotakin, ja muutama pitkään jatkunut juonilinja saatiin päätökseen. Kirjassa oli myös paljon toimintaa, ja useita salaisuuksia paljastettiin. KoD oli hyvää viihdettä, jos Andorin kruununperimys -juonikuviota ei lasketa mukaan. Ei tämä yksittäisenä teoksena kyllä mitenkään toiminut, jouduin alussa katsomaan netistä, keitä kaikki henkilöt ovat. Edellisen osan lukemisesta oli aikaa.

Parasta Knife of Dreamsissa oli ehkä lopunajan tunnelma. Kirjasta tuli selvästi ilmi, että Viimeinen taistelu on aivan käsillä. KoD myös koukutti mukavasti; se oli pakko lukea nopeasti loppuun, vaikka välissä olikin tylsiä kohtia. Viimeiseltä osalta voi odottaa jotain, sillä tämä oli liikahdus parempaan suuntaan.

Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia.

Luin teoksen englanniksi, joten käytän arviossa alkukielisiä termejä.

Knife of Dreams on laajan Wheel of Time -sarjan 11. osa. Minusta kirja voittaa kolme edellistä, se on paras WoT-romaani sitten seitsemännen osan (A Crown of Swords). Tällä kertaa kirjassa jopa tapahtui oikeasti jotakin, ja muutama pitkään jatkunut juonilinja saatiin päätökseen. Kirjassa oli myös paljon toimintaa, ja useita salaisuuksia paljastettiin. KoD oli hyvää viihdettä, jos Andorin kruununperimys -juonikuviota ei lasketa mukaan. Ei tämä yksittäisenä teoksena kyllä mitenkään toiminut, jouduin alussa katsomaan netistä, keitä kaikki henkilöt ovat. Edellisen osan lukemisesta oli aikaa.

Parasta Knife of Dreamsissa oli ehkä lopunajan tunnelma. Kirjasta tuli selvästi ilmi, että Viimeinen taistelu on aivan käsillä. KoD myös koukutti mukavasti; se oli pakko lukea nopeasti loppuun, vaikka välissä olikin tylsiä kohtia. Viimeiseltä osalta voi odottaa jotain, sillä tämä oli liikahdus parempaan suuntaan.

Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia.

Koska trilogian avausosa on pilkottu suomennoksessa kolmeen niteeseen, kannattaa lukea kaikki kolme yhteen menoon. Näin saa oikean kuvan romaanista. Taru kolmesta miekasta on minusta hyvä, muttei mikään huippusarja. Tarina on perinteinen, kyökkipojasta sankariksi, mutta Williamsin kerronta on sujuvaa, henkilöt kiinnostavia ja maailma historioineen ja kansoineen taitavasti luotu.

Ensimmäisellä lukukerralla Velhon oppipojan alkupuoli vaikutti todella tylsältä, jätin kirjan välillä kesken. Sarjan uusintakierroksella alku ei tuntunut kärsimykseltä vaan pystyi kiinnittämään huomiota eri asioihin. Williams on parhaimmillaan tunnelman kuvauksessa, kuten kohtauksessa, jossa saavutaan veneellä hylättyyn sithien kaupunkiin metsässä. Taru kolmesta miekasta herätti aikoinaan kiinnostukseni Velhon oppipojan lopulla, kun kuvattiin päähenkilön harhailua Hayholtin linnan alapuolisissa käytävissä.

Koska trilogian avausosa on pilkottu suomennoksessa kolmeen niteeseen, kannattaa lukea kaikki kolme yhteen menoon. Näin saa oikean kuvan romaanista. Taru kolmesta miekasta on minusta hyvä, muttei mikään huippusarja. Tarina on perinteinen, kyökkipojasta sankariksi, mutta Williamsin kerronta on sujuvaa, henkilöt kiinnostavia ja maailma historioineen ja kansoineen taitavasti luotu.

Ensimmäisellä lukukerralla Velhon oppipojan alkupuoli vaikutti todella tylsältä, jätin kirjan välillä kesken. Sarjan uusintakierroksella alku ei tuntunut kärsimykseltä vaan pystyi kiinnittämään huomiota eri asioihin. Williams on parhaimmillaan tunnelman kuvauksessa, kuten kohtauksessa, jossa saavutaan veneellä hylättyyn sithien kaupunkiin metsässä. Taru kolmesta miekasta herätti aikoinaan kiinnostukseni Velhon oppipojan lopulla, kun kuvattiin päähenkilön harhailua Hayholtin linnan alapuolisissa käytävissä.

Koska trilogian avausosa on pilkottu suomennoksessa kolmeen niteeseen, kannattaa lukea kaikki kolme yhteen menoon. Näin saa oikean kuvan romaanista. Taru kolmesta miekasta on minusta hyvä, muttei mikään huippusarja. Tarina on perinteinen, kyökkipojasta sankariksi, mutta Williamsin kerronta on sujuvaa, henkilöt kiinnostavia ja maailma historioineen ja kansoineen taitavasti luotu.

Ensimmäisellä lukukerralla Velhon oppipojan alkupuoli vaikutti todella tylsältä, jätin kirjan välillä kesken. Sarjan uusintakierroksella alku ei tuntunut kärsimykseltä vaan pystyi kiinnittämään huomiota eri asioihin. Williams on parhaimmillaan tunnelman kuvauksessa, kuten kohtauksessa, jossa saavutaan veneellä hylättyyn sithien kaupunkiin metsässä. Taru kolmesta miekasta herätti aikoinaan kiinnostukseni Velhon oppipojan lopulla, kun kuvattiin päähenkilön harhailua Hayholtin linnan alapuolisissa käytävissä.

Luin teoksen englanniksi, joten käytän tässä arviossa alkukielisiä termejä. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia.

Shadowplay oli parempi kuin trilogian avausosa, pidin romaanista yllättävän paljon. Shadowmarch oli minusta hyvä, mutta tässä tapahtui paljon enemmän. Jumalista, qarien motiiveista ja autarkin tavoitteista opittiin lisää. Lisäksi uudet näkökulmahenkilöt laajensivat tarinaa.

Williamsia on kiva lukea, pidän paljon hänen kirjoitustyylistään, vaikka se on välillä hyvin kuvailevaa. Monet paikannimet ja käsitteiden nimet tuntuivat kauniilta. Mielestäni kirjan paras juonilinja oli Barrickista ja Vansenista kertova, siinä oli sopivan surrealistinen tunnelma. Kahden osan perusteella Shadowmarch-trilogia on parempi kuin Taru kolmesta miekasta, sarjan päätösosaa jää odottamaan malttamattomana.

Luin teoksen englanniksi, joten käytän tässä arviossa alkukielisiä termejä. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia.

Shadowplay oli parempi kuin trilogian avausosa, pidin romaanista yllättävän paljon. Shadowmarch oli minusta hyvä, mutta tässä tapahtui paljon enemmän. Jumalista, qarien motiiveista ja autarkin tavoitteista opittiin lisää. Lisäksi uudet näkökulmahenkilöt laajensivat tarinaa.

Williamsia on kiva lukea, pidän paljon hänen kirjoitustyylistään, vaikka se on välillä hyvin kuvailevaa. Monet paikannimet ja käsitteiden nimet tuntuivat kauniilta. Mielestäni kirjan paras juonilinja oli Barrickista ja Vansenista kertova, siinä oli sopivan surrealistinen tunnelma. Kahden osan perusteella Shadowmarch-trilogia on parempi kuin Taru kolmesta miekasta, sarjan päätösosaa jää odottamaan malttamattomana.

Kuninkaan lohikäärme on Naomi Novikikin hypetetty esikoisteos, joka avaa Temeraire-sarjan. Täytyy sanoa, että kirjasta ei pahemmin löydy syvyyttä, vaan se on puhdasta viihdettä. Teos on helppolukuinen, vauhdikas ja varsin lyhyt alle 300-sivuisena. Mutta minä pidin, kirjailija ei varmasti ole vakavampaan pyrkinytkään.

Romaanin idea, älykkäät ja miehitetyt lohikäärmeet sodankäynnissä tuliaseiden aikakaudella, on hieno ja omaperäinen. Lopputaistelu oli kirjoitettu todella jännittävästi, ja tarinan maailma kiinnostaa minua. Päähenkilö Laurence on ajanjakson moraalikäsityksineen onnistunut hahmo, hänen ja Temeraire-lohikäärmeen suhdetta kuvattiin hyvin.

Kuninkaan lohikäärmettä voi pitää vastapainona vakaville ja synkille fantasiasaagoille. Toivottavasti WSOY jatkaa sarjan suomentamista.

Pidin kirjasta, Deathly Hallows oli onnistunut lopetus sarjalle. Toisaalta en ole varsinainen Potter-fani, kaikki osat olen lukenut vain kerran. Rowlingin sarja on hyvä muttei mitenkään erityisen hieno. Minusta taso nousi ensimmäisten kirjojen jälkeen tarinan muututtua aikuisemmaksi.

Viimeisessä kirjassa oli sopivan synkkä tunnelma, esimerkiksi porukkaa kuoli jatkuvasti. Half-Blood Princessä minua häiritsi se, ettei loppua lukuun ottamatta romaanissa tuntunut tapahtuvan oikein mitään. Deathly Hallowsissa taas oli toimintaa koko ajan, mielestäni myös telttailujaksossa. Kiinnostavin juoni oli hallow'heihin ja Dumbledoren menneisyyteen liittyvä – Grindelwald paljastui mielenkiintoiseksi hahmoksi. Pidin myös siitä, että tällä kertaa ei ollut koulunkäyntiä.

Epilogi oli vähän turha, mutta selvisihän siitä Harryn kunnioitus Snapea kohtaan, ja Slytherin-tuvalle annettiin tavallaan synninpäästö. Tykkäsin kirjassa siitä, miten tapahtumia kerrottiin rinnakkain Voldemortin näkökulmasta (Harryn arven kautta). Lopputaistelu Hogwartsissa oli myös hieno.

Avalonin usvat ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Kirja oli ylipitkä, paikoin raskas ja makuuni liian saippuaoopperamainen. Näkökulmahenkilöistä vain yksi oli täysin toimiva, Morgaine. Hänen tarinaansa oli kiinnostava seurata, mutta pahimmillaan Bradleyn hahmot melkein tappoivat lukuinnon. Esimerkiksi Gwenhwyfar oli jotain kauheaa, naisesta ei pahemmin johdonmukaisuutta löytynyt.

Avalonin usvien kiinnostavin anti oli kuningas Arthurin tarujen uudelleentulkinta, siinä kirjailija onnistui. Myös päätös kertoa koko tarina vain naisten näkökulmasta oli hyvä idea. Kirja ei kuitenkaan innostanut tarttumaan Bradleyn muuhun tuotantoon, kuten vaikka Avalon-sarjan seuraaviin osiin.

Valkoiset omenat ei pärjännyt ensimmäiselle Carroll-suomennokselle, Naurujen maalle. Kirja tuntui kiinnostavista ideoista huolimatta sekavalta ja pikkunäppärältä, sekä pääparin rakkauden kuvailu alkoi tarinan edetessä lähinnä ärsyttää.

Annoin kuitenkin kolme tähteä, sillä romaani oli sujuvasti kirjoitettu ja helppolukuinen. Valkoisista omenista löytyi myös onnistuneita kohtia, mutta kokonaisuus ei vain toiminut. Jos Carrollin suomentamista jatketaan, toivon, että valitaan jokin onnistuneempi teos.