Keskiyön kyyhkynen

Tarina kirjassa eteni sopivaa vauhtia ja pidin siitä, että Pimeyden suudelmassa oli vahvasti esillä päähenkilöiden lisäksi myös muut valtiaat. Edtenkin Paris, joka on ehdottomasti yksi suosikeistani. Lucian oli mielyttävää seuraa alusta loppuun asti ja Anyan tarinaa oli yllättävää seurata. Kaipasin kuitenkin jotain enemmän. Ehkä sitä on odotettavissa seuraavassa osassa.

Perijätär oli mielestäni sarjan paras osa. Samaistuin  Eadlyniin paremmin kuin Americaan ja hän vaikutti enemmän luonnolliselta. Kaikki hahmot tuntuivat hyvin mietityiltä ja sopivat tarinaan. Pidin siitä, että jokaisella oli oma piirre, joka tuotiin selvästi esille. Tuntui hieman hämmentävältä lukea kirjaa, johon oli otettu mukaan Suomi... Jokatapauksessa juoni oli mukaansa tempaava ja loppu sai jo hamuamaan seuraavaa osaa. Valitettavasti se julkaistaan vasta keväällä...  

Kuninkaan kahleet oli lievä pettymys aiempaan osaan verraten. Odotin jotain enemmän, mutta kirjan ensimmäiset sykähdyttävät tapahtumat sijoittuivat vasta reilusti yli puolivälin. Maven oli kirjassa paljon esillä, mutta lähinnä vain häiritsi ja ärsytti lukukokemusta. Mare taas tuntui muuttuneen hahmona suuresti, eikä suunta ollut minulle mieluinen. Häneen joutui tutustumaan uudelleen ja miettimään onko halua lukea kirjaa loppuun. Muita hahmoja tuotiin hyvin esiin luonteensa omaisesti ja kuvailu oli kirjassa jälleen taitavaa sekä mieleenpainuvaa. Kaipasin Calin läsnäoloa kirjan edetessä puoliväliin, mutta lopulta hänetkin saatiin mukaan. Kuninkaan kahleet oli hieman pitkästyttävä ja jouduin lukemaan sen osissa, jotta kiinnostukseni pysyisi kasassa. Mielestäni Victoria Aveyardin olisi kannattanut jättää sarja kaksiosaiseksi.

Odotin kovasti Legioonan ilmestymistä ja toivoin jotakin mullistavaa. No, ihan siihen ei päästy.... Juonesta puuttui intohimo aivan täysin, enkä käsittänyt Emberin sekoilua. Miksi hänen on niin väikea tajuta, että Riley on ainoa oikea vaihtoehto?! No, Garret jatkoi tavanomaista (lue ärsyttävää) käytöstään ja sai minut repimään hiuksiani. Hänen pitäisi jo oikeasti ymmärtää olevansa väärässä kirjasarjassa ja palata omaan gentreensä. Kirja oli kuitenkin hyvin kirjoitettu ja veti mukaansa. Dante oli hyvä hahmo ja kehittyi, kuten vihollisen kuuluukin. Käännekohtia oli hyvin ja Riley toi mukaan oikean määrän säpinää. Legioona oli jotain erillaista. Yritän vieläkin päättää, oliko se hyvä vai huono asia.

Odotukseni tätä kirjaa kohtaan eivät olleet korkeat. Oli jo aikaa siitä, kun olin lukenut sarjan aiemman osan. Tämä kirja kuitenkin tuntui erilaiselta alusta asti. Lieneekö syynä Isaac, joka oli loistava valinta päähenkilöksi vai Jim, josta esiin tuli uusia puolia. Joka tapauksessa Himo toivotti juonenkäänteet ja arvoitukset sisäänsä. Pidin kirjasta, tosin Isaac häiritsi minua päätöksillään parissa kohdassa.

Kuoleman salaliitto ei vetänyt alussa mukaansa sarjan edellisten osien tapaan. Kerros kerrokselta se kuitenkin syveni ja sytytti sitten arvaamatta lukijansa.  Juoni oli mielekäs ja arvaamattomia käänteitäkin löytyi. Roarke oli hahmoista jälleen suosikkini ja lumoava itsensä. Eve taas alkoi hieman kyllästyttää minua ikuisten ongelmiensa kanssa. Luulisi, että hänen menneisyydestään olisi jo päästy eteenpäin, mutta aina jäädään jumiin lapsuuteen. Even ja Roarkeen avioliiton olisin toivonut syvenevän. Kirja oli kaiken kaikkiaan.... hyvä. 

Sain viimein käsiini Yön kirouksen ja aloitin lukemisen innoissani. Odotukset tätä kirjaa kohti olivat suuret. Alku oli hyvä, mutta tuntui, että nyt kaikki tapahtuu liian nopeasti. Tapahtumia oli hyvin ja hahmot olivat persoonallisia, vaikka kaikkiin ei vielä päässty syvemmin. Minusta Ashleyn ja Maddoxin ei pitäisi olla alussa niin luottavaisia toisiaan kohtaan, sillä loppu on arvattavissa parin ensimmäisen aukeaman jälkeen. Liian nopeat tunneketjut kuuluvat kyllä Harlequinin kirjoihin, joten ei tässä kirjassa turhaan jossiteltu. Yön kirous ei ollut pettymys, mutta ei suuremmin yllätyskään. Toivon seuraavan kirjan olevan jotakin enemmän.

Aloittaessani Caravalin en tiennyt mitä tältä kirjalta olisin odottanut. Yleensä kirjailijan esikoisromaani määrittää, tulenko lukemaan kyseisen kirjailijan muita teoksia. No, voin sanoa että olen ensimmäisenä ryntäämässä Stephanine Garberin tulevien kirjojen luo! Garber loi kirjan, joka oli aivan uusi siemaus kategoriassaan. En löytänyt tästä yhtään samankaltaisia juonen pätkiä tai henkilöitä, kuin muissa lukemissani kirjoissa.

Garaval oli täynnä mysteereitä ja arvoituksia jotka hukuttivat mukaansa. Tulevaa oli mahdoton arvata ja varjoissa välähteli salaperäisyys. Epilogi sai minut kaipaamaan jatko-osaa ja toivon, että sellainen saapuu! Garavalia ei todellakaan kannata jättää lukematta, vaikka vähän ennen loppua tarina jotenkin hieman lopahtaa, mutta kasvaa kokoon loppua kohti! Et ole lukenut seikkailua, jos et avaa Garavalia.

Nostin Sotilaat käteeni jo pariin otteeseen, mutta alku ei temmannut mukaansa, joten sain sen luettua vasta nyt. Matelevan alun jälkeen kirja imi itseensä ja miellytti lukukokemuksena. Ember palloili kahden tulen välissä eikä osannut valita. (Riley oli ilmiselvä oikea vaihtoehto, joten toimintaa Ember!) Jos tilenne jatkuisi samana, sarja kiertää ympyrää. Danten ja Emberin sisaruus taas toi mieleen Trichin ja Calebin suhteen Veronica Rothin Kapinallisessa. Loppu taas... Niin no saadaanhan seuraava osa ainakin aloitettua mielenkiintoisesta kohdasta. Toimintaa olisi toki voinut olla enemmän. Emberin näkökulmasta olisin halunnut lukea suurimman osan kirjasta, sillä hän on päähenkilö, mutta hän jäikin hieman taka-alalle.

Ainoa oli sarjasta se kirja, jota eniten odotin. Aiemmat kirjat olivat saaneet minut mukaansa ja tunnelma oli korkealla, kun aloitin tämän kirjan. No täytyy sanoa että petyin hieman. Tapahtumia oli ja juoni kulki hyvin. Mielenkiintoista luettavaa ja palatsi oli juuri oike miljöö tälle tarinalle. Ongelma piili kuitenkin henkilöissä. America oli ihastuttava ja hyvä päähenkilönä. Mutta Maxon.... Hän vain oli liian kiltti ja tylsä minun makuuni! Aspen oli koko ajan se, joka kiinnitti huomioni ja sai minut toivomaan tulevaisuutta hänen ja American välille. Aspenista löytyi paloa ja tämä olisi ollut loistava Maxonin tilalle! Kokonaisuus oli ihan hyvää luettavaa ja varsinkin lopussa oleva katkelma seuraavasta osasta (Perijätär) sai mielenkiintoni heräämään! Odotan siis sen julkaisua!

Ensin on sanottava, että vihasin tätä kirjaa. Juoni oli pakotetun oloinen ja sekasortoa täynnä. Tästä ei saanut oikein mitään irti. Lucy oli sinänsä hyvä hahmo, mutta ei sopinut tarinaan. James taas tuntui seilaavan aivan eri aalloilla. Positiivistä oli ainoastaan Damien mukana olo, mutta hänkään ei pysty kaikkeen... Ymmärrän tämän olevan itsenäinen jatko-osa sarjalle, mutta Shaynena olisin kyllä jättänyt sarjan edelliseen osaan! Tämä vain pilaa hyvän kirjasarjan imagon. Kirjan loppu tuntuu viittaavan vielä yhteen itsenäiseen osaan, mutta jos näin on, sitä ei ole suomennettu. Minulta ei löydy intoa edes aloittaa toista jatko-osaa, jos sellainen olisi. Eli hyvät ihmiset, jättäkää sarjan lukeminen edelliseen osaan älkääkä tarttuko tähän kirjaan! Tulette nimittäin katumaan ellette tee niin.