Surunhauras, lasinterävä

Enpä ole aikoihin lukenut mitään yhtä kaunista kuin Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä! Erityisesti vaikutuksen teki Surukauriin saaret, saarten kansa ja heidän uskomusjärjestelmänsä ja siihen liittyvä problematiikka. Jos näet kauriin vain vilahdukselta, vältyt suurilta suruilta. Mutta jos näet kauriin tarkemmin, ehkä jopa uppoat sen suuriin tummiin silmiin, saat elämässäsi kokea myös suurta surua. Vähän kuin elämä itse, useimmiten kaikelle suurelle ja kauniille antautuminen tuo mukanaan myös surua. 

Kirjassa oli siis kaunista symboliikkaa. Henkilöt olivat nautittavan moniulotteisia, jokainen joutui kehittymään tapahtumien myötä. Henkilöiden tarpeet ja tunteet olivat myös mukavan moninaiset. Pidin paljon kirjailijan tavasta käsitellä valtaa, hyväksikäyttöä ja yksipuolisia tunteita. Innoittavaa oli tapa, jolla henkilöt jättivät epätyydyttävät elämäntilanteet taakseen ja uskalsivat ottaa vastaan uutta. 

Kirjan käsittelemät teemat ovat suhteellisen painavia mutta ne on puettu antoisan juonen lomaan. Kaiken kruunaa kirjailijan sujuva kieli. Onko kirja sitten nuortenkirja? En tiedä. Suosittelisin itse sitä nuorelle aikuiselle/aikuiselle. Ainakaan siihen ei kannata tarttua jos kaipaa vain vauhdikasta seikkailua. Se on sitäkin mutta paljon muutakin. Kirja on nimensä mukaisesti hauras mutta se myös viiltää. Kuten elämä.      

Surunhauras, lasinterävä oli lopulta täysin erilainen teos kuin olin odottanut takakannen ja Enorannan edellisen kirjan perusteella (joka ei sekään ollut huono). Tarina oli mieletön, ehkä se on paras sana kuvaamaan kirjaa. Upea, hämmästyttävä. Kirjaa lukiessa tuntui, kuin tarina olisi vain soljunut kirjailijasta ulos, koska eihän kukaan voi keksiä tälläistä. Surukauriin saaria ja Merennielemän toria ja Viidakkolaaksoa ja Sidrineian lasinkirkasta prinsessaa. Ja se kuinka tarina koottiin ja kerrottiin ja kuinka tarina aukeni lukijalle oli hurmaavaa ja surullista ja nokkelaa ja jotenkin hyvin omintakeista.

Enorannalla on hämmästyttävä kyky kuvailla kaikkea ja saada lukija melkein näkemään asiat silmiensä edessä. Kuvailu ei ole niinkään runsasta vaan jotenkin salamyhkäisempää ja älykkäämpää, oivaltavaa. 

Tiedän, että ihmiset pitävät erilaisista asioista, mutta silti olen hieman hämmentynyt, että tätä kirjaa ei ole  ylistetty tämän enempää.

Olin kuullut Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävästä niin paljon hyvää, että päätin ottaa sen lukulistalleni. Toisin kuin Enorannalta aikaisemmin lukemani ja vaikutuksen tehnyt Nokkosvallankumous, tuntui Surunhauras, lasinterävä hieman naiivilta ja kiinnostavasta maailmastaan huolimatta vähemmän koukuttavalta.

Surukauriiden saaret, Virtaava ja Ahmima ovat saaneet olla rauhassa vuosisatojen ajan. Eristyksissä asuneet ihmiset ovat kehittäneet oman kulttuurin, joka suuresti eroaa siitä, millaisen heidän saarelle saapuneet esi-isänsä omasivat. Esimerkiksi heidän uskontonsa on muovautunut surukauriiden ympärille. Surukauris kertoo jokaiselle saarelaiselle kuusivuotissyntymäpäivänä kuinka paljon surua tämä tulee kokemaan elämänsä aikana. 

Toisaalla on Läntinen merimanner ja sen merkittävin alue, Sidrineian niemimaa. Sidrineiassa naiset ovat olleet vallan kahvassa viimeisten 500 vuoden ajan. Miesten arvostus on pikkuhiljaa laskenut sille tasolle, että näistä on vain muutamiin inhottavimpiin töihin. Ja lasten tekemiseen. (Vrt. Jan Salminen: Äidinmaa). Niemimaan hallitsijana on nuori Lasinkirkas prinsessa Sadeia. Sidrineian merkittävin vientituote on lasi, mitä moninaisimmissa muodoissaan. Lasiesineitä tekevät prinsessan hovinaiset, lasittaret, maan parhaat lasinpuhaltajat. 

Tarinaa kerrotaan usean näkökulman kautta, jolloin saadaan syvyyttää erilaisissa miljöissä asuneiden hahmojen päänsisäiseen maailmaan. Surunhauras, lasinterävä ottaa aikansa avautuessaan. Viimeiset 100 sivua ovat kuitenkin hyvin toiminnallisia. Jäin silti odottamaan lopputaistelulta paljon enemmän. Sana voi olla miekkaa mahtavampi, mutta jo Stephenie Meyerin Aamunkoissa nähtiin vastaava eeppisen, kauan pohjustetun taistelun kasaan kuivuminen.

Tartuin kirjaan syystä, että olin lukenut Enorannan edellisen teoksen ja halusin tietää oliko hän kehittynyt yhtään.
Edellisen tapaan kirja oli vaikealukuinen ja hitaasti mukaan päästävä. Minulla meni peräti puoli kirjaa kunnes tajusin kunnolla mistä oli kyse. En tiedä johtuiko se juuri vaikea lukuisuudesta vaiko pitkistä tauoista, mitä lukemisen väliin tuli.
Nyt kirjan lukemisen jälkeen kun mietin tajuan myös, että en muista sisällöstä melkeinpä mitään. Kyllä minä juonen muistan, mutta en pieniä kivoja yksityiskohtia. Aivan kuin kirjassa olisi ollut pelkästään alku, keskikohta ja loppu. Eikä loppukaan kyllä mikään hääppöinen ollut.
Lisäksi idea oli aluksi hyvin vaikeasti hahmoitettava, mutta kun se hahmoitti siitä oli itse asiassa järkeä.
Pidin kirjan hahmoista. He olivat kaikki omalla tavallaan omaperäisiä. Lisäksi se, että heistä huokui epätäydellisyys oli ihanaa. Kerrankin realistisia hahmoja! En voi oikein enää muuta sanoa kuin, että kirja oli hyvä.
Suosittelen!