Minä

Muutama vuosi sitten kirjoitin lyhyen tekstin. Siitä seurasi tusinoittain sivuja lisää tekstiä ja korjauksia, mutta oma pieni "kuolemattomuuteni" sai syntymänsä. Kirjallinen tekstiä. (Kärsin edelleen julkaisukammosta, vaikka jo kaksi kirjailija ystävääni ovat rohkaiseet minua lähettämään se eteenpäin.) No, tästä se kaikki lähti. (Kirjotusvirheitä on, kiitos nelikielisyyden ja lukihäirän! (Senkin myönnän..))     Loppuajasta seisoin useasti makuuhuoneeni ikkunan äärellä, odottaen. Näin mieheni ja lapseni leikkivän pihalla kesäisellä ja tuoksuvalla nurmikolla, suurien vaahteroiden ojentaen suuria oksiaan suojelevasti perheeni ylle. Tein kaikkeni mieheni ja lapsieni eteen, palvoin heitä. Minulta ei kertakaikkiaan puuttunut mitään.   Näin unen, jonka herättyään muistaa punastellen, joskus jopa häpeillen. Siitä ei halua puhua tai joskus jopa edes muistaa. Minä heräsin kiihkon vallassa. Polte suonissani ja jokaisessa solussani. Unen jälkeen en osannut enää elää tai olla mieheni kanssa niinkuin ennen, odotin jotakin, palavasti. Tunsin aina katseen ihollani, kotona, kaupan jonossa, kuin hekuvan tatuoinnin. Kosteana loppukesän illasta, seisoin ikkunassani. Hahmoja erotti vain sateen rummuttama valkea vaahto; auto, pihan lelut ja aidan. Kadulla seisoi hahmo, joka ei kuulunut siihen. Tunsin katseen hyväilevän ihoani ja tunsin hymyn, joka kutsui minua. Kiihkoni kuohui ja huokaukseni oli painava, kuin kuolevan henkäys. Jätin osan minusta nukkuvaan talooni. Astuin ulos paljain varpain, sateen humina ja vereni kuohu kaikui korvissani. Hahmo seisoi liikkumattomana sadeverhon toisella puolella. Hän oli se, jota olin odottanut.   Sadehunnun takaa, tunsin kutsuvan hymyn. Kuin koira, seurasin hahmoa läpi kaupungin. Kun hän pysähty, sydämmeni tahti kiihtyi. Kun hän kääntyi näin silmät ja hymyn. Hän oli kaunis, niin kaunis. Hän oli jumalainen. Jokaisella askeleella minua kohti, sydämmeni vapisi. En voinut paeta, olin hänen lumouksensa vanki. Suljin silmäni. Käsi kosketti kaulaani. Nousi niskaani ja tarttui hiuksiini, varmasti ja kovaa. "Huutosi kuului maailman ääriin. Kutsusi on vastustamaton." Kuului kuiskaus korvaani vasten. Sinä iltana tekisin ensimmäiset syntini. Kielsin perheeni, petin rakkaat lapseni. Suurin syntini. Halusin maailman unohtavan minut. Kielsin itseni. Toinen syntini. Minä en voinnut valita. Itsekäs kohtaloni oli näin määrännyt, kohtaloni, jolla oli oma tahto. Kiihkoni puna oli syvempi kuin vereni, joka valui selkääni pitkin iskeytyessäni tiiliseinää vasten. Ranteeni olivat hänen kahleissaan. Tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Jokainen suudelma ihollani kasvatti kiihkoni poltetta. Voi, miltä tuntui kehojemme rytmi. Olin altruisti, annoin itseni ja hän otti, kaiken. Vajosin syvyyksiin, mutta sisälleni oli syttynyt pieni valo.   Onko elämänkaaremme lyhyt? Onko se lyhyt, vaikka saisimme kokea kaikki? Nähdä maailman ihmeet ja kuulla kaunein musiikki? Tuntea pahin tuska ja kokea huumaavin nautinto? Se ei tahdo riittää. Askeetti antaa itsensä kokonaan ja hedonisti haluaa kaiken nautinnon ja turmeluksen. Kumpi on se, joka elää elämänsä täydellisyydessään? Minä, annoin kaikki elämäni rikkaudet ja maksoin verelläni, mutta halusin myös kaikki takaisin, mahdollisuuden kokea kaikki uudestaan, olisin askeetti, joka antautuisi hurmioon. Minusta oli tullut kuolematon.   Sade oli lakannut, heräsin horteestani. Tunsin pimeyden pehmeän verhon kietovan minut hellään kohtuunsa. Hymyilin. Tunsin sisälläni ikuisuuden poltteen, otteen jonka kourasta en haluaisi päästä. Hengitin ensimmäistä kertaa ilmaa, jonka tuoksut saivat minut hehkumaan. Astuin tyhjään puistoon, jonka kauneutta kuu maalasi. Vihreys ei ollut ikinä olut niin syvää ja kiehtovaa. Kierin kosteassa ruohikossa, tunsin jokaisen korren ihollani kuin taiteilijan siveltimet. Jokainen pisara joka jäi iholleni, loisti kuin tähti. Olin kaunis, satumainen, minua ruokki nyt vain kuolema. Sisälläni kehräsi jano. Jota ei sammuttaisi hunajainen viini taikka mehukkain omena. Liha olisi vain nautintoa varten ja ruoka tuskainen muisto, jotain mitä minustakin oli syntynyt. Näin kaiken lakastuvan, vanhenevan. Tunsin ajan juoksevan, kuin vuoksen, jonka rannalla seisoin nyt hymyillen.

Hyvin kirjoitettu, upottava teksti. Ei lainkaan liian pitkä, mutta sisältö kävi ilmi. Erittäin kaunista kuvailua, ihania sanavalintoja ja erittäin selkeä kertojanääni.   Hieno teksti. :heart:

Itse tarinan perusrunko oli hyvä. Suuren mittakaavan tapahtumista lukijalle kerrotaan tarpeeksi, että johtopäätökset osaa vetää, mutta ei liikaa, niin ettei synny alleviivattua oloa. Tätä kiitän.   Se, mitä tarinassa kritisoin, oli liika kielellä kikkaileminen. Kuvailevia adjektiiveja käytettiin aivan liikaa, samoin kielikuvia. Erilaiset listat ja kysymyslistat olivat myös ongelma. Nämä eivät myöskään varsinaisesti vineet tarinaa eteenpäin, vaan olivat lähinnä täytettä. Kun kohtaan lukijana tällaista, ryhdyn sivuttamaan kaikki kielelliset yksityiskohdat ja yritän valikoida suuret suuntalinjat sieltä seasta.   Kielellisten tehokeinojen käyttöä ei kokonaan kannata unohtaa. Suosittelisin kuitenkin, että harjoittelisit suorasanaisemman tekstin kirjoittamista ja käyttäisit tehokeinokykyjäsi vain paikoitellen, tärkeää seikkaa korostaaksesi.   Seksin ja kuoleman liittäminen yhteen on hiukan klisee, enkä nähnyt tässä tarinassa oikein uutta näkökulmaa kaikkeen aiheesta aiemmin sanottuun verrattuna. Näin ollen aihevalinta vaikutti hiukan tekotaiteelliselta.