Viimeisen kuninkaan satama

Kirjotin tän eilen yhdeltä istumalta suoraan ideasta tekstiksi. En oo kirjottanu kaunokirjallista proosaa ihan vaan omaks ilokseni pitkään aikaan ja tää synty jotenkin aiheettoman helposti. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kyseessä on pidemmän tekstin epilogi, saa nähdä miten tässä käy. Oon vasta kerran oikolukenu tän, joten kielellisistäkin jutuista saa nillittää, mutta kaipaan eniten palautetta sisällöstä.   --- --- ---   Viimeisen kuninkaan satama   Hän oli lähinnä vain mytty sohvannurkassa, käpertyneenä teekuppinsa ympärille. Se näytti valtavalta hänen käsissään. Tee tuoksui aavistuksen imelältä, mutta sen maussa oli syksyistä alakuloa. Ikkunoiden alta ohi ajavan auton valot saivat hämärän liikkeeseen; se siveli kirjojen selkämyksiä ja katosi sitten katonrajaan. Yritin hahmotella hänen kasvojaan takkuisten hiusten ja hupun heittämien varjojen seasta. Kuin vastauksena hän käänsi katseensa ulos ikkunasta.   ”Täällä on niin kaunista”, hän mutisi hiljaa. Kaunista? Sade jatkui edelleen, katulamppu valaisi pisarat niiden kiitäessä ohi. Ikkunat olivat likaiset, mutta sitä hän ei tuntunut huomaavaan. Niin, ehkä täällä oli kaunista. ”Ja lämmintä”, hän jatkoi vetäen polvensa tiukemmin kehoaan vasten. Hänen sekalaiset vaatteensa olivat märät, tietysti, housunlahkeet ainakin.   ”Sä voit käydä suihkussa lämmittelemässä. Ja mä voisin kaivaa sulle jotain kuivaa päälle.” Hän katsoi minuun. Ilmeen tulkitseminen osoittautui pian mahdottomaksi. Kasvot eivät kertoneet mitään. ”Ei tarvitse”, hän kuiskasi ja heitti katseensa takaisin kadulle. Hän antoi minun ottaa teekuppinsa, pohjalla oli vielä hieman, mutta se oli varmasti kylmennyt. ”Mikä sinä sanoitkaan tämän paikan olevan nimeltään?” hän kysyi viedessäni kuppeja keittiöön.   ”Port Arthur on tää kaupunginosa.” Huuhtelin molemmat kupit lavuaarissa. Vilkaisin olohuoneeseen, hän tuijotti yhä ulos ikkunasta. ”Sanoitko sä jotain?” kysyin epävarmana olinko erottanut sanoja veden kohinalta. Hänen huulensa liikkuivat, maistelivat sanoja. Hänen kääntyessään minuun päin pieni hymynkare sai hänen silmänsä pakenemaan kuoppiinsa. ”Port Arthur”, hän lopulta sanoi ääneen. ”Viimeisen kuninkaan satama.”   ”Kuninkaan? Ei, kun tää on saanu nimensä jostain venäläisestä kaupungista. Jossain Tyynenmeren rannalla.” Hän nousi ylös äkisti, kuin sähköiskun ajamana. ”Mitä sinä sanoit?” Huppu oli lennähtänyt päästä hänen noustessaan. ”Niin, että Venäjällä.” Hän liikkui nopeasti, se näytti kummalta, kun sitä vertasi häntä aiemmin hallinneeseen kohmeuteen. Hän kiirehti luokseni, aivan liki. Hänen silmänsä vilistivät seinästä toiseen. ”Missä mä olen, mikä paikka tää on?” hän supatti kiireesti.   ”Siis... sä oot Portsassa. Turussa.” Hänen katseensa pysähtyi. ”Ih... ihmisten maailmassa?” Tuijotin häntä. Ihmisten maailmassa? Mitä ihmettä hän tarkoitti? ”Mun täytyy mennä”, hän kuiskasi kiskaisten hupun takaisin päähänsä. ”Kiitos... kiitos teestä”, hän hengähti eteisestä. Hän vilkaisi minua huppunsa hämärästä. ”Odota!” minä huusin jo kiinni lyödylle ulko-ovelle. Hän oli poissa yhtä yllättäen kuin oli saapunutkin; jäljelle jäivät vain siivilästä karanneet teenlehdet kupin pohjalla ja olohuoneen pöydälle unohtunut huivi.

Kappalejaossa (olisin toivonut repliikkien tarkempaa erottelua muusta tekstistä) ja joissakin lauserakenteissa parantamisen varaa, muuten oikein mukiinmenevä pikku pätkä, joka aloittaa täysin "mundaanina" mutta viimeisessä kappaleessa jättää ilmaan leijailevan mystiikan tunteen...   ...Tosin tietysti on mahdollista, että nainen (ajattelin sohvalla istujan naiseksi, vaikkei se tekstistä käykään ilmi) on täysi sekopää...   Sen verran tosin, etten kyllä näe tätä pätkää epilogina vaan pikemminkin alkuna. Kysymyksiä jää ilmaan liikaa, jotta tämä olisi tyydyttävä loppuna.

Haluisitko vähän avata, että mitä tarkotat repliikkien tarkemmalla erottelulla? Tällä hetkellähän kaikki repliikit on lainausmerkeissä, minkä ajattelin olevan kohtalaisen selkeä tapa erotella ne. Tarkoitatko, että olisit kaivannut repliikkiviivoin merkittyjä puheevuoroja? En oikein pidä siitä tavasta kirjoittaa dialogia, se ei ole koskaan tuntunut kovin luontevalta. Jaksatko eritellä tarkemmin, missä kohdin kappalejaossa ja lauserakenteissa vikaa? Heikkouksia varmasti löytyy, mutta niitä on itse vähän hankala huomata.   Ja joo, tämä tosiaan näyttäis nyt muotoutuvan epilogiks pidemmälle tekstille, jota mahollisesti työstän jonkinlaisena varjo-nanona; tällasenaan se varmasti jää varsin epätyydyttäväks kokonaisuudeks.

Repliikkien erottelulla ja paremmalla kappalejaolla tarkoitan ihan sitä, että itse pistän dialogin mieluiten omaksi kappaleekseen, en pidemmän kappaleen sisälle. Jotenkin suttaisen näköistä, kun samassa kappaleessa on lainauksia useammalta kuin yhdeltä henkilöltä.