tiarAnon

Audrey Niffeneggerin romaani oli varsin mukaansatempaava kokemus. Ennakko-odotuksiani teos ei vastannut lainkaan, mutta koska ne eivät kovin tarkkapiirteiset alun alkaenkaan olleet, se ei juuri haitannut. On kiinnostavaa lukea yhden novumin scifiä: teoksen maailma ei muuten poikkea lainkaan tuntemastamme, paitsi että aikamatkustusgeenivirhe on olemassa. Tämä yksittäinen muutos tuntemaamme todellisuuteen avaa aikamoiset mahdollisuudet pohdiskella ihmissuhteita, ajallisuutta ja vapaata tahtoa. Pidin kirjassa erityisesti siitä, että vaikka koko tarina pyörii aikamatkustuksen ympärillä, se ei se jää jumiin yhteen ajatukseen. Aihetta tarkastellaan monipuolisesti päähenkilöiden ikääntyessä ja kohdatessa erilaisia ongelmia ja haasteita elämässään. Lisäksi se ei jumitu omaan spefiyteensä, vaan onnistuu kuvaamaan hahmoja, heidän kokemuksiaan ja suhteitaan hyvinkin syvällä tasolla täysin riippumatta aikamatkustuksesta. Monissa kohdissa kirjailija sisälläni huomautti, että tämän on pakko olla koettua, ei tällaista tavaraa kukaan päästään keksi. Viimeinen tähti jäi antamatta yksinkertaisesti siitä syystä, että olisin kaivannut teokselta vielä hieman tiukempaa pureutumista keskeisiin filosofisiin kysymyksiin – nyt koko vapaan tahdon ja sitä kautta myös aikamatkustuksen problematiikka ohitettiin hieman ylimalkaisesti, mikä ei oikein riittänyt tyydyttämään minua. Tästä syystä teos jäi enimmäkseen viihteellisemmän ihmissuhdekuvauksen tasolle, missä se tietysti on omimmillaan.

Stepanin koodeksi muodostaa oman mytologiansa, mutta on selvää, että paljosta ollaan velkaa lovecraftiaaniselle kauhun perinteelle. Hulluus kiiluu silmissä ja varjot tuntuvat liikkuvan. Parhaimmillaan Stepanin koodeksi aiheuttaa vilunväristyksiä ja hykertelyä, heikoimmillaan se taas toistaa itseään ja kuluneita konventioita, mikä ei kokoelman lyhyyden huomioon ottaen ole lainkaan hyvä asia. Toivon mukaan koodeksin toisessa osassa sukelletaan syvemmälle mytologiaan ja otetaan kaikki irti laajemmin ja rohkeammin; Stepanin koodeksi on ehdottomasti lukemisen arvoinen kokonaisuus, ja olisi sääli, jos avoimet mahdollisuudet jätetään tähän.

Suntilan raapaleet ovat terävää suomalaista novellistiikkaa. Suurin osa raapaleista on hauskoja: näitä lukiessa tulee naurettua ääneen. Välillä mukaan kuitenkin mahtuu myös vakavempia tekstejä, kuten esimerkiksi Aamu, jotka pysäyttävät välillä lujaakin kaiken naureskelun keskellä. Kokoelmaan on luonnollisesti eksynyt myös hieman heikompia tekstejä – sata raapaletta on paljon – mutta ne ovat selkeästi vähemmistössä. Raapaleita voi mukavasti lukea yhden tai kaksi kerrallaan, tai sitten vaikka kaikki sata putkeen. Lisää jää kaipaamaan; Suntila saa paljon irti raapaleesta muotona. Olisi kiinnostavaa jatkossa lukea myös muiden kirjoittajien versioita tiukkaan sidotusta tekstilajista, erityisesti näin laajan otantana.