Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

[b]Life of Brian[/b]   Monty Python joukkion elokuvat ovat aina hauskoja riippumatta siitä kuinka vanhoja ne ovat tai kuinka usein ne katsoo. Tämä leffa tuli katsottua toistamiseen ja se kestäisi vielä vaikka kuinka monta katselukertaa.   Graham Chapman on ihanan hölmistynyt, messiaaksi tahtomattaan päätyvä Brian, ja minun ehdoton suosikkini. Muutkin herrat vetävät omat roolinsa samalla hyvällä tasolla kuin muissakin Monty Python tuotoksissa. Mainiota viihdettä vuoden alkupäiville!

Blackfish.

Daniel Radcliffen tähdittämän [b]The Black Womanin.[/b] Siinä on kyllä nätti poika, häntä kelpaa katsella, mutta en valitettavasti vieläkään vakuuttunut hänen lahjoistaan. Haluaisin kyllä kovasti. Olisi mielenkiintoista nähdä hänet Gore Verbinski-tyylisessä action-leffassa tai sitten jossain ei itseään turhan vakavasti ottavassa scifipläjäyksessä. Tai keskiaikaisen Shakespeare-draaman pääosassa. Hänen vahvuutensa ei ole äänelliset lahjat, mutta ne eivät pääse kehittymäänkään ellei niitä kehitä.

Otin jo ennen joulua kaapista [b]MirrorMaskin[/b] esille aikeena katsoa se, mutta onnistuin saamaan levyn soittimeen sisään vasta pari päivää sitten. Tämä oli vasta toinen kerta kun leffan katsoin, vaikka minulla on se ollut jo neljä vuotta. Näyttelijät olivat hyviä, etenkin Gina McKee monissa rooleissaan ja Valentinea esittänyt Jason Barry. Dialogi oli onnistunutta (löysin siitä uuden allekirjoituksen) ja hahmot samaten, mutta jokin silti tökki. Leffan visuaalinen puoli ei ollut tyystin onnistunutta. Tietokoneanimoidut hahmot olivat mielestäni tosi kökköjä (lokkiapinoita lukuunottamatta). Lisäksi elokuva oli paikoitellen niin hämärä, että oli vaikeaa nähdä mitä tapahtui (saattaa tosin johtua telkkaristani, joka ei ole ihan teknologian terävintä kätkeä). Olisin myös kaivannut lisää pituutta leffalle. Jos kerran luodaan omituinen fantasiamaailma, niin siihen voisi paneutua vähän enemmänkin mielellään.   Katsoin myös Pixarin [b]Urhean[/b], joka oli ihan kiva. Paikoitellen liian pimeä sekin tosin (ehkä pitäisi alkaa miettimään uuden töllöttimen hankkimista). Kauniita maisemia siinä oli, loistava Billy Connolly ja paljon muitakin ihania skottiaksentteja. Lyhkäiseltä tuntui tämäkin tarina.

Nyt on pyhinä tullut katsottua yhtä sun toista, mutta nämä ovat jääneet päällimmäisinä mieleen.     [b]Luukaupunki[/b]   Tehostepuolella kivoja ja "enpä muista ennen nähneeni" -ideoita, mutta minua järkytti minkälainen klisefestivaali itse tarina oli. Jopa "pahis pompahtaa vielä yhden kerran" -klise oli mukana, vaikka leffoista se on poistunut jo yli kymmenen vuotta sitten. En voinut katsoa elokuvaa muuten kuin camppina. Siitä huolimatta se oli näkemisen arvoinen, viihdyttävä ja jopa ihan hyvä. Eipä vain antanut hyvää mielikuvaa kirjallisesta alkuperäismateriaalista :huh:     [b]Rommipäiväkirja[/b]   Ei ihan Pelko ja inhoa Las Vegasissa, ei lähelläkään. Leffan isoin puute onkin siinä, että ilman toisen Thompson-filmatisoinnin hulluutta, houreilua ja hörhöilyä tämä leffa on vain umpitylsä. Vaikka Giovanni Ribisi tekeekin hienon työn pahasti denaturoituneena sekopäänä.

[b]Jack the Giant Slayer[/b]   Eräässä sadussa maajussi kiipeää korkeuksiin jättimäistä pavunvartta pitkin ja muuta en sitten muistakaan. Tämä leffa kertoo sadusta oman versionsa, jolla ei liene paljoakaan tekemistä alkuperäisen kanssa, mutta pääkohdat eli taikapapu ja taivaissa elävät jättiläiset sentään sisältyvät kokonaiskuvaan. Leffa on kuulemma yksi kalleimpia vuosikausiin ja se näkyy, ainakin tehostevyörytyksen osalta. Paljon muuta tässä ei sitten olekaan, tarina on täysin yhdentekevä ja päähenkilökin niin tylsä ja aneeminen, etten ole vastaavaan hetkeen törmännytkään. Sinänsä ihan komeista digijättiläisistäkin katoaa lumo, kun niitä tuijottaa tarpeeksi kauan. Suuri lopputaistelukin jäi aika vaisuksi, mutta harvoinpa olen perhe-elokuvista muutenkaan innostunut.   [b]Dead Silence[/b]   Saw-ohjaaja James Wan on myöhemmissä elokuvissaan luottanut äärimmäisen väkivallan sjasta enemmän rauhalliseen ja hienovaraiseen kerrontaan, kuten viimevuotinen The Conjuring osoitti. Perinteiset aavetarinat tuntuvat kiinnostavan häntä enemmänkin, sillä viimeksi mainittu kertoi kummitustalosta, kun taas tässä hieman vanhemmassa tuotoksessa kauhua aiheuttaa vatsastapuhujan puunukke. Tässäkään leffassa ei ole mitään kovin erikoista, mutta siinä ovat perusasiat kunnossa, minkä ansiosta karmivaa fiilistä syntyy yllättävän tehokkaasti. Vaikka meininki menee lopussa varsin toiminnalliseksi, leffa etenee pääosin miellyttävän verkkaiseen tahtiin. Vaikka ehdin hetken aikaa pelätä, että kaikki päättyy hyvin, loppuratkaisu osoittautui mukavan karuksi.   [b]Samurai Princess[/b]   Jos haluaa saada aikaan jotain todella omalaatuista, kannattaa hylätä järki ja logiikka ja antaa tajunnan virrata vailla mitään rajoituksia. Siinä japanilaiset ovat aika hyviä ja tämäkin elokuva on sellaista happomatskua, etten ole varma, pidänkö edes minä siitä. Vastaavanlaisia splattersekoiluja on tullut katsottua ennenkin, mutta tässä ei varmasti ole ollut järjellistä ajattelua taustalla lainkaan. Yleensä niissä on tarinaa sen verran, että se kelpaa ainakin tekosyyksi veriselle hulluttelulle, mutta nyt tekijät eivät olleet nähneet sitäkään vaivaa. Mielikuvituksellisia erikoistehosteita ja tappokohtauksia on toki tarjolla nytkin ja alkoholin maustamassa ankarassa univajeessa ne jaksoivat naurattaa jonkin verran. Lopputulos on tosiaan omalaatuinen, mutta tuskinpa se olisi skarpimmassa olotilassa paljoakaan viihdyttänyt.

Taisi olla Conjuring, Kirottu 2013.   Finnkinon kuvaus:   "Ennen Amityvilleä, oli Harrisville. James Wanin (SAW) ohjaama kauhuelokuva Kirottu perustuu yliluonnollisia ilmiöitä tutkivien Ed ja Lorraine Warrenin todellisiin kokemuksiin.   Pariskunta kutsuttiin apuun kun syrjäisessä maatalossa asuvaa perhettä alkoi vainota synkkä ja pahansuopa olento. Joutuessaan vastakkain tämän voimakkaan demonisen hengen kanssa, Warrenit huomasivat törmänneensä uransa kammottavimpaan tapaukseen"   Kauhu on lempigenreni. En ole varma onko kyseinen genre vaikea vai olenko vain vaativa, mutta mielestäni on olemassa paljon enemmän huonoja ja tyydyttävään yltäviä kauhuleffoja kuin hyviä. Kirottu oli mielestäni erittäin hyvä, jopa yllättävän. Suosittelen.   Elokuva ei sisältänyt kohtauksia jotka olisivat aiheuttaneet myötähäpeää huonoutensa puolesta vaan elokuva oli oikeasti pelottava ja eteni hyvässä järjestyksessä.

[b]Viisi legendaa[/b]   Ei tätä syyttä kyllä sanota klassikoksi jo syntyessään... Hienoja animaatioleikkejä ja tunnelmaa! Tarinassa on tiettyä yksinkertaisuutta (aika suorasukainen painajaiset -> lapsuus loppuu -asetelma).

Kävin kaverin luona jyväskylässä tupareilla, ja sitten aamulla krapulaleffana katsottiin hämmentävä / hauska Hysteria, joka kertoi 1800-luvun loppuajoista, jolloin melkein kaikki naisten levottomuus ym. diagnosoitiin hysteriaksi, ja sitten siihen alettiin kehittää hoitokeinoa, "hermostimulointia" ja elokuva siis kertoi vibraattorin keksimisestä :DDD

Jouluna noudatin perinteitäni ja kävin elokuvissa. Valitsin filmiä huolellisesti kuten aina: enhän tohdi tuhkata turhuuteen mittavasta filmaattisesta työpanoksesta palkkioksi saamiani elokuvalippuja! Harmikseni en löytänyt ainuttakaan [i]kutsuvaa[/i] kotimaista rainaa vaan etsiydyin Ison Veden takaisen Viimeinen rakkaus -elokuvan ääreen. Tuntoja hipova ihmissuhdetarinahan se on. Tulin miettineeksi, miten erilainen suomalainen ja yhdysvaltalainen elämänpiiri onkaan!

Yleltä tuli Komissaario Palmut. Ensimmäisen olin nähnyt vastikään teatterissa mutta [b]"Kaasua, komissaario Palmu"[/b] ja [b]"Tähdet kertovat, komissaario Palmu"[/b] tuli katsottua.   Kuka murhasi rouva Skrofia pidän parhaimpana, jopa parempana kuin Komissaario Palmun erehdystä. Jo alkuteksit ovat loistavat. Tapahtumapaikkoja on enemmän kuin erehdyksessä ja Pentti Siimes vetää Kurt Kuurnan roolin paremmin kuin ylioppilas Aimo Rykämön. Jännitys säilyy loppuun asti ja Kokin kyykytys, Virran teoriat sekä Palmun lakoniset lausahdukset hymähdyttävät. Dialogi on yhtä hyvää kuin sen esittäjät.   Tähdet kertovat on kolmikon heikoin. Vaikka elokuva esitteleekin hyvin Helsinki niin tyylillisesti se jää edeltäjiensä varjoon. Elokuva on selkeästi toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, ensimmäistä kertaa nähdään etsivät jopa tulitaistelussa. Tarina myös kerrotaan selkeästi takaumana Virran toimiessa myös ruudun ulkopuolisena kertojana mikä laskee jännitetta ja vieraannuttaa tapahtumista. Kasvanut huumorin määrä pistää silmään. Dialogi toimii mutta sivuhahmoilta puuttuu edellisosien moniulotteisuus kuten myös tarinalta joka on vain näennäisen monimutkainen.

[quote="Maailmanherra" post=8884]Yleltä tuli Komissaario Palmut. Ensimmäisen olin nähnyt vastikään teatterissa mutta [b]"Kaasua, komissaario Palmu"[/b] ja [b]"Tähdet kertovat, komissaario Palmu"[/b] tuli katsottua.[/quote]   Minäkin katsoin, kaikki olen tosin nähnyt jo aiemminkin. Oma suosikki on se yleinen valinta eli Komisario Palmun erehdys, vaikka pidän muistakin. Tähdet kertovat on todella kolmikon heikoin, vaikka tavallaan pidän huumorista ja siinä on omat hyvät kohtansa.   En juuri harrasta dekkareita saati vanhoja suomifilmejä, mutta Palmut tulee jostain syystä katsottua aina uudestaan. Votkaa saa kyllä jäädä väliin tällä katsomisella... se on Palmu-leffoista ainoa josta en pidä.

[b]Jobs[/b]   Elokuva kertoo Applen toisen perustajan Steve Jobsin elämästä painottuen Applen syntymäaikoihin. Olen lukenut Walter Isaacsonin kirjoittaman Jobsin elämäkerran muutama vuosi sitten, joten Applen syntytarina ja Jobsin elämä ovat minulle tuttu aihe. Pidin kirjasta paljon, joten arvatakin saattaa, että odotukset elokuvaa kohtaan oli suuret. Tiivistettynä elokuva oli vangitseva ja viihdyttävä, mutta ei niin hyvä kuin odotin ja pomppi joissain kohtaa mielestäni liikaa. Mainittakoon tässä vielä, että elämäkerta kirjoitettiin Jobsin eläessä ja kirjaan haastateltiin Jobsin lisäksi useita Appleen ja Jobsiin vaikuttaneita ihmisiä. Pidän tietoja siis suhteellisen oikeina, joten vertasin kirjan tapahtumia elokuvaan.   Odotukseni ylitti Steve Jobsia esittänyt Ashton Kutcher, joka onnistui roolissaan mielestäni hienosti. Hän oli hyvin omaksunut Jobsin tavan kävellä sekä parhaana osana imitoi loistavasti Jobsin kuuluisaa hypnoottista tuijotusta. Tosin mielestäni kuvaus ei tässä kohtaa toiminut, sillä tuijotus jäi yleensä hieman sivuosaan ihmisten painostuksessa, kun taas pääosassa näissä kohdissa oli vastapuolen reaktio tuijotukseen.   Jobsin elämässä tapahtui paljon Applen alkuvuosina, joten on ihan luonnollista, että kaikkea ei saatu elokuvaan mukaan. Silti mielestäni yksi oleellinen asia jäi puuttumaan, mitä ei voida perustella edes liian pitkällä elokuvalla, sillä pituutta oli aika tasan 2 tuntia. Puhuin tästä asiasta ystäväni kanssa, joka on nähnyt elokuvan, mutta ei tiedä Jobsista muuta, eikä hän tiennyt tätä oleellista asiaa.   [spoiler]Tämä kohta oli siis Jobsin vaikutus Pixariin ja sen nostaminen yhdeksi merkittävimmistä elokuvastudioista. Jobsin saaatua potkut Appleltä hän siirtyi Pixarin palvelukseen ja Toy Story-elokuvan avulla nosti pohjamudissa rämpineen Pixarin maailmankartalle. Elokuvassa Pixaria ei mainita ollenkaan vaan siitä saa sellaisen kuvan, että Jobs vietti rauhallista kotielämää kasvimaata hoitaen, kun ei ollut Applen palveluksessa. Tämän poisjättämisen ymmärtäisi paremmin jos elokuvan tarkoitus olisi kertoa Applestä, mutta elokuvan kuvauksessakin puhutaan Steve Jobsin tarinasta, johon mahtui paljon muutakin kuin Apple elokuvan aikahaarukassa.[/spoiler]   Jobsin suhtautuminen Applen alkuperäiseen "henkilökuntaan" ja toiseen perustajaan Steve Wozniakiin tuotiin suhteellisen hyvin esiin, tosin mielestäni elokuvan loppupuolella Jobsin ja Wozniakin suhdetta oli lievennetty siitä, minkälaisen kuvan elämänkerta antaa. Hyvin tuotiin esiin myös se, miten vaativa esimies Jobs oli henkilökuntaansa kohtaan ja miten hän reagoi hyvin voimakkaasti, jos suunnittelijat eivät ymmärtäneet Jobsin ideoita ja vaatimuksia.   Ehkä eniten kaipasin elokuvassa Applen laitteiden menestyksen/epäonnistumisen kertomista. Laitteista kerrottiin kyllä paljon projektien ollessa päällä, mutta niistä ei pahemmin kerrottu mitään sen jälkeen, kun tuote oli vihdoin valmis. Ja koska elokuva ajoittui Applen alkuaikoihin, kaipasin toki myös niitä pätkiä, jotka tapahtuivat elokuvan loppumisen jälkeen. Kai se oli sitten liian itsestäänselvää ja ei-niin-mielenkiintoista kertoa vain Applen voittokulusta iPodin, iPhonen ja iPadin myötä, mutta olisihan nekin voinut nopeasti käydä läpi. Samoin Jobsin henkilökohtainen elämä hyppäsi melkoisia harppauksia [spoiler]kun ensin kielletään Lisa-tyttären isyys. Yhtäkkiä Lisa nukkuu Jobsin sohvalla, Jobs on naimisissa ja pihalla juoksee kaksi muuta lasta. Mielestäni tämä tuli nopeasti ja taas vahvisti sitä, että elokuvassa oli enemmän kyse Applestä kuin Jobsin elämästä.[/spoiler]   Kaiken tämän paasauksen jälkeen todettakoon vielä, että elokuva herätti ajatuksia ja kuten näkyy, mielipiteitä. Elokuva piti otteessaan koko kahden tunnin ajan ja jäin kaipaamaan lisää. Suosittelen lämpimästi.

Eilen katsoin Netflixistä dokumenttielokuvan Chasing Ice, oli ihan mielenkiintoinen katsaus jäätiköiden sulamiseen, mahtavia kuvia jäätiköistä, jäätiköiden poikimisista... Suosittelen kyllä jos yhtään aihe kiinnostaa!   Ne kuvasivat monta vuotta samoja kohtia eri jäätiköillä, ja sitten mm vertailivat jäätiköiden vetäytymistä. Viimisen kymmenen vuoden aikana on suurin osa jäätiköistä vetäytynyt yhtä paljon kun sitä edellisenä 100 vuotena... Tieto lisää tuskaa :)

[b]Riddick[/b]   Kävin tän katsomassa teatterissa ja silloin kolahti voimakkaasti. Nyt toisella katsomisella fiilikset huononivat, vaikka tämä peseekin yhä kirkkaasti Riddickin aikakirjat ja on katsomisen arvoinen.   Leffahan jakaantuu kolmeen osioon, joista ensimmäinen on kirkkaasti paras ja mielenkiintoisin Riddickin opetellessa selviytymään yksinään (melkein) uudella planeetalla. Keskimmäinen osio paikalle pelmahtavine palkkasotilaineen ja kissa-ja-hiiri -leikkeineen on heikompi osuus. Sitten lopussa taas petrataan alkuperäisen Pimeän uhan tunnelmissa kun planeetan örkit alkavat taas kaivautumaan esiin.   Kyllä alkuperäiseen palaaminen oli hyvä veto, mutta kun toinen ja kolmas osio leffasta muistutti liian paljon Pimeän uhkaa, vertailulta oli mahdotonta välttyä.     [b]R.I.P.D[/b]   Väsähtänyt ja sieluton Miehet mustissa -klooni, joka ei saavuta esikuvan tasoa millään muotoa.     [b]Byzantium[/b]   Miten tämän nyt sanoisi?   Tunnelmallinen, hyvin tarinavetoinen brittipätkä, joka pesee lattiat likimain kaikilla Hollywood-kilpailijoillaan. Vertailu Ystävät hämärän jälkeen -elokuvaan ovat hyvin oikeutettuja, sillä tyyli ja tunnelma ovat samanlaiset.   Sääli vain, että leffa tuntui kiinalaiselta vesikidutukselta hidastempoisuutensa takia. Tämä vaatii ehdottomasti toisen mielentilan kuin minulla oli tätä katsoessa (tylsän työpäivän jälkeen kaipasi jotain stimuloivaa ja vain vähän aivoja rasittavaa).   Vanha äitini kuitenkin piti, yleensä se nukahtaa jossain välissä elokuvaa... Nyt ei niin käynyt :tongue:

[b]Surrogates (2009)[/b]   Bruce Willis FBI-Agenttina joka selvittää omituista murhaa missä sijais-robottikehon tuhoaminen tappoi samalla kotonaan makaavan kauko-ohjaajan. Maailma missä likimain kaikki käyttävät sijais-kehoja jokapäiväisissä askareissaan, vain osa kieltäytyy siitä ja sulkeutuu reservaatteihin missä teknologia on kielletty. Todella mielenkiintoinen juoni vaihteeksi, nykypäivän Blade Runner. Maailma tuollaisenaan ei ollut täysin looginen, surrogaatteja oli yksinkertaisesti liikaa, mutta oli silti mielenkiintoista pohtia moista elämäntapaa. Elokuva itsessään oli laadukasta peruskamaa, mielenkiintoisen juonensa ansiosta kuitenkin parempi kuin IMDB:n 6,3 keskiarvo antaa olettaa. Minä nautin pitkästä aikaa hyvästä scifistä, ihmetellen että miksi törmäsin tähän vasta 4 vuotta myöhemmin, viidakkorumpu oli ollut vaiti tämän suhteen. (8-9/10).

Viimeksi tuli katsottua vuoden 2009 [i]Star Trek[/i] ja samalla vietettyä isä-tytär-laatuaikaa. Selvisi, että isukki on aikoinaan katsellut enemmänkin vanhaa Trekkiä, kun taas meikäläisen tietämys on peräisin pääasiassa viime vuoden [i]Into Darkness[/i] -leffasta. Joka tapauksessa leffa oli molemmille viihdyttävä, mukana sopivasti toimintaa ja tunteita, joskaan [spoiler]Spockin ja Uhuran suhdetta ei liiemmin selitelty, vaikka siihen voisi liittyä vaikka millaista historiikkia. Ihmissuhteiden pääpaino olikin selvästi Kirkin ja Spockin ystävyyden synnyssä, mitä en toki pistänyt pahakseni. Ja isää ylimääräinen leffaromantiikka ei varmaan voisi vähempää kiinnostaakaan.[/spoiler] Mainoskatkoilla päädyttiin myöskin mielenkiintoisiin pohdintoihin aikamatkailun periaatteista ja peräti kuolemanjälkeisestä elämästä, joten elokuvan juonta voin kokemuksen perusteella luonnehtia paitsi nopeatempoiseksi ja toiminnantäyteiseksi, myös ajatuksia herättäväksi ja jopa jollain tasolla syvälliseksi, kun se kerran johtaa kunnon mainoskatkofilosofointiin.

[b]Big Ass Spider (2013)[/b]   Hyönteistuhooja törmää sairaalassa hämähäkkiin joka näyttäisi olevan maailmanennätyskokoa ja saa tehtäväkseen sen hävittämisen. Myös armeija saapuu pian paikalle ja selviää ettei kyseessä olekaan aivan tavallinen hämähäkki sillä seuraavar sukupolvet kasvavat kokoa expotentiaalisesti kunnes lopulta tullaan todella gargantuamaisiin mittoihin.   Hauska toiminta/scifi/komedia jonka katsoi ihan mielellään. Ei nyt valtavan laadukkaasti tehty, eikä tämä edes yritäkään ponnistaa pois B-luokasta mutta on sellaiseksi laadukkaasti tehty. (5/10)

Gangs of New York tuli viime viikolla katsottua ja sitä en ollut ennen nähnyt.maanantaina tuli katsottua Mad Max 3, Thunderstrom vai mikä lie oli englanniksi, en ollut tainut nähdä sen loppua vielä. Niin ja Mad Max 1 tuli katsottua viikon loppuna.

Sain ekan The Expendablesin katottua, ja vaikka mulla oli kovat odotukset, sillä tietyllä tapaa mua kiinnosti tosi överiks vedetty toimintaleffa tosi paljon, tää oli vaan... liian tylsä. Jätin leffan kesken ja katoin seuraavana päivänä loppuun, mikä kertonee aika paljon mun sitoutumisestani tarinaan. Ei säväyttänyt.

Joo, eka Expendables oli tylsänpuoleinen, mutta kakkonen oli sentään sitä mitä ykköseltä odotin. Varsinkin Chuck Norris oli hauska, oli leffassa kuin jo legendaarisissa hänestä kertovissa sanonnoissaan :tongue:

[b]Gozu[/b]   Tässä taisi olla vuoden omituisin elokuvakokemus, vaikka elämmekin vasta tammikuuta. Takashi Miikeä jonkin verran fanittavana tiesin luonnollisesti, että mitään peruskamaa ei ole luvassa, mutta outouslukemat vietiin tässä jälleen uusiin sfääreihin. Mafiamies saa pomoltaan käskyn tappaa holtittomaksi osoittautunut jengitoveri, mutta kun keikka on hoidettu, ruumis katoaakin jälkiä jättämättä. Alkaa pitkä ja vaiheikas etsintäoperaatio, jonka aikana päähenkilö ajautuu toinen toistaan absurdeihimpiin tilanteisiin. Maitoa litrakaupalla rinnoistaan ruiskiva majatalonemäntä liittyy olennaisesti näistä useimpiin.   Tapahtumat seuraavat toisiaan satunnaisen tuntuisesti, mutta jokin outo logiikka leffassa silti on. Se myös tuntuu järjettömyydestään huolimatta yllättävän harkitusti rakennetulta, mitä ei voi sanoa kaikista Miiken tuotoksista. Loppupuolen mieltäkääntävä synnytyskohtaus viimeistelee huikean paketin, josta on varmasti kenen tahansa vaikea ottaa selkoa, mutta joka ei ainakaan sisällä ainuttakaan tylsää sekuntia.   [b]The Gravedancers[/b]   Melkoisen hölmö ja takelteleva tusinakauhu, jossa kolme kaverusta päätyy ryypiskelemään hautausmaalle ja epähuomiossa häiritsee kuolleiden rauhaa ikävin seurauksin. Joukko saa kimppuunsa lapsipyromaanin, kirvesmurhaajan sekä sadistisen raiskaajan, jotka kirouksen mukaan vainoavat uhrejaan kuukauden ajan. Lähtökohta tuntui niin aneemisen ideattomalta, että oli pakko ihmetellä, eivätkö tekijät tosiaan keksineet mitään hautausmaata ja vihaisia aaveita omaperäisempää. Alkupuolella kuitenkin onnistutaan luomaan jonkinlaista jännitystä, mikä hieman nostatti odotuksia. Ne kutenkin tuhotaan lopussa, kun meininki muuttuu yllättäen naurettavaksi tehostepelleilyksi, jossa ei ole enää vakavuuden häivääkään. Jos vertaa ensimmäistä neljännestä viimeiseen neljännekseen, ei uskoisi että kyse on samasta elokuvasta.

[b]Les Miserables[/b]   En pystynyt eilen(kään) kirjoittamaan, joten ajattelin jotain tyyliin "No jos nyt vähän tuota valikkoa vilkaisisin ja sit ehkä pari minsaa leffaa..." Tuntia myöhemmin löysin itseni edelleen tuijottamasta ruutua.   Vaikka kannessa lukee selkeästi "Musikaali-ilmiö" ei meikäläinen silti odottanut näin musiikillista. Termistö on vahvasti ruosteessa, joten kuvittelin alkavani katsomaan Disney-tyyppistä musaelokuvaa, jossa kuitenkin on myös puhuttuja reploja. (Oli tässäkin. Kolme tai jotain.) Musiikki toimi ihan hyvin. En tiedä asioista tarpeeksi sanoakseni olivatko laulut sun muut hyviä. Omasta mielestäni todellakin olivat.   Koska vuorosanat laulettiin, sisältö jäi vähän auki, koska yleensä pitää kuunnella biisit useampaan kertaan ennen kuin kiinnostuu lyriikoista. Vaihtelin tekstejä suomesta enkkuun (koska tahdoin paremmin saada selvää mitä henkilöt oikeasti sanoivat/lauloivat) ja enkusta suomeen (koska ymmärrän ilman tekstejäkin jos ovi sulkeutuu) niin ahkeraan, että tämänkin vuoksi vähän tipuin kärryiltä.   Hahmoissa oli muutamia mustavalkoisia, mutta Jean Valjean toimi oikeasti. Paljon mukavampi ja aidompi kuin "nykysankarit" vaikka samaa anteeksiantoa ilmassa helisikin.   Kauheinta oli kun [spoiler] Javert hyppäsi sillalta. Siis... Voi jumalauta mikä ääni sillä miehellä! "Shoot me now or shoot me later. Every schoolboy to his sport! Death to each and every traitor! I renounce your people's court!" Ihana laulaja. Aaaaaaaaaaaaaaw. Itkin kauheasti kummankin kuollessa, Javertin ja Valjeanin. Ja Fantinen. Ja kaikkien muiden.[/spoiler]   Helena Bonham Carterin hahmo miehineen oli aivan käsittämättömän hurmaava. Vaikka ehkä hiukan karikatyyriksi vedetty, nauroin täysin. Ja pieni suloinen Cosette... Tosin hahmon sulous karsiutui kasvun myötä ja Eponine sai enemmän symppispisteitä.   Olen suunnilleen alkanut pitää jokaisesta viime aikoina katsomastani leffasta. Katson niin harvoin leffoja, ettei kritiikkiä oikein kerry. Eipä tuo minua haittaa.

[b]Mutant Chronicles (2008)[/b]   Omituinen sekaelma (sekalainen kokoelma) eri aiheita. Alkaa lähes kuin WWI filmi, sitten tulevaisuus-dystopiaa, ritareita, steampunkkia ja mutantteja tekevä alien-kone... Mitäpä noista aiheista saa aikaiseksi kuin B-luokan leffan. Käsikirjoituksessa on miehenmentäviä juoni-aukkoja ja välillä on kovin typeriä kohtia mutta löytyy myös hienoja kohtia. Aivan alku ei suuremmin kiinnostanut mutta loppu oli silti kohtalaisen mielenkiintoista seikkailua. Tämä perustuu kaiketi samannimiseen tietokonepeliin jota en itse tunne. Pääsankari Thomas Jane muistutti kasvoiltaan välillä hämmästyttävän paljon nuorta Christopher Lamberttia :tongue:. Muita tuttuja näyttelijöitä tässä oli mm. Ron Perlman, Sean Pertwee, Ben Furmann, Devon Aoki ja John Malcowichikin pienessä roolissa, mutta näyttelyn taso ei silti päätä huimannut. (5/10)

[b]Her (2013)[/b]   Eräs tuttu kyseli eilen, haluaisiko kukaan lähteä katsomaan tätä päivänäytökseen, ja minähän sitten tempaisin ja lähdin. Tänään oli siis tämän leffan Suomen ensi-ilta. Ameriikoissa on näköjään tullut ensi-iltaan viime lokakuussa jo, ja ehtinyt siellä palkintojakin kahmia. On monessa kategoriassa Oscar-ehdokkaana.   [i]Her[/i] sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa tekniikka on kehittynyt siihen pisteeseen, että ensimmäiset kehittyvät ja oppivat keinoälyt saadaan markkinoille. Avioerosta toipuva Theodore kärsii yksinäisyydestä, ja päättää hetken mielijohteesta hankkia tuollaisen keinoälyn seurakseen. Sen inhimilliset piirteet ylittävät Theodoren kaikki odotukset, ja pian se tuntuu olevan ainoa, jolle hän voi purkaa kaikki huolensa.   [i]Her[/i] oli minusta varsin vaikuttava elokuva. Katsomisseurani suhtautui siihen minua kriittisemmin, mutta omalla kohdallani voin tunnustaa, että leffa tavoitti monia omia ajattelu- ja suhtautumistapojani ja tuntui siksi varsin aidolta. Kritiikkiä herätti tosin etenkin leffan alussa se, miten keinoäly voi kehittää sellaisia tunteita ja ajatuskulkuja, jotka nähdäkseni vaativat hormoneita ja aivojen välittäjäaineita ja kaikkea vastaavaa rautaa. Loppua kohti mukaan tuli onneksi ns. keinoälymäisempiä piirteitä. Loppuratkaisu itsessään oli hieman liian helppo, mutta kyllä se minulle kelpasi.