Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

[b]Color Out of Space[/b]   Uuden-Englannin perämetsiin muuttanut perhe kohtaa kosmisen kauhun vuoden 2019 Lovecraft-sovituksessa. Perheen etupihalle pudonnut meteoriitti keskeyttää vanhempien ja lasten arkirutiinit ja alkaa levittää ympäristöönsä outoa väriä, joka sekoittaa ihmisten päät eikä säästä perheen alpakoitakaan. Ja Lovecraftinsa lukeneet tietävätkin, tai ainakin voivat arvata, mitä perheelle lopulta käy.   Elokuva on sijoitettu nykyaikaan, mutta on alkuperäisen novellin hengelle varsin uskollinen - tosin Lovecraft varmaankin kääntyy haudassaan joistakin ratkaisuista. HPL tuskin olisi kirjoittanut perheen isästä koomista höseltäjää (ja kaiketi paheksuisi sitäkin, että yksi päähenkilöistä, hydrologi Ward Phillips on musta). Pieni kevennys sopii kuitenkin elokuvan hitaasti etenevälle alkupuolelle varsin hyvin ja isää esittävä Nicolas Cage vetää vahvasti myös yllättäen vakavoituvan tilanteen ja vääjäämättömän syöksyn epätoivoon ja hulluuteen. Myös muut roolisuoritukset ovat vahvoja. Paikoitellen esiintyvä säikyttely on hieman epälovecraftiaanista, mutta  painostavasti etenevä epänormaaliuden ja lopulta kauhun tunnelma luodaan etupäässä kirjailijalle uskollisesti. Luonnottoman värin ylimaallisuutta on tietysti vaikea visualisoida tämän maailman väreillä, mutta visuaalisestikaan elokuva ei ole hassumpi ja musiikki sopii hyvin tunnelmaan. Täytyy nostaa hattua - tämä on oikeasti toimiva ja otteessaan pitävä Lovecraft-elokuva, joskin lievä tiivistäminen olisi ollut eduksi.

[b]Ikuisesti tytär[/b]   Tämä brittiläinen Joanna Hoggin ohjaama elokuva v. 2022 tuli vähän yllättäen vastaan Yle Areenassa. Tilda Swinton esittää siinä kaksoisroolissa sekä taiteilijatytärtä, että tämän ikääntynyttä äitiä. He palaavat entiseen sukukartanoonsa muistelemaan menneisyyttä. Sukukartano on nyt jokseenkin hiljainen hotelli, jossa on aavemainen tunnelma ja heikko wifi-yhteys. Swinton loistaa molemmissa rooleissaan, hieno suoritus.    Vaikka tyttären ja äidin suhde on elokuvan pääosassa, goottilainen kartano ja sitä ympäröivä sankka sumu vaikuttaa tunnelmaan hyvin paljon. Elokuvassa on pelottava jännite, vaikka kyseessä ei ole kauhuelokuva.

[color=#141414][size=2][font="Trebuchet MS", Helvetica, Arial, sans-serif][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif][b]Hard Times [/b] Rahtijunasta astuu ulos rähjäinen kulkuri, joka päätyy katutappelijaksi tarkoituksenaan ansaita hieman rahaa. Mies ei paljasta, mistä on tullut ja mihin menossa, mutta hänen managerinsa ei onneksi liikoja kysele. Hämärän peittoon jää sekin, missä ikääntynyt kulkuri on hankkinut tappelutaitonsa, mutta toisaalta eipä hänkään kysele, miten hänen managerinsa on onnistunut jäämään velkaa vähän kaikille. Charles Bronsonin esittämä päähenkilö puhuu vain jos on pakko, eikä silloinkaan montaa sanaa kerrallaan. Lipevä, mutta huoleton manageri sen sijaan puhuu paljon ja usein ohi suunsa, mikä aiheuttaa kaksikolle ennen pitkää ongelmia.   Ei tämä oikeastaan kovin hyvä leffa ole, mutta pidin silti paljon 70-lukulaisen maanläheisestä ja kylmän toteavasta kerrontatyylistä, jossa mitään ei turhaan kaunistella tai romantisoida. Tappelukohtaukset ovat suoraviivaisia turpaanvetoja ilman sen ihmeempää tunnelman nostatusta, ukot vaan piestään maahan ja se siitä. Bronsonin hiljainen karisma kantaa pitkälle ja lisäksi hänen hahmonsa lähes täydestä puhekyvyttömyydestä tehdään jopa hieman pilaa. James Coburn eloisana managerina on roolissaan yhtä hyvä, tosin päinvastaisella tavalla.   Miinuksena voi pitää sitä, ettei mestaritappelijan taustoja avata lainkaan, sillä hahmo pysyy tyhjänä tauluna leffan loppuun asti. Hän on myös turhan ylivoimainen, eikä edes loukkaannu kertaakaan, vaikka sellainen olisi elämän kolhimaan hahmoon hyvin sopinut.[/font][/size][/font][/size][/color]

[b]Hiljainen tyttö[/b]   Kaunis ja koskettava elokuva pienestä tytöstä, joka asuu jossain Irlannin maaseudulla omiin ajatuksiinsa uppoutuen. Suurperheen nuorimpana lapsena hän jää muiden jalkoihin, sillä maatilan hoitaminen ja rahahuolien kanssa kamppailu vie vanhempien huomion, eikä neljästä sisaruksestakaan tunnu olevan leikkikaveriksi. Vanhemmat päättävät viedä hiljaisen ja sulkeutuneen tyttärensä kesän ajaksi sukulaistensa luokse asumaan, jotta arki kotona helpottaisi. Tämä muuttaa tytön elämää merkittävästi, sillä uudessa ympäristössä hän saa rakkautta ja huolenpitoa, josta hän jäi oikeassa perheessään paitsi.   Vähäeleinen tarina kulkee hitaasti ja rauhallisesti päähenkilönsä mielenmaisemaa heijastellen ja näyttää pieni askel kerrallaan, miten tytön alakuloinen persoona muuttuu eloisammaksi. Samalla kuvataan muutosta sijaisvanhempien elämässä, josta on puuttunut jotain sellaista, minkä lainatytär pystyy heille antamaan. Kun kesä päättyy ja on aika lähteä takaisin kotiin, ei kyyneliltä voi välttyä kukaan. Laiminlyödyn pikkutytön roolissa nähtävä Catherine Clinch suoriutuu hienosti ja muutkin näyttelijät tekevät osansa vakuuttavasti.   [b]Mutant Chronicles[/b]   Sitten hyppäsin aivan erilaiseen maailmaan, jossa synkässä tulevaisuudessa käydään ikuista sotaa, jossa taistellaan pistimillä mutaisissa juoksuhaudoissa samalla kun höyryvoimalla kulkevat lentoalukset leijailevat yläpuolella. Leffan pohjana on samanniminen pöytäroolipeli, jossa ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen maapallon muututtua asuinkelvottomaksi. Yhteys peliin on kaiketi varsin löyhä, minkä voi päätellä jo siitä, että leffa sijoittuu Maahan, vaikka siellä ei pitäisi olla elämää.   Tarinan lähtökohta on kiinnostava. Maahan on pudonnut tuhansia vuosia sitten Koneeksi kutsuttu alus tai artefakti, joka muuttaa ihmiset epäkuolleiksi, raivotautisiksi mutanteiksi. Muinainen veljeskunta onnistui hautaamaan Koneen maan uumeniin, mutta sota käynnistää sen uudelleen tuhoisin seurauksin. Ron Perlmanin esittämä veljeskunnan soturimunkki kokoaa eliittiryhmän, joka aloittaa tehtävän Koneen tuhoamiseksi.   Parasta tässä halpisleffassa on Warhammer 40K:ta henkivä visuaalinen tyyli, jossa futuristinen teknologia ja primitiivinen sodankäynti kohtaavat. Mutta siihen se jää, sillä leffa hahmoineen on keskinkertaista huttua, jonka käsikirjoitus ei lähempää tarkastelua kestä. Tökeröt digitehosteet pistävät myös silmään ikävästi, vaikka verta ja väkivaltaa sinänsä onkin riittävästi.

Oli tänään Stephen King -fiilis ja katsoin kolme hänen kirjansa pohjalta tehtyä leffaa: [b]Julma leikki[/b] [b]Dolores Claiborne[/b] [b]Pitkä marssi[/b]   Olen nähnyt leffat aiemminkin, mutta kestävät hyvin toisen ja n:nen kerrankin. Pidin kaikista kirjoista, viimeisestä eniten, ja mielestäni leffatkin olivat kaikista onnistuneita. Tämä ei ole niin taattua Kingin tarinoiden pohjalta, vaikka kirjat olisivatkin hyvää materiaalia. Julmassa leikissä ja Dolores Claibornessa on sama naiseen liittyvä teema ja voimaantuminen, mikä lasten ohella ei ole tuntematonta Kingin teemoissa. Doloresissa on kaksi upeaa naisnäyttelijää Kathy Bates ja Judy Parfitt. Batesiltä ei juuri ole huonoa roolisuoritusta nähty. Pitkä marssi on näistä leffoista uusin, eikä yllä kirjoitetun tarinan tasolle, varsinkin kun loppu on erilainen, mutta silti leffa on erittäin hyvä sovitus.   Tarttis lukea pari kirjaa lisää, ennen kuin jatkan Kingin filmatisointien katsomista. Nyt olisi sopiva fiilis tarttua johonkin vielä lukemattomaan tiiliskiveen.

[b]Blue Ruin[/b]   Hidastempoinen ja koruton elokuva kodittomasta miehestä, joka asuu ruosteisessa, sinisessä autossaan. Alkukohtaus on hieno, sillä siinä nähdään elokuvan päähenkilö kylpemässä, kun asunnosta alkaa kuulua ihmisten ääniä. Katsoja voisi kuvitella, että taloon on murtauduttu, mutta seuraavassa kohtauksessa risupartainen mies hyppääkin ulos ikkunasta. Koditon tyyppi siis tunkeutuu muiden koteihin voidakseen peseytyä. Blue Ruin ei kuitenkaan kerro kodittomuudesta, vaan kostosta ja väkivallasta, sillä tälläkin kertaa kosto on voima, joka pitää tarinan päähenkilön liikkeessä.   Käsikirjoitus luottaa minimalismiin, eikä katsojalle turhaan selitellä tapahtumien taustoja. Hiljaisen miehen on ajanut kodittomaksi vaeltajaksi tragedia, jossa hänen vanhempansa murhattiin säälimättömästi. Saatuaan tiedon, että murhaaja on vapautunut vankilasta, mies päättää antaa hänelle oman tuomionsa. Hän ei valitettavasti ole mikään väkivallan ammattilainen, mikä johtaa tapaturmiin ja muihin virheliikkeisiin. Parasta leffassa on päähenkilön kuvaus, sillä hän ei suorita kostoa verenhimon vuoksi, vaan enemmänkin velvollisuudentunnosta. Leffan sanoma onkin se, etteivät kaikki väkivaltarikolliset ole mielipuolisia psykopaatteja.   [b]Legacy of Rage[/b]   Olen nähnyt tämän ennenkin ja vaikka en muistanut pitäneeni leffasta erityisen paljoa, päätin katsoa sen uudelleen, kun en muutakaan keksinyt. Onneksi katsoin, sillä Ronny Yun ohjaama Hongkong-toimintaleffa on parempi kuin muistinkaan. Päähenkilö on kirkasotsainen ja rehti työmies nimeltä Brandon, jota esittää kukapa muu kuin Brandon Lee ensimmäisessä isommassa roolissaan. Mies seurustelee kauniin tytön kanssa ja suunnittelee hänen kanssaan perheen perustamista, mutta kapuloita rattaisiin iskee miehen paras ystävä Michael, joka on mukana huumebisneksessä. He kilpailivat aikanaan samasta tytöstä, mutta Brandon vei voiton, mikä on jättänyt ystävysten väliin hienoista kitkaa.   Michaelin hämärät puuhat johtavat siihen, että hänelle tulee tarve tappaa korruptoitunut poliisipäällikkö, joka ei enää suostu yhteistyöhön. Baarivälikohtauksessa poliisi saa surmansa ja syy laitetaan Brandonin niskaan. Nuori mies on niin uljas ja sinisilmäinen, että menee vankilaan kaverinsa puolesta tietämättä, kuka poliisin oikeasti murhasi. Totuus kuitenkin valkenee hänelle ja lusittuaan kahdeksan vuoden tuomionsa on aika ryhtyä kostamaan.   Toimintaelokuvana tämä on aika kehno, sillä kunnon mättämistä on aivan liian vähän. Suurimmat paukut on laitettu pitkään finaaliin, eikä sitä ennen nähdä kuin pari näytettä siitä, mitä tuleman pitää. Mutta kun eeppinen loppumähinä alkaa, on meininki asiallisen lennokasta ja brutaalia. Kanalaan sijoittuva tulitaistelu satoine kanoineen jäi ehkä parhaiten mieleen. Vaikka toimintaa on lopulta niukasti, ihmissuhteiden rakennus toimii kohtalaisen hyvin ja keskivaiheen vankilaepisodi on myös oma viihdyttävä osuutensa.

2022 julkaistu Pahanhautoja elokuva näkyi äsken Teemalta. Aika epätyypillinen psykologiseksi kauhutarinaksi ja kontrasti sen hirviöhahmon irvokkaan ulkonäön ja perheen kotitalon sisustuksessa käytettyjen pastellivärien sekä muun söpöilytunnelman välillä oli mielenkiintoinen.    En olisi arvannut, että kotimaisissakin elokuvissa on jo niin hyviä erikoistehosteita tai hirviömaskeerauksia. Etenkin se kohtaus kun otuksen kasvot olivat jo lähes ihmismäiset, mutta keskeltä vielä riekaleina teki vaikutuksen.

Katsoin vihdoin [b]Operaatio Hail Maryn[/b]. En ollut kovin innoissani katsomaan sitä pahimman julkaisuruuhkan aikaan, sillä kirjakaan ei kolahtanut täysillä. Kävi samoin kuin Yksin Marsissa, että kirjassa jokin tökki, yleensä huumori, mutta elokuvaa pidin onnistuneena. En osaa sanoa kuinka hyvin leffa kestää aikaa noin scifileffana, mutta voin katsoa sen kyllä uudestaankin jonain päivänä

[b]Deathstalker[/b]   Tämä on varsin kuuluisa tapaus omassa kapeassa lajissaan, eli Conanin jälkeen alkaneessa barbaarileffojen tulvassa, joka kattoi suunnilleen 80-luvun ja hiipui sitten pois. Deathstalker sijoittuu muinaiseen aikaan, jossa lihaksikkaat miekkamiehet ratsastavat metsien halki tukka hulmuten ja pahat velhot punovat juonia synkissä linnoissaan. Maailman luonnetta ei katsojalle juuri avata, mutta koska esikuvana on hyborialainen aika, perusasiat voi helposti arvatakin. Myöskään hahmojen taustoihin ei pahemmin pureuduta, joten niissä katsoja joutuu käyttämään omaa mielikuvitustaan, jos jaksaa.   Hataran juonen päähenkilö on lainsuojaton vaeltaja, jolle annetaan tehtäväksi varastaa kaksi talismaania velho Munkarin hallusta. Miehellä itsellään on kolmas talismaani, eli taikamiekka, joka tekee hänestä haavoittumattoman. Munkar tietenkin haluaa myös miekan, joten hänelle on hyvinkin sopivaa, että Stalker (se on päähenkilön nimi) saapuu hänen luokseen vapaaehtoisesti. Velho järjestää linnassaan gladiaattoriturnauksen, jonka tarkoitus on karsia pois taistelijat, jotka voisivat osoittautua hänelle uhaksi.   Leffa on juuri sellaista halvalla tehtyä roskaa, jota olin odottanutkin. Taistelukohtaukset ovat kömpelöitä, eikä niitä varmaan ole kukaan koreografi ollut suunnittelemassa. Väkivallan lisäksi myös seksiä ja alastomuutta on paljon, enkä ole monessakaan leffassa nähnyt näin runsaasti paljaita tissejä. Kauniita ja vähäpukeisia naisia on melkein jokaisessa kohtauksessa ja melkeinpä niissä kaikissa heidät raiskataan tai ainakin sellaista yritetään. Myös barbaarisankari tykkää ottaa naiset enemmän tai vähemmän väkisin, mistä hän lienee saanut nimensäkin.   Tällaista ryönää ei voi pitää laadukkaana elokuvataiteena, mutta Deathstalker on kuitenkin kohtalaisen viihdyttävä kokemus, jos osaa arvostaa kasariestetiikkaa ja miekka & magia-meininkiä yleisesti. Yhden oikean kehun leffalle voi antaa ja se on musiikki, joka todella huokuu fantasiamaista seikkailuhenkeä. Pääteema varsinkin on erinomainen.

[b]The War Lord[/b]   Keskiajalle sijoittuvassa elokuvassa seurataan ritari Chrysagonin kohtaamia haasteita, kun hänen herttuansa lahjoittaa hänelle maapläntin, joka koostuu pienestä kylästä ja sen keskellä kohoavasta tornista, jota voisi myös nimittää linnakkeeksi. Lahja ei ole miehelle erityisen mieluinen, mutta hän päättää ottaa siitä vastuun ja puolustaa kylää friisiläisiä ryöstelijöitä vastaan. Heti alussa nähdäänkin taistelukohtaus, jossa Chrysagon onnistuu ajamaan hyökkääjät tiehensä pienen sotajoukkonsa turvin. Hän ottaa vangiksi pienen pojan, joka on hänen tietämättään friisiläisten päällikön poika.   Elokuvan nimen perusteella voisi luulla, että tarina keskittyy sotimiseen, mutta ensimmäinen tunti kuluu häiriintyneen romanssin merkeissä. Kovia kokenut ja kypsempään ikään ehtinyt ritari iskee silmänsä nuoreen naiseen, joka on kuitenkin luvattu toiselle miehelle. Lääninherrana ritari päättää käyttää paikallisen lain suomaa oikeutta ottaa nainen itselleen hääyöksi, kunhan palauttaa hänet aamulla tämän omalle miehelle. Laki on pakanallinen, mutta yhdessä kristityn papin kanssa Chrysagon järkeilee asian niin, ettei kyseessä voi kovin pahakaan synti olla. Ritarin kehittämä pakkomielle naiseen on tässä vaiheessa jo melko vahva, joten hän ei suinkaan päästä neitoa menemään, vaan lukitsee hänet torniin.   Friisiläiset ryöstelijät tulevat mukaan siten, että vangitun neidon mies käy pyytämässä heiltä apua, onhan myös heidän päällikönsä poika vankina tornissa. Ryöstelijät hyökkäävätkin kylään uudelleen pelastaakseen pojan, mutta puolustajat ovat yksin, sillä Chrysagon ei ole laillistettuna raiskaajana saavuttanut alamaistensa suosiota. Kuvio on kaikkiaan mielenkiintoinen, enkä sellaista todellakaan odottanut. Päähenkilöä esittävä Charlton Heston tekee hyvää työtä vakavamielisenä lääninherrana, joka ei ole aivan sinut omien toimiensa ja jääräpäisyytensä kanssa. Tornissa kyhjöttävä nainen tietenkin unohtuu sekoilun taustalle, sillä kyse on lopulta miesten kunniasta, jolloin naisen mielipide ei kiinnosta ketään.   Tornin ympärille sijoittuva piiritystaistelu on pitkä ja varsin hyvin toteutettu, vaikka veteen molskahtavia sotilaita näytetäänkin muutama liikaa. Ylipäätään elokuva näyttää oikein hyvältä, eikä lavasteissa tai hahmojen rengaspanssareissa ole moittimista. Vaikka tarina keskittyy pakkoon perustuvan romanssin kuvaamiseen, The War Lord on sotaelokuvanakin ihan hyvä.

[b]Mother[/b] on Teona Strugar Mitevskan vuonna 2025 ohjaama fiktiivinen elokuva, jossa seurataan seitsemää päivää Äiti Teresan elämästä, kun hän päättää lähteä luostaristaan Kalkuttassa, Intiassa, perustaakseen oman uskonnollisen järjestönsä. Äiti Teresaa esittää Noomi Rapace. Tämä on makedonialaisen ohjaaja/käsikirjoittajan loistava ensimmäinen englanninkielisen elokuvan ohjaus.   Vaikka elokuva keskittyy pitkälti nunnien uskoon ja elämään luostarissa, siinä näkyy vahvasti myös yksilön kamppailu naiseuden ja elämän uskolle pyhittämisen välillä. Rapacen rooli on olla yhtä aikaa sekä rajaava, että kapinallinen. Välillä hän loistaa itsevarmuudessa. Kuvaa hyvin uskottavasti todellisen Äiti Teresan vahvuutta.   Kohtalaisen hiljaisessa öisessä äänimaailmassa tulee yllätys, kun Lordin Hard Rock Hallelujah pärähtää soimaan. Jotenkin sopiva osoitus elokuvan sisäisistä ristiriitaisuuksista, kuten myös Anna Calvin loppumusiikki.

[b]The Wizard of the Kremlin[/b] on 1990-luvun Venäjän muutoksiin sijoittuva elokuva, jossa on osin historiallisia hahmoja, kuten Jeltsin, Putin, jokunen oligargi ja oikeaan hahmoon perustuva fiktiivinen Putin-kuiskaaja, jota näyttelee Paul Dano. Putinia esittää ihan uskottavasti Jude Law.   Ankea leffa, mutta sitähän se Venäjällä oli. Viinaa, rahanahneutta, rikollisuutta, välinpitämättömyyttä ja Putinin myötä poliittista valtaa ja sanelupolitiikkaa sekä mediakontrollia. Ukrainan kohtaloa käsiteltiin Krimin valtaukseen saakka, mutta kovin pitkälle ei menty. Tuli vähän samanlainen tunnelma kuin Star City tv-sarjasta, että voiko onnettomampaa olla, vaikka viina virtaa ja musiikki soi. Alussa ruoditaan Jevgeni Zamjatinin (Eugen Samjatin) Me-kirjaa, ja sitä voin suositella luettavaksi joka tapauksessa.