Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

[b]Color Out of Space[/b]   Uuden-Englannin perämetsiin muuttanut perhe kohtaa kosmisen kauhun vuoden 2019 Lovecraft-sovituksessa. Perheen etupihalle pudonnut meteoriitti keskeyttää vanhempien ja lasten arkirutiinit ja alkaa levittää ympäristöönsä outoa väriä, joka sekoittaa ihmisten päät eikä säästä perheen alpakoitakaan. Ja Lovecraftinsa lukeneet tietävätkin, tai ainakin voivat arvata, mitä perheelle lopulta käy.   Elokuva on sijoitettu nykyaikaan, mutta on alkuperäisen novellin hengelle varsin uskollinen - tosin Lovecraft varmaankin kääntyy haudassaan joistakin ratkaisuista. HPL tuskin olisi kirjoittanut perheen isästä koomista höseltäjää (ja kaiketi paheksuisi sitäkin, että yksi päähenkilöistä, hydrologi Ward Phillips on musta). Pieni kevennys sopii kuitenkin elokuvan hitaasti etenevälle alkupuolelle varsin hyvin ja isää esittävä Nicolas Cage vetää vahvasti myös yllättäen vakavoituvan tilanteen ja vääjäämättömän syöksyn epätoivoon ja hulluuteen. Myös muut roolisuoritukset ovat vahvoja. Paikoitellen esiintyvä säikyttely on hieman epälovecraftiaanista, mutta  painostavasti etenevä epänormaaliuden ja lopulta kauhun tunnelma luodaan etupäässä kirjailijalle uskollisesti. Luonnottoman värin ylimaallisuutta on tietysti vaikea visualisoida tämän maailman väreillä, mutta visuaalisestikaan elokuva ei ole hassumpi ja musiikki sopii hyvin tunnelmaan. Täytyy nostaa hattua - tämä on oikeasti toimiva ja otteessaan pitävä Lovecraft-elokuva, joskin lievä tiivistäminen olisi ollut eduksi.

[b]Ikuisesti tytär[/b]   Tämä brittiläinen Joanna Hoggin ohjaama elokuva v. 2022 tuli vähän yllättäen vastaan Yle Areenassa. Tilda Swinton esittää siinä kaksoisroolissa sekä taiteilijatytärtä, että tämän ikääntynyttä äitiä. He palaavat entiseen sukukartanoonsa muistelemaan menneisyyttä. Sukukartano on nyt jokseenkin hiljainen hotelli, jossa on aavemainen tunnelma ja heikko wifi-yhteys. Swinton loistaa molemmissa rooleissaan, hieno suoritus.    Vaikka tyttären ja äidin suhde on elokuvan pääosassa, goottilainen kartano ja sitä ympäröivä sankka sumu vaikuttaa tunnelmaan hyvin paljon. Elokuvassa on pelottava jännite, vaikka kyseessä ei ole kauhuelokuva.

[color=#141414][size=2][font="Trebuchet MS", Helvetica, Arial, sans-serif][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif][b]Hard Times [/b] Rahtijunasta astuu ulos rähjäinen kulkuri, joka päätyy katutappelijaksi tarkoituksenaan ansaita hieman rahaa. Mies ei paljasta, mistä on tullut ja mihin menossa, mutta hänen managerinsa ei onneksi liikoja kysele. Hämärän peittoon jää sekin, missä ikääntynyt kulkuri on hankkinut tappelutaitonsa, mutta toisaalta eipä hänkään kysele, miten hänen managerinsa on onnistunut jäämään velkaa vähän kaikille. Charles Bronsonin esittämä päähenkilö puhuu vain jos on pakko, eikä silloinkaan montaa sanaa kerrallaan. Lipevä, mutta huoleton manageri sen sijaan puhuu paljon ja usein ohi suunsa, mikä aiheuttaa kaksikolle ennen pitkää ongelmia.   Ei tämä oikeastaan kovin hyvä leffa ole, mutta pidin silti paljon 70-lukulaisen maanläheisestä ja kylmän toteavasta kerrontatyylistä, jossa mitään ei turhaan kaunistella tai romantisoida. Tappelukohtaukset ovat suoraviivaisia turpaanvetoja ilman sen ihmeempää tunnelman nostatusta, ukot vaan piestään maahan ja se siitä. Bronsonin hiljainen karisma kantaa pitkälle ja lisäksi hänen hahmonsa lähes täydestä puhekyvyttömyydestä tehdään jopa hieman pilaa. James Coburn eloisana managerina on roolissaan yhtä hyvä, tosin päinvastaisella tavalla.   Miinuksena voi pitää sitä, ettei mestaritappelijan taustoja avata lainkaan, sillä hahmo pysyy tyhjänä tauluna leffan loppuun asti. Hän on myös turhan ylivoimainen, eikä edes loukkaannu kertaakaan, vaikka sellainen olisi elämän kolhimaan hahmoon hyvin sopinut.[/font][/size][/font][/size][/color]

[b]Hiljainen tyttö[/b]   Kaunis ja koskettava elokuva pienestä tytöstä, joka asuu jossain Irlannin maaseudulla omiin ajatuksiinsa uppoutuen. Suurperheen nuorimpana lapsena hän jää muiden jalkoihin, sillä maatilan hoitaminen ja rahahuolien kanssa kamppailu vie vanhempien huomion, eikä neljästä sisaruksestakaan tunnu olevan leikkikaveriksi. Vanhemmat päättävät viedä hiljaisen ja sulkeutuneen tyttärensä kesän ajaksi sukulaistensa luokse asumaan, jotta arki kotona helpottaisi. Tämä muuttaa tytön elämää merkittävästi, sillä uudessa ympäristössä hän saa rakkautta ja huolenpitoa, josta hän jäi oikeassa perheessään paitsi.   Vähäeleinen tarina kulkee hitaasti ja rauhallisesti päähenkilönsä mielenmaisemaa heijastellen ja näyttää pieni askel kerrallaan, miten tytön alakuloinen persoona muuttuu eloisammaksi. Samalla kuvataan muutosta sijaisvanhempien elämässä, josta on puuttunut jotain sellaista, minkä lainatytär pystyy heille antamaan. Kun kesä päättyy ja on aika lähteä takaisin kotiin, ei kyyneliltä voi välttyä kukaan. Laiminlyödyn pikkutytön roolissa nähtävä Catherine Clinch suoriutuu hienosti ja muutkin näyttelijät tekevät osansa vakuuttavasti.   [b]Mutant Chronicles[/b]   Sitten hyppäsin aivan erilaiseen maailmaan, jossa synkässä tulevaisuudessa käydään ikuista sotaa, jossa taistellaan pistimillä mutaisissa juoksuhaudoissa samalla kun höyryvoimalla kulkevat lentoalukset leijailevat yläpuolella. Leffan pohjana on samanniminen pöytäroolipeli, jossa ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen maapallon muututtua asuinkelvottomaksi. Yhteys peliin on kaiketi varsin löyhä, minkä voi päätellä jo siitä, että leffa sijoittuu Maahan, vaikka siellä ei pitäisi olla elämää.   Tarinan lähtökohta on kiinnostava. Maahan on pudonnut tuhansia vuosia sitten Koneeksi kutsuttu alus tai artefakti, joka muuttaa ihmiset epäkuolleiksi, raivotautisiksi mutanteiksi. Muinainen veljeskunta onnistui hautaamaan Koneen maan uumeniin, mutta sota käynnistää sen uudelleen tuhoisin seurauksin. Ron Perlmanin esittämä veljeskunnan soturimunkki kokoaa eliittiryhmän, joka aloittaa tehtävän Koneen tuhoamiseksi.   Parasta tässä halpisleffassa on Warhammer 40K:ta henkivä visuaalinen tyyli, jossa futuristinen teknologia ja primitiivinen sodankäynti kohtaavat. Mutta siihen se jää, sillä leffa hahmoineen on keskinkertaista huttua, jonka käsikirjoitus ei lähempää tarkastelua kestä. Tökeröt digitehosteet pistävät myös silmään ikävästi, vaikka verta ja väkivaltaa sinänsä onkin riittävästi.

Oli tänään Stephen King -fiilis ja katsoin kolme hänen kirjansa pohjalta tehtyä leffaa: [b]Julma leikki[/b] [b]Dolores Claiborne[/b] [b]Pitkä marssi[/b]   Olen nähnyt leffat aiemminkin, mutta kestävät hyvin toisen ja n:nen kerrankin. Pidin kaikista kirjoista, viimeisestä eniten, ja mielestäni leffatkin olivat kaikista onnistuneita. Tämä ei ole niin taattua Kingin tarinoiden pohjalta, vaikka kirjat olisivatkin hyvää materiaalia. Julmassa leikissä ja Dolores Claibornessa on sama naiseen liittyvä teema ja voimaantuminen, mikä lasten ohella ei ole tuntematonta Kingin teemoissa. Doloresissa on kaksi upeaa naisnäyttelijää Kathy Bates ja Judy Parfitt. Batesiltä ei juuri ole huonoa roolisuoritusta nähty. Pitkä marssi on näistä leffoista uusin, eikä yllä kirjoitetun tarinan tasolle, varsinkin kun loppu on erilainen, mutta silti leffa on erittäin hyvä sovitus.   Tarttis lukea pari kirjaa lisää, ennen kuin jatkan Kingin filmatisointien katsomista. Nyt olisi sopiva fiilis tarttua johonkin vielä lukemattomaan tiiliskiveen.