Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

Kävin katsomassa uusimman Avatarin viime keskiviikkona, kun huomasin olevan viimeistä päivää esityksessä naapurikunnan teatterissa ja piti hoitaa vähän muitakin asioita siellä päin. Komean näköisiä maisemia ja otuksia, mutta ei ollut juonellisesti erityisen mieleenpainuva. Hyvin samanlainen sarjan edellisen osan kanssa, joten tuli mielikuva vain kahtia jaetusta elokuvasta, eikä erillisistä teoksista.    Se vähän harmitti, koska olin toivonut näkeväni taas ihan uudenlaista vieraan planeetan maastoa. Ensimmäinen Avatar sijoittui pääasiassa metsään, toinen elokuva merelle, joten kuvittelin kolmannen osan sijoittuvan "Fire and ash" nimensä perusteella vulkaaniselle tulivuorialueelle, mutta ei semmoista näkynyt kuin vain ihan lyhyesti. Ne meduusamaisten jättieläinten voimalla liikkuvat ilmalaivat olivat ehkä mielenkiintoisin visuaalinen nähtävyys tällä kertaa. Oli onneksi kaikenlaista muutakin silmäkarkkia korvaamassa aika kliseisen tarinan puutteita.   Ensimmäinen Avatar taisi olla jonkinlaista uutuudenviehätystä, koska tykkäsin paljon enemmän kuin noista sen jälkeen tehdyistä.

[b]Under Siege 2: Dark Territory[/b]   Kahden miehen leffakerhomme kokoontui hiljattain ja oluen siemailun oheen valikoitui katsottavaksi Steven Seagalin myöhäiseen kulta-aikaan kuuluva toimintapläjäys, joka tunnetaan myös nimellä Kaappaus raiteilla. Ykkönen oli molemmille sen verran tuttu, että päätimme katsoa jatko-osan, jonka olen itse nähnyt vain kerran aikaisemmin. Juoni on yksinkertainen ja mukailee tietysti ensimmäistä leffaa, jossa terroristit kaappaavat sotalaivan. Tällä kertaa roistot ottavat haltuunsa liikkuvan junan, jonka kyydissä sattuu olemaan myös herra Ryback sukulaistyttöineen. Roistoilla on hallussaan laite, jolla kontrolloidaan satelliittia, joka pystyy jotenkin räjäyttämään ydinvoimaloita ja muita rakennuksia. Juna kaapataan sen takia, että liikkeessä kyseistä laitetta ei voida paikantaa, missä on ehkä etäisesti järkeä.   Vaikka juna puksuttaa jatkuvasti raiteillaan, leffa tuntuu lähinnä raahautuvan eteenpäin varsinkin alkupuolella. Pahikset keräävät matkustajat yhteen vaunuun, mutta eivät tietenkään tajua heti, että yksi heistä kulkeekin vapaana. Tällaisessa leffassa katsoja odottaa väistämättömän toimintavaihteen päälle iskeytymistä, mutta näin tapahtuu vasta yllättävän myöhään. Kun rähinä lopulta saadaan kunnolla käyntiin, raajoja murretaan ilahduttavasti kuten Seagalin leffoissa on tapana. Lopussa tarjoillaan myös räjähdyksiä ja romahtavaa siltaa siihen malliin, ettei moista enää nykypäivänä näe.   Kuten tiedämme, Steven Seagal on henkilönä melkoinen mulkku, mutta toimintasankarina hän edusti ainakin nuoruudessaan keskivahvaa b-sarjaa. Vaikka tästä leffasta puuttuvatkin Erika Eleniakin paljaat rinnat, on Under Siege kakkonen ihan kelvollinen action-paketti. Kunnia siitä ei ehkä mene itse päätähdelle, mutta toisaalta ilman hänen jäykkää karismaansa leffasta varmasti puuttuisi jotain.   [b]White Noise[/b]   Aika kädenlämpöisessä kauhuelokuvassa mies menettää vaimonsa auto-onnettomuudessa ja jää yksin pienen poikansa kanssa. Mies saa tilaisuuden ottaa yhteyttä tuonpuoleiseen kuvaputkitelkkarin valkoisen kohinan kautta ja kuten arvata saattaa, rajan takana on kuolleen vaimon lisäksi muitakin. Niinpä mies saa kiusakseen kolme aavetta, joilla on pahat mielessä. Minulle ei koskaan selvinnyt, mikä oli näiden aaveiden motiivi tai miksi he olivat yhteydessä juuri elokuvan päähenkilöön, tai millä logiikalla tv-laitteisto muodostaa linkin kuolleisiin ihmisiin. Elokuvan sisäiset lainalaisuudet ovat myös hakusessa, sillä toisinaan aaveet kykenevät toimimaan suoraan todellisessa maailmassa, vaikka ne enimmäkseen pysyvätkin ruudun toisella puolella.   Ei tästä paljoa käteen jäänyt. Pääroolia esittävä Michael Keaton on hyvä näyttelijä, mutta hänelle on annettu vuorosanoja vain muutaman lauseen verran. Enimmäkseen hän vain pälyilee hämmentyneenä ympärilleen tietämättä mitä tehdä. Hyvin usein mies kuvataan painelemassa telkkarin tai videonauhurin painikkeita, mikä alkaa ennen pitkää tuntua tahattoman koomiselta. Elokuva käsittelee pintapuolisesti surua, menetystä ja alkukantaista tarvetta uskoa johonkin yliluonnolliseen, mutta kokonaisuus jää valitettavan tylsäksi.

[b]Two Evil Eyes[/b]   Kaksi tarinaa käsittävässä kauhuelokuvassa kaksi legendaarista kauhuohjaajaa yhdistää voimansa, jolloin tuloksena on vaikuttava rautaisannos hyytäviä tunnelmia haudan takaa ja vähän muualtakin. Kumpikin segmentti perustuu löyhästi Edgar Allan Poen teksteihin tuotuna nykypäivään, eli tässä tapauksessa 90-luvun alkuun. Ensimmäisestä vastaa zombielokuvien perustajaisä George Romero, joka ottaa käsittelyyn novellin nimeltä The Facts in the Case of Mr. Valdemar. Toinen novelli on nimeltään The Black Cat, josta näkemyksensä esittelee giallo-veteraani Dario Argento. Käytännön efektit on nikkaroinut Tom Savini, joten elokuva on tehty osaavissa ja kokeneissa käsissä.   Ensimmäinen tarina sijoittuu pääasiassa kuolinvuoteen ympärille. Vakavasti sairas Valdemar on iäkäs herrasmies, joka vain odottaa lopullista lähtöä sängyssään maaten. Sitä odottavat myös hänen nuori vaimonsa ja tämän uusi rakastaja, jotka haluavat päästä käsiksi hänen rahoihinsa mahdollisimman nopeasti. Mies on lääkäri, joka on hypnotisoinut Valdemarin, jotta tämä antaisi suostumuksensa varainsiirtoon. Harmillisesti hän ehtii kuolla ennen kriittisiä allekirjoituksia, mutta kaksikko päättää pitää asian salassa. Kuollut ukko heitetään pakastimeen, mutta hypnoosin takia hän ei oikein meinaa pysyä kuolleena. Ahneus saa palkkansa ja lääkärikin joutuu maistamaan omaa lääkettään.   Toinen tarina kertoo rikospaikkakuvaajasta, joka on mieltynyt työhönsä liiankin paljon. Harvey Keitelin esittämä viinaan menevä mies on lisäksi artisti, joka on työstämässä makaaberia kuvakirjaa. Hän ei oikein tule toimeen tyttöystävänsä kissan kanssa, joten hän päättää hiukan kurittaa eläintä ja ottaa siitä muutaman taiteellisen valokuvan. Kissa karkaa tai ehkä jopa kuolee, mistä tyttöystävä ei lainkaan pidä. Kuten tiedämme, mustissa kissoissa on synkkää taikaa ja niinpä tässäkin tarinassa itsekkyys johtaa arvoiseensa rangaistukseen.   Kahden maestron visiot eivät varsinaisesti liity toisiinsa, eikä niiden välissä ole edes mitään siirtymävaihetta, toinen tarina vain alkaa heti kun ensimmäinen loppuu. Teema on kuitenkin yhteinen, eli omaa etuaan ajattelevien törppöjen lankeaminen omaan ansaansa. Jos pitää valita voittaja, niin kyllä kissatarina on parempi. Se rullaa vähän notkeammin ja lisäksi siinä on tietenkin ihastuttava musta kissa (lopputekstien mukaan sitä ei vahingoitettu kuvauksissa, minkä toivon olevan totta).

[b]Killer's Moon[/b]   Brittiläisessä slasher-elokuvassa 70-luvun lopulta seurataan koulutyttöjen luokkaretkeä, joka keskeytyy jo ennen perille pääsyä, kun bussi hajoaa keskelle tietä. Lähistöltä löytyy jo ovensa sulkenut hotelli, jonka herttainen emäntä päästää matkalaiset yöpuulle. Samaan aikaan hotellin mailla liikuskelee neljä mielisairaalasta karannutta psykopaattia, joille on annettu LSD:llä terästettyä uniterapiaa sillä seurauksella, että he kuvittelevat olevansa edelleen unessa. Joukkio päättää ottaa tilanteesta ilon irti ja tunkeutua hotelliin, sillä unessahan ei tarvitse pelätä kiinni joutumista tai muutenkaan välittää yhtään mistään.   Leffa on tarjonnut aikalaisille kenties hurjaakin kuvastoa, mutta nykypäivänä se näyttäytyy aika kesynä ja alkeellisena slasher-genren edustajana. Koska sadistisia mielipuolia on peräti neljä ja viattomia koulutyttöjä bussilastillinen, odotin huomattavasti useampia tappokohtauksia. Nyt niitä ei montaa ollut ja osaa kuolemista ei edes näytetä lainkaan. On tässä silti säväyttävätkin hetkensä, kuten kissan hännän irti leikkaaminen leipäveitsellä ja kaksi ehtaa raiskauskohtausta. Leffa suhtautuu seksuaaliseen väkivaltaan hyvin välinpitämättömästi, lopussa yksi tytöistä lohduttaa raiskauksen uhria sanoilla " Look, you were only raped, as long as you don't tell anyone about it you'll be alright." Siinä oli kyllä koko leffan hämmentävin hetki.   Vaikka pidän ryönäisestä roskasta, Killer's Moon oli omaan makuuni turhankin homeinen ja kulahtanut tapaus. Pieni budjetti ja tekninen kömpelyys näkyvät huonolla tavalla, joskin metsää esittävälle taustalakanalle oli pakko naurahtaa ääneen. Leffan parhaaksi anniksi jää suuri hotellirakennus, jonka goottilainen tyyli tuo mukaan edes hieman oikeaa kauhutunnelmaa.   [b]Don't Move[/b]   En tiennyt tästä ennakoon juuri mitään, paitsi että kyseessä on jonkinlainen sieppauselokuva. Päähenkilö on nuori nainen, joka on menettänyt poikansa onnettomuudessa, eikä pysty surultaan pitämään itsekään elämän syrjästä kiinni. Harkitessaan kalliolta hyppäämistä hänen viereensä ilmestyy tuntematon mies, joka saa naisen luopumaan aikeistaan. Heidän välilleen syntyy pientä kemiaa, mutta yllättäen mies sieppaakin naisen autoonsa ja ruiskuttaa häneen halvaannuttavaa myrkkyä. Naisen toimintakyky heikkenee vähitellen, mutta pakoon olisi päästävä.   Yksinkertainen ja vain muutaman hahmon sisältävä elokuva onnistuu pitämään otteessaan yllättävän tiukasti, vaikka käsikirjoituksessa onkin myös kyseenalaisia ja epäloogisia ratkaisuja. Juoni rullaa kuitenkin jatkuvasti hyvällä sykkeellä, eikä tyhjäkäyntiä ole oikeastaan yhtään. Uhri vaikuttaa olevan täysin toivottomassa tilanteessa, mutta pian paljastuu, ettei sieppaaja ole ihan niin välkky kaveri kuin tämä antaa aluksi ymmärtää. Kun roisto alkaa tehdä virheitä, aloin jotenkin jännittää myös hänen puolestaan, vaikka hahmo onkin omahyväinen mulkero. Plussaa myös kauniista kuvauksesta, jossa aurinkoinen luonto taipuu hyvin kidnappaustrillerin näyttämöksi.

[b]Black Rain[/b]   Lapsuudesta tuttu elokuva oli jättänyt muistikuvan, jossa ajetaan paljon moottoripyörillä sekä kohtauksen, jossa moottoripyörällä ajava roisto leikkaa eräältä hahmolta pään irti katanalla. Mitään muuta en oikeastaan muistanutkaan alkaessani katsomaan uudelleen Ridley Scottin ohjaamaa elokuvaa vuodelta 1989. Päähenkilö on likaiseksi epäilty poliisi, joka määrätään saattamaan japanilainen yakuza-mies takaisin kotimaahansa, mikä tuntuu aika oudolta ratkaisulta. Jos tekee henkirikoksen Amerikassa, niin luulisi, että keissi myös hoidetaan Amerikassa. Matka vie kuitenkin neonvalojen häikäisemään Japaniin, jossa asiat menevät pieleen heti lentokentällä. Yakuza-mies onnistuu pakenemaan jengikavereidensa avustuksella, mikä jättää sekä amerikkalaiset että japanilaiset poliisit hämmennyksen valtaan.   Alku etenee nopeasti, sillä pohjustus ja pääpahiksen pako käsitellään noin kymmenessä minuutissa. Tämän jälkeen elokuva jumiutuu pitkäksi aikaa, eikä oikeastaan mitään mielenkiintoista tapahdu varmaan tuntiin. Michael Douglasin esittämä päähenkilö ja hänen apupoikansa lähinnä hengailevat Osakassa, eivätkä saa aikaan juuri mitään. Jossain vaiheessa tuli tunne, että jätän elokuvan kesken, mikä on itselleni erittäin harvinaista. Mutta sitten tuli se mainittu katanakohtaus, minkä jälkeen elokuva viimein nousee tyhjäkäynniltä liitoon. Tarina muuttuu roiston jahtaamisesta kostoksi, mikä tuo meininkiin virtaa, mutta valitettavasti liian myöhään.   Ei tämä vastannut lapsuuden muistikuvia juuri mitenkään, odotin huomattavasti rajumpaa ja tiukempaa toimintajännäriä. Vaan ei siinä mitään, Black Rain vakuuttaa sateisella ja synkällä tunnelmallaan, jossa on paljon samaa kuin Blade Runnerissa. Parhaaksi hahmoksi nousee japanilainen poliisi Masahiro, joka on jatkuvasti hukassa jenkkiläisten virkaveljiensä kanssa. Hänen ansiostaan elokuva nousee paremmaksi kuin se oikeasti onkaan.   [b]Calibre[/b]   Vähälle huomiolle jääneessä Netflix-elokuvassa kaksi kaverusta lähtee metsästysreissulle syrjäiseen tuppukylään tarkoituksenaan nauttia myös paikallisesta pubikulttuurista. Skotlannin luonnonläheisiin maisemiin sijouttuva tarina alkaa leppoisissa tunnelmissa, mutta paikan päälle saavuttuaan kaksikko saa huomata, ettei vieraita oteta vastaan erityisen lämpimästi. Metsälle päästyään miesten onni ottaa käänteen reippaasti pahempaan, sillä peuraan suunnattu laukaus osuukin pieneen lapseen, joka kaatuu kuolleena maahan. Miehet joutuvat paniikin valtaan, minkä seurauksena he tekevät vielä vakavamman virheen, joka painaa heidät entistä syvemmälle suohon. Tästä alkaa otteessaan pitävä trilleri, jollaiseen en ollut ollenkaan varautunut, sillä kyseessä on piilotettu helmi, joka vakuuttaa realismillaan ja tiukalla käsikirjoituksellaan.   Elokuvan teho perustuu jännittäviin juonenkäänteisiin, joten en avaa sen tapahtumia tämän enempää. Teemana on viattomuuden menettäminen sekä pohdiskelu oikeasta ja väärästä, sillä päähenkilöt joutuvat todella punnitsemaan, missä heidän moraalinsa rajat kulkevat. Elokuva olisi muuten erinomainen, mutta tarina ohjaa katsojaa turhan voimakkaasti kahden nuorukaisen puolelle, vaikka he selkeästi tekevät pahoja asioita. Huolettomien kaupunkilaisten ja kyräilevien maalaisten välinen jännite olisi kaivannut myös parempia hahmoja, jotta viimeinen konflikti olisi tuntunut aidosti jossain. Kovaa tekemistä kuitenkin ja varaukseton suositus.

[b]The Karate Kid[/b]   Karatekölvi Daniel kurkipotkii vuoden 1984 menestyselokuvassa, joka epäilemättä houkutteli lukemattomia uusia harrastajia karatedojoille. Suurisuinen mutta pienikokoinen Daniel kipuilee muuttoa uuteen ympäristöön, iskee silmänsä omapäiseen cheerleaderiin Aliin ja joutuu samalla karatea treenaavien koviksien silmätikuksi ja potkusäkiksi. Daniel kuitenkin törmää karatea ja elämää epätavanomaisin keinoin opettavaan Mr. Miyagiin, jonka johdolla hän oppii kärsivällisyyttä, alkaa luottaa itseensä ja kohtaa lopulta kiusaajansa karatekisoissa.   Rapiat 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen The Karate Kid on ehtinyt läpäistä populaarikulttuurin niin täydellisesti, että elokuvan perusasetelma tuntuu jättimäiseltä kliseeltä ja toki tekijät alun perinkin nojasivat tuttuihin trooppeihin huolella ja anteeksi pyytelemättä. Siitä huolimatta elokuvan katsoo läpi hymy huulillaan. The Karate Kid tekee paljon asioita oikein, alkaen nappiin osuvasta roolituksesta ja mainioista näyttelijänsuorituksista. Elokuvan voisi myös sanoa olleen uraa uurtava genrejen yhdistelyssä: se ei ole ensisijaisesti toimintaelokuva, vaikka tossu nouseekin, vaan paljon enemmän kasvutarina, romantiikkaa ja huumoria unohtamatta.   Treenimontaasiinkin saatiin uusia juttuja: "wax on, wax off" on keksittiin tätä elokuvaa varten, vaikka toisaalta voisi myös sanoa, että se on eräänlainen elokuvallinen kiteytys entisaikojen japanilaisten kamppailutaitojen oppilaiden elämästä opettajansa palveluksessa.