Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

Kävin katsomassa uusimman Avatarin viime keskiviikkona, kun huomasin olevan viimeistä päivää esityksessä naapurikunnan teatterissa ja piti hoitaa vähän muitakin asioita siellä päin. Komean näköisiä maisemia ja otuksia, mutta ei ollut juonellisesti erityisen mieleenpainuva. Hyvin samanlainen sarjan edellisen osan kanssa, joten tuli mielikuva vain kahtia jaetusta elokuvasta, eikä erillisistä teoksista.    Se vähän harmitti, koska olin toivonut näkeväni taas ihan uudenlaista vieraan planeetan maastoa. Ensimmäinen Avatar sijoittui pääasiassa metsään, toinen elokuva merelle, joten kuvittelin kolmannen osan sijoittuvan "Fire and ash" nimensä perusteella vulkaaniselle tulivuorialueelle, mutta ei semmoista näkynyt kuin vain ihan lyhyesti. Ne meduusamaisten jättieläinten voimalla liikkuvat ilmalaivat olivat ehkä mielenkiintoisin visuaalinen nähtävyys tällä kertaa. Oli onneksi kaikenlaista muutakin silmäkarkkia korvaamassa aika kliseisen tarinan puutteita.   Ensimmäinen Avatar taisi olla jonkinlaista uutuudenviehätystä, koska tykkäsin paljon enemmän kuin noista sen jälkeen tehdyistä.

[b]Under Siege 2: Dark Territory[/b]   Kahden miehen leffakerhomme kokoontui hiljattain ja oluen siemailun oheen valikoitui katsottavaksi Steven Seagalin myöhäiseen kulta-aikaan kuuluva toimintapläjäys, joka tunnetaan myös nimellä Kaappaus raiteilla. Ykkönen oli molemmille sen verran tuttu, että päätimme katsoa jatko-osan, jonka olen itse nähnyt vain kerran aikaisemmin. Juoni on yksinkertainen ja mukailee tietysti ensimmäistä leffaa, jossa terroristit kaappaavat sotalaivan. Tällä kertaa roistot ottavat haltuunsa liikkuvan junan, jonka kyydissä sattuu olemaan myös herra Ryback sukulaistyttöineen. Roistoilla on hallussaan laite, jolla kontrolloidaan satelliittia, joka pystyy jotenkin räjäyttämään ydinvoimaloita ja muita rakennuksia. Juna kaapataan sen takia, että liikkeessä kyseistä laitetta ei voida paikantaa, missä on ehkä etäisesti järkeä.   Vaikka juna puksuttaa jatkuvasti raiteillaan, leffa tuntuu lähinnä raahautuvan eteenpäin varsinkin alkupuolella. Pahikset keräävät matkustajat yhteen vaunuun, mutta eivät tietenkään tajua heti, että yksi heistä kulkeekin vapaana. Tällaisessa leffassa katsoja odottaa väistämättömän toimintavaihteen päälle iskeytymistä, mutta näin tapahtuu vasta yllättävän myöhään. Kun rähinä lopulta saadaan kunnolla käyntiin, raajoja murretaan ilahduttavasti kuten Seagalin leffoissa on tapana. Lopussa tarjoillaan myös räjähdyksiä ja romahtavaa siltaa siihen malliin, ettei moista enää nykypäivänä näe.   Kuten tiedämme, Steven Seagal on henkilönä melkoinen mulkku, mutta toimintasankarina hän edusti ainakin nuoruudessaan keskivahvaa b-sarjaa. Vaikka tästä leffasta puuttuvatkin Erika Eleniakin paljaat rinnat, on Under Siege kakkonen ihan kelvollinen action-paketti. Kunnia siitä ei ehkä mene itse päätähdelle, mutta toisaalta ilman hänen jäykkää karismaansa leffasta varmasti puuttuisi jotain.   [b]White Noise[/b]   Aika kädenlämpöisessä kauhuelokuvassa mies menettää vaimonsa auto-onnettomuudessa ja jää yksin pienen poikansa kanssa. Mies saa tilaisuuden ottaa yhteyttä tuonpuoleiseen kuvaputkitelkkarin valkoisen kohinan kautta ja kuten arvata saattaa, rajan takana on kuolleen vaimon lisäksi muitakin. Niinpä mies saa kiusakseen kolme aavetta, joilla on pahat mielessä. Minulle ei koskaan selvinnyt, mikä oli näiden aaveiden motiivi tai miksi he olivat yhteydessä juuri elokuvan päähenkilöön, tai millä logiikalla tv-laitteisto muodostaa linkin kuolleisiin ihmisiin. Elokuvan sisäiset lainalaisuudet ovat myös hakusessa, sillä toisinaan aaveet kykenevät toimimaan suoraan todellisessa maailmassa, vaikka ne enimmäkseen pysyvätkin ruudun toisella puolella.   Ei tästä paljoa käteen jäänyt. Pääroolia esittävä Michael Keaton on hyvä näyttelijä, mutta hänelle on annettu vuorosanoja vain muutaman lauseen verran. Enimmäkseen hän vain pälyilee hämmentyneenä ympärilleen tietämättä mitä tehdä. Hyvin usein mies kuvataan painelemassa telkkarin tai videonauhurin painikkeita, mikä alkaa ennen pitkää tuntua tahattoman koomiselta. Elokuva käsittelee pintapuolisesti surua, menetystä ja alkukantaista tarvetta uskoa johonkin yliluonnolliseen, mutta kokonaisuus jää valitettavan tylsäksi.

[b]Two Evil Eyes[/b]   Kaksi tarinaa käsittävässä kauhuelokuvassa kaksi legendaarista kauhuohjaajaa yhdistää voimansa, jolloin tuloksena on vaikuttava rautaisannos hyytäviä tunnelmia haudan takaa ja vähän muualtakin. Kumpikin segmentti perustuu löyhästi Edgar Allan Poen teksteihin tuotuna nykypäivään, eli tässä tapauksessa 90-luvun alkuun. Ensimmäisestä vastaa zombielokuvien perustajaisä George Romero, joka ottaa käsittelyyn novellin nimeltä The Facts in the Case of Mr. Valdemar. Toinen novelli on nimeltään The Black Cat, josta näkemyksensä esittelee giallo-veteraani Dario Argento. Käytännön efektit on nikkaroinut Tom Savini, joten elokuva on tehty osaavissa ja kokeneissa käsissä.   Ensimmäinen tarina sijoittuu pääasiassa kuolinvuoteen ympärille. Vakavasti sairas Valdemar on iäkäs herrasmies, joka vain odottaa lopullista lähtöä sängyssään maaten. Sitä odottavat myös hänen nuori vaimonsa ja tämän uusi rakastaja, jotka haluavat päästä käsiksi hänen rahoihinsa mahdollisimman nopeasti. Mies on lääkäri, joka on hypnotisoinut Valdemarin, jotta tämä antaisi suostumuksensa varainsiirtoon. Harmillisesti hän ehtii kuolla ennen kriittisiä allekirjoituksia, mutta kaksikko päättää pitää asian salassa. Kuollut ukko heitetään pakastimeen, mutta hypnoosin takia hän ei oikein meinaa pysyä kuolleena. Ahneus saa palkkansa ja lääkärikin joutuu maistamaan omaa lääkettään.   Toinen tarina kertoo rikospaikkakuvaajasta, joka on mieltynyt työhönsä liiankin paljon. Harvey Keitelin esittämä viinaan menevä mies on lisäksi artisti, joka on työstämässä makaaberia kuvakirjaa. Hän ei oikein tule toimeen tyttöystävänsä kissan kanssa, joten hän päättää hiukan kurittaa eläintä ja ottaa siitä muutaman taiteellisen valokuvan. Kissa karkaa tai ehkä jopa kuolee, mistä tyttöystävä ei lainkaan pidä. Kuten tiedämme, mustissa kissoissa on synkkää taikaa ja niinpä tässäkin tarinassa itsekkyys johtaa arvoiseensa rangaistukseen.   Kahden maestron visiot eivät varsinaisesti liity toisiinsa, eikä niiden välissä ole edes mitään siirtymävaihetta, toinen tarina vain alkaa heti kun ensimmäinen loppuu. Teema on kuitenkin yhteinen, eli omaa etuaan ajattelevien törppöjen lankeaminen omaan ansaansa. Jos pitää valita voittaja, niin kyllä kissatarina on parempi. Se rullaa vähän notkeammin ja lisäksi siinä on tietenkin ihastuttava musta kissa (lopputekstien mukaan sitä ei vahingoitettu kuvauksissa, minkä toivon olevan totta).

[b]Killer's Moon[/b]   Brittiläisessä slasher-elokuvassa 70-luvun lopulta seurataan koulutyttöjen luokkaretkeä, joka keskeytyy jo ennen perille pääsyä, kun bussi hajoaa keskelle tietä. Lähistöltä löytyy jo ovensa sulkenut hotelli, jonka herttainen emäntä päästää matkalaiset yöpuulle. Samaan aikaan hotellin mailla liikuskelee neljä mielisairaalasta karannutta psykopaattia, joille on annettu LSD:llä terästettyä uniterapiaa sillä seurauksella, että he kuvittelevat olevansa edelleen unessa. Joukkio päättää ottaa tilanteesta ilon irti ja tunkeutua hotelliin, sillä unessahan ei tarvitse pelätä kiinni joutumista tai muutenkaan välittää yhtään mistään.   Leffa on tarjonnut aikalaisille kenties hurjaakin kuvastoa, mutta nykypäivänä se näyttäytyy aika kesynä ja alkeellisena slasher-genren edustajana. Koska sadistisia mielipuolia on peräti neljä ja viattomia koulutyttöjä bussilastillinen, odotin huomattavasti useampia tappokohtauksia. Nyt niitä ei montaa ollut ja osaa kuolemista ei edes näytetä lainkaan. On tässä silti säväyttävätkin hetkensä, kuten kissan hännän irti leikkaaminen leipäveitsellä ja kaksi ehtaa raiskauskohtausta. Leffa suhtautuu seksuaaliseen väkivaltaan hyvin välinpitämättömästi, lopussa yksi tytöistä lohduttaa raiskauksen uhria sanoilla " Look, you were only raped, as long as you don't tell anyone about it you'll be alright." Siinä oli kyllä koko leffan hämmentävin hetki.   Vaikka pidän ryönäisestä roskasta, Killer's Moon oli omaan makuuni turhankin homeinen ja kulahtanut tapaus. Pieni budjetti ja tekninen kömpelyys näkyvät huonolla tavalla, joskin metsää esittävälle taustalakanalle oli pakko naurahtaa ääneen. Leffan parhaaksi anniksi jää suuri hotellirakennus, jonka goottilainen tyyli tuo mukaan edes hieman oikeaa kauhutunnelmaa.   [b]Don't Move[/b]   En tiennyt tästä ennakoon juuri mitään, paitsi että kyseessä on jonkinlainen sieppauselokuva. Päähenkilö on nuori nainen, joka on menettänyt poikansa onnettomuudessa, eikä pysty surultaan pitämään itsekään elämän syrjästä kiinni. Harkitessaan kalliolta hyppäämistä hänen viereensä ilmestyy tuntematon mies, joka saa naisen luopumaan aikeistaan. Heidän välilleen syntyy pientä kemiaa, mutta yllättäen mies sieppaakin naisen autoonsa ja ruiskuttaa häneen halvaannuttavaa myrkkyä. Naisen toimintakyky heikkenee vähitellen, mutta pakoon olisi päästävä.   Yksinkertainen ja vain muutaman hahmon sisältävä elokuva onnistuu pitämään otteessaan yllättävän tiukasti, vaikka käsikirjoituksessa onkin myös kyseenalaisia ja epäloogisia ratkaisuja. Juoni rullaa kuitenkin jatkuvasti hyvällä sykkeellä, eikä tyhjäkäyntiä ole oikeastaan yhtään. Uhri vaikuttaa olevan täysin toivottomassa tilanteessa, mutta pian paljastuu, ettei sieppaaja ole ihan niin välkky kaveri kuin tämä antaa aluksi ymmärtää. Kun roisto alkaa tehdä virheitä, aloin jotenkin jännittää myös hänen puolestaan, vaikka hahmo onkin omahyväinen mulkero. Plussaa myös kauniista kuvauksesta, jossa aurinkoinen luonto taipuu hyvin kidnappaustrillerin näyttämöksi.

[b]Black Rain[/b]   Lapsuudesta tuttu elokuva oli jättänyt muistikuvan, jossa ajetaan paljon moottoripyörillä sekä kohtauksen, jossa moottoripyörällä ajava roisto leikkaa eräältä hahmolta pään irti katanalla. Mitään muuta en oikeastaan muistanutkaan alkaessani katsomaan uudelleen Ridley Scottin ohjaamaa elokuvaa vuodelta 1989. Päähenkilö on likaiseksi epäilty poliisi, joka määrätään saattamaan japanilainen yakuza-mies takaisin kotimaahansa, mikä tuntuu aika oudolta ratkaisulta. Jos tekee henkirikoksen Amerikassa, niin luulisi, että keissi myös hoidetaan Amerikassa. Matka vie kuitenkin neonvalojen häikäisemään Japaniin, jossa asiat menevät pieleen heti lentokentällä. Yakuza-mies onnistuu pakenemaan jengikavereidensa avustuksella, mikä jättää sekä amerikkalaiset että japanilaiset poliisit hämmennyksen valtaan.   Alku etenee nopeasti, sillä pohjustus ja pääpahiksen pako käsitellään noin kymmenessä minuutissa. Tämän jälkeen elokuva jumiutuu pitkäksi aikaa, eikä oikeastaan mitään mielenkiintoista tapahdu varmaan tuntiin. Michael Douglasin esittämä päähenkilö ja hänen apupoikansa lähinnä hengailevat Osakassa, eivätkä saa aikaan juuri mitään. Jossain vaiheessa tuli tunne, että jätän elokuvan kesken, mikä on itselleni erittäin harvinaista. Mutta sitten tuli se mainittu katanakohtaus, minkä jälkeen elokuva viimein nousee tyhjäkäynniltä liitoon. Tarina muuttuu roiston jahtaamisesta kostoksi, mikä tuo meininkiin virtaa, mutta valitettavasti liian myöhään.   Ei tämä vastannut lapsuuden muistikuvia juuri mitenkään, odotin huomattavasti rajumpaa ja tiukempaa toimintajännäriä. Vaan ei siinä mitään, Black Rain vakuuttaa sateisella ja synkällä tunnelmallaan, jossa on paljon samaa kuin Blade Runnerissa. Parhaaksi hahmoksi nousee japanilainen poliisi Masahiro, joka on jatkuvasti hukassa jenkkiläisten virkaveljiensä kanssa. Hänen ansiostaan elokuva nousee paremmaksi kuin se oikeasti onkaan.   [b]Calibre[/b]   Vähälle huomiolle jääneessä Netflix-elokuvassa kaksi kaverusta lähtee metsästysreissulle syrjäiseen tuppukylään tarkoituksenaan nauttia myös paikallisesta pubikulttuurista. Skotlannin luonnonläheisiin maisemiin sijouttuva tarina alkaa leppoisissa tunnelmissa, mutta paikan päälle saavuttuaan kaksikko saa huomata, ettei vieraita oteta vastaan erityisen lämpimästi. Metsälle päästyään miesten onni ottaa käänteen reippaasti pahempaan, sillä peuraan suunnattu laukaus osuukin pieneen lapseen, joka kaatuu kuolleena maahan. Miehet joutuvat paniikin valtaan, minkä seurauksena he tekevät vielä vakavamman virheen, joka painaa heidät entistä syvemmälle suohon. Tästä alkaa otteessaan pitävä trilleri, jollaiseen en ollut ollenkaan varautunut, sillä kyseessä on piilotettu helmi, joka vakuuttaa realismillaan ja tiukalla käsikirjoituksellaan.   Elokuvan teho perustuu jännittäviin juonenkäänteisiin, joten en avaa sen tapahtumia tämän enempää. Teemana on viattomuuden menettäminen sekä pohdiskelu oikeasta ja väärästä, sillä päähenkilöt joutuvat todella punnitsemaan, missä heidän moraalinsa rajat kulkevat. Elokuva olisi muuten erinomainen, mutta tarina ohjaa katsojaa turhan voimakkaasti kahden nuorukaisen puolelle, vaikka he selkeästi tekevät pahoja asioita. Huolettomien kaupunkilaisten ja kyräilevien maalaisten välinen jännite olisi kaivannut myös parempia hahmoja, jotta viimeinen konflikti olisi tuntunut aidosti jossain. Kovaa tekemistä kuitenkin ja varaukseton suositus.

[b]The Karate Kid[/b]   Karatekölvi Daniel kurkipotkii vuoden 1984 menestyselokuvassa, joka epäilemättä houkutteli lukemattomia uusia harrastajia karatedojoille. Suurisuinen mutta pienikokoinen Daniel kipuilee muuttoa uuteen ympäristöön, iskee silmänsä omapäiseen cheerleaderiin Aliin ja joutuu samalla karatea treenaavien koviksien silmätikuksi ja potkusäkiksi. Daniel kuitenkin törmää karatea ja elämää epätavanomaisin keinoin opettavaan Mr. Miyagiin, jonka johdolla hän oppii kärsivällisyyttä, alkaa luottaa itseensä ja kohtaa lopulta kiusaajansa karatekisoissa.   Rapiat 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen The Karate Kid on ehtinyt läpäistä populaarikulttuurin niin täydellisesti, että elokuvan perusasetelma tuntuu jättimäiseltä kliseeltä ja toki tekijät alun perinkin nojasivat tuttuihin trooppeihin huolella ja anteeksi pyytelemättä. Siitä huolimatta elokuvan katsoo läpi hymy huulillaan. The Karate Kid tekee paljon asioita oikein, alkaen nappiin osuvasta roolituksesta ja mainioista näyttelijänsuorituksista. Elokuvan voisi myös sanoa olleen uraa uurtava genrejen yhdistelyssä: se ei ole ensisijaisesti toimintaelokuva, vaikka tossu nouseekin, vaan paljon enemmän kasvutarina, romantiikkaa ja huumoria unohtamatta.   Treenimontaasiinkin saatiin uusia juttuja: "wax on, wax off" on keksittiin tätä elokuvaa varten, vaikka toisaalta voisi myös sanoa, että se on eräänlainen elokuvallinen kiteytys entisaikojen japanilaisten kamppailutaitojen oppilaiden elämästä opettajansa palveluksessa.

[b]Demolition Man[/b]   Tämä taitaa kuulua Stallonen tunnetuimpiin leffoihin ainakin ysärin osalta, vaikka mistään klassikosta tuskin on kysymys. Itse näin tämän nyt ensimmäistä kertaa ja täytyy sanoa, että odotin hieman vakavampaa leffaa. Tiesin kyllä odottaa jonkinlaista toimintakomediaa, mutta mielessäni oli ehkä enemmän Lethal Weapon-tyyppinen huumorilla höystetty poliisijännäri, jossa on sekoilun lisäksi oikea juoni. Demolition Man on sen sijaan puhdasta pöhköilyä ja yksi typerimmistä leffoista, mitä olen hetkeen nähnyt. Alussa kainalopierutasoinen huumori silitti pahasti vastakarvaan, mutta lopulta leffan satiirinen luonne kuitenkin voitti puolelleen.   Stallone esittää kovaotteista poliisia, joka epäonnistuu tehtävässään pelastaa mielipuolisen roiston kaappaamat siviilit. Hän kyllä vangitsee roiston, mutta siviilit kuolevat, mikä johtaa molempien vankeusrangaistukseen. Tämä tarkoittaa syväjäädytystä, jonka on tarkoitus kestää kymmeniä vuosia, mutta Wesley Snipesin esittämä roisto onnistuu kuitenkin vapautumaan ennen aikojaan. Jostain syystä vuonna 2032 Amerikassa ei tunneta lainkaan perinteistä rikollisuutta, sillä väkivalta on tyystin kadonnut katukuvasta. Sen tilalla on utopia, jossa kaikki haitallinen on kielletty, kuten suola ja vessapaperi. Pahimpia rikoksia on kiroilu, josta saa helposti sakon, sillä kansalaisia valvotaan jatkuvasti, eli kyse onkin oikeastaan dystopiasta. Koska tulevaisuuden poliisit eivät osaa käsitellä väkivaltarikollisia, Stallone herätetään apuun jäisestä unestaan.   Kiroilusta piippaava hälytyslaite on leffan kestovitsi, jota lypsetään ihan vitusti, mutta mukana on myös oikeasti hyvää huumoria. Stallonen ojentaessa kasuaalisti työparilleen hänen itse kutomansa villapaidan minun oli pakko naurahtaa ääneen. Syväjäädytysohjelma nimittäin opettaa vangeille hyödyllisiä taitoja sekä luo myös tarpeen toteuttaa niitä. Sandra Bullockin esittämä työpari vaikutti koko ajan jotenkin jälkeenjääneeltä, en tiedä johtuiko se käsikirjoituksesta vai näyttelijäsuorituksesta. Bullockin rooliksi jää lähinnä nättinä oleminen, mistä hän kieltämättä suoriutuu ihan hyvin.   Wesley Snipesin kaheli roistohahmo on periaatteessa hauska, mutta valitettavasti hänen ainoa luonteenpiirteensä on kahelius. Mies on roisto, koska hän tykkää aiheuttaa kaaosta ja tappaa ihmisiä, siinä kaikki. Leffassa on myös salaliittojuonne, mutta se on kyllä aivan surkeasti kyhätty. Ysäritoimintana ja tulevaisuuden visiona Demolition Man on ihan jees, mutta koska kaikki hahmot ovat pelkkiä taukkeja, sille tasolle jää koko leffa.

[b]The French Dispatch[/b]   Tämä on Wes Andersonin elokuva, joten ohjaajan ystävät tietävätkin odottaa vinksahtanutta mutta hyväntahtoista draamakomediaa. Kolmesta tarinasta koostuvan kokonaisuuden kehyskertomuksena on eksentrisen lehtikustantajan kuolema ja ranskalaiskaupungin elämästä amerikkalaisille kertovan kuvitteellisen The French Dispatch -lehden viimeinen numero, johon tulee juttuja eri elämänalueilta. Jonnekin 1960-luvun paikkeille sijoittuvat tarinat eivät juoniltaan ja hahmoiltaan (paitsi tarinaa kertovien toimittajien osalta) liity toisiinsa, mutta pinnan alla niitä yhdistää teema yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta sekä niiden - ainakin hetkittäisestä - ylittämisestä.   Andersonin tyylille uskollisesti The French Dispatch on visuaalisesti hieno ja ohjaajan maineen ansiosta siinä on Hollywoodin ykkösketju näyttelijöinä. Elokuva sekä luo oman todellisuutensa että muistuttaa katsojaa alituiseen, että katsot elokuvaa ja nämä ovat lavasteita, ja välillä vaihdetaan kuvasuhdetta ja väreistä mustavalkoiseen ja loppupuolella piirroselokuvan puolellekin. Itsetietoisen teennäisyyden keinoin ja itsetarkoituksellisesta vinkeydestä huolimatta elokuva välittää ikään kuin sivulauseessa tai jälkikirjoituksessa jotain hyvin vilpittömästi resonoivaa.

[b]Pillion[/b]   [color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Kuulin[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] leffasta pari päivää sitten ja päätin mennä katsomaan sen suurempia miettimättä. [/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Leffa kertoo kahden homomiehen suhteesta, johon liittyy voimakas valta-asetelma, jossa [/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]maskuliininen motoristiäijä Ray pitää hiljaista ja nyhverön oloista pysäköinninvalvojaa tiukassa otteessaan. Vanhempiensa luona asuva Colin tuntuu aluksi nauttivan komean ja itsevarman [/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]miehen käskytyksestä, mutta alkaa lopulta kaivata normaalimpaa parisuhdetta, mistä syntyy leffan keskeinen konflikti.[/font][/size][/color]   [color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Miehekkäiden bdsm-motoristien maailma näyttäytyy aika rajuna ympäristönä, johon itseään etsivä Colin sulautuu kuitenkin[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] hyvin, onhan siellä muitakin hänen kaltaisiaan palvelijoita munalukko kaulakoruna.[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] Runsas huumori keventää tunnelmaa huomattavasti[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] ja pari kohtausta hyrähdytti ihan kunnolla. Jäyhä motoristi ei paljoa puhu eikä avaa tunteitaan, mistä seuraa useita kiusallisia, mutta hauskoja tilanteita. Itse olisin halunnut tietää Rayn taustasta edes jotain, mutta hahmo pidetään loppuun asti etäisenä ja salaperäisenä, vaikka hänen kylmä ulkokuorensa lopulta säröileekin.[/font][/size][/color]   [color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Leffa sisältää varsin graafista miesten välistä seksiä ja vaikka ihan kaikkea ei näytetä, on meno välillä erittäin ronskia. Jos järkyttyi Brokeback Mountainin teltassa ähinöinnistä, niin Pillion aiheuttaa varmasti sydärin.[/font][/size][/color]

[b]Zardoz[/b]   Vuoden 1974 scifipläjäyksessä tulevaisuuden barbaarit palvovat lentävää kivipäätä, joka antaa seuraajilleen aseita viljaa vastaan ja julistaa, kuinka ase on hyvä ja penis paha. Ja Sean Connery esiintyy ihan muina miehinä [url=https://m.media-amazon.com/images/M/MV5BMjA5OTQ5NTY0M15BMl5BanBnXkFtZTgwNjUzNTU3MTE@._V1_.jpg]sangen päräyttävässä rooliasussa[/url]. Ja tämä on vasta alkua. Mukana on myös telepaattisia hippejä, tekoälyä ja ihmiskunnan evoluutiota!   Ohjaaja John Boorman on sanonut, että jos Hollywoodissa tekee oikein ison hitin, saa sen jälkeen vapaat kädet tehdä mitä tahansa ja Zardoz oli se, mitä Boorman halusi tehdä. Elokuva on melko pienellä budjetilla tehtyä, mutta ihailtavan kunnianhimoista scifiä, jossa on heitetty rohkeasti jos jonkinlaista ideaa samaan keitokseen. Elokuvallisessa scifissä usein visuaalinen maailmanrakennus ottaa pääosan, mutta Zardozissa on panostettu ideapuoleen.   Kaikkien ideoiden käsittely vajaan parin tunnin elokuvssa ei täysin onnistu eikä se täysin auennut itselleni yhdellä katsomalla, mutta Zardoz kannattaa kyllä katsoa uudemmankin kerran. Elokuva ei ole ollenkaan niin camp tai tahattoman koominen kuin voisi kuvitella, vaan Connery vetää roolinsa ihan vakavissaan (kuten muutkin näyttelijät). Suosittelen kaikille, joiden mielestä tyypillinen elokuvascifi ei tarjoa tarpeeksi pureskeltavaa.

Zardozin yhteydessä tulee mieleen yleensä myös 60-luvun lopulla tehty Barbarella elokuva. [url=https://www.imdb.com/title/tt0062711/]https://www.imdb.com/title/tt0062711/[/url]   Kummassakin on hauskan vanhahtavaa scifiestetiikkaa, mutta Barbarellassa on mielestäni pirteämpää camp-tunnelmaa kuin tuossa Boormanin klassikossa.

En ole nähnyt Barbarellaa, mutta trailerin perusteella se vaikuttaa kyllä varsin hauskalta ja erittäin 60-lukulaiselta! Ja Zardozia enemmän kieli poskessa tehdyltä.   Voin siis kyllä kuvitella Zardozin toimivan kosteissa illanistujaisissakin, mutta minua yllätti, että tietystä koomisuudesta huolimatta Zardoz edustaa kuitenkin elokuvascifin älyllisempää päätä. Uskonto vallankäytön välineenä, kolonialismi, kasvukritiikki, omiin oloihinsa vetäytyvä eliitti, kuolemattomuuden ja utopian varjopuolet, tekoäly, teknologiakritiikki...   Yleensä scifileffassa on nollasta yhteen keskeistä scifi-ideaa, joiden ympärille rakennetaan suurelle yleisöllekin helposti pureskeltava tarina, mutta Boorman laittoi kaikki 70-luvun scifin ideat tehosekoittimeen ja katsoi mitä niistä syntyy. Lopputulosta on pakko kunnioittaa, vaikka se ei virheetön olekaan. Visuaalinen outous tuo myös elokuvaan omaa surrealistista viehätystään. Jos Connery olisi puettu vähän normaalimmin, Zardozin ideat olisi varmaan otettu vakavammin vastaan, mutta ehkä tällaisenaan se on kuitenkin kokonaisvaltaisempi elämys.

[b]Red Sonja[/b] (2025)   Normaalisti en ole kiinnostunut vanhojen elokuvien uusista versioista, mutta toisinaan jopa minun nostalgiavaistoni värähtää. Olen nähnyt alkuperäisen useita kertoja, vaikka kyseessä ei kovin hyvä elokuva olekaan, mutta lapsena pidin siitä suuresti. Myöskään remake ei ole mitään korkeakulttuuria, mutta tekee joitakin asioita esikuvaansa paremmin, mikä tosin on varsin helppo saavutus. Tällä kertaa mukana on jopa oikea juoni sekä hahmoja, jotka on kirjoitettu tekemään ainakin teoriassa mielenkiintoisia asioita. Jos alkuperäistä Sonjaa vaivasi yleinen tylsyys ja vetämätön kerronta, uusi voittaa ainakin lennokkaan säpinän määrässä.   Tälläkin kertaa päähenkilön kotikylään hyökätään, mutta nuori sankaritar onnistuu pelastautumaan, minkä jälkeen hän piilottelee vuosia korpimetsässä elätellen toivoa, että joku hänen omistaan olisi vielä elossa. Vaikka luulisi, että punatukkainen neito vannoo kostoa, näin ei kuitenkaan ole, sillä hänet ajaa vihollisen kimppuun puhtaasti halu suojella luontoa. Sonja ei nimittäin pidä siitä, että puita raivataan ja eläimiä tapetaan kehityksen tieltä. Pääpahis on tieteen miehiä ja on kehittänyt jopa (juhdalla vedettäviä) panssariajoneuvoja. Hänen tavoitteenaan on löytää kirjan puolikas, joka antaisi keinot ennennäkemättömien aseiden luomiseen. Juoni ei juhli omaperäisyydellä, mutta on siinä jotain yritystä kuitenkin. Vaikka pahis on kirjoitettu säälittäväksi ruikuttajaksi, ainakin hän on tällä kertaa aktiivinen toimija.   Budjetti on selvästi ollut pieni ja elokuva onkin ihan rehellistä b-luokan kökköä, mitä ei pyritä edes peittelemään. Dialogi on puisevaa, näyttelijät parhaimmillaankin välttäviä ja taistelukohtaukset aika jäykkäliikkeistä katsottavaa. Yleinen visuaalisuus henkii halpaa digitaalisuutta, mutta muutama komeakin kohtaus on mukaan saatu. Sonjaa esittävä Matilda Lutz on samalla tasolla muun elokuvan kanssa, joten en voi häntä haukkua jos en juuri kehuakaan. Olisin kyllä toivonut rooliin vähän riuskempaa ja vantterampaa naista, mutta kaikkea ei voi saada.

[b]Night Always Comes[/b]   Raadollinen kertomus naisesta, joka asuu vuokralla ränsistyneessä talossa yhdessä äitinsä ja kehitysvammaisen veljensä kanssa. Heitä uhkaa häätö, mutta perhe on säästänyt rahaa talon ostamista varten. Hieman vajaalla käyvä äiti tuhlaa käsirahan hetken mielijohteesta uuteen autoon juuri ennen kaupan sinetöimistä, mikä luonnollisesti kiristää perheen välejä. Vanessa Kirbyn esittämä päähenkilö ei kuitenkaan lannistu, vaan päättää repiä puuttuvat rahat mistä tahansa ennen kuin mahdollisuus kauppaan umpeutuu. Aikaa on noin vuorokausi, joten hän jättää yöunet väliin ja lähtee elämänsä tiukimmalle bisnesreissulle.   Rajatulle aikajänteelle sijoittuvat leffat ovat aina mielenkiintoisia ja tämäkin saa ideastaan irti kohtuullisesti jännitystä ja kuumottavia tilanteita. Valitettavasti rytmitys on hieman pielessä, eikä jännite pysy yllä läheskään koko ajan, vaan tulenpalava kiire tuntuu ajoittain unohtuvan päähenkilöltä kokonaan. Toisinaan on aikaa istua veljen kanssa kahvilla ja toisinaan istuskella auton konepelillä juomassa viinaa. Muutenkaan leffa ei ole niin rouhea kuin tekijät ovat ehkä tarkoittaneet. Yksi naisen ansaintakeinoista on huoraaminen ja siitä annan plussaa, että hänen rikas asiakkaansa kuvataan ihan mukavana herrasmiehenä.

[b]Novocaine[/b]   Pirteän toimintakomedian päähenkilö on pankin apulaisjohtaja, joka on ihastunut uuteen alaiseensa. Tämä ei ole ihme, sillä viehättävää neitoa esittää Amber Midthunder. Hieman nyhverö ja sosiaalisesti kömpelö mies onnistuu viemään naisen treffeille, jotka sujuvat yllättävän hyvin. Työpaikalla vaihdetut hymyt katoavat kuitenkin nopeasti, kun pankkiin hyökkää roistokopla, joka sieppaa naisen panttivangikseen. Apulaisjohtaja päättää suorittaa uhkarohkean pelastustehtävän, missä auttaa hänen geneettinen sairautensa, jonka vuoksi hän ei tunne lainkaan kipua. Googlauksen mukaan tällainen CIPA-sairaus on oikeasti olemassa, joten leffalla on vankka tieteellinen pohja tai ainakin melkein.   Koko ikänsä lähes neuroottista varovaisuutta noudattanut päähenkilö joutuu rämpimään ja koheltamaan ihastuksensa perässä melkoisen vuoristoradan läpi, mihin leffan huumori pitkälti perustuukin. Mukavaa herrasmiestä murjotaan ja hakataan paikoin hyvinkin btrutaalisti ja kekseliäästi, mikä välillä naurattaa ja välillä saa kääntämään katseen pois. Väkivaltainen slapstick toimii varsin hyvin, mutta juoneen ei ole juuri mielikuvitusta käytetty, mikä valitettavasti laskee muuten ihan sähäkän leffan pisteitä.   [b]Law Abiding Citizen[/b]   Elokuva alkaa räväkästi, kun tavallisen perheen kotiin hyökkää kaksi murtomiestä, jotka tappavat perheen äidin ja tyttären, mutta jättävät miehen makaamaan haavoittuneena lattialle. Roistot saadaan myöhemmin kiinni ja oikeuden eteen, mutta Jamie Foxxin esittämän asianajajan tekemän diilin vuoksi vain toinen heistä tuomitaan kuolemaan, kun taas kaksikon pahempi osapuoli selviää muutaman vuoden vankilatuomiolla. Gerard Butlerin esittämä perheenisä ottaa tämän hyvin raskaasti ja ryhtyy suunnittelemaan hirvittävää kostoa, jonka terävin piikki kohdistuu uransa etusijalle laittaneeseen asianajajaan.   En ole todellakaan oikeussalidraamojen ystävä, mutta onneksi tässä leffassa itse oikeudenkäynti on melkeinpä sivuseikka. Teema on tietenkin tuttu monista vigilante-tarinoista, joissa järjestelmään pettynyt kansalainen ottaa oikeuden omiin käsiinsä, mutta suoraviivaisen murhajuoksun sijaan päähenkilö turvautuu huomattavasti älykkäämpiin keinoihin. Hän on nimittäin nerokas insinööri, jolla on taustaa valtion salaisissa hommissa, joten hän kykenee edistämään kostoaan jopa päädyttyään itse kiven sisään. Sitä pohditaan, onko miehellä vankilan ulkopuolinen apuri, eikä vastausta anneta liian aikaisin katsojallekaan.   Vakavamielinen tarina käsittelee ihan kelvollisesti oikeuden toteutumista ja kostonhimon sokaisemaksi joutumista, mutta vastapainoksi heittää niin övereitä kohtauksia ja käänteitä, että kaikki realismi lentää ikkunasta ulos. Vaan ei siinä mitään, sillä odotinkin hieman b-luokkaista perustrilleriä, jollaisena leffa toimii kyllä oikein hyvin.

[b]Skinned Deep[/b]   Hiprakkainen leffakerhomme kokoontui jälleen ja olutta todella tarvittiin, sillä tämänkertaista kulttuurielämystä ei olisi selvin päin kestänyt. Mielipuolisen ja häiriintyneen leffan taustalta löytyy erikoistehostemies Gabriel Bartalos, joka on vastannut aiemmin urallaan monien kauhuleffojen efekteistä. Skinned Deep on hänen ensimmäinen oma tuotantonsa, jonka hän on myös ohjannut ja käsikirjoittanut. Maskien ja proteesien ammattilainen on päässyt todella revittelemään ja tekemään sitä, minkä parhaiten osaa, eli viihdyttämään katsojaa toinen toistaan groteskeimmilla näkymillä. Rahaa ei ole selvästikään ollut liikoja käytössä, mutta se on hyödynnetty oikeisiin asioihin, jolloin tuloksena on kotivideomaisen käppäinen, mutta tehosteillaan lumoava kauhupläjäys.   Leffa kestää noin puolitoista tuntia, mutta absurdeista visioista huolimatta sen katsominen tuntui usein tuskastuttavan pitkäveteiseltä. Syyttävä sormi osoittaa itse visionääriin, jonka olisi kannattanut luovuttaa käsikirjoitus jonkun toisen vastuulle. Mitään järkevää tai ymmärrettävää juonta se ei sisällä, mikä tekee tapahtumien seuraamisesta melko raskasta. Alussa lomalla olevan perheen tytär päätyy höyrähtäneiden maajussien vangiksi ja sitten jännitetään, onnistuuko hän kenties pakenemaan. Alun jälkeen juonessa ei ole mitään järkeä, joskin leffan vyöryttämät kohtaukset pistävät vuorotellen naurattamaan ja pyörittelemään silmiä. Löytyy eläkeläisten motoristijengi, päätön kehonrakentaja sekä lautasia vimmatusti viskova Warwick Davis. Miten ne liittyvät toisiinsa, sitä on vaikea selittää, mutta meininki on kova.

[b]Dungeons & Dragons: Honor among thieves[/b]   Olipa kerran bardi ja barbaari, jotka joutuivat poseen varastelusta. Linnasta täytyy päästä livohkaan ja myöhemmin mukaan tarttuvat itsetunnon puutteesta kärsivä velho sekä zoomer-tuijottava druidi. Bardin pitäisi saada kuollut vaimonsa takaisin ja voittaa tyttärensä luottamus uudelleen. Tätä kaikkea varten pitäisi päästä pahiksien holviin, mutta siihen tarvitaan oveluutta ja erinäisiä taikakaluja.   Neljäs dunkkufilmatisointi ei perustu aiempiin, mitä useimmat pitänevät enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Budjettiakin tähän on laitettu rutkasti enemmän. D&D:n vahvistaessa entisestäänkin asemaansa johtavana roolipelibrändinä sillä on nyt tuotantoarvoiltaan vähintäänkin riittävä valkokangaspresenssi. Ja taiteellisia arvojahan ei kukaan tällaisessa leffassa kysele?   Honor among thieves on joka tavalla nykyajan D&D-leffa. Se on varsin supersankarihenkistä komediallista toimintaseikkailua, jossa on näyttävät tehosteet, monimuotoinen joukko hahmoja ja jatkuvaa sanailua heidän välillään. Niin toiminta kuin huumorikin perustuu määrä on laatua -filosofialle ja lähes tauottomaan tahtiin. Suvantopaikoissa tarjolla oleva sanoma on sekin varsin nykyaikaa, koska ylistys itseluottamukselle, epäonnistumiselle ja pivotoinnille on enemmän Slushia kuin satukirjaa. No, saa pahakin kyllä palkkansa ja sankarit lopulta ymmärtävät läheistensä merkityksen. Summauksena todettakoon, että odotin viihdettä ja sain viihdettä. Lisäpisteet Hugh Grantista ja siitä, että D&D ei ole läsnä vain elokuvan nimessä, vaan siinä oikeasti hyödynnetään klassisia D&D-mörköjä ja Forgotten Realms -maailmaa.

[b][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Kikin[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] lähettipalvelu[/font][/size][/color][/b]   [color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Lapsuudessa[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] olen nähnyt Ystäväni Totoron useammankin kerran[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif], koska se oli meillä nauhoitettuna vhs-kasetille. Kaikki muut studio Ghiblin leffat ovat jääneet minulta kokonaan väliin, joten nyt kun Kikin [/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]lähettipalvelu pyöri Niagarassa, oli oiva tilaisuus kohentaa animesivistystä. Odotin leffan olevan lähinnä lapsille suunnattu, mutta kyllä [/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]tästä varttuuneempikin katsoja pystyy helposti nauttimaan, varsinkin jos onnistuu löytämään vähän lapsenmielisyyttä itsestään.[/font][/size][/color]   [color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Tarina ei ole kovin ihmeellinen tai yllätyksellinen, mutta se on kerrottu[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] viihdyttävästi ja mielenkiintoisesti. Päähenkilö on nuori noitatyttö, joka muuttaa pois kotoa osana koulutustaan, sillä noidan on [/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]opittava tulemaan toimeen itsenäisesti. Luudalla lentävä Kiki saapuu uuteen kaupunkiin ja pyrkii[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] löytämään sieltä paikkansa sekä keksimään tavan tienata rahaa. Lentotaidon ansi[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]osta hän sopii hyvin tavaran kuskaajaksi ja n[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]iinpä tyttö perustaa lähettipalvelun.[/font][/size][/color]   [color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Nuoren päähenkilön kasvutarina on aika normisettiä, mutta jestas että se onkin täynnä sielua ja lämpimän pörröistä tunnelmaa. Ihastuttava musta kisu takaa oman osansa pörröisyydestä. Hahmot ovat ilmeikkäitä ja eloisia, suorastaan rakastettavia. Ainoa miinus tulee ehkä siitä, että Kikin kohtaaman suuren koettelemuksen jälkeen leffa loppuu niille sijoilleen, vaikka loppukappaleen ajan katsoja saakin vielä jälkifiilistellä.[/font][/size][/color]

Katsoin viimeinkin Roald Dahlin Kuka pelkää noitia-kirjan uuden filmatisoinnin kun se tuli Netflixiin. En osaa verrata sitä  vanhaan elokuvaan koska olen nähnyt sen viimeksi lapsena, ja kirjan lukemisestakin on aikaa. Muistan vain että vanha leffa oli penskana aika pelottava ja sen tunnelma oli ahdistava, kuten sen ajan leffat usein tuppasivat olemaan.   Tämä uusi taas… no, ei se täysin huono ollut, mutta ei kyllä hyväkään. Vaikea sanoa miten sen olisi kokenut lapsena, koska traumapotentiaalia on, mutta nyt katsottuna se kävi jopa vähän tylsäksi kaikesta koheltamisesta huolimatta. Asiaa eivät parantaneet vähän epäuskottavat ja kesken jääneet teemat ja yksityiskohdat. Osan voi tietysti kuitata sillä että kyseessä on lastenleffa joka saakin vähän venyttää todellisuuden rajoja, mutta välillä tuli olo että onkohan leffan tuotannossa ollut ongelmia joiden takia se on jouduttu kursimaan kasaan puolivillaisesti. Lisäksi elokuvaan on tuotu yhteiskunnallista kommentaaria mustien asemasta entisaikojen USA:ssa ja miten noidat vaanivat vain köyhiä lapsia, mutta se unohdetaan melkein saman tien ja jätetään irralliseksi lisäykseksi joka muistetaan vain parissa pienessä kohtauksessa koko loppuleffan aikana. 

[b]The Front Room[/b]   Nyt tuli nähtyä jotain oikeasti erikoista. Häiriintyneen perhedraaman keskiössä on lasta odottava pariskunta, joka päätyy ottamaan vastentahtoisesti miehen äitipuolen luokseen asumaan. Valkoisella miehellä ja ja hänen mustalla vaimollaan on hieman rahasta pulaa, mutta äitipuoli suostuu luovuttamaan heille omaisuutensa vastineeksi asuinsijasta. Tilannetta mutkistaa se, että äitipuoli on arviolta satavuotias Jeesus-fanaatikko, joka puhuu kielillä ruokapöydässä ja lausuu jatkuvasti raamatullisia viisauksia. Pariskunnan mies epäröi lapsuustraumojensa takia koko juttua, mutta vaimo onnistuu taivuttamaan hänet uuteen asumisjärjestelyyn.   Asetelma kuulostaa humoristiselta ja onhan leffassa selkeä komediallinen sävy, mutta myös kauhutunnelmia tavoitellaan. Jäätävällä hillbilly-aksentilla puhuva rautamuori on fyysisesti hauras, mutta muuten suorastaan ylivirkeässä kunnossa ja lisäksi hänellä tuntuu olevan taivaallisiin voimiin vähän normaalia uskovaista konkreettisempi yhteys. Vanhuksen pimeän puolen tullessa esiin vaikuttaa tosin siltä, että yhteys kulkee ehkä sittenkin alakertaan. Kun hän alkaa piinata isäntiään ja erityisesti poikapuolensa vaimoa monenkirjavilla oikuillaan, alkaa meno saada synkkiä piirteitä.   Leffa on saanut aika huonoja arvosteluja, mutta minä pidin sen vinksahtaneesta luonteesta. Tarinan pointti jää hieman hämärän peittoon, mutta mielestäni kyseessä on vain yksi versio ilkeän äitipuolen teemasta. Kathryn Hunterin roolisuoritus heiveröisenä, mutta silti uhkaavana vanhuksena on jo yksinään näkemisen arvoinen.   [b]Straw[/b]   Riipaiseva kertomus yksinhuoltajaäidistä, jonka tavallinen arkipäivä lähtee yllättäen vakavaan syöksykierteeseen. Hän saa häädön asunnostaan, potkut töistä ja lisäksi hänen pieni tyttönsä otetaan lastensuojelun haltuun. Ikään kuin tässä ei olisi naurettavan paljon vaikeuksia yhdelle päivälle, nainen päätyy vahingossa osaksi pieleen menevää ryöstöä, jossa hänen käteensä jää savuava pistooli. Ajattelin jo leffaa katsoessa, että päähenkilöä kurmotetaan aivan epäuskottavan paljon ja tätä kirjoittaessani tunne vain voimistuu. Leffa tosin vihjaa jo alussa, että surun ja paniikin vallassa toimiva nainen ei ole kovin tiukasti todellisuudessa kiinni, joten osa vastoinkäymisistä saattaa hyvinkin olla vain kuvitelmaa.   Petyin hieman siihen, että tarinan lopullinen muoto onkin panttivankidraama, joka haukkaa leffan kestosta suurimman osan. Leffan muuttuminen suljetun tilan jännäriksi on yllättävä käänne, mutta samalla se kirjaimellisesti jumittuu paikalleen pitkäksi aikaa. Toisaalta kovia kokenut päähenkilö on helppo sympatian kohde ja muutenkin leffa onnistuu voittamaan puolelleen inhimillisellä ottellaan. Tuntuu, että tässä on grower-tyyppinen leffa ainakin itselleni.