Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

[b]Shorta[/b]   Tanskalaisessa ongelmalähiössä kuohuu, kun maahanmuuttajataustaista miestä murjotaan pidätystilanteessa. Paikalle päätyy muissa asioissa huonoon aikaan poliisipartio, jonka toinen jäsen onnistuu sikailullaan kärjistämään tilannetta entisestään. Mellakoiden käynnistyessä poliisit joutuvat luottamaan pidättämäänsä nuoreen mieheen päästäkseen ehjänä takaisin.   Tuoreen (2020) elokuvan tekijät ovat selvästi halunneet tehdä ajankohtaisia yhteiskunnallisia kipupisteitä käsittelevän elokuvan ja ovat onnistuneet kipupisteiden käsittelyssä nähdäkseni kohtalaisesti, mutta jännityselokuvan rakentamisessa huonommin.   Elokuva pyrkii tasapuolisuuteen kuvaamalla niin lähiögansterien rikollisuutta, poliisien rasistisia asenteita ja haluttomuutta puuttua kollegoidensa rötöksiin kuin myös lähiön lainkuuliaisten asukkaiden kypsymistä rikollisuuteen, median sensaatiohakuisuuteen ja poliisien EVVK-asenteeseen. Nämä sinänsä yksittäisinä uskottavan tuntuiset ainekset ja henkilöt eivät kuitenkaan muodosta uskottavaa tarinaa, vaan tuntuvat  enemmän siltä, että käsikirjoittajat ruksivat listasta käsiteltäviä aiheita yksitellen yli. Eli mitäs meillä oli... tässä kohtaa voisi olla vaikka maahanmuuttajayrittäjän pitämä kioski, jota gangstat ryöstelevät. Ja sitten seuraavaan kohtaan.   [spoiler]Miksi mellakoiva jengi on välillä ihan poliisien kintereillä ja välillä poliisit ovat taas karistaneet sen kokonaan kannoiltaan? Miksi nykyaikaan sijoittuvassa elokuvassa poliisit tarvitsevat paikallisen apua löytääkseen pois lähiöstä sen sijaan, että katsoisivat älypuhelimesta? Miksi lähiöstä ulos käveleminen kestää niin kauan, että päivä kääntyy yöksi? Miksi alussa näkyvä helikopteri tarkka-ampujineen ei käy poimimassa päähenkiköitä pois? Ja onko meininki Tanskan lähiöissäkään nyt kuitenkaan ihan Iskua Mogadishuun?[/spoiler]   Tulee mieleen, että tekijöiden olisi kannattanut tehdä suosiolla dokkari, koska dokkarin ja jännärin yhdistelmänä Shorta on heikompi kuin osiensa summa ja olisi vaatinut melkoisesti paremman käsikirjoituksen toimiakseen.    [b]Halo: Nightfall[/b]   Halo-nimeltä voisi odottaa plasmankäryistä toimintaa, jossa vähän puhuva ja paljon ampuva Master Chief pelastaa maailman violettiin pukeutuvilta muukalaisilta. Tämä elokuva tai oikeastaan alun perin minisarja lähtee sen sijaan vähän äkkiväärään suuntaan ja tarjoilee paremminkin B-hirviökauhua yhdistettynä spagettiwesterniin, eikä vihreää päällikköäijääkään näy.   Halo: Nightfallissa on moni asia periaatteessa ihan kohdallaan. Kuten nykyään voi odottaa, tietokonegrafiikka on hyvää, vaikkei täysin saumatonta. Näyttelijät ovat kohtuullisia ja juonta kuljetetaan sujuvasti. Kuitenkin hahmot jäävät varsin ohuiksi ja juoni on ennalta-arvattava eikä erityisen uskottava. Halo-fanit tsekannevat tämän ihan mielenkiinnosta, muiden ei kannata vaivautua.  

[b]Sisu[/b]   Lapin komeissa maisemissa kuvattu toimintaelokuva kertoo yksinäisestä kullankaivajasta, jonka hakku osuu todelliseen aarteeseen. Sattumoisin mies törmää joukkoon natseja, jotka haluaisivat kullan itselleen. Vanha mainari on kuitenkin kovempaa tekoa kuin hiljaisesta olemuksesta uskoisi, minkä natsit joutuvat toteamaan kantapään kautta. Juonta ei elokuvassa tämän enempää ole, mutta simppelistä ideasta puristetaan irti suunnilleen kaikki, mikä voidaan. Luvassa on siis reipasta väkivaltaviihdettä, jossa ei paljoa kainostella. Sinänsä elokuva ei tarjoa mitään uutta, mutta Jalmari Helanderin ohjaama erämaaseikkailu on kuitenkin jotain, mitä ei ole Suomessa ennen tehty.   Päähenkilö on kuin pysäyttämätön luonnonvoima, eikä niinkään oikea ihminen. Hahmo ei pukahda sanaakaan ennen viimeistä kohtausta, mutta Jorma Tommilan hiljainen karisma kantaa hienosti. Olisin tosin pitänyt siitä, jos hahmo olisi murahtanut painokkaan perkeleen aina silloin tällöin. Körssiä tai viinaa ei kovaksi parkkiintunut mies vedä, mikä varmaan onkin pitänyt hänet elinvoimaisena vanhoille päiville saakka. Elokuvassa nähtävä panssarivaunu on kuulemma väärää mallia, mutta eipä tämä dokumentista oikein muutenkaan käy. Kestoa on puolitoista tuntia, mikä on tämän kaltaiselle luisuotsaiselle rymistelylle juuri sopivasti.

[b]Halo 4: Forward unto dawn[/b]   No nyt sitä plasmankatkuista toimintaa alkoi löytyä. Halo neloseen aasinsilloitettu tarina on oikeasti aika itsenäinen ja sijoittuu peliä aikaisempaan ajankohtaan, oletettavasti ihmisten ja muukalaisten liiton sodan alkutahdeille. Elokuvan alkupuoli on sotilasdraamaa, jossa seurataan upseerikokelaiden elämää sotilasakatemiassa keskellä ei-mitään. Kun avaruudesta pärähtää yllättäen paikalle sota-aluksia, pelin henki muuttuukin selviytymistaisteluksi tuntematonta uhkaa vastaan.   Forward unto dawn on huomattavasti Nightfallia parempi Halo-elokuva sekä visuaalisesti, tarinallisesti että myös fanipalveluna, sillä kävelevä panssarivaunumme Master Chief on tällä kertaa mukana ja näyttää ärjyville muukalaisille muina viilipyttyinä närhen munat. Tosin tarina vähän kärsii siitä, että alkupuolella Halo-universumia pyritään inhimillistämään tavallisten ihmisten tavalla käyttäytyvien kokelaiden kautta mutta sitten kesken kaiken tarinaan pudotetaan käytännössä supersankari. Master Chief ei kuitenkaan varasta showta kokonaan, vaan kokelaiden kohtalokin kiinnostaa loppuun asti.   Elokuvaa on helppo suositella Halo-faneille, mutta jos pelit eivät ole tuttuja, elokuvan maailma ja hahmot jäänevät turhan etäisiksi ja heikosti pohjustetuiksi. Ehkäpä elokuvaa voisi parhaiten kuvailla ammattimaisesti toteutetuksi ja kanoniseksi fanifiktioksi, jonka kiinnostavuus riippuu pitkälti siitä, paljonko Halo noin yleensä kiinnostaa.     [b]Austin Powers - agentti joka tuuppasi minua[/b]   Ensimmäisessä Austin Powersissa oli kaiken hassuttelun sivussa haikea vanhenemisen ja ajastaan jälkeen jäämisen pohjavire. Kakkososassa kaikki vakavat teemat on lakaistu syrjään ja huumoriakin revitään enemmän kakkosesta. Hahmot ja näyttelijänsuoritukset tosin ovat edelleen niin mainioita, että ensimmäisestä elokuvasta kierrätettykin huumori naurattaa edelleen. Ja onhan uuttakin keksitty. Ykkönen on ykkönen, mutta kyllä tämäkin viihdyttää.

[b]Halo: The Fall of Reach[/b]   Samannimiseen kirjaan perustuva Halo-elokuva kertoo tietokoneanimaation keinoin Master Chiefin eli John-117:n lapsuudesta ja nuoruudesta. Peleissä ei muistaakseni kerrota tarkemmin, miten niiden päähenkilöstä tuli pysäyttämätön toimintasankari. Elokuva valottaa salaista SPARTAN-II-ohjelmaa, jonka puitteissa geneettisesti muunneltuja lapsia siepataan kuusivuotiaina vanhemmiltaan koulutettaviksi supersotilaiksi. Myöhemmin heistä tehdään riskialttiissa leikkauksissa yli-inhimilliset kyvyt omaavia kyborgeja. Ja kaikki tämä ennen muukalaisten liiton uhkaa, vain siksi, että militaristinen maailmanhallitus haluaa taistella kapinallisia vastaan. Että sellaista eettistä harmaan sävyä eeppiseen avaruusoopperaan.   Pohjana oleva kirja on saanut käsittääkseni ihan kohtuullisesti kehuja, mutta elokuvalle niitä ei voi juuri antaa. Yksinkertainen tietokoneanimaatio muistuttaa pelien välivideoita, paitsi että jälkimmäiset ovat kyllä Haloissa parempia. John-117 ja toverinsa ovat hahmoina yksiulotteisia, mikä toki sopinee putkinäköiselle sotakoneelle, mutta miten peleissä kuitenkin onnistuttiin kuvaamaan spartalaiset vähän inhimillisempinä? Kun pelien kasvottomat sankarit ovat eläväisempiä ja yksilöllisempiä kuin elokuvan kasvolliset, kaikki ei ole mennyt elokuvanteossa ihan putkeen. Eikä elokuva toimi edes toimintaviihteenä, koska toimintaa on vähän ja innottomasti toteutettuna. Lopputulos on varsin ankea siivu Halo-universumin historiaa, joka jättää vähän kyseenalaisen jälkimaun sen suhteen, minkä puolesta peleissä taistellaan. (Lisämiinus siitä, ettei Reach kaadu, vaikka nimessä niin väitetään.)     [b]Bohemian Rhapsody[/b]   En oikein osaa katsoa elämäkertaelokuvia kurkkaamatta jälkeen päin Wikipediasta, miten asiat oikeasti menivät. Olisiko parempi tyytyä Hollywood-versioon pilaamatta vaikutelmaa historiallisilla faktoilla? Freddie Mercurysta kertova Bohemian Rhapsody on hyvä rock-elokuva, joka muistuttaa mieleen, kuinka paljon erilaisia hittejä Queen tekikään. Jotkin juonenkäänteet tuntuvat kyllä ilman Wikipediaakin dramatisoiduilta. Elokuvassa häiritsee myös hieman samansuuntainen homouden kuvaus kuin The Imitation Gamessa, jossa kärsivä homomarttyyri tuskailee itsensä kanssa, vaikka todellisuudessa sekä Turing että Mercury olivat ymmärtääkseni elokuvaa paremmin sinut itsensä kanssa. Mutta jos ei anna ylidramatisoinnin häiritä, Mercuryn tarina ansaitsee elokuvansa ja elokuva kertoo oman versionsa siitä hyvin.

[b]Anna ja maailmanloppu[/b]   Zombimusikaali, vieläpä jouluzombilukiomusikaali on lupaava konsepti eikä Annan ja maailmanlopun näkemys siitä ole ihan hassumpi. Elokuva alkaa vähän tylsänä lukiomusikaalina, mutta kyllähän ne zombitkin sitten hyökkäävät ja tuovat uutta verta musikaaliformaattiin. Elokuvan voisi kuvitella olevan pöhkö hassuttelu, ja huumoria siinä kyllä riittääkin, mutta kokonaisuus oli huomattavasti odottamaani synkempi. Nämä zombit eivät ole pelkkiä vitsejä vaan oikea uhka lukion väelle. Musiikillinen puoli vaihtelee tarttuvasta hieman elottomaan. Nuorten elokuvantekijöiden ponnistus on pätevä ja kekseliäs raina, joka ei kuitenkaan ole sellainen hyvän mielen elokuva kuin olisi odottanut.

Viime aikoina on tullut käytyä vähemmän elokuvissa, mutta sentään 3 tältä keväältä:   [b]Koulu maailman laidalla[/b] En ehkä ymmärrä tämän leffan suurta hehkutusta. Ehdottomasti se oli kiva draama ja hyvän mielen elokuva. Maisemat olivat upeita ja tarina klassinen kasvutarina takaisin juurille, mutta onnistuttiin kuitenkin välttämään noloimmat tuhlaajapoika-sudenkuopat. En kuitenkaan näe, että tässä oltaisiin minkään suuren eepoksen äärellä kuten jotkut arvostelut väittivät.   [b]Sisu[/b] Tämä olikin sitten hauskaa menoa ja meininkiä. Tykkään siitä, miten elokuvan ulkoasu oli masteroitu ja tarinaa johdatettiin jatkvuan toiminnan kautta. Täydet pisteet. Olen iloinen myös siitä, että tämä nautti vahvaa suosiota Yhdysvalloissa, mikä ei ole yksioikeinen juttu. Kultaa, väkivaltaa, natseja ja vähän puhetta.   [b]D&D: Honor among thieves[/b] Typerä fantasiakohkaus, mutta en tosin muuta odottanutkaan. Teini-ikäinen minä olisi varmasti pitänyt elokuvaa parempana kuin 35-vuotias minä. Ja niin se pitää ollakin. Kun samaan elokuvaan heitetään 200 vitsiä, niin joku niistä osuu väkisinkin välillä maaliin. Sama homma ideoiden kanssa. Vähempi olisi ollut enempi.

Tänä vuonna on tultu jo käytyä katsomassa elokuvia teatterissa enemmän kuin moneen vuoteen. Tässä alla pari suosikkiani tämän vuoden leffoista.   [b]Spider-Man: Across the Spider-Verse[/b] Katsoin tämän viime viikolla ja kyllä tämä on helposti paras Spider-Man -elokuva ja muutenkin yksi parhaista katsomistani animaatioelokuvista. Elokuva myös näyttää hienommalta kuin edellinen osa [b]Into the Spider-Verse[/b], joka sekin oli todella hyvin animoitu. Ei ole kyllä moneen vuoteen ilmestynyt näin hyvää supersankarielokuvaa. Nyt vain odottelen ensi vuonna ilmestyvää jatko-osaa, sillä elokuva päättyi cliffhangeriin.   [b]John Wick: Chapter 4[/b] Tämän leffan katsoin pari kuukautta sitten. Kyseessä oli todella hyvä toimintaleffa ja suosikkini sarjan osista. Tarina ei tosiaankaan ole elokuvassa pääosassa, vaan se etenee upeasta toimintakohtauksesta toiseen.   [b]Suzume[/b] [i]Your Name[/i] elokuvan ohjaajan Makoto Shinkain uusin anime-elokuva kertoo Suzume nimisestä lukiolaistytöstä, joka matkustaa ympäri Japania sulkien tuhoa aiheuttavia ovia. Leffa oli mielestäni todella upean näköinen ja juonikin oli kohtuullisen mielenkiintoinen. Leffa oli tosin hyvin samantapainen kuin ohjaajan pari aiempaa elokuvaa, mutta se oli siitä huolimatta viihdyttävä.

[b]Snowden[/b]   Oliver Stonen henkilökuva maailmankuulusta tietovuotajasta ei ole saanut erityisen kehuvia arvosteluja, mikä vähän hämmentää minua. Tarina näyttää noudattavan uutisoituja tapahtumia melko uskollisesti ja elokuvaa varten keksityt asiatkin tuntuvat kohtuullisen uskottavilta. Onko tällainen liian laimeaa ja dokumentaarista useimmille katsojille? Itse arvostan sitä, että ison rahan biopicissä on kerrankin oltu lähtemättä ylidramatisoinnin tielle. Myös pääosan esittäjissä on kemiaa ja uskottavuutta.   [b]Kotka on laskeutunut[/b]   70-luvun sotaelokuva kertoo toiseen maailmansotaan sijoittuvan mutta kuvitteellisen tarinan, jossa saksalaisten kova ja etenkin kovapäinen erikoisryhmä lähetetään suorittamaan mahdotonta tehtävää: Winston Churchillin surmaamista hänen vieraillessaan pienessä Englannin rannikkokaupungissa. Elokuva alkaa verkkaisesti jännärinä, jossa kootaan vastahakoista iskuryhmää päällystön juonitellessa. Kesken elokuvan tyylilaji vaihtuu enemmänkin toiminnalliseksi komediaksi, ajoittain suorastaan sotilasfarssiksi, kunnes taas vakavoituu loppua kohti.   Elokuvasta on vaikea sanoa, missä määrin tyylilajin vaeltelu on tarkoituksellista. Ihan haudanvakavaa elokuvasta oli tuskin tarkoitus tulla missään tapauksessa, mutta toisaalta leffasta kerrotaan, että ohjaajaa ei oikein napannut rainan viimeistely enää sen jälkeen, kun se oli saatu purkkiin. Epäilemättä elokuva olisi voinut olla parempikin, mutta ei se sopivalla asenteella katsottuna hassumpi ole.

Netflixistä [b]Nimona[/b]. En osaa verrata sitä sarjakuvaan, sillä sehän ilmeisesti ilmestyi alkuaan nettisarjakuvana, mutta leffa oli ihan ilahduttava. Vaikka alkuun karsastin hieman valittua tekniikkaa, joka näytti omiin silmiini oudolta. Animointi on kuitenkin hyvää.

[b]Pig[/b]   Olin kuullut tästä paljon hyvää ja etenkin sen, että kyseessä on melko omalaatuinen leffa, jossa Nicolas Cage näyttelee hillitysti ja vähäeleisesti, eikä suinkaan perinteisen yliampuvaan tyyliinsä. Näin asia onkin, joten tavanomaista Cage-sekoilua ei kannata odottaa, eikä ihan tavanomaista elokuvaa muutenkaan. Päähenkilö on resuinen erakkovanhus, joka viettää päivänsä etsimällä metsästä tryffeleitä rakkaan sikansa avustuksella. Kerran viikossa hänen luokseen ajaa hienolla urheiluautolla nuori pukumies, joka ostaa tryffelit myydäkseen ne sitten ravintoloille. Eräänä yönä erakon mökkiin murtaudutaan ja sika varastetaan. Raihnainen ukko saa pahasti turpaansa, mutta päättää saada sikansa takaisin. Nuori pukumies päätyy ukon mukaan ja niinpä he suunnistavat kohti viereistä Portlandin kaupunkia ja sen kummallista ravintolamaailmaa.   Leffan alku voisi olla lähtölaukaus väkivaltaiselle kostotarinalle, mutta kaksikon etsintäretki laajenee pian joksikin aivan muuksi, jossa heillä on hukassa muutakin kuin arvokas kultapossu. Kyse ei myöskään ole komediasta, vaan hyvinkin vakavasta ja surumielisestä elokuvasta. Cagen esittämä vanhus on ollut joskus kovan luokan kokki, mutta sitten on tullut vähän kaikenlaista. Liikoja spoilaamatta voi sanoa, että tarina käsittelee menetystä ja traumoja, jotka lopulta yhdistävät erilaisia päähenkilöitä. Kokonaisuus on hienovarainen, mutta myös hämmentävä, sillä asioita ei liikoja selitellä. Mutta kyllä tämä ihan hyvä oli, joskaan ei sellainen mestariteos, jollaiseksi sitä on joissakin arvosteluissa kehuttu.

[b]Koyaanisqatsi[/b]   Maineikas kokeellinen elokuva 80-luvulta käyttää hidastuksia ja nopeutuksia luodakseen kuvan nykyelämän hulluudesta. Elokuvassa ei ole dialogia tai kerrontaa eikä varsinaista juontakaan, mutta kuva ja Philip Glassin hypnoottinen musiikki tekevät siitä vangitsevan elämyksen. Elokuvan välineen ja viestin suhteesta voi tietysti olla montaa mieltä. Jos nykyelämä on niin perustavanlaatuisesti vinksallaan, miksi sitä täytyy vielä erikseen elokuvallisin keinoin etäännyttää ja vieraannuttaa? Joka tapauksessa suosittelen Koyaanisqatsia vähintäänkin esteettisenä elämyksenä niille, joista juoneton elokuva ei kuulosta mahdottomalta ajatukselta.   [b]The Colour of Magic[/b]   Pratchett-elokuvasovitukset eivät syystä tai toisesta ole olleet tutkallani, joten The Colour of Magic oli miellyttävä yllätys. Kaksiosainen tv-elokuva sovittaa Pratchettin kaksi ensimmäistä romaania (Magian väri ja Valon tanssi) ruudulle. Näitä en ole lukenut (hyi minua), joten en voi arvioida sovituksen uskollisuutta. Noin yleisesti Kiekkomaailman henki on kyllä tavoitettu hyvin ja monien hahmojen tulkinnat ovat mainioita. Jos tykkää Pratchettin kirjoista, tykkää luultavasti tästäkin.   [b]Dungeons & Dragons: The Book of Vile Darkness[/b]   D&D-leffat rebootattiin juuri Honor among thievesillä, jota en ole nähnyt, mutta tämä on vielä niitä vanhoja ja huonoksi haukuttuja. Ensimmäinen olikin hyvällä tavalla huono, toista en ole nähnyt ja tämä kolmas on... ei nyt oikeastaan erityisen huono! Selvyyden vuoksi täytyy sanoa, että kyse ei ole mistään elokuvataiteen merkkipaalusta tai edes varman päälle tehdystä ison rahan tuotannosta, vaan kyseessä on pienehköllä budjetilla tehtyä hömppää - mutta parempaa hömppää kuin odotin. Budjetti on käytetty hyvin eikä elokuva näytä erityisen halvalta. Näyttelijätkin tekevät parhaansa käsikirjoituksen puitteissa. Ja on sitä loppujen lopuksi paremmissakin piireissä käytetty huonompia kässäreitä. Sopivalla asenteella tämän katsoi aivan mielellään. Ykköselokuvan faneille tämä ei ehkä ole riittävän huono ja vakavasti otettavaa laatuelokuvaa etsivien kannattaa etsiä muualta, mutta siinä välimaastossa on kyllä tilaa tällaisellekin D&D-viihteelle.

Scifianimaation [b]Next Gen[/b], ja odotin että olisi pitänyt siitä enemmän koska olin kuullut siitä kehuja. Olihan se sinänsä viihdyttävä, ajoittain ihan hauska ja animaatio oli sujuvaa ja päähenkilörobotti ihan symppis. Väkivaltaa on paljon, joten ihan pikkuisille tuota ei selvästi ole suunnattu, enemminkin varhaisteineille tai sinne päin. Mutta välillä tuntui että juonessa oli outoja aukkoja ja päähenkilö oli ärsyttävä, ei sillä tavalla toimivasti kuten Nimona, vaan niin ettei asiassa tuntunut olevan paljoakaan järkeä ja muiden hahmojen suhtautuminen asiaan oli outoa. Olen normaalisti sillä kannalla että harmaalla alueella olevia tai ikäviä hahmoja voi kuvata, mutta tässä tapauksessa tuntui että katsojan olisi ikään kuin ansaitsemattomasti pitänyt suhtautua häneen yhtä ymmärtäväisesti kuin muut leffan hahmot. Loppuratkaisu tuntui sekin hyppäävän vähän puskista. Leffa perustuu ilmeisesti myös nettisarjakuvaan, ja vaikea tietää mitkä ongelmat ovat peräisin siitä ja mitkä adaptaatiosta.   [spoiler]Ymmärsin alkuun miksi robotit ärsyttivät Maita, koska aikamoinen dystopiahan tuo oli kaikkine hihkuvine ramenkulhoineen. Mutta ainoa syy Main vihalle robotteja kohtaan, sille että häntä kiusattiin ja että hän oli itse varsinainen ongelmatapaus tuntui olevan se että hänen isänsä häipyi kun hän oli pieni. Lisäksi päähenkilörobotti ystävystyi Main kanssa kumman nopeasti ja käytännössä ilman mitään erityistä ansiota, varsinkin kun Mai ei ole sitä kohtaan erityisen ystävällinen ja pakottaa robotin tappamaan (mahdollisesti älyllisiä?) robotteja kostona koko maailmalle, tai jotain siihen suuntaan. Myöhemmin katsojalle kerrotaan että robotti ei tästä pidä, mutta suhtautuu Maihin silti ymmärtäväisesti ja kiitoksena Mai kohtelee häntä huonosti. Jonka jälkeen... robotti on jatkuvasti uskollinen ja Mai tajuaa leffan viimeisillä minuuteilla olleensa törppö, mutta siinä vaiheessa on jo myöhäistä. Muilta hahmoilta Mai ei tätä palautetta saa, ainoa rehellinen palaute on hänen kiusaajaltaan, jonka syy kiusata Maita on yhtä lailla huono. Ilmeisesti se että Mai on "outo" ja hänen isänsä lähti? Kun muita nuoria katsoo niin Main "outous" ei tunnu edes kovin selvältä tapaukselta. Loppupahiksella on yhtä vähän motiivia suunnitella koko ihmiskunnan tappamista kuin Mailla oli vihata kaikkea(?), vain se että "ihmiset ovat epätäydellisiä". Eli, olihan tuossa leffassa omat hyvät puolensa, mutta missasinkohan vain jotain olennaista vai oliko käsiksessä isoja ongelmia...[/spoiler]

[b]Rare Exports[/b]   Jotenkin tämä suomalainen jouluelokuva oli minulta edelleen näkemättä, mutta maatessani sohvalla kinkun, suklaan ja oluen turvottamana päätin viimein katsella sen pois alta. Tarina alkaa siitä, kun amerikkalainen kaivosyhtiö löytää Korvatunturin uumenista sahanpurun sekaan säilötyn jääkuution, jonka sisällä lymyää jotain salaperäistä. Tunturin vieressä asuva pikkupoika on vakoillut kaivausalueen tapahtumia ja päätyy selvittämään, mikä tämä kumma salaisuus on. Vaikuttaa siltä, että vanha vihtahousu tai siis vaka vanha joulupukki on herännyt vuosisatoja kestäneestä unestaan, eikä hän ole lainkaan hyvällä tuulella.   Kauhua ja komediaa sekoittava joulutarina ilahduttaa omaperäisyydellään ja vinksahtaneella tunnelmallaan, mutta valitettavasti leffa ei oikein meinaa pitää otteessaan, vaikka kestoa onkin alle puolitoista tuntia. Mysteeri kutkuttaa alussa, mutta keskivaiheilla leffa laahaa harmittavasti, kun mitään jännitystä ylläpitävää ei tapahdu. Krampus-myyttiin perustuva idea hirviömäisestä pahapukista luomassa pelkoa ja kaaosta on oikein hyvä, mutta lopulta siitä ei oteta niin paljoa irti kuin toivoisi. Sekä kauhu että komedia jäävät vähän puolitiehen, vaikka hyviäkin hetkiä koetaan kummallakin saralla. Poikaa esittävä Onni Tommila ja ja hänen isänään nähtävä Jorma Tommila tekevät erittäin hyvät roolisuoritukset, mikä pitää leffan kasassa juonta paremmin. Ja jos nyt oikein ymmärsin, nämä näyttelijät ovat oikeastikin poika ja isä, minkä lisäksi ohjaaja Jalmari Helander on heille jotain sukua.

[b]The Book of Eli[/b]   Tuhon jälkeisessä maailmassa kaikki on kuivaa ja kuollutta, mutta Denzel Washingtonin esittämä yksinäinen vaeltaja on voimiensa tunnossa. Hän silpoo machetellaan maantierosvot lihoiksi silmän räpäyksessä, mutta käyttäytyy muuten kuin herrasmies. Hänellä on repussaan arvokas kirja, joka on kuulemma ainoa laatuaan. Mies pyrkii viemään sen turvaan johonkin tuntemattomaan paikkaan, jossa siitä olisi eniten hyötyä. Kymmenien vuosien etsintä ei ole tällaista vielä eteen tuonut, mutta hän uskoo lujasti korkeamman voiman johdatukseen. Usko onkin leffassa vahva teema, eikä pyhän kirjan nimeäkään tarvitse kauaa arvailla.   Washingtonin hiljainen kulkija uskoo asiaansa niinkin kovaa, että hän tuntuu saavan sen ansiosta yli-inhimilliset voimat. Hän pärjää aina taistelussa, eikä katsojan tarvitse hänen puolestaan jännittää. On perusteltua ihmetellä, onko hän todella korkeamman voiman suojeluksessa vai pelkästään maallisella tavalla kova jätkä. Leffassa on myös kohtaus, joka antaa ymmärtää, etteivät luodit läpäise häntä. Toisaalta kohtaus näyttää myös siltä, että luodit saattoivat yksinkertaisesti mennä ohi tai sitten vain raapaista takin huppua. Leffan viesti tuntuu joka tapauksessa olevan, että usko siirtää vuoria tai ainakin pitää hengissä.   Olen nähnyt tämän ennenkin, mutta leffa piti otteessaan myös toistamiseen. Muutaman toimintakohtauksen ulkopuolella tarina kulkee hitaasti ja rauhallisesti, mistä pidin jälleen kovasti. Maisemat ovat kliseisesti täynnä karua aavikkoa, autonraatoja ja betonimurskaa, mutta haaleiden värien ja syvien kontrastien hallitsema visuaalinen tyyli on silti oikein miellyttävä. Digitaaliset taustat paistavat joskus ikävästi silmään, mutta eipä tunnelma sen takia liikaa rakoile. Hitaampien kohtausten aikana soundtrackillekin jää mukavasti tilaa.   Juoni ei ole erityisen kekseliäs tai yllättävä, vaikka lopusta pieni twisti löytyykin. Päähenkilön tehtävä tietysti vaikeutuu, kun vallanhimoinen rosvopäällikkö haluaa kirjan itselleen, jotta voisi sen avulla hallita muita ihmisiä. En ole ihan varma, miten tämä olisi käytännössä toteutunut, mutta ehkä tämä pahis olisi tehnyt itsestään kirjan avulla profeetan tai jotain. Häntä esittävä Gary Oldman on roolissaan ihan hyvä, vaikka pahistelu menee hieman liikaa "hähää, olen pahis"-tasolle.

[b]Cliffhanger[/b]   Kaipasin jotain talvista katsottavaa ja valintani osui Cliffhangeriin, vaikka viime katselusta ei olekaan kuin ehkä pari vuotta. Renny Harlinin ohjaama klassinen vuorikiipeilyelokuva on kuitenkin sen verran sujuvaa viihdettä, että sen voisi katsoa vaikka joka talvi. Alkukohtaus, jossa Sylvester Stallonen esittämä päähenkilö yrittää pelastaa naisen pudotuskuolemalta, on edelleen kuumottava, varsinkin kun yritys epäonnistuu karmaisevasti. Leffoissa on totuttu lukemattomiin viime hetken pelastumisiin, mutta Cliffhanger lyö katsojaa vatsaan heti alussa esittämällä kliseiseltä vaikuttavan kohtauksen ilman kliseistä ihmepelastumista. Tämä ei sitten ollut spoileri, vaan lähtökohta juonelle, jossa Stallonen hahmo päättää vetäytyä pois pelastajan tehtävistä, kunnes huomaakin, että hänen vuorikiipeilytaitojaan tarvitaan edelleen.   Elokuva sijoittuu Kalliovuorille, mutta se on kuvattu Italian Dolomiiteilla, jotka kamera onkin tallentanut henkeäsalpaavan upeasti. Toinen toistaan komeampia vuoristomaisemia vyörytetään katsojan silmille jopa tuhlaukseen saakka, mikä tekee elokuvasta visuaalisesti ainutlaatuisen. Nykyään vuoret rakennettaisiin studioon tai luotaisiin digitaalisesti, mutta vuonna 1993 tekemisen meininki oli eri. Tuotantoyhtiö Carolcossa ei ollut pikkurahasta puutetta ja olihan Rennykin tuolloin uransa huipulla. Leffassahan on mieleenpainuva kohtaus, jossa roistot siirtävät ryöstösaaliin lentokoneesta toiseen koneiden ollessa oikeasti ilmassa. Wikin mukaan kyseessä on leffahistorian kallein ilmastuntti, joka maksoi napakat miljoona dollaria.   En ole kaikilla katselukerroilla ollut tyytyväinen John Lithgowin rooliin pääpahiksena, mutta toisaalta olen alkanut tykätä hänestä kerta kerralta enemmän. Hänen suorituksessaan on samaa ylimielistä kusipäisyyttä kuin Alan Rickmanilla hänen esittäessään Hans Gruberia. Aiemmin se kauhea vittumaisuus tuntui vain luotaantyöntävältä, mutta nykyään osaan arvostaa sitä. Alunperin roistojoukon johtajaksi piti tulla Christopher Walken, mutta lopulta on hyvä, että rooliin valittiin Lithgow.   Cliffhanger rullaa mukavalla sykkeellä, mutta ehkä keskivaiheilla on havaittavissa pientä laahaamista, kun sekä hyvikset että pahikset etsivät kolmatta rahasalkkua, eikä leffassa tapahdu oikein mitään lumessa ja kivikossa möyrimisen lisäksi. Lopetus on kuitenkin kompakti, ja lopputekstit alkavat heti, kun homma on saatu räjähdyksen myötä pakettiin. Ja kyllä, pakkkasen puremissa korkeuksissa nähdään yllättävän monta roihuavaa räjähdystä, kuten Rennyltä voi odottaakin.

[b]Massacre in Dinosaur Valley[/b]   Kaverin kanssa vietetyn kaljoitteluillan viihteeksi valikoitui italialainen roskaleffa 80-luvulta ja sitä saatiin, mitä tilattiin. Päähenkilö on haulikkoa kantava seikkailija, joka metsästää dinosaurusten luita, joita pitäisi löytyä eräästä salaperäisestä laaksosta. Hän onnistuu saamaan sinne lentokonekyydin, jonka mukana matkustaa muutakin porukkaa. Lentokoneeseen tulee jokin vika, jonka vuoksi se putoaa keskelle Amazonin sademetsää. Seikkailijamiehen lisäksi hengissä selviävät kireähermoinen Vietnam-veteraani ja hänen nalkuttava vaimonsa sekä pornokuvaaja ja hänen kaksi viehättävää mallityttöään. Kuusihenkinen ryhmä alkaa etsiä tietä ulos sademetsästä, mutta vaaralliset eläimet, verenhimoinen kannibaaliheimo ja sisäiset jännitteet pistävät heille kapuloita rattaisiin.   Spoilaan sen verran, että leffassa ei nähdä dinosauruksia lainkaan, mikä aiheutti pienen pettymyksen. Odotin näkeväni kumipukuhirviöitä ja ehkä jopa stop motion-animaatiota, mutta viitteet hirmuliskoista jäävät maasta löytyvien jalanjälkien tasolle. Toimintaa ja väkivaltaa on lopulta yllättävän vähän, vaikka muutama hieno kuolinkohtaus tietysti esitelläänkin. Leffan painopiste onkin selkeästi alastomuudessa, sillä satunnaisia seksikohtauksia ja lähikuvia paljaista tisseistä nähdään tämän tästä. Kannibaaliheimo jää myöskin vain lyhyeen sivuosaan viimeisen näytöksen sijoittuessa kaivosleiriin, jota johtaa hikinen mulkero, joka osoittautuu kuitenkin ihan päteväksi loppuvastustajaksi.   Leffa tarjoaa oivallista viihdettä niille, joilla on silmää b-luokan sekoilulle ja kunnon sleaze-meiningille. Brasiliassa kuvattu leffa sisältää paikoin hienoa luontokuvausta ja vaikka näyttelijät ovat tietysti pääosin huonoja, pääosasankaria esittävä Michael Sopkiw on sopivan karismaattinen macho-mies rooliinsa.

[b]Pahanhautoja[/b]   Kotimaisessa kauhuelokuvassa pikkutyttö Tinja valmistautuu voimistelukisoihin ja yrittää vastata videoblogia ylläpitävän äitinsä korkeisiin odotuksiin. Äiti kuvaa blogissaan tavallista perhearkea, jossa kaikki on tietysti aina ihanaa ja täydellistä kuin prinsessaunelmassa. Perheessä ei kuitenkaan ole kaikki hyvin, sillä Tinjan äiti pettää miestään, joka on niin saamaton vässykkä, että tyytyy katselemaan touhua sivusta. Voimistelukisojen tuoma stressi ja perheen vinksahtanut dynamiikka ovat pienelle tytölle selvästi liikaa. Tinjan arki saa uutta sisältöä, kun hän poimii metsästä munan, jonka hän piilottaa huoneeseensa. Muna kasvaa päivä päivältä isommaksi ja lopulta siitä kuoriutuu lintumainen otus, jonka Tinja nimeää Alliksi.   Pahanhautoja ei ole erityisen kauhea elokuva, vaan enemmänkin synkkä satu, jossa lintuhirviö heijastaa emonsa eli Tinjan pelkoa ja ahdistusta. Sitä voidaan pohtia, onko otus todellinen vai pikkutytön keksimä mielikuvitusystävä, mutta mielestäni kyseessä on oikea hirviö, vaikka Tinja onnistuukin kätkemään sen perheeltään epäuskottavan hyvin. Linnun ja ihmisen piirteitä omaava otus on toteutettu vaikuttavasti, sillä se on kunnollista nukkekäsityötä, jossa on digitaalista silausta vain vähän. Tinjaa esittävä Siiri Solalinna tekee erinomaisen hyvän roolin ahdistuneena pikkutyttönä, vaikka ikää taitaa olla vasta kymmenisen vuotta. Itse elokuvakin on oikein hyvä, mutta jokin viimeinen niitti siitä jää puuttumaan. Tarina ei varsinaisesti kaappaa mukaansa ja hirviön käytöskin tuntuu epäjohdonmukaiselta. Pahanhautoja on kuitenkin mainio lisä harvalukuisten Suomi-kauhuelokuvien joukkoon.

[b]Yhdet vielä[/b]   Alkoholi voi tuoda suurta riemua elämään, mutta liikaa nautittuna sillä on kiistattoman negatiivisia vaikutuksia niin fyysiseen kuin henkiseen terveyteen. Tätä aihetta tutkitaan tanskalaisessa elokuvassa Yhdet vielä, joka voitti vuonna 2021 vieraskielisen elokuvan Oscarin. Johdatus kännäämisen kiehtovaan maailmaan alkaa, kun neljä lukion opettajaa päättää testata teoriaa, jonka mukaan ihminen on parhaimmillaan jatkuvassa puolen promillen humalassa. Keski-ikäisten miesten kaveriporukka on kyllästynyt harmaaseen ja yllätyksettömään elämäänsä, joka pyörii puuduttavasti vain työn ja kodin ympärillä. Eniten arjen tylsyydestä kärsii päähenkilöksi nouseva Martin, joka on luopunut nuoruuden unelmistaan ja muuttunut lapatossuksi, joka on menettänyt sekä vaimonsa että oppilaidensa kunnioituksen. Puoliksi tieteellisen vakavasti ja puoliksi huumorilla käynnistyvä kännikokeilu tuntuu ensin tuovan kaivattua piristystä miesten elämään, sillä pienessä hutikassa työ luistaa mukavasti ja kotonakin on helpompi ottaa rennosti. Kohtuudella juominen on kuitenkin vaikeaa, joten projekti karkaa nopeasti käsistä tragikoomisin seurauksin.   Elokuvan tyylilaji on pohjimmiltaan komedia, mutta siinä on myös vakavampi sävy, joka muistuttaa alkoholin vaaroista realistisella tavalla. Saarnaamaan elokuva ei onneksi ryhdy, vaan pitää näkökulmansa varsin neutraalina, jolloin katsoja voi ihan itse päättää, mitä mieltä on hahmojen toilailusta. Vaikka kännisekoilua nähdään paljon, se pidetään arkisella tasolla, joten mitään Kauhean kankkusen tai American Pien tapaista ällö-örvellystä ei tarvitse pelätä (tai odottaa). Kukaan ei aja kolaria eikä kukaan pahoinpitele ketään, mutta sosiaaliset suhteet hankaloituvat, eikä työkään lopulta luista enää niin hyvin. Yksi aika dramaattinen juonenkäänne hieman yllätti, sillä elokuvan hyväntahtoisen pohjavireen takia se tuntui jopa tarpeettoman synkältä. Loppu on kuitenkin kesäisen iloinen, kaikesta ryyppäämisestä huolimatta.

[b]The Master[/b]   En ole aikaisemmin nähnyt nuoren Jet Lin elokuvia, vaikka näyttelijä on tietysti tullut tutuksi Hollywood-uransa kautta. Tsui Harkin ohjaama The Master on kuvattu vuonna 1989, mutta jostain syystä se ilmestyi vasta 1992. Juoni sijoittuu luonnollisesti martial artsin maailmaan, jossa konnia kuritetaan reippaan turpaanvedon keinoin. Juoneen ei ole paljoa panostettu, mutta toiminta kulkee hienosti, kuten odotettua. Lin esittämä hahmo matkustaa Amerikkaan tapaamaan vanhaa mestariaan, joka pyörittää rohtokauppaa, mutta heti perille saavuttuaan hän huomaa, ettei kaikki ole hyvin. Kauppa on pistetty palasiksi, eikä mestaria näy missään. Oppipojan on siis lähdettävä etsimään kadonnutta vanhusta ja tietenkin tasattava tilit pahantekijöiden kanssa.   Leffan pahiksena nähdään mm-tason potkunyrkkeilijä Jerry Trimble, joka näyttää hulmuavassa takatukassaan juuri niin kasarilta kuin pitääkin. Hänen hahmonsa ahdistelee ja pieksee jenginsä kanssa paikallisten kung fu-koulujen oppilaita ja opettajia, jotta hänen oma koulunsa menestyisi paremmin. Näin ainakin käsitin, sillä pahiksen motiiveja ei paljoa avata, eikä hahmojen välisiä suhteita muutenkaan rakennella minimiä enempää. Sivuhahmojen osalta tämä ei haittaa, mutta siinä leffa epäonnistuu merkittävästi, ettei sankarin ja pahiksen välille saada luotua kunnollista jännitettä. Kerrostalon katolla tapahtuva lopputaistelu on komea ja eeppinen, mutta kehnon kirjoittamisen takia minusta tuntui siltä, etteivät kaksi päähahmoa edes tienneet, miksi he ovat toistensa vihollisia.   Yleinen meininki ja fiilis muistuttaa paljon Jackie Chanin elokuvia, mutta ilahduttavasti typerää hönöilyhuumoria on vähemmän. Toiminta on pykälän verran rajumpaa, sillä luita vääntyy ja verikin roiskahtaa toisinaan. Chanin tyyliset täysin päättömät akrobatiatemput puuttuvat, mutta mättökohtauksissa on silti mukavasti vauhdin ja vaaran tuntua. Varsinaisesti hyväksi en elokuvaa kutsuisi (lähinnä pahviksi jäävän pahiksen takia), mutta pöhelönä toimintaviihteenä se ajaa asiansa.   [b]Prisoners[/b]   Synkkä ja talven kynnykselle sijoittuva rikostrilleri ei ollut ehkä paras valinta kuuman kesäpäivän viihteeksi, mutta leffa oli pakko katsoa pois alta, ennen kuin se häviää Netflixistä ensi viikolla. Ja onneksi katsoin, sillä sehän on oikein hyvä kertomus ihmisen pahuudesta ja tarpeesta taistella sitä vastaan, vaikka muuttuisi samalla pahaksi itsekin. En ole aikaisemmin nähnyt mitään ohjaaja Denis Villeneuvelta, mutta jälki on sellaista kuin odotinkin, eli ammattimaisen vahvaa suorittamista, jossa on myös omaa luonnetta ja vähän särmääkin. Sinänsä kidnappausjuoni on aika perinteinen, mutta se liikkuu usein suuntiin, joita en ainakaan itse osannut ennakoida.   Ennen kuin mitään kauheaa tapahtuu, kuvataan tietysti hahmojen tavallista elämää, joka tuntuu kulkevan ihan arkisilla raiteilla. Kaksi perhettä kokoontuu viettämään kiitospäivää, mutta juhlatunnelma muuttuu nopeasti paniikiksi, kun kummankin perheen pienet tyttäret katoavat jäljettömiin pihaleikkien yhteydessä. Ainoa johtolanka on lähistöllä nähty matkailuauto, jonka omistaja Alex saadaankin kuulusteluihin. Kyseessä on selvästi kehitysvammainen ja lapsen tasolle jäänyt mies, joka elää tätinsä holhouksessa. Poliisi ei pysty todistamaan, että hän olisi tyttöjen katoamisen takana, joten hänet on pakko vapauttaa. Hugh Jackmanin esittämä Keller on toinen isähahmoista ja hän uskoo vakaasti, että tiukasti kuoreensa sulkeutuva Alex on syyllinen. Kun poliisi ei edisty tutkinnassa, Keller päättää siepata Alexin ja kirjaimellisesti hakata hänestä totuuden ulos.   Keller saa vastaparikseen Jake Gyllenhaalin esittämän etsivän, joka tekee parhaansa selvittääkseen tyttöjen kohtalon. Isä ja etsivä ovat paperilla liittolaisia, mutta kiduttajaksi ryhtynyt Keller joutuu tietenkin salaamaan omat puuhansa virkavallalta. Kahden päähenkilön välinen dynamiikka on leffan keskeinen elementti, jonka Jackman ja Gyllenhaal ottavat haltuunsa onnistuneesti. Kumpikin näyttelijä ilmentää vakuuttavasti jatkuvan paineen alla kärvisteleviä hahmoja, joiden omatkin kohtalot joutuvat vaakalaudalle. Juonessa on muutama juttu, jotka eivät aivan loksahda paikalleen, mutta itse rikostapaus pitää silti lujasti otteessaan loppuun asti.

[b]Mustan laguunin hirviö[/b]   50-luvun klassisessa hirviöelokuvassa kummallinen puoli-inhimillinen vedenelävä piinaa fossiileja etsiviä tiedemiehiä ja -naista Amazonilla. Elokuva on periaatteessa kauhua, mutta enemmänkin hymyilyttää kuin kauhistuttaa vuonna 2024. Ei se erityisen huonokaan tosin ole ja tunnin ja vartin mittaisena ei myöskään ylipitkitetty. Hirviö ei ole hahmona aivan yksiulotteinen - oikeastaan se on kiinnostavampi hahmo kuin kinastelevat tiedemiehet. Mustavalkoiset kuvat veden alta ovat myös harvemmin nähty (tai ainakaan minun näkemäni) juttu elokuvissa. Kiintoisana detaljina elokuva on kuvattu alun perin 3D:nä - mustavalkoinen 3D voisi olla aika jännä elämys.   [b]Shakaali[/b]   Maineikkaassa 70-luvun trillerissä terroristiryhmä palkkaa ulkomaisen ammattitappajan ottamaan hengiltä Charles de Gaullen vuonna 1963. Ranskan viranomaiset saavat juonesta vihiä ja alkavat etsiä keinoja kaihtamatta Shakaaliksi kutsuttua tappajaa tietämättä hänestä alkuunsa lähestulkoon mitään. Shakaali on mestari jälkiensä peittelyssä, mutta saa arvoisensa vastustajan, kun tutkintaa laitetaan johtamaan mestarietsivä Lebel, joka alkaa kuumeisesti koota johtolankojen palapeliä.   Tarjolla on kiehtovaa ajankuvaa kuvitteellisesta terroristijahdista vuodelta lankapuhelin ja arkistokaappi, jolloin kaupungin vilinään katoaminen tai henkilöllisyyden väärentäminen oli arvatenkin paljon helpompaa kuin nykyään - ainakin kaikki temput tuntevalle salamurhien ammattilaiselle. Fiktiivisyydestään huolimatta juoni on pääosin uskottavan tuntuinen ja sitä kuljetetaan eleettömillä, toteavilla kuvilla yhtä kiireettömän päämäärätietoisesti kuin arvoituksellinen Shakaali toimii.   Kyseessä on eräänlainen elokuvallinen palapelidekkari, jossa jännitys ei perustu olennaisten yksityiskohtien salailuun tai edes lopputuloksen arvailuun (tiedämme ettei de Gaullea murhattu), vaan siihen, miten Shakaali ja Lebel ratkaisevat kohtaamiaan ongelmia ja miten kaikki aiemmin esitellyt palaset lopulta sopivat yhteen. Sellaisena se on huomattavan taitavasti rakennettu elokuva - tosin mitään suurempaa sanomaa, taiteellista teemaa tai psykologista syvyyttä elokuvasta ei lopulta löydy. Tämä palapeli ei ole enempää - tai vähempää - kuin osiensa summa.  

[b]Bang-Rajan[/b]   En ole varma, olenko koskaan aiemmin nähnyt thaimaalaista elokuvaa, mutta ensikosketus maan elokuvatuotantoon tuli viimeistään tämän historiallisen spektaakkelin myötä. Se kertoo siamilaisesta Bang-Rajanin kylästä ja sen urheista sotureista, jotka asettuvat ylivoimaiselta vaikuttavaa Burman armeijaa vastaan vuonna 1767. Burmalaisten päätavoite on valloittaa pääkaupunki Ayutthaya, mutta pieni kylä on onnistunut blokkaamaan vihollisen etenemisen jo kahdeksan kertaa. Myytti kyläläisten sinnikkäästä vastarinnasta perustuu ainakin jossain määrin todellisuuteen ja on ilmeisesti tärkeä osa thaimaalaista kansallistunnetta.   Vaikka elokuvassa on aasialaista eksotiikkaa, sen rakenne ja toteutustapa ovat hyvin lähellä länsimaalaisia vastineitaan. Alussa kylän päällikkö loukkaantuu taistelussa ja käskee noutamaan naapurikylästä lähiseudun kovimman sotaurhon, josta tehdään uusi päällikkö. Muutama muukin hahmo esitellään, joista merkittävimmät ovat muihin uskoa valava munkki sekä kylän juoppo, jonka alituista ryypiskelyä siedetään, koska hän on erinomainen taistelija. Varsinainen juoni tähtää väistämättömään viimeiseen koitokseen, joka ratkaisee kylän ja koko valtakunnan kohtalon. Suurta lopputaistelua odotellessa käydään läpi hahmojen romanttisia suhteita, mikä meinaa lipsua vähän äitelän melodraaman puolelle, mutta rakkaushöpinät pidetään onneksi kohtuullisessa mitassa. Yksikään hahmoista ei nouse kovin mielenkiintoiseksi, sillä heillä ei oikeastaan ole taisteluun valmistautumisen lisäksi muuta tekemistä. Sekin on harmi, ettei burmalaisia personoida käytännössä lainkaan, sillä paria kohtausta lukuun ottamatta sodan kulku nähdään tiukasti puolustautujien näkökulmasta.   Isoilla sapeleilla ja kivääreillä käytäviä taisteluita nähdään paljon myös ennen kliimaksia ja brutaali väkivalta onkin tämän elokuvan kantava voima. Mättäminen on aluksi melko vähäveristä, mutta loppua kohti tultaessa veren ja suolenpätkien määrä lisääntyy miellyttävästi. Äänitehosteet ovat erityisen mehukkaita, sillä kun terä iskeytyy lihaan, sen todella kuulee. Kamera pomppii usein turhan levottomasti, mutta ei kuitenkaan pilaa muuten laadukkaita taistelukohtauksia. Vaikka hahmot jäävätkin ohuiksi, onnistuu itse lopputaistelu saavuttamaan sopivan mahtipontisen, jopa koskettava fiiliksen.   [b]The Dead Lands[/b]   Hieman edellisen jälkihöyryissä katsoin toisenkin elokuvan, jossa treenatun näköiset miehet ottavat toisistaan mittaa nyrkein ja astaloin voimiaan säästelemättä. Jos en ollut aiemmin nähnyt thaiksi puhuttua elokuvaa, niin nyt oli vuorossa ensimmäinen maorinkielinen, minkä muistan nähneeni. Tälläkin kertaa tarina on aika perinteinen, vaikka puitteet sinänsä poikkeavatkin länkkärityylistä. Kaikki alkaa siitä, kun rauhassa elävän heimon luokse saapuu naapurista riidanhaastaja, joka räikeän tekosyyn varjolla julistaa heimojen välille sodan. Hän hyökkää heimon kimppuun heti seuraavana yönä ja tappaa kaikki, myös heimon päällikön, jonka 15-vuotias poika Hongi joutuu lähtemään kostoretkelle. Kokematon nuorukainen etsii avukseen kirotulla maalla asuvan soturin, joka on huhujen mukaan hirviö tai paha henki. Muutakaan ei ole tarjolla, joten Hongi muodostaa kärttyisen ukon kanssa rakoilevan liittouman.   Juonessa ei ihmeemmin ole käänteitä eikä yllätyksiä, vaan se on hyvin suoraviivainen kostotarina, jossa Hongi ajaa heimonsa teurastanutta pahista takaa viidakon halki. Hahmot puhuvat jatkuvasti kuolemasta, kunniasta ja jumalista, eikä kukaan tunnu tavoittelevan muuta kuin tapaa kuolla kunniakkaasti, eli käytännössä saada kirveestä kalloonsa. Mutta sellaista on soturikansojen elämä, jos et surmaa vihollistasi, et ole mitään. Tämä näkemys tosin haastetaan elokuvan edetessä, joten pelkkää toksisen maskuliinisuuden ylistystä se ei sentään ole. Väkivaltaa on kuitenkin paljon ja se on hyvin kuvattua, koreografiat ovat näyttäviä, mutta eivät mene baletiksi, vaan pysyvät realismin rajoissa. Elokuva on tiukka puristus, joka ei häikäise juonellaan, mutta asenne pidetään kovana loppuun asti.

[b]Master and Commander: The Far Side of the World[/b]   Tämä leffa oli minulla aikanaan VHS-kasetilla ja palasin sen äärelle nyt 20 vuotta myöhemmin blu-ray-päivityksen myötä. Muistan pitäneeni leffasta suuresti nuorena poikana ja nyt aavistuksen aikuisempana pidin siitä suuresti edelleen. Tämä oli vielä sitä aikaa, kun isoissakin spektaakkelielokuvissa oli jotain aitouden ja elävyyden tuntua, eikä kaikki ollut vain tyhjänpäiväistä tehostemyllytystä vailla sielua. Master and Commanderin meriseikkailu sisältää tietenkin paljon näyttävää kuvastoa ja hienoja tehosteita, mutta ne palvelevat elokuvaa ja jättävät tilaa myös tarinalle ja hahmoille. Melkein 2,5 tunnin pituus ja tapahtumien melko rauhallinen tahti voivat tympäistä osaa katsojista, mutta itse nautin jälleen joka hetkestä.   Elokuva on oikeastaan kuin merelle sijoittuva road movie. Russell Crowen esittämä kapteeni Aubrey saa tehtäväkseen pysäyttää tai tuhota ranskalaisen sotalaiva Acheronin, joka kuitenkin onnistuu tekemään yllätyshyökkäyksen ja vaurioittamaan pahoin hänen omaa laivaansa Surprisea. Kapteeni päättää korjata vauriot ja lähteä takaa-ajoon varmana, että ranskalaiset saadaan lopulta satimeen. Aubrey on aiemmin taistellut menestyksekkäästi amiraali Nelsonin rinnalla ja pitää itseään voittamattomana merimiehenä. Paul Bettanyn esittämä lääkäri ei erota mastoa ruorista, mutta kapteenin parhaana ystävänä hän on ainoa, joka kyseenalaistaa hänen vankkumattoman itsevarmuutensa. Keskeinen kysymys on, johtaako kapteeni miehistönsä surman suuhun, vai tietääkö hän sittenkin, mitä on tekemässä.   Juoni ei ole se, mikä koukuttaa katsojan. Käänteitä on harvakseltaan, eikä takaa-ajo ole aina tärkein asia, mihin raavaat merimiehet joutuvat keskittymään. Koukku syntyy autenttisesta ajankuvasta, reippaasta seikkailuhengestä ja kahden päähenkilön välisen ystävyyssuhteen kehittymisestä. Paljon kuluu aikaa myös merimiesten arjen kuvaamiseen. Se on sitä hyvää tunnelmointia, joka oikeuttaa leffan pitkän keston. Acheronin yllättäessä brittilaivan toistamiseen, alkaa miehistön keskuudessa pesiä taikausko. Vaaniiko heitä aavelaiva ja miten se onnistuu aina ilmestymään tyhjästä? Miehet kestävät mitä vain, mutta eivät pahan onnen tuojaa, tietää kapteenikin sanoa.   Elokuvassa nähdään yksi ainoa naiskasvo, kun Surprise on rantaunut täydentämään muonavarastoja. Muuten meininki pysyy erittäin miehisenä, mutta ei missään nimessä toksisella tavalla. Master and Commander on täynnä positiivista maskuliinisuutta, jossa miehet puhaltavat yhteen hiileen, kunnioittavat toisiaan ja ratkovat riitansakin rakentavasti keskustellen. Sodassa punnitaan, kuka on todellinen herrasmies. Elokuvassa onkin vain kaksi taistelukohtausta, mutta ne ovat sananmukaisesti kunnon tykitystä, jälkimmäinen kohtaus varsinkin.   Jostain pitää antaa hieman kritiikkiä ja aihe löytyy siitä, ettei kapteeni Aubrey joudu koskaan oikeasti tiukkaan paikkaan. Hänen ei tarvitse pohtia omia valintojaan, sillä lopulta kaikki sujuu varsin hyvin pieniä vastoinkäymisiä lukuun ottamatta. Hän paljastuu sankariksi, jollaiseksi häntä on maalattu elokuvan alusta asti. Olisin myös toivonut myös ranskalaisten näkökulmaa avattavan edes vähän, sillä vihollisesta kerrotaan katsojalle vain laivan nimi, eikä mitään muuta. Osa miehistöstä tuntuu tietävän vihollisesta jotain, mutta katsojalle asiaa ei avata mitenkään. Aubreyn pakonomainen tarve saada Acheron kiinni olisi kaivannut muutakin taustoitusta kuin pelkän kunnianhimon. Muuten loistavassa elokuvassa tämä on kuitenkin pieni murhe.

Juuri luen Patrick O`Brianin The Complete Aubrey/ Maturin Novels. Vielä ei ole elokuvan juonen kaltainen aavelaiva ilmestynyt kirjana vastaan. Olen kirjassa 13/20 Thirteen-Gun Salute. Ihan varma en ole, että koskaan ilmestyykään, sillä olen vähän silmäillyt tulevien kirjojen takakansia. Välillä se vähän ärsyttää, että on spoilaantunut joistain tapahtumista, mutta sitten liha on kuitenkin heikko ja pitkällisen taistelun jälkeen kuitenkin niitä vilkaisen. Elokuva tuntuu yhdistelevän monen kirjan juonia ja monet tapahtumat ja repliikit ovat suoraan kirjoista, joskin monesta eri kirjasta kootut parhaat palat. Suprise on Aubrey rakastetuin laiva sen uskomattoman hyvien purjehdus ominaisuuksien takia. Laiva kiertää maapallon ja käy Intianvaltamerellä ja Tyynellä valtamerellä useammassa eri kirjassa. Elokuva kuvaa hyvin sitä, että suurimmaksi osaksi purjehditaan kuukausi tolkulla ilman, että edes maata nähdään, kun isoille vesille lähdetään ja matkanteko kestää aina kauan noilla etäisyyksillä. Kallonporaus tapahtuu jo ensimmäisessä kirjassa, joskin välillä se toistuu, jos joku on saanut kovan iskun ja painetta pitää hellittää. Joona, tuo pahan onnen tuoja, oli jossain toisessa kirjassa. Nuo käytöstavat erottuvat myös kirjoissa. Kaikki käyttäytyvät tahdikkaasti erilaisista protokollista pidetään pikkutarkkaa huolta. Milloin syödään kapteenin kutsumana (siitä ei sitten kieltäydytä, vaikka kutsu onkin asetettu kysymyksenä) ja milloin upseerimessissä ja nämä ovat aina suuria tapahtumia palvelijoineen ruokailijan selän takana, hopeaa on pöydässä ja ruokiin panostetaan ja etenkin juomiin. Ei Brittiläisellä sotalaivalla paljon selviä päiviä nähty. Ensin otetaan jotain alkuun löysentämään kielenkantoja, sitten ruuan kanssa ja lopuksi vielä sulattamaan ruokaa. Myös viihtyminen ja hyvät keskustelut ovat tärkeitä näissä päivällisissä, kun ollaan suljetussa aluksessa kuukausi kaupalla samojen upseerien kanssa. Isäntä tai isännät ottavat iloa hyvin menneistä istujaisista. Mitä sitten tuohon Ranskalaisen laivan jahtaamiseen tulee, niin sehän Post Captain Aubreyn velvoillisuus. Hänhän joutuisi syytteeseen, jos ei mahdollisuuksien mukaan yrittäisi tuhota tuollaista selvästi voimakasta Men of War sotalaivaa, joka uhkaa koko Tyynenmeren aluetta ja Brittiläisen imperiumin etua.   Elokuva on kyllä myös yksi minun omista suosikeista. Harvoin on kuvattu tuollaista merielämää ja meritaisteluita noin hyvin. Paljon pienemmän TV-budjetin Hornblower TV-elokuvat ovat myös ihan hyviä. Nehän perustuvat Foresterin Hornblower kirjoihin, joiden suomennetut kirjat päätyivät minun kirjahyllyyn jo viime vuosituhannella. Olen ollut sen verran täpinöissä näistä Aubrey/Maturin kirjoista, että nyt on jo tullut katseltua lisää tykinruokaa. Adlibriksessä olisi 10% ale kaikista kirjoita ja tuo Alexander Kentin 25 osainen Richard Bolitho sarja houkuttaa. Samoin polttelee Bernard Corwellin  24 osainen Sharpe sarja, mutta se näyttää olevan kesken tai ainakin nyt kun Uthred on päätöksessä, niin kirjailijalta tulee uusia kirjoja tasaiseen tahtiin ja usein hän sijoittaa ne ajallisesti johonkin väliin ja haluaisin lukea kirjat kronologisessa järjestyksessä. Näistä kahdesta sarjasta on suomennettu vain muutama hassu osa, kuten Abrey/Maturin kirjoistakin. Elämme mahtaa aikaa, kun luettavaa riittää useammaksi elämäksi. Nyt taas kirjan pariin ja Intian valtamerelle...     Edit. Tuli mieleen, että juuri tuon elokuvan niminen kirja kyllä käsittelee takaa-ajoa Etelä-Amerikan ympäri. Suprise jahtaa huomattavasti voimakkaampaa  (28 tykkiä vastaan 40 isompaa tykkiä) Amerikkalaista fregattia. Taisteluita sen kanssa ei kyllä nähdä, vaan Suprise löytää Jenkit erittäin kovan myrskyn jälkeen haaksirikkoutuneena Tyynellä merellä. Tavallaan hauska yksityiskohta, kun nykyisin monesti Kiinalaiset pahikset on vaihdettu Aasialaisiin, joiden kansallisuutta ei eritellä tai vaikka Pohjois-Korealaisiin, jotta ei vaaranneta elokuvan teatterilevitystä Kiinassa. Nyt varmaan Amerikkalaiset tuottajat halusivat mielummin Ranskalaiset pahikset[img]/media/kunena/emoticons/rs_grin.png[/img]

[b]The Secrets We Keep[/b]   Eleteään 50-lukua amerikkalaisessa pikkukaupungissa, jonka monella asukkaalla on maailmansodasta kipeitä muistoja. Yksi heistä on romanialainen perheenäiti, joka koki kauheita natsien käsissä, mutta onnistui kuitenkin pakenemaan ja muuttamaan Amerikkaan miehen perässä. Seesteinen arki häiriintyy, kun Noomi Rapacen esittämä päähenkilö huomaa puistossa tutun näköisen miehen, joka muistuttaa erehdyttävästi natsisotilasta, joka raiskasi hänet ja murhasi hänen siskonsa vuosia sitten. Nainen alkaa selvitellä miehen henkilöllisyyttä ja vakuuttuu siitä, että kyseessä on salanimen taakse piiloutunut sotarikollinen. Traumojensa piinaama lähiörouva onnistuu sieppaamaan tehdastyöläiseksi päätyneen miehen ja vangitsee hänet talonsa kellariin. Nainen vetää myös miehensä mukaan kostonhimoiseen operaatioonsa, vaikka hän ei tiedä, mitä oikeastaan tavoittelee. Suuri kysymys on, onko sveitsiläiseksi itseään väittävä mies sittenkään natsi.   Alussa luodaan hyvin jännitystä ja mysteerin palaset vaikuttaisivat olevan oikeilla paikoillaan. Katsojaa pidetään kutkuttavasti epätietoisena siepatun miehen todellisesta persoonasta, minkä lisäksi hänen vangitsijoidensa epävarmuus tekonsa oikeutuksesta tuodaan hyvin esiin. Valitettavasti juoni kulkee melko arvattavaa reittiä ja sortuu kliseisiin, kuten yllätysvierailulle saapuvaan poliisiin, joka ei tiedä, että kadonneeksi ilmoitettu mies istuu tuoliin sidottuna kerrosta alempana. Pahinta elokuvassa on loppuratkaisu, joka tuntuu hätäiseltä ja epätyydyttävältä, sillä mysteeri paljastetaan lyhyellä töksäytyksellä, joka vetää mattoa alta kaikelta, mitä juonessa on aiemmin rakennettu. Elokuvan ulkoasu on myös halpa ja kulissimainen, vaikka ajankuva sinänsä onkin uskottava.

[b]Falling Down[/b]   Nähty ennenkin, mutta olihan tämä hyvä taas pitkästä aikaa. Michael Douglasin esittämä valkokaulustyöläinen istuu ruuhkassa keskellä kuumaa kesäpäivää ja tuntee hermojensa kiristyvän äärimmilleen. Miehen päässä naksahtaa jokin, minkä seurauksena hän hylkää autonsa niille sijoilleen ja lähtee kävelemään kotiin. Tällä hän tarkoittaa entistä taloaan, jossa asuu hänen entinen vaimonsa ja pieni tyttärensä, jolla sattuu olemaan syntymäpäivä. Vaimo on hankkinut ex-miehelleen lähestymiskiellon, mutta mies on päättänyt tulla kotiin ja osallistua tyttärensä synttärijuhliin hinnalla millä hyvänsä.   Jälkipolvet tuntevat elokuvan päähenkilön nimellä D-Fens, mutta hänen oikeakin nimensä mainitaan. Käytännössä mies kuitenkin pysyy nimettömänä, sillä kukaan ei oikeastaan tunne häntä, ei edes hänen entinen vaimonsa. D-Fens on pintapuolisesti katsoen tavallinen mies, joka on turhautunut elämäänsä ja kokee itsensä yhteiskunnan pettämäksi. Elokuva kuitenkin vihjaa aika selkeästi, että kyseessä on alunperinkin epävakaa ja aggessioon taipuvainen persoona, mikä on luultavasti ollut myös syy avioeroon. Tästä huolimatta D-Fens on samaistuttava hahmo, sillä kaikkihan ovat joskus turhautuneet arkielämän ongelmiin, kuten huonoon asiakaspalveluun ja liikenteen pysäyttäviin tietöihin.   Silmälasipäinen ja solmiota pitävä päähenkilö alkaa päästellä höyryjä ensin sekatavarakaupassa, jonka hän huitoo mailalla säpäleiksi. Kunniansa saavat kuulla myös katujengiläiset ja hampurilaisravintolan henkilökunta. Näihin tilanteisiin mies joutuu tahtomattaan, mutta kohdattuaan armeijatavaraa myyvän, erittäin rasistisen ja homofobisen natsilarppaajan hän alkaa etsiä vaikeuksia ihan tietoisesti. D-Fens lähtee jonkinlaiselle viimeiselle matkalle, jonka päätepistettä hän ei itsekään tiedä.   Mielestäni elokuvan sanoma on siinä, mihin syrjäytyminen ja patoutunut viha voivat pahimmillaan johtaa. D-Fens ei kuitenkaan ole mikään sympaattinen reppana, sillä hänen omissa asenteissaan on vikaa yhtä paljon kuin rappeutuneessa suurkaupungissakin. Tarinan hyvis onkin viimeistä työpäiväänsä viettävä poliisi, joka ottaa tehtäväkseen kaduilla riehuvan sekopään pysäyttämisen. Hahmoissa on jotain samaa: kumpikin haaveilee kotiinpääsystä ja kummankin hermot joutuvat pahasti koetukselle. D-Fensin motivaatio amok-juoksulleen tuntuu olevan kuulluksi tuleminen ja siinä hän onnistuukin, sillä Robert Duvallin esittämä poliisi on ainoa, jota hänen mielenliikkeensä kiinnostavat.   Falling Down ei ole niin synkkä elokuva kuin voisi kuvitella. Päinvastoin siinä on paljon mustaa huumoria, joka nauratti minua ääneen useampaan kertaan. Natsikauppias on hahmona hervoton, kuten on myös kohtaus golf-kentällä: "And now you're going to die, wearing that stupid little hat. How does it feel?"   [b]The Woman King[/b]   Historiallisessa toimintaelokuvassa seurataan Afrikassa sijainneen Dahomeyn kuningaskunnan agojie-soturijoukkoa, joka koostuu pelkästään naisista. He ovat pelättyjä ja kunnioitettuja eliittisotilaita, jotka sotimisen lisäksi toimivat myös kuninkaan henkivartijoina. Tällainen yksikkö on ollut oikeasti olemassa ja syy sen perustamiseen on ollut siinä, että sodat naapurivaltioiden kanssa ovat verottaneet miesväestöä. Wikipedian mukaan agojiet valittiin kuninkaan haaremista tai vangituista vihollisista, mutta myös hankalat vaimot ja tyttäret saatettiin lähettää oppimaan tapoja sotilaskoulutukseen. Elokuvassa naisten sotilasura perustuu puhtaasti vapaaehtoisuuteen, vaikka päähenkilö Nawi aloittaakin omansa vähän puolipakolla.   Tarinan lähtökohta on sinänsä perinteinen ja tuttu monista miehisemmistä edeltäjistään. Nawi on nuori ja hieman uppiniskainen tyttö, joka haluaa tulla oikeaksi taistelijaksi, mutta kapinoi ylempiään vastaan ja virittelee jopa romanssia puoliksi valkoisen miehen kanssa, vaikka avioituminen on agojien säännöissä kiellettyä. Samaan aikaan vahvempi naapurimaa uhkaa valloitusaikeilla ja portugalilaiset orjakauppiaatkin tuovat mukanaan omat ongelmansa. Orjuus on elementti, joka nousee tarinassa usein esiin, vaikka aihe ei elokuvan pääteemaksi kohoakaan. Dahomey on aktiivisesti mukana orjakaupassa ja myy valkoisille niin omiaan kuin vihollisiaankin, mikä on tehnyt maasta ja sen kuninkaasta vauraan.   Toiseksi päähenkilöksi asettuu agojien johtaja Nanisca, joka kouluttaa uutta taistelijoiden sukupolvea. Hän on myös kenraali ja muutenkin vaikutusvaltaisessa asemassa, sillä hän tuntuu olevan vastuussa ainoastaan kuninkaalle. Kokenut ja väsyneeltä näyttävä soturi on hahmona mielenkiintoisempi kuin vähän tylsäksi jäävä Nawi, mistä saa kiittää Viola Davisin loistavaa roolisuoritusta. Karismaa ja fyysistä läsnäoloa riittää, sillä näyttelijä on kovassa kunnossa ja ottaa hahmonsa todella omakseen. Dahomeyn kulttuurissa naisen on mahdollista nousta kuninkaaksi asti ja sehän on selvää, että toinen päähenkilöistä nousee valtaistuimelle.   Heti elokuvan jälkeen en pitänyt sitä erityisen hyvänä, sillä tarina kulkee monilta osin tuttuja reittejä. Treenaamisen jälkeen alokas joutuu todistamaan taitonsa kovassa paikassa ja tietenkin myös joku hänelle rakas ihminen kuolee. Mutta jossain The Woman King tekee eroa muihin samankaltaisiin leffoihin: miehinen pullistelu ja turha uhoaminen puuttuu. Vaikka tämä onkin kenties hieman epärealistista, elokuvan hurjat amatsonit ovat toisiaan tukeva yhteisö, jossa ketään ei kiusata. Ja mikä vielä parempaa, selvästä feministisestä pohjavireestä huolimatta miehiä ei esitetä pelkästään kusipäinä, jopa kymmenien vaimojen kanssa asuva kuningas on ihan reilu tyyppi.   Taistelukohtauksia on vain muutama, mutta ne ovat hyvin toteutettuja. Mättäminen on sopivasti tyyliteltyä ja brutaalia, vaikka kovin verisiin raakuuksiin ei yllytäkään. Koreografiat näyttävät kuitenkin hyvältä, eikä sitäkään voi jättää sanomatta, että tummaa naiskauneutta on tarjolla enemmän kuin silmä ehtii nähdä.