Kategoria: Joulukalenteri | 1 viesti | 6 lukukertaa
Aloittanut: Hiistu, klo 06:28
Kategoria: Leikkinurkka | 24 viestiä | 157 lukukertaa
Vastannut: Louhikäärme, 09.12.2025
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
12.09.2024
KiLLPaTRiCK
254 kirjaa, 2 kirja-arviota, 428 viestiä
Mustelmann (heinäkuu 28, 2024)Master and Commander: The Far Side of the WorldTuli tämän viestin ja kirjojen lukemisen takia pitkästä aikaa tartuttua tähän elokuvaan. Hyllystä löytyi bluray ja eikun koneeseen.
Tämä leffa oli minulla aikanaan VHS-kasetilla ja palasin sen äärelle nyt 20 vuotta myöhemmin blu-ray-päivityksen myötä. Muistan pitäneeni leffasta suuresti nuorena poikana ja nyt aavistuksen aikuisempana pidin siitä suuresti edelleen. Tämä oli vielä sitä aikaa, kun isoissakin spektaakkelielokuvissa oli jotain aitouden ja elävyyden tuntua, eikä kaikki ollut vain tyhjänpäiväistä tehostemyllytystä vailla sielua. Master and Commanderin meriseikkailu sisältää tietenkin paljon näyttävää kuvastoa ja hienoja tehosteita, mutta ne palvelevat elokuvaa ja jättävät tilaa myös tarinalle ja hahmoille. Melkein 2,5 tunnin pituus ja tapahtumien melko rauhallinen tahti voivat tympäistä osaa katsojista, mutta itse nautin jälleen joka hetkestä.
Elokuva on oikeastaan kuin merelle sijoittuva road movie. Russell Crowen esittämä kapteeni Aubrey saa tehtäväkseen pysäyttää tai tuhota ranskalaisen sotalaiva Acheronin, joka kuitenkin onnistuu tekemään yllätyshyökkäyksen ja vaurioittamaan pahoin hänen omaa laivaansa Surprisea. Kapteeni päättää korjata vauriot ja lähteä takaa-ajoon varmana, että ranskalaiset saadaan lopulta satimeen. Aubrey on aiemmin taistellut menestyksekkäästi amiraali Nelsonin rinnalla ja pitää itseään voittamattomana merimiehenä. Paul Bettanyn esittämä lääkäri ei erota mastoa ruorista, mutta kapteenin parhaana ystävänä hän on ainoa, joka kyseenalaistaa hänen vankkumattoman itsevarmuutensa. Keskeinen kysymys on, johtaako kapteeni miehistönsä surman suuhun, vai tietääkö hän sittenkin, mitä on tekemässä.
Juoni ei ole se, mikä koukuttaa katsojan. Käänteitä on harvakseltaan, eikä takaa-ajo ole aina tärkein asia, mihin raavaat merimiehet joutuvat keskittymään. Koukku syntyy autenttisesta ajankuvasta, reippaasta seikkailuhengestä ja kahden päähenkilön välisen ystävyyssuhteen kehittymisestä. Paljon kuluu aikaa myös merimiesten arjen kuvaamiseen. Se on sitä hyvää tunnelmointia, joka oikeuttaa leffan pitkän keston. Acheronin yllättäessä brittilaivan toistamiseen, alkaa miehistön keskuudessa pesiä taikausko. Vaaniiko heitä aavelaiva ja miten se onnistuu aina ilmestymään tyhjästä? Miehet kestävät mitä vain, mutta eivät pahan onnen tuojaa, tietää kapteenikin sanoa.
Elokuvassa nähdään yksi ainoa naiskasvo, kun Surprise on rantaunut täydentämään muonavarastoja. Muuten meininki pysyy erittäin miehisenä, mutta ei missään nimessä toksisella tavalla. Master and Commander on täynnä positiivista maskuliinisuutta, jossa miehet puhaltavat yhteen hiileen, kunnioittavat toisiaan ja ratkovat riitansakin rakentavasti keskustellen. Sodassa punnitaan, kuka on todellinen herrasmies. Elokuvassa onkin vain kaksi taistelukohtausta, mutta ne ovat sananmukaisesti kunnon tykitystä, jälkimmäinen kohtaus varsinkin.
Jostain pitää antaa hieman kritiikkiä ja aihe löytyy siitä, ettei kapteeni Aubrey joudu koskaan oikeasti tiukkaan paikkaan. Hänen ei tarvitse pohtia omia valintojaan, sillä lopulta kaikki sujuu varsin hyvin pieniä vastoinkäymisiä lukuun ottamatta. Hän paljastuu sankariksi, jollaiseksi häntä on maalattu elokuvan alusta asti. Olisin myös toivonut myös ranskalaisten näkökulmaa avattavan edes vähän, sillä vihollisesta kerrotaan katsojalle vain laivan nimi, eikä mitään muuta. Osa miehistöstä tuntuu tietävän vihollisesta jotain, mutta katsojalle asiaa ei avata mitenkään. Aubreyn pakonomainen tarve saada Acheron kiinni olisi kaivannut muutakin taustoitusta kuin pelkän kunnianhimon. Muuten loistavassa elokuvassa tämä on kuitenkin pieni murhe.
Ensimmäiseksi pisti silmään juonen ihan käsittämätön epärealistisuus. Kapteeni ei myöskään keskustele/väittele käskyistään alaisten kanssa laivalla. Kapteeni oli tuohon aikaan jumalasta seuraava. Boden ei ole mikään Hobitti. Tässä filmissä käydään läpi varmaan kaikki mahdolliset sotaelokuvien kliseet.
Ihan kuin Edward L. Beachin sukellusvene kirjojen lukeminen pilasi kaikki sukellusvene leffat Das Bootia lukuunottamatta.
Eli Aubrey/Maturin kirjojen lukeminen pilasi aluksi elokuvasta nauttimisen. Sitten hyväksyin tosiasiat. Tämä leffa on viihdettä. Russell oli täydellinen Lucky Jack. Kaikki toimii kuin junan vessa. Kuva on silmäkarkkia ja jänniä käänteitä on koko ajan. Koskaan ei ole näyttänyt Napoleonin sotien aikaiset meritaistelut näin hyvälle.
[quote=Mustelmann (heinäkuu 28, 2024)][b]Master and Commander: The Far Side of the World[/b]
Tämä leffa oli minulla aikanaan VHS-kasetilla ja palasin sen äärelle nyt 20 vuotta myöhemmin blu-ray-päivityksen myötä. Muistan pitäneeni leffasta suuresti nuorena poikana ja nyt aavistuksen aikuisempana pidin siitä suuresti edelleen. Tämä oli vielä sitä aikaa, kun isoissakin spektaakkelielokuvissa oli jotain aitouden ja elävyyden tuntua, eikä kaikki ollut vain tyhjänpäiväistä tehostemyllytystä vailla sielua. Master and Commanderin meriseikkailu sisältää tietenkin paljon näyttävää kuvastoa ja hienoja tehosteita, mutta ne palvelevat elokuvaa ja jättävät tilaa myös tarinalle ja hahmoille. Melkein 2,5 tunnin pituus ja tapahtumien melko rauhallinen tahti voivat tympäistä osaa katsojista, mutta itse nautin jälleen joka hetkestä.
Elokuva on oikeastaan kuin merelle sijoittuva road movie. Russell Crowen esittämä kapteeni Aubrey saa tehtäväkseen pysäyttää tai tuhota ranskalaisen sotalaiva Acheronin, joka kuitenkin onnistuu tekemään yllätyshyökkäyksen ja vaurioittamaan pahoin hänen omaa laivaansa Surprisea. Kapteeni päättää korjata vauriot ja lähteä takaa-ajoon varmana, että ranskalaiset saadaan lopulta satimeen. Aubrey on aiemmin taistellut menestyksekkäästi amiraali Nelsonin rinnalla ja pitää itseään voittamattomana merimiehenä. Paul Bettanyn esittämä lääkäri ei erota mastoa ruorista, mutta kapteenin parhaana ystävänä hän on ainoa, joka kyseenalaistaa hänen vankkumattoman itsevarmuutensa. Keskeinen kysymys on, johtaako kapteeni miehistönsä surman suuhun, vai tietääkö hän sittenkin, mitä on tekemässä.
Juoni ei ole se, mikä koukuttaa katsojan. Käänteitä on harvakseltaan, eikä takaa-ajo ole aina tärkein asia, mihin raavaat merimiehet joutuvat keskittymään. Koukku syntyy autenttisesta ajankuvasta, reippaasta seikkailuhengestä ja kahden päähenkilön välisen ystävyyssuhteen kehittymisestä. Paljon kuluu aikaa myös merimiesten arjen kuvaamiseen. Se on sitä hyvää tunnelmointia, joka oikeuttaa leffan pitkän keston. Acheronin yllättäessä brittilaivan toistamiseen, alkaa miehistön keskuudessa pesiä taikausko. Vaaniiko heitä aavelaiva ja miten se onnistuu aina ilmestymään tyhjästä? Miehet kestävät mitä vain, mutta eivät pahan onnen tuojaa, tietää kapteenikin sanoa.
Elokuvassa nähdään yksi ainoa naiskasvo, kun Surprise on rantaunut täydentämään muonavarastoja. Muuten meininki pysyy erittäin miehisenä, mutta ei missään nimessä toksisella tavalla. Master and Commander on täynnä positiivista maskuliinisuutta, jossa miehet puhaltavat yhteen hiileen, kunnioittavat toisiaan ja ratkovat riitansakin rakentavasti keskustellen. Sodassa punnitaan, kuka on todellinen herrasmies. Elokuvassa onkin vain kaksi taistelukohtausta, mutta ne ovat sananmukaisesti kunnon tykitystä, jälkimmäinen kohtaus varsinkin.
Jostain pitää antaa hieman kritiikkiä ja aihe löytyy siitä, ettei kapteeni Aubrey joudu koskaan oikeasti tiukkaan paikkaan. Hänen ei tarvitse pohtia omia valintojaan, sillä lopulta kaikki sujuu varsin hyvin pieniä vastoinkäymisiä lukuun ottamatta. Hän paljastuu sankariksi, jollaiseksi häntä on maalattu elokuvan alusta asti. Olisin myös toivonut myös ranskalaisten näkökulmaa avattavan edes vähän, sillä vihollisesta kerrotaan katsojalle vain laivan nimi, eikä mitään muuta. Osa miehistöstä tuntuu tietävän vihollisesta jotain, mutta katsojalle asiaa ei avata mitenkään. Aubreyn pakonomainen tarve saada Acheron kiinni olisi kaivannut muutakin taustoitusta kuin pelkän kunnianhimon. Muuten loistavassa elokuvassa tämä on kuitenkin pieni murhe.[/quote]
Tuli tämän viestin ja kirjojen lukemisen takia pitkästä aikaa tartuttua tähän elokuvaan. Hyllystä löytyi bluray ja eikun koneeseen.
Ensimmäiseksi pisti silmään juonen ihan käsittämätön epärealistisuus. Kapteeni ei myöskään keskustele/väittele käskyistään alaisten kanssa laivalla. Kapteeni oli tuohon aikaan jumalasta seuraava. Boden ei ole mikään Hobitti. Tässä filmissä käydään läpi varmaan kaikki mahdolliset sotaelokuvien kliseet.
Ihan kuin Edward L. Beachin sukellusvene kirjojen lukeminen pilasi kaikki sukellusvene leffat Das Bootia lukuunottamatta.
Eli Aubrey/Maturin kirjojen lukeminen pilasi aluksi elokuvasta nauttimisen. Sitten hyväksyin tosiasiat. Tämä leffa on viihdettä. Russell oli täydellinen Lucky Jack. Kaikki toimii kuin junan vessa. Kuva on silmäkarkkia ja jänniä käänteitä on koko ajan. Koskaan ei ole näyttänyt Napoleonin sotien aikaiset meritaistelut näin hyvälle.
17.09.2024
The Survivor
Juutalaisten kokemia kauhuja natsien käsissä on kuvattu leffoissa paljon, mutta Barry Levinsonin ohjaama selviytymistarina ottaa aiheeseen aivan uudenlaisen näkökulman. Päähenkilö on Auschwitziin päätyvä juutalaismies nimeltä Harry Haft, jonka hyvät tappelutaidot kiinnittävät erään SS-upseerin huomion. Hän pakottaa Harryn nyrkkeilykehään ottelemaan muita vankeja vastaan, mutta jalon kilvoittelun sijaan ottelut käydään kuolemaan asti. Upseeri alkaa valmentamaan Harrya ansaitakseen hänellä rahaa vedonlyönnissä, minkä seurauksena he jopa ystävystyvät jollain tapaa. Harrylla on kuitenkin vakaa aikomus paeta keskitysleiriltä ja siinä hän onnistuukin. Eikä siinä kaikki, sillä sodan jälkeen mies muuttaa Amerikkaan, jossa hän tienaa elantonsa ammattilaisnyrkkeilijänä.
Elokuva perustuu tositapahtumiin, sillä Hertzko "Harry" Haft todella pieksi tiensä ulos natsien kynsistä ja otteli ammattilaisena muutaman vuoden. Tarina jaetaan käytännössä kolmeen osaan, jossa leirikohtaukset näytetään mustavalkoisina takaumina. Nykyisyydessä eletään Harryn nyrkkeilyuran loppuvaiheita, jossa mies valmistautuu suurimpaan otteluunsa. Sen tarkoitus ei ole voitto, vaan sodan melskeissä kadonneen tyttöystävän löytäminen. Harry uskoo, että hän on edelleen elossa ja että hän voisi kiinnittää tytön huomion saamalla nimensä lehteen, voitti hän ottelun tai ei. Kolmas osio sijoittuu 60-luvulle, johon mennessä Harry on jo luopunut toivosta löytää vanha mielitiettynsä ja perustanut perheen aivan toisen naisen kanssa.
Päähenkilön uskomaton elämäntarina antaisi aihetta useampaankin elokuvaan, mikä valitettavasti koituu The Survivorin ongelmaksi. Kolme toisiinsa nivoutuvaa, mutta kuitenkin erillisen tuntuista lukua eivät pääse teemoihinsa kovin syvälle, minkä vuoksi aikatasosta toiseen hyppivä kokonaisuus jättää hieman kylmäksi. Gladiaattoriksi pakotetun vangin ja hänen isäntänsä välinen dynamiikka olisi kelvannut hyvin omaksi, itsenäiseksi tarinakseen, joka valitettavasti jää nyt harmittavan pintapuoliseksi. Muita teemoja ovat traumoista kärsivän miehen yritys elää tavallista elämää sekä tuska kadotetusta rakkaudesta. Nämä ovat kaikki kiintoisia elementtejä, joihin ei ehditä pureutumaan tarpeeksi, vaikka yritys jokaisen suhteen onkin hyvä.
Yksittäisissä hetkissä ja näyttelijäsuorituksissa leffa kuitenkin loistaa ja niiden ansiosta voin antaa sen puutteet anteeksi. Leirin brutaalit olosuhteet ja veriset koiratappelut on kuvattu liikoja silottelematta, minkä lisäksi SS-upseerina nähtävä Billy Magnussen kanavoi arjalaista ylimielisyyttä suorastaan herkullisesti. Ben Foster on pääroolissa erinomainen ja hallitsee hahmonsa hyvin kaikissa kolmessa aikatasossa. Kontrasti riutuneen vangin ja nyrkkeilyn raskassarjalaisen välillä on melkoinen. Leffaa voi suositella jo senkin takia, että tällaista kulmaa natseihin ja juutalaisiin ei ole ennen nähty.
Juutalaisten kokemia kauhuja natsien käsissä on kuvattu leffoissa paljon, mutta Barry Levinsonin ohjaama selviytymistarina ottaa aiheeseen aivan uudenlaisen näkökulman. Päähenkilö on Auschwitziin päätyvä juutalaismies nimeltä Harry Haft, jonka hyvät tappelutaidot kiinnittävät erään SS-upseerin huomion. Hän pakottaa Harryn nyrkkeilykehään ottelemaan muita vankeja vastaan, mutta jalon kilvoittelun sijaan ottelut käydään kuolemaan asti. Upseeri alkaa valmentamaan Harrya ansaitakseen hänellä rahaa vedonlyönnissä, minkä seurauksena he jopa ystävystyvät jollain tapaa. Harrylla on kuitenkin vakaa aikomus paeta keskitysleiriltä ja siinä hän onnistuukin. Eikä siinä kaikki, sillä sodan jälkeen mies muuttaa Amerikkaan, jossa hän tienaa elantonsa ammattilaisnyrkkeilijänä.
Elokuva perustuu tositapahtumiin, sillä Hertzko "Harry" Haft todella pieksi tiensä ulos natsien kynsistä ja otteli ammattilaisena muutaman vuoden. Tarina jaetaan käytännössä kolmeen osaan, jossa leirikohtaukset näytetään mustavalkoisina takaumina. Nykyisyydessä eletään Harryn nyrkkeilyuran loppuvaiheita, jossa mies valmistautuu suurimpaan otteluunsa. Sen tarkoitus ei ole voitto, vaan sodan melskeissä kadonneen tyttöystävän löytäminen. Harry uskoo, että hän on edelleen elossa ja että hän voisi kiinnittää tytön huomion saamalla nimensä lehteen, voitti hän ottelun tai ei. Kolmas osio sijoittuu 60-luvulle, johon mennessä Harry on jo luopunut toivosta löytää vanha mielitiettynsä ja perustanut perheen aivan toisen naisen kanssa.
Päähenkilön uskomaton elämäntarina antaisi aihetta useampaankin elokuvaan, mikä valitettavasti koituu The Survivorin ongelmaksi. Kolme toisiinsa nivoutuvaa, mutta kuitenkin erillisen tuntuista lukua eivät pääse teemoihinsa kovin syvälle, minkä vuoksi aikatasosta toiseen hyppivä kokonaisuus jättää hieman kylmäksi. Gladiaattoriksi pakotetun vangin ja hänen isäntänsä välinen dynamiikka olisi kelvannut hyvin omaksi, itsenäiseksi tarinakseen, joka valitettavasti jää nyt harmittavan pintapuoliseksi. Muita teemoja ovat traumoista kärsivän miehen yritys elää tavallista elämää sekä tuska kadotetusta rakkaudesta. Nämä ovat kaikki kiintoisia elementtejä, joihin ei ehditä pureutumaan tarpeeksi, vaikka yritys jokaisen suhteen onkin hyvä.
Yksittäisissä hetkissä ja näyttelijäsuorituksissa leffa kuitenkin loistaa ja niiden ansiosta voin antaa sen puutteet anteeksi. Leirin brutaalit olosuhteet ja veriset koiratappelut on kuvattu liikoja silottelematta, minkä lisäksi SS-upseerina nähtävä Billy Magnussen kanavoi arjalaista ylimielisyyttä suorastaan herkullisesti. Ben Foster on pääroolissa erinomainen ja hallitsee hahmonsa hyvin kaikissa kolmessa aikatasossa. Kontrasti riutuneen vangin ja nyrkkeilyn raskassarjalaisen välillä on melkoinen. Leffaa voi suositella jo senkin takia, että tällaista kulmaa natseihin ja juutalaisiin ei ole ennen nähty.
[b]The Survivor[/b]
Juutalaisten kokemia kauhuja natsien käsissä on kuvattu leffoissa paljon, mutta Barry Levinsonin ohjaama selviytymistarina ottaa aiheeseen aivan uudenlaisen näkökulman. Päähenkilö on Auschwitziin päätyvä juutalaismies nimeltä Harry Haft, jonka hyvät tappelutaidot kiinnittävät erään SS-upseerin huomion. Hän pakottaa Harryn nyrkkeilykehään ottelemaan muita vankeja vastaan, mutta jalon kilvoittelun sijaan ottelut käydään kuolemaan asti. Upseeri alkaa valmentamaan Harrya ansaitakseen hänellä rahaa vedonlyönnissä, minkä seurauksena he jopa ystävystyvät jollain tapaa. Harrylla on kuitenkin vakaa aikomus paeta keskitysleiriltä ja siinä hän onnistuukin. Eikä siinä kaikki, sillä sodan jälkeen mies muuttaa Amerikkaan, jossa hän tienaa elantonsa ammattilaisnyrkkeilijänä.
Elokuva perustuu tositapahtumiin, sillä Hertzko "Harry" Haft todella pieksi tiensä ulos natsien kynsistä ja otteli ammattilaisena muutaman vuoden. Tarina jaetaan käytännössä kolmeen osaan, jossa leirikohtaukset näytetään mustavalkoisina takaumina. Nykyisyydessä eletään Harryn nyrkkeilyuran loppuvaiheita, jossa mies valmistautuu suurimpaan otteluunsa. Sen tarkoitus ei ole voitto, vaan sodan melskeissä kadonneen tyttöystävän löytäminen. Harry uskoo, että hän on edelleen elossa ja että hän voisi kiinnittää tytön huomion saamalla nimensä lehteen, voitti hän ottelun tai ei. Kolmas osio sijoittuu 60-luvulle, johon mennessä Harry on jo luopunut toivosta löytää vanha mielitiettynsä ja perustanut perheen aivan toisen naisen kanssa.
Päähenkilön uskomaton elämäntarina antaisi aihetta useampaankin elokuvaan, mikä valitettavasti koituu The Survivorin ongelmaksi. Kolme toisiinsa nivoutuvaa, mutta kuitenkin erillisen tuntuista lukua eivät pääse teemoihinsa kovin syvälle, minkä vuoksi aikatasosta toiseen hyppivä kokonaisuus jättää hieman kylmäksi. Gladiaattoriksi pakotetun vangin ja hänen isäntänsä välinen dynamiikka olisi kelvannut hyvin omaksi, itsenäiseksi tarinakseen, joka valitettavasti jää nyt harmittavan pintapuoliseksi. Muita teemoja ovat traumoista kärsivän miehen yritys elää tavallista elämää sekä tuska kadotetusta rakkaudesta. Nämä ovat kaikki kiintoisia elementtejä, joihin ei ehditä pureutumaan tarpeeksi, vaikka yritys jokaisen suhteen onkin hyvä.
Yksittäisissä hetkissä ja näyttelijäsuorituksissa leffa kuitenkin loistaa ja niiden ansiosta voin antaa sen puutteet anteeksi. Leirin brutaalit olosuhteet ja veriset koiratappelut on kuvattu liikoja silottelematta, minkä lisäksi SS-upseerina nähtävä Billy Magnussen kanavoi arjalaista ylimielisyyttä suorastaan herkullisesti. Ben Foster on pääroolissa erinomainen ja hallitsee hahmonsa hyvin kaikissa kolmessa aikatasossa. Kontrasti riutuneen vangin ja nyrkkeilyn raskassarjalaisen välillä on melkoinen. Leffaa voi suositella jo senkin takia, että tällaista kulmaa natseihin ja juutalaisiin ei ole ennen nähty.
17.09.2024
KiLLPaTRiCK
254 kirjaa, 2 kirja-arviota, 428 viestiä
Mustelmann (17. syyskuuta 2024)The Survivor
Juutalaisten kokemia kauhuja natsien käsissä on kuvattu leffoissa paljon, mutta Barry Levinsonin ohjaama selviytymistarina ottaa aiheeseen aivan uudenlaisen näkökulman. Päähenkilö on Auschwitziin päätyvä juutalaismies nimeltä Harry Haft, jonka hyvät tappelutaidot kiinnittävät erään SS-upseerin huomion. Hän pakottaa Harryn nyrkkeilykehään ottelemaan muita vankeja vastaan, mutta jalon kilvoittelun sijaan ottelut käydään kuolemaan asti. Upseeri alkaa valmentamaan Harrya ansaitakseen hänellä rahaa vedonlyönnissä, minkä seurauksena he jopa ystävystyvät jollain tapaa. Harrylla on kuitenkin vakaa aikomus paeta keskitysleiriltä ja siinä hän onnistuukin. Eikä siinä kaikki, sillä sodan jälkeen mies muuttaa Amerikkaan, jossa hän tienaa elantonsa ammattilaisnyrkkeilijänä.
Elokuva perustuu tositapahtumiin, sillä Hertzko "Harry" Haft todella pieksi tiensä ulos natsien kynsistä ja otteli ammattilaisena muutaman vuoden. Tarina jaetaan käytännössä kolmeen osaan, jossa leirikohtaukset näytetään mustavalkoisina takaumina. Nykyisyydessä eletään Harryn nyrkkeilyuran loppuvaiheita, jossa mies valmistautuu suurimpaan otteluunsa. Sen tarkoitus ei ole voitto, vaan sodan melskeissä kadonneen tyttöystävän löytäminen. Harry uskoo, että hän on edelleen elossa ja että hän voisi kiinnittää tytön huomion saamalla nimensä lehteen, voitti hän ottelun tai ei. Kolmas osio sijoittuu 60-luvulle, johon mennessä Harry on jo luopunut toivosta löytää vanha mielitiettynsä ja perustanut perheen aivan toisen naisen kanssa.
Päähenkilön uskomaton elämäntarina antaisi aihetta useampaankin elokuvaan, mikä valitettavasti koituu The Survivorin ongelmaksi. Kolme toisiinsa nivoutuvaa, mutta kuitenkin erillisen tuntuista lukua eivät pääse teemoihinsa kovin syvälle, minkä vuoksi aikatasosta toiseen hyppivä kokonaisuus jättää hieman kylmäksi. Gladiaattoriksi pakotetun vangin ja hänen isäntänsä välinen dynamiikka olisi kelvannut hyvin omaksi, itsenäiseksi tarinakseen, joka valitettavasti jää nyt harmittavan pintapuoliseksi. Muita teemoja ovat traumoista kärsivän miehen yritys elää tavallista elämää sekä tuska kadotetusta rakkaudesta. Nämä ovat kaikki kiintoisia elementtejä, joihin ei ehditä pureutumaan tarpeeksi, vaikka yritys jokaisen suhteen onkin hyvä.
Yksittäisissä hetkissä ja näyttelijäsuorituksissa leffa kuitenkin loistaa ja niiden ansiosta voin antaa sen puutteet anteeksi. Leirin brutaalit olosuhteet ja veriset koiratappelut on kuvattu liikoja silottelematta, minkä lisäksi SS-upseerina nähtävä Billy Magnussen kanavoi arjalaista ylimielisyyttä suorastaan herkullisesti. Ben Foster on pääroolissa erinomainen ja hallitsee hahmonsa hyvin kaikissa kolmessa aikatasossa. Kontrasti riutuneen vangin ja nyrkkeilyn raskassarjalaisen välillä on melkoinen. Leffaa voi suositella jo senkin takia, että tällaista kulmaa natseihin ja juutalaisiin ei ole ennen nähty.
Kiitos taas kerran hyvästä vinkistä. Tartun ainostaan tuohon viimeiseen lauseeseen, koska tällainen kulma natseihin ja juutalaisiin on nähty jo elokuvissa.
Triumph of Spirit (1989)
Perustuu tositapahtumiin kreikkalaisesta olympia nyrkkeilijästä, joka sai jäädä henkiin, niin kauan kuin natsit nauttivat hänen otteluistaan Auschwitzissä. Piti myös veljensä ja isänsä elossa. Hyvä pätkä tuokin.
[quote=Mustelmann (17. syyskuuta 2024)][b]The Survivor[/b]
Juutalaisten kokemia kauhuja natsien käsissä on kuvattu leffoissa paljon, mutta Barry Levinsonin ohjaama selviytymistarina ottaa aiheeseen aivan uudenlaisen näkökulman. Päähenkilö on Auschwitziin päätyvä juutalaismies nimeltä Harry Haft, jonka hyvät tappelutaidot kiinnittävät erään SS-upseerin huomion. Hän pakottaa Harryn nyrkkeilykehään ottelemaan muita vankeja vastaan, mutta jalon kilvoittelun sijaan ottelut käydään kuolemaan asti. Upseeri alkaa valmentamaan Harrya ansaitakseen hänellä rahaa vedonlyönnissä, minkä seurauksena he jopa ystävystyvät jollain tapaa. Harrylla on kuitenkin vakaa aikomus paeta keskitysleiriltä ja siinä hän onnistuukin. Eikä siinä kaikki, sillä sodan jälkeen mies muuttaa Amerikkaan, jossa hän tienaa elantonsa ammattilaisnyrkkeilijänä.
Elokuva perustuu tositapahtumiin, sillä Hertzko "Harry" Haft todella pieksi tiensä ulos natsien kynsistä ja otteli ammattilaisena muutaman vuoden. Tarina jaetaan käytännössä kolmeen osaan, jossa leirikohtaukset näytetään mustavalkoisina takaumina. Nykyisyydessä eletään Harryn nyrkkeilyuran loppuvaiheita, jossa mies valmistautuu suurimpaan otteluunsa. Sen tarkoitus ei ole voitto, vaan sodan melskeissä kadonneen tyttöystävän löytäminen. Harry uskoo, että hän on edelleen elossa ja että hän voisi kiinnittää tytön huomion saamalla nimensä lehteen, voitti hän ottelun tai ei. Kolmas osio sijoittuu 60-luvulle, johon mennessä Harry on jo luopunut toivosta löytää vanha mielitiettynsä ja perustanut perheen aivan toisen naisen kanssa.
Päähenkilön uskomaton elämäntarina antaisi aihetta useampaankin elokuvaan, mikä valitettavasti koituu The Survivorin ongelmaksi. Kolme toisiinsa nivoutuvaa, mutta kuitenkin erillisen tuntuista lukua eivät pääse teemoihinsa kovin syvälle, minkä vuoksi aikatasosta toiseen hyppivä kokonaisuus jättää hieman kylmäksi. Gladiaattoriksi pakotetun vangin ja hänen isäntänsä välinen dynamiikka olisi kelvannut hyvin omaksi, itsenäiseksi tarinakseen, joka valitettavasti jää nyt harmittavan pintapuoliseksi. Muita teemoja ovat traumoista kärsivän miehen yritys elää tavallista elämää sekä tuska kadotetusta rakkaudesta. Nämä ovat kaikki kiintoisia elementtejä, joihin ei ehditä pureutumaan tarpeeksi, vaikka yritys jokaisen suhteen onkin hyvä.
Yksittäisissä hetkissä ja näyttelijäsuorituksissa leffa kuitenkin loistaa ja niiden ansiosta voin antaa sen puutteet anteeksi. Leirin brutaalit olosuhteet ja veriset koiratappelut on kuvattu liikoja silottelematta, minkä lisäksi SS-upseerina nähtävä Billy Magnussen kanavoi arjalaista ylimielisyyttä suorastaan herkullisesti. Ben Foster on pääroolissa erinomainen ja hallitsee hahmonsa hyvin kaikissa kolmessa aikatasossa. Kontrasti riutuneen vangin ja nyrkkeilyn raskassarjalaisen välillä on melkoinen. Leffaa voi suositella jo senkin takia, että tällaista kulmaa natseihin ja juutalaisiin ei ole ennen nähty.[/quote]
Kiitos taas kerran hyvästä vinkistä. Tartun ainostaan tuohon viimeiseen lauseeseen, koska tällainen kulma natseihin ja juutalaisiin on nähty jo elokuvissa.
Triumph of Spirit (1989)
Perustuu tositapahtumiin kreikkalaisesta olympia nyrkkeilijästä, joka sai jäädä henkiin, niin kauan kuin natsit nauttivat hänen otteluistaan Auschwitzissä. Piti myös veljensä ja isänsä elossa. Hyvä pätkä tuokin.
17.09.2024
No kappas, tuosta elokuvasta en ollut kuullutkaan. Näköjään nyrkkeilevä juutalainen on nähty valkokankaalla jo kauan sitten. Täytyy ehdottomasti ottaa tuo katselulistalle.
No kappas, tuosta elokuvasta en ollut kuullutkaan. Näköjään nyrkkeilevä juutalainen on nähty valkokankaalla jo kauan sitten. Täytyy ehdottomasti ottaa tuo katselulistalle.
18.09.2024
KiLLPaTRiCK
254 kirjaa, 2 kirja-arviota, 428 viestiä
Mustelmann (17. syyskuuta 2024)No kappas, tuosta elokuvasta en ollut kuullutkaan. Näköjään nyrkkeilevä juutalainen on nähty valkokankaalla jo kauan sitten. Täytyy ehdottomasti ottaa tuo katselulistalle.
[quote=Mustelmann (17. syyskuuta 2024)]No kappas, tuosta elokuvasta en ollut kuullutkaan. Näköjään nyrkkeilevä juutalainen on nähty valkokankaalla jo kauan sitten. Täytyy ehdottomasti ottaa tuo katselulistalle.[/quote]
[img]https://images.blu-ray.com/news/upload/18079_tn.jpg[/img]
07.10.2024
Daniel Isn't Real
Ihmisen kamppailu omaa pimeää puoltaan vastaan on yleinen aihe kauhuelokuvissa, mutta tällä kertaa siitä saadaan aikaiseksi jotain uutta ja omaperäistä. Luke on pieni poika, joka näkee kadulla verisen ruumiin ja järkyttyy siitä vakavasti. Hänellä on mielikuvitusystävä Daniel, joka tarjoaa turvaa hädän hetkellä ja keinon paeta ikäviä asioita. Daniel on kuitenkin hieman ilkimys, joka yllyttää Lukea pahantekoon, mistä hänen äitinsä ei lainkaan pidä. He päättävät yhdessä, että Daniel suljetaan vankilaan, minne hän päätyykin pitkäksi aikaa. Luken vartuttua nuoreksi opiskelijaksi hän kohtaa elämässään haasteita, joiden takia vanhan ystävän tuki alkaa taas kelvata. Paluun tekevä Daniel auttaa mielellään, mutta pyrkii myös pitämään huolen, ettei häntä suljeta telkien taakse toistamiseen.
Pidän siitä, ettei tämä ole niitä leffoja, joissa pitää arvuutella, mikä on totta ja mikä vain päähenkilön kuvitelmaa. Daniel on puhtaasti rikkinäisen mielen luoma harha, minkä Luke ymmärtää aluksi itsekin. Harhan voimistuessa alkaa kuitenkin olla epäselvää, kumpi onkaan isäntä. Leffaa ei ole selkeästi tehty kovin isolla rahalla, mutta visuaalisia jippoja riittää silti ja digitaalisia tehosteita käytetään harkitusti. Miles Robbins on hyvä pääroolissa, mutta voiton vie Arnoldin poika Patrick, joka näyttelee manipuloivaa sivupersoonaa hillityn uhkaavasti.
Ihmisen kamppailu omaa pimeää puoltaan vastaan on yleinen aihe kauhuelokuvissa, mutta tällä kertaa siitä saadaan aikaiseksi jotain uutta ja omaperäistä. Luke on pieni poika, joka näkee kadulla verisen ruumiin ja järkyttyy siitä vakavasti. Hänellä on mielikuvitusystävä Daniel, joka tarjoaa turvaa hädän hetkellä ja keinon paeta ikäviä asioita. Daniel on kuitenkin hieman ilkimys, joka yllyttää Lukea pahantekoon, mistä hänen äitinsä ei lainkaan pidä. He päättävät yhdessä, että Daniel suljetaan vankilaan, minne hän päätyykin pitkäksi aikaa. Luken vartuttua nuoreksi opiskelijaksi hän kohtaa elämässään haasteita, joiden takia vanhan ystävän tuki alkaa taas kelvata. Paluun tekevä Daniel auttaa mielellään, mutta pyrkii myös pitämään huolen, ettei häntä suljeta telkien taakse toistamiseen.
Pidän siitä, ettei tämä ole niitä leffoja, joissa pitää arvuutella, mikä on totta ja mikä vain päähenkilön kuvitelmaa. Daniel on puhtaasti rikkinäisen mielen luoma harha, minkä Luke ymmärtää aluksi itsekin. Harhan voimistuessa alkaa kuitenkin olla epäselvää, kumpi onkaan isäntä. Leffaa ei ole selkeästi tehty kovin isolla rahalla, mutta visuaalisia jippoja riittää silti ja digitaalisia tehosteita käytetään harkitusti. Miles Robbins on hyvä pääroolissa, mutta voiton vie Arnoldin poika Patrick, joka näyttelee manipuloivaa sivupersoonaa hillityn uhkaavasti.
[b]Daniel Isn't Real[/b]
Ihmisen kamppailu omaa pimeää puoltaan vastaan on yleinen aihe kauhuelokuvissa, mutta tällä kertaa siitä saadaan aikaiseksi jotain uutta ja omaperäistä. Luke on pieni poika, joka näkee kadulla verisen ruumiin ja järkyttyy siitä vakavasti. Hänellä on mielikuvitusystävä Daniel, joka tarjoaa turvaa hädän hetkellä ja keinon paeta ikäviä asioita. Daniel on kuitenkin hieman ilkimys, joka yllyttää Lukea pahantekoon, mistä hänen äitinsä ei lainkaan pidä. He päättävät yhdessä, että Daniel suljetaan vankilaan, minne hän päätyykin pitkäksi aikaa. Luken vartuttua nuoreksi opiskelijaksi hän kohtaa elämässään haasteita, joiden takia vanhan ystävän tuki alkaa taas kelvata. Paluun tekevä Daniel auttaa mielellään, mutta pyrkii myös pitämään huolen, ettei häntä suljeta telkien taakse toistamiseen.
Pidän siitä, ettei tämä ole niitä leffoja, joissa pitää arvuutella, mikä on totta ja mikä vain päähenkilön kuvitelmaa. Daniel on puhtaasti rikkinäisen mielen luoma harha, minkä Luke ymmärtää aluksi itsekin. Harhan voimistuessa alkaa kuitenkin olla epäselvää, kumpi onkaan isäntä. Leffaa ei ole selkeästi tehty kovin isolla rahalla, mutta visuaalisia jippoja riittää silti ja digitaalisia tehosteita käytetään harkitusti. Miles Robbins on hyvä pääroolissa, mutta voiton vie Arnoldin poika Patrick, joka näyttelee manipuloivaa sivupersoonaa hillityn uhkaavasti.
24.10.2024
Rebel Ridge
Tylsästä nimestään ja geneerisestä premissistään huolimatta tämä Jeremy Saulnierin ohjaama toimintajännäri paljastui harvinaisen tehokkaaksi tapaukseksi. Vähin äänin Netflixissä julkaistu elokuva olisi kelvannut teatteriinkin, sillä kyseessä on selvästi keskivertoa älykkäämpi ja kunnianhimoisempi kuvaus sinänsä moneen kertaan nähdystä aiheesta. Rebel Ridge polkaistaan käyntiin Iron Maidenilla, jota polkupyöräilevä musta mies Terry kuuntelee kaikessa rauhassa. Hän ei huomaan taakseen ilmestyvää poliisiautoa, joka töytäisee hänet tahallaan kumoon. Miehellä on repussaan suuri summa käteistä, jolla hän aikoo maksaa serkkunsa takuut. Kusipääpoliisit päästävät hänet menemään, mutta takavarikoivat rahat naurettavalla, mutta laillisella perusteella. Terry ei jätä asiaa sikseen, vaan päättää tehdä kaikkensa saadakseen rahat takaisin.
Tästä alkaa mielenkiintoinen ja tiukasti otteessaan pitävä tapahtumaketju, joka ei etene arvattavinta reittiä. Terry on isokokoinen entinen sotilas, mutta päättömän väkivallan sijaan hän turvautuu ensin rauhanomaisiin ja sovitteleviin keinoihin. Huomattuaan, ettei rikosilmoituksen tekeminen ja donitsien vieminen poliisiasemalle anna hänelle oikeutta, ryhtyy Terry lopulta kovempiin, mutta edelleen järkiperäisiin toimenpiteisiin. Elokuva kestää yli kaksi tuntia, mutta kantaa hyvin loppuun asti, sillä jännitys ei pääse löystymään missään vaiheessa. Realismiin panostava kuvaustyyli ei mehustele toiminnalla tai visuaalisilla tempuilla, vaan koukku luodaan puhtaasti käskirjoituksen voimin. Don Johnsonin rooli mulkerona poliisipäällikkönä tarjoaa katsojalle ja päähenkilölle helpon vihan kohteen, mutta pahistenkin toimille annetaan ainakin etäisesti ymmärrettävät syyt.
Tylsästä nimestään ja geneerisestä premissistään huolimatta tämä Jeremy Saulnierin ohjaama toimintajännäri paljastui harvinaisen tehokkaaksi tapaukseksi. Vähin äänin Netflixissä julkaistu elokuva olisi kelvannut teatteriinkin, sillä kyseessä on selvästi keskivertoa älykkäämpi ja kunnianhimoisempi kuvaus sinänsä moneen kertaan nähdystä aiheesta. Rebel Ridge polkaistaan käyntiin Iron Maidenilla, jota polkupyöräilevä musta mies Terry kuuntelee kaikessa rauhassa. Hän ei huomaan taakseen ilmestyvää poliisiautoa, joka töytäisee hänet tahallaan kumoon. Miehellä on repussaan suuri summa käteistä, jolla hän aikoo maksaa serkkunsa takuut. Kusipääpoliisit päästävät hänet menemään, mutta takavarikoivat rahat naurettavalla, mutta laillisella perusteella. Terry ei jätä asiaa sikseen, vaan päättää tehdä kaikkensa saadakseen rahat takaisin.
Tästä alkaa mielenkiintoinen ja tiukasti otteessaan pitävä tapahtumaketju, joka ei etene arvattavinta reittiä. Terry on isokokoinen entinen sotilas, mutta päättömän väkivallan sijaan hän turvautuu ensin rauhanomaisiin ja sovitteleviin keinoihin. Huomattuaan, ettei rikosilmoituksen tekeminen ja donitsien vieminen poliisiasemalle anna hänelle oikeutta, ryhtyy Terry lopulta kovempiin, mutta edelleen järkiperäisiin toimenpiteisiin. Elokuva kestää yli kaksi tuntia, mutta kantaa hyvin loppuun asti, sillä jännitys ei pääse löystymään missään vaiheessa. Realismiin panostava kuvaustyyli ei mehustele toiminnalla tai visuaalisilla tempuilla, vaan koukku luodaan puhtaasti käskirjoituksen voimin. Don Johnsonin rooli mulkerona poliisipäällikkönä tarjoaa katsojalle ja päähenkilölle helpon vihan kohteen, mutta pahistenkin toimille annetaan ainakin etäisesti ymmärrettävät syyt.
[b]Rebel Ridge[/b]
Tylsästä nimestään ja geneerisestä premissistään huolimatta tämä Jeremy Saulnierin ohjaama toimintajännäri paljastui harvinaisen tehokkaaksi tapaukseksi. Vähin äänin Netflixissä julkaistu elokuva olisi kelvannut teatteriinkin, sillä kyseessä on selvästi keskivertoa älykkäämpi ja kunnianhimoisempi kuvaus sinänsä moneen kertaan nähdystä aiheesta. Rebel Ridge polkaistaan käyntiin Iron Maidenilla, jota polkupyöräilevä musta mies Terry kuuntelee kaikessa rauhassa. Hän ei huomaan taakseen ilmestyvää poliisiautoa, joka töytäisee hänet tahallaan kumoon. Miehellä on repussaan suuri summa käteistä, jolla hän aikoo maksaa serkkunsa takuut. Kusipääpoliisit päästävät hänet menemään, mutta takavarikoivat rahat naurettavalla, mutta laillisella perusteella. Terry ei jätä asiaa sikseen, vaan päättää tehdä kaikkensa saadakseen rahat takaisin.
Tästä alkaa mielenkiintoinen ja tiukasti otteessaan pitävä tapahtumaketju, joka ei etene arvattavinta reittiä. Terry on isokokoinen entinen sotilas, mutta päättömän väkivallan sijaan hän turvautuu ensin rauhanomaisiin ja sovitteleviin keinoihin. Huomattuaan, ettei rikosilmoituksen tekeminen ja donitsien vieminen poliisiasemalle anna hänelle oikeutta, ryhtyy Terry lopulta kovempiin, mutta edelleen järkiperäisiin toimenpiteisiin. Elokuva kestää yli kaksi tuntia, mutta kantaa hyvin loppuun asti, sillä jännitys ei pääse löystymään missään vaiheessa. Realismiin panostava kuvaustyyli ei mehustele toiminnalla tai visuaalisilla tempuilla, vaan koukku luodaan puhtaasti käskirjoituksen voimin. Don Johnsonin rooli mulkerona poliisipäällikkönä tarjoaa katsojalle ja päähenkilölle helpon vihan kohteen, mutta pahistenkin toimille annetaan ainakin etäisesti ymmärrettävät syyt.
29.10.2024
Dark Windows
Norjalaisessa slasher-elokuvassa joukko nuoria aikuisia suree autokolarissa menehtynyttä ystäväänsä, jonka kohtaloon he ovat enemmän tai vähemmän syyllisiä. Hautajaisten jälkeen kolmen hengen porukka päättää lähteä maaseudulle rauhoittumaan ja ottamaan etäisyyttä tapahtuneeseen. Kartanomaisen maatalon ikkunoita alkaa koputella omituinen naamiomies, joka tuntuu tietävän, ettei kolari ollut pelkkä onneton vahinko. Tylsä ja ennalta-arvattava elokuva tallaa juuri niitä polkuja, joita voi odottaakin, eikä naamiomiehen henkilöllisyys pahemmin päättelykykyä vaadi. Ohutta tarinaa rakennetaan niin hitaasti, ettei mitään uhkaavaa tai kauhunomaista tapahdu kuin vasta viimeisellä kolmanneksella. Tämä on kohtalokas virhe, sillä leffalla on mittaa vain 80 minuuttia.
Yhden kortin Dark Windows pelaa oikein ja se on loppuvaiheen yllättävä väkivaltaisuus, joka onnistuu edeltävän tylsyyden jälkeen hieman säväyttämään. Naamiomiehen riepotellessa heiveröistä tyttöä pitkin seiniä ja muksiessa häntä ihan kunnolla turpaan oli pakko vähän naurahtaa, sillä kohtaus tuntuu olevan kuin toisesta leffasta. Tämä on kuitenkin aivan liian vähän aivan liian myöhään, eikä onnistu pelastamaan kokonaisuutta mitenkään. Miinusta on annettava myös siitä, että tapahtumat sijoittuvat Amerikkaan, vaikka leffa on kuvattu Norjassa ja kaikki näyttelijätkin taitavat olla norjalaisia.
Wounds
Nuhjuisessa baarissa syttyy verinen tappelu, jonka seurauksena harvat asiakkaat pakenevat paikalta ja jättävät tiskijukan ihmettelemään tilannetta. Hän poimii lattialta puhelimen, jonka hän ottaa talteen aikeenaan palauttaa se oikealle omistajalleen. Mies onnistuu avaamaan puhelimen lukituksen ja löytää varsin häiritsevää videomateriaalia, joka järkyttää häntä syvästi. Hän alkaa myös saada outoja viestejä, jotka on suunnattu hänelle itselleen. Vaikuttaa siltä, että luurin toisessa päässä on tehty jonkinlainen rituaali, jossa ruumiin haavat toimivat porttina yliluonnolliselle pahuudelle. Jotenkin myös itse puhelin tuntuu toimivan linkkinä toisen ulottuvuuden ja maallisen maailman välillä.
Olipahan aikamoinen häröpallo, joka kiertyy sitä hämärämmäksi, mitä pidemmälle leffa etenee. Armie Hammerin esittämä tiskijukka on tavallinen, mutta hieman niljakas perusjantteri, jonka mielenterveys alkaa rakoilla puhelimen löytämisen seurauksena. Samalla kun ukko yrittää päästä kirotusta laitteesta eroon, hän keskittyy myös vaimonsa pettämiseen läheiseksi käyneen naisasiakkaan kanssa. Vaimo saa osansa pahuuden läsnäolosta, mutta pettämiskuvio tuntuu juonen kannalta turhalta. Hieman turhalta elementiltä tuntuu myös puhelin, vaikka se onkin tapahtumat vauhtiin sysäävä voima. En saanut otetta siitä, miksi nimenomaan puhelin on leffassa pahuuden välikappale.
Alussa mysteeri pitää hyvin mielenkiintoa yllä, mutta lopulta leffan ainekset eivät sekoitu mitenkään järkeväksi kokonaisuudeksi. Annan leffalle silti varovaisen suosituksen, mikäli kysymysten pohtiminen ilman valmiita vastauksia sattuu viehättämään.
Norjalaisessa slasher-elokuvassa joukko nuoria aikuisia suree autokolarissa menehtynyttä ystäväänsä, jonka kohtaloon he ovat enemmän tai vähemmän syyllisiä. Hautajaisten jälkeen kolmen hengen porukka päättää lähteä maaseudulle rauhoittumaan ja ottamaan etäisyyttä tapahtuneeseen. Kartanomaisen maatalon ikkunoita alkaa koputella omituinen naamiomies, joka tuntuu tietävän, ettei kolari ollut pelkkä onneton vahinko. Tylsä ja ennalta-arvattava elokuva tallaa juuri niitä polkuja, joita voi odottaakin, eikä naamiomiehen henkilöllisyys pahemmin päättelykykyä vaadi. Ohutta tarinaa rakennetaan niin hitaasti, ettei mitään uhkaavaa tai kauhunomaista tapahdu kuin vasta viimeisellä kolmanneksella. Tämä on kohtalokas virhe, sillä leffalla on mittaa vain 80 minuuttia.
Yhden kortin Dark Windows pelaa oikein ja se on loppuvaiheen yllättävä väkivaltaisuus, joka onnistuu edeltävän tylsyyden jälkeen hieman säväyttämään. Naamiomiehen riepotellessa heiveröistä tyttöä pitkin seiniä ja muksiessa häntä ihan kunnolla turpaan oli pakko vähän naurahtaa, sillä kohtaus tuntuu olevan kuin toisesta leffasta. Tämä on kuitenkin aivan liian vähän aivan liian myöhään, eikä onnistu pelastamaan kokonaisuutta mitenkään. Miinusta on annettava myös siitä, että tapahtumat sijoittuvat Amerikkaan, vaikka leffa on kuvattu Norjassa ja kaikki näyttelijätkin taitavat olla norjalaisia.
Wounds
Nuhjuisessa baarissa syttyy verinen tappelu, jonka seurauksena harvat asiakkaat pakenevat paikalta ja jättävät tiskijukan ihmettelemään tilannetta. Hän poimii lattialta puhelimen, jonka hän ottaa talteen aikeenaan palauttaa se oikealle omistajalleen. Mies onnistuu avaamaan puhelimen lukituksen ja löytää varsin häiritsevää videomateriaalia, joka järkyttää häntä syvästi. Hän alkaa myös saada outoja viestejä, jotka on suunnattu hänelle itselleen. Vaikuttaa siltä, että luurin toisessa päässä on tehty jonkinlainen rituaali, jossa ruumiin haavat toimivat porttina yliluonnolliselle pahuudelle. Jotenkin myös itse puhelin tuntuu toimivan linkkinä toisen ulottuvuuden ja maallisen maailman välillä.
Olipahan aikamoinen häröpallo, joka kiertyy sitä hämärämmäksi, mitä pidemmälle leffa etenee. Armie Hammerin esittämä tiskijukka on tavallinen, mutta hieman niljakas perusjantteri, jonka mielenterveys alkaa rakoilla puhelimen löytämisen seurauksena. Samalla kun ukko yrittää päästä kirotusta laitteesta eroon, hän keskittyy myös vaimonsa pettämiseen läheiseksi käyneen naisasiakkaan kanssa. Vaimo saa osansa pahuuden läsnäolosta, mutta pettämiskuvio tuntuu juonen kannalta turhalta. Hieman turhalta elementiltä tuntuu myös puhelin, vaikka se onkin tapahtumat vauhtiin sysäävä voima. En saanut otetta siitä, miksi nimenomaan puhelin on leffassa pahuuden välikappale.
Alussa mysteeri pitää hyvin mielenkiintoa yllä, mutta lopulta leffan ainekset eivät sekoitu mitenkään järkeväksi kokonaisuudeksi. Annan leffalle silti varovaisen suosituksen, mikäli kysymysten pohtiminen ilman valmiita vastauksia sattuu viehättämään.
[b]Dark Windows[/b]
Norjalaisessa slasher-elokuvassa joukko nuoria aikuisia suree autokolarissa menehtynyttä ystäväänsä, jonka kohtaloon he ovat enemmän tai vähemmän syyllisiä. Hautajaisten jälkeen kolmen hengen porukka päättää lähteä maaseudulle rauhoittumaan ja ottamaan etäisyyttä tapahtuneeseen. Kartanomaisen maatalon ikkunoita alkaa koputella omituinen naamiomies, joka tuntuu tietävän, ettei kolari ollut pelkkä onneton vahinko. Tylsä ja ennalta-arvattava elokuva tallaa juuri niitä polkuja, joita voi odottaakin, eikä naamiomiehen henkilöllisyys pahemmin päättelykykyä vaadi. Ohutta tarinaa rakennetaan niin hitaasti, ettei mitään uhkaavaa tai kauhunomaista tapahdu kuin vasta viimeisellä kolmanneksella. Tämä on kohtalokas virhe, sillä leffalla on mittaa vain 80 minuuttia.
Yhden kortin Dark Windows pelaa oikein ja se on loppuvaiheen yllättävä väkivaltaisuus, joka onnistuu edeltävän tylsyyden jälkeen hieman säväyttämään. Naamiomiehen riepotellessa heiveröistä tyttöä pitkin seiniä ja muksiessa häntä ihan kunnolla turpaan oli pakko vähän naurahtaa, sillä kohtaus tuntuu olevan kuin toisesta leffasta. Tämä on kuitenkin aivan liian vähän aivan liian myöhään, eikä onnistu pelastamaan kokonaisuutta mitenkään. Miinusta on annettava myös siitä, että tapahtumat sijoittuvat Amerikkaan, vaikka leffa on kuvattu Norjassa ja kaikki näyttelijätkin taitavat olla norjalaisia.
[b]Wounds[/b]
Nuhjuisessa baarissa syttyy verinen tappelu, jonka seurauksena harvat asiakkaat pakenevat paikalta ja jättävät tiskijukan ihmettelemään tilannetta. Hän poimii lattialta puhelimen, jonka hän ottaa talteen aikeenaan palauttaa se oikealle omistajalleen. Mies onnistuu avaamaan puhelimen lukituksen ja löytää varsin häiritsevää videomateriaalia, joka järkyttää häntä syvästi. Hän alkaa myös saada outoja viestejä, jotka on suunnattu hänelle itselleen. Vaikuttaa siltä, että luurin toisessa päässä on tehty jonkinlainen rituaali, jossa ruumiin haavat toimivat porttina yliluonnolliselle pahuudelle. Jotenkin myös itse puhelin tuntuu toimivan linkkinä toisen ulottuvuuden ja maallisen maailman välillä.
Olipahan aikamoinen häröpallo, joka kiertyy sitä hämärämmäksi, mitä pidemmälle leffa etenee. Armie Hammerin esittämä tiskijukka on tavallinen, mutta hieman niljakas perusjantteri, jonka mielenterveys alkaa rakoilla puhelimen löytämisen seurauksena. Samalla kun ukko yrittää päästä kirotusta laitteesta eroon, hän keskittyy myös vaimonsa pettämiseen läheiseksi käyneen naisasiakkaan kanssa. Vaimo saa osansa pahuuden läsnäolosta, mutta pettämiskuvio tuntuu juonen kannalta turhalta. Hieman turhalta elementiltä tuntuu myös puhelin, vaikka se onkin tapahtumat vauhtiin sysäävä voima. En saanut otetta siitä, miksi nimenomaan puhelin on leffassa pahuuden välikappale.
Alussa mysteeri pitää hyvin mielenkiintoa yllä, mutta lopulta leffan ainekset eivät sekoitu mitenkään järkeväksi kokonaisuudeksi. Annan leffalle silti varovaisen suosituksen, mikäli kysymysten pohtiminen ilman valmiita vastauksia sattuu viehättämään.
09.11.2024
Mummola
Tragikoomisessa perhedraamassa kodikas mummonmökki muuttuu vanhojen kaunojen ja sukuriitojen näyttämöksi, kun leppoisa joulunvietto lähtee alamäkiluisuun kohti alati ahdistavampia tunnelmia. Ella-mummo toivottaa kaksi lastaan ja näiden omat lapset lämpimästi tervetulleeksi, mutta Lasse-vaarin runsas alkoholinkäyttö uhkaa perhejoulun onnistumista heti alkumetreiltä asti. Kaikki läsnäolijat pyrkivät käyttäytymään normaalisti ja kohteliaasti, mutta koko ajan on selvää, että yhteinen joulu on heille lähinnä ikävä velvollisuus, joka pitää vain hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Leffa kuvaa aihettaan kuivan toteavasti ja lähes dokumentaarisesti, eikä rehelliseltä inhorealismiltakaan vältytä. Kamera pysyy aivan viimeistä kohtausta lukuun ottamatta tiukasti paikallaan ja näyttää tapahtumat mitään kaunistelematta.
Elokuvassa ei ole varsinaista tarinaa tai seurattavia juonilankoja, mutta se esittää suomalaisen joulunvieton erittäin todentuntuisesti ja samaistuttavasti, vaikka omat jouluni ovatkin yleensä sujuneet vähän paremmissa merkeissä. Selkeän tarinan puuttuessa näyttelijöiden harteille lankeaa paljon ja he ovatkin Mummolan kantava voima. Leena Uotila on aivan loistava hössöttävänä ja vähän höperönä mummona, joka tekee kaikkensa miellyttääkseen vieraitaan. Kaikki näyttelijät ovat suorastaan ilmiömäisiä esittäessään pitkiä kohtauksia, jotka koostuvat usein pelkästä arkisesta puheensorinasta.
Elokuva olisi muuten lähes mestariteos, mutta puolivälissä siirrytään joulun jälkeiseen aikaan, joka ei valitettavasti toimi yhtä hyvin kuin tiivistunnelmainen mökkiin sijoittuva osuus. Toisella puoliskolla kuvataan kolmen perheen elämää niiden omissa olosuhteissa, kun ulkopuolisia ihmisiä ei ole läsnä. Näistä kohtauksista osa on todella hyviä, mutta valitettavasti myös vähän irrallisen tuntuisia. Puhtaasti jouluelokuvana Mummola olisi ollut vielä piirun verran parempi.
Tragikoomisessa perhedraamassa kodikas mummonmökki muuttuu vanhojen kaunojen ja sukuriitojen näyttämöksi, kun leppoisa joulunvietto lähtee alamäkiluisuun kohti alati ahdistavampia tunnelmia. Ella-mummo toivottaa kaksi lastaan ja näiden omat lapset lämpimästi tervetulleeksi, mutta Lasse-vaarin runsas alkoholinkäyttö uhkaa perhejoulun onnistumista heti alkumetreiltä asti. Kaikki läsnäolijat pyrkivät käyttäytymään normaalisti ja kohteliaasti, mutta koko ajan on selvää, että yhteinen joulu on heille lähinnä ikävä velvollisuus, joka pitää vain hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Leffa kuvaa aihettaan kuivan toteavasti ja lähes dokumentaarisesti, eikä rehelliseltä inhorealismiltakaan vältytä. Kamera pysyy aivan viimeistä kohtausta lukuun ottamatta tiukasti paikallaan ja näyttää tapahtumat mitään kaunistelematta.
Elokuvassa ei ole varsinaista tarinaa tai seurattavia juonilankoja, mutta se esittää suomalaisen joulunvieton erittäin todentuntuisesti ja samaistuttavasti, vaikka omat jouluni ovatkin yleensä sujuneet vähän paremmissa merkeissä. Selkeän tarinan puuttuessa näyttelijöiden harteille lankeaa paljon ja he ovatkin Mummolan kantava voima. Leena Uotila on aivan loistava hössöttävänä ja vähän höperönä mummona, joka tekee kaikkensa miellyttääkseen vieraitaan. Kaikki näyttelijät ovat suorastaan ilmiömäisiä esittäessään pitkiä kohtauksia, jotka koostuvat usein pelkästä arkisesta puheensorinasta.
Elokuva olisi muuten lähes mestariteos, mutta puolivälissä siirrytään joulun jälkeiseen aikaan, joka ei valitettavasti toimi yhtä hyvin kuin tiivistunnelmainen mökkiin sijoittuva osuus. Toisella puoliskolla kuvataan kolmen perheen elämää niiden omissa olosuhteissa, kun ulkopuolisia ihmisiä ei ole läsnä. Näistä kohtauksista osa on todella hyviä, mutta valitettavasti myös vähän irrallisen tuntuisia. Puhtaasti jouluelokuvana Mummola olisi ollut vielä piirun verran parempi.
[b]Mummola[/b]
Tragikoomisessa perhedraamassa kodikas mummonmökki muuttuu vanhojen kaunojen ja sukuriitojen näyttämöksi, kun leppoisa joulunvietto lähtee alamäkiluisuun kohti alati ahdistavampia tunnelmia. Ella-mummo toivottaa kaksi lastaan ja näiden omat lapset lämpimästi tervetulleeksi, mutta Lasse-vaarin runsas alkoholinkäyttö uhkaa perhejoulun onnistumista heti alkumetreiltä asti. Kaikki läsnäolijat pyrkivät käyttäytymään normaalisti ja kohteliaasti, mutta koko ajan on selvää, että yhteinen joulu on heille lähinnä ikävä velvollisuus, joka pitää vain hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Leffa kuvaa aihettaan kuivan toteavasti ja lähes dokumentaarisesti, eikä rehelliseltä inhorealismiltakaan vältytä. Kamera pysyy aivan viimeistä kohtausta lukuun ottamatta tiukasti paikallaan ja näyttää tapahtumat mitään kaunistelematta.
Elokuvassa ei ole varsinaista tarinaa tai seurattavia juonilankoja, mutta se esittää suomalaisen joulunvieton erittäin todentuntuisesti ja samaistuttavasti, vaikka omat jouluni ovatkin yleensä sujuneet vähän paremmissa merkeissä. Selkeän tarinan puuttuessa näyttelijöiden harteille lankeaa paljon ja he ovatkin Mummolan kantava voima. Leena Uotila on aivan loistava hössöttävänä ja vähän höperönä mummona, joka tekee kaikkensa miellyttääkseen vieraitaan. Kaikki näyttelijät ovat suorastaan ilmiömäisiä esittäessään pitkiä kohtauksia, jotka koostuvat usein pelkästä arkisesta puheensorinasta.
Elokuva olisi muuten lähes mestariteos, mutta puolivälissä siirrytään joulun jälkeiseen aikaan, joka ei valitettavasti toimi yhtä hyvin kuin tiivistunnelmainen mökkiin sijoittuva osuus. Toisella puoliskolla kuvataan kolmen perheen elämää niiden omissa olosuhteissa, kun ulkopuolisia ihmisiä ei ole läsnä. Näistä kohtauksista osa on todella hyviä, mutta valitettavasti myös vähän irrallisen tuntuisia. Puhtaasti jouluelokuvana Mummola olisi ollut vielä piirun verran parempi.
Tykkäykset (1): Aulis
13.11.2024
Aulis
87 kirjaa, 21 kirja-arviota, 66 viestiä
Tuli itsekin katsottua tuo Mummola hiljattain.
Täysin samanlaiset mietteet itselläkin elokuvasta. Tässä ollaan kyllä ihan suomalaisuuden ytimessä.
Keskivertoa huomattavasti parempi suomalainen elokuva, jossa ei näyttelijöinä kaiken maailman leppilampia ja Putous-porukkaa, jotka on joka paikassa.
Kannattaa kyllä katsoa.
Täysin samanlaiset mietteet itselläkin elokuvasta. Tässä ollaan kyllä ihan suomalaisuuden ytimessä.
Keskivertoa huomattavasti parempi suomalainen elokuva, jossa ei näyttelijöinä kaiken maailman leppilampia ja Putous-porukkaa, jotka on joka paikassa.
Kannattaa kyllä katsoa.
Tuli itsekin katsottua tuo Mummola hiljattain.
Täysin samanlaiset mietteet itselläkin elokuvasta. Tässä ollaan kyllä ihan suomalaisuuden ytimessä.
Keskivertoa huomattavasti parempi suomalainen elokuva, jossa ei näyttelijöinä kaiken maailman leppilampia ja Putous-porukkaa, jotka on joka paikassa.
Kannattaa kyllä katsoa.
04.12.2024
Gladiator II
Kuultuani silloin joskus, että tunnettu gladiaattorielokuva saa jatko-osan, en ollut uskoa korviani. Ajatus tuntui typerältä, sillä alkuperäistä tarinaa olisi melkeinpä mahdotonta jatkaa luontevasti. Sitten kuulin, ettei jatkis ehkä olisikaan aivan surkea tapaus, vaan jopa etäisesti hyvä. Onhan tämä uutuus kiistatta melko turhanpäiväinen rahastus, mutta myönnän silti, että se on ihan kelpoa toimintaviihdettä ja kaukana mistään totaalisesta epäonnistumisesta. Juoni on hyvin samankaltainen kuin ekassa osassa, eli päähenkilö kaapataan orjaksi, joka päätyy gladiaattoriksi Colosseumille.
Alun meritaistelu toimii räväkkänä aloituksena, vaikka ykkösen vastaava kohtaus onkin paljon parempi. Taistelut ylipäätään ovat varsin komeaa katsottavaa, eikä niitä ole turhaan pehmennetty tai siloiteltu, vaan veri roiskuu sopivasti. Odotin, että leffassa nähtäisiin alkukohtauksen lisäksi toinenkin massataistelu, mutta mättämistä on kyllä ihan tarpeeksi ilmankin. Visuaalisuus on muutenkin kunnossa, sillä muinainen Rooma herää hienosti eloon, eivätkä digitehosteet hyppineet liikaa silmilleni. Gladiaattoreiden kimppuun käyvät tappajapaviaanit koettelivat kyllä sietokykyäni, mutta menköön harmittomana välikevennyksenä.
Juoni on kaavamainen, mutta pitää mielenkiinnon yllä kohtalaisesti, vaikka selkeä fokus jääkin valitettavasti puuttumaan. Päähenkilö saa polttoaineensa kostosta, mutta gladiaattorin ja hänen perheensä murhanneen kenraalin välille ei synny missään vaiheessa kunnollista jännitettä. Koston ympärille kiertyvä juonilanka saa päätöksensä jo leffan puolivälissä ja varsin epätyydyttävästi, minkä jälkeen loppuaika kuluu poliittisen suhmuroinnin parissa. Jälkimmäinen puolisiko ei sekään pääty kovin tyydyttävästi, mutta sinänsä tarinan kaksiosainen rakenne on ihan hyvä ratkaisu. Sidos ensimmäiseen elokuvaan on väkinäinen ja kaukaa haettu, minkä vuoksi olisi ollut parempi, jos jatko-osa olisi seissyt tukevammin omilla jaloillaan.
Kuultuani silloin joskus, että tunnettu gladiaattorielokuva saa jatko-osan, en ollut uskoa korviani. Ajatus tuntui typerältä, sillä alkuperäistä tarinaa olisi melkeinpä mahdotonta jatkaa luontevasti. Sitten kuulin, ettei jatkis ehkä olisikaan aivan surkea tapaus, vaan jopa etäisesti hyvä. Onhan tämä uutuus kiistatta melko turhanpäiväinen rahastus, mutta myönnän silti, että se on ihan kelpoa toimintaviihdettä ja kaukana mistään totaalisesta epäonnistumisesta. Juoni on hyvin samankaltainen kuin ekassa osassa, eli päähenkilö kaapataan orjaksi, joka päätyy gladiaattoriksi Colosseumille.
Alun meritaistelu toimii räväkkänä aloituksena, vaikka ykkösen vastaava kohtaus onkin paljon parempi. Taistelut ylipäätään ovat varsin komeaa katsottavaa, eikä niitä ole turhaan pehmennetty tai siloiteltu, vaan veri roiskuu sopivasti. Odotin, että leffassa nähtäisiin alkukohtauksen lisäksi toinenkin massataistelu, mutta mättämistä on kyllä ihan tarpeeksi ilmankin. Visuaalisuus on muutenkin kunnossa, sillä muinainen Rooma herää hienosti eloon, eivätkä digitehosteet hyppineet liikaa silmilleni. Gladiaattoreiden kimppuun käyvät tappajapaviaanit koettelivat kyllä sietokykyäni, mutta menköön harmittomana välikevennyksenä.
Juoni on kaavamainen, mutta pitää mielenkiinnon yllä kohtalaisesti, vaikka selkeä fokus jääkin valitettavasti puuttumaan. Päähenkilö saa polttoaineensa kostosta, mutta gladiaattorin ja hänen perheensä murhanneen kenraalin välille ei synny missään vaiheessa kunnollista jännitettä. Koston ympärille kiertyvä juonilanka saa päätöksensä jo leffan puolivälissä ja varsin epätyydyttävästi, minkä jälkeen loppuaika kuluu poliittisen suhmuroinnin parissa. Jälkimmäinen puolisiko ei sekään pääty kovin tyydyttävästi, mutta sinänsä tarinan kaksiosainen rakenne on ihan hyvä ratkaisu. Sidos ensimmäiseen elokuvaan on väkinäinen ja kaukaa haettu, minkä vuoksi olisi ollut parempi, jos jatko-osa olisi seissyt tukevammin omilla jaloillaan.
[b]Gladiator II[/b]
Kuultuani silloin joskus, että tunnettu gladiaattorielokuva saa jatko-osan, en ollut uskoa korviani. Ajatus tuntui typerältä, sillä alkuperäistä tarinaa olisi melkeinpä mahdotonta jatkaa luontevasti. Sitten kuulin, ettei jatkis ehkä olisikaan aivan surkea tapaus, vaan jopa etäisesti hyvä. Onhan tämä uutuus kiistatta melko turhanpäiväinen rahastus, mutta myönnän silti, että se on ihan kelpoa toimintaviihdettä ja kaukana mistään totaalisesta epäonnistumisesta. Juoni on hyvin samankaltainen kuin ekassa osassa, eli päähenkilö kaapataan orjaksi, joka päätyy gladiaattoriksi Colosseumille.
Alun meritaistelu toimii räväkkänä aloituksena, vaikka ykkösen vastaava kohtaus onkin paljon parempi. Taistelut ylipäätään ovat varsin komeaa katsottavaa, eikä niitä ole turhaan pehmennetty tai siloiteltu, vaan veri roiskuu sopivasti. Odotin, että leffassa nähtäisiin alkukohtauksen lisäksi toinenkin massataistelu, mutta mättämistä on kyllä ihan tarpeeksi ilmankin. Visuaalisuus on muutenkin kunnossa, sillä muinainen Rooma herää hienosti eloon, eivätkä digitehosteet hyppineet liikaa silmilleni. Gladiaattoreiden kimppuun käyvät tappajapaviaanit koettelivat kyllä sietokykyäni, mutta menköön harmittomana välikevennyksenä.
Juoni on kaavamainen, mutta pitää mielenkiinnon yllä kohtalaisesti, vaikka selkeä fokus jääkin valitettavasti puuttumaan. Päähenkilö saa polttoaineensa kostosta, mutta gladiaattorin ja hänen perheensä murhanneen kenraalin välille ei synny missään vaiheessa kunnollista jännitettä. Koston ympärille kiertyvä juonilanka saa päätöksensä jo leffan puolivälissä ja varsin epätyydyttävästi, minkä jälkeen loppuaika kuluu poliittisen suhmuroinnin parissa. Jälkimmäinen puolisiko ei sekään pääty kovin tyydyttävästi, mutta sinänsä tarinan kaksiosainen rakenne on ihan hyvä ratkaisu. Sidos ensimmäiseen elokuvaan on väkinäinen ja kaukaa haettu, minkä vuoksi olisi ollut parempi, jos jatko-osa olisi seissyt tukevammin omilla jaloillaan.
19.12.2024
Kuutamosonaatti
Sain vihdoin katsotuksi tämän kotimaisen kulttileffan 80-luvulta. Synkkää huumoria sisältävä kauhukertomus sijoittuu talviseen syrjäkylään, jossa asustaa kaksi mielenvikaista veljestä yhdessä vanhan äitinsä kanssa. Kun pakkasen puremaan pitäjään saapuu julkisuudelta piilotteleva kaunis mallityttö, eivät veljekset tahdo pysyä housuissaan. Arvo on veljeksistä hieman enemmän järjissään, mutta kuuman naisen läsnäolo ajaa hänet hulluksi. Sulo on murahteleva karpaasi, jota pidetään lukittuna maakellariin, sillä hän eläisi selkeästi mielummin susien kuin ihmisten kanssa. Mallityttö ei häntä kiinnosta, mutta hänen mukanaan kulkeva pieni koira herättää jättiläisessä voimakkaan suojeluvietin.
Tämä on aikamoinen erikoisuus suomalaisessa elokuvassa, mutta jenkkiläisestä junttikauhusta ammentava tarina sopii meikäläiseen ympäristöön paremmin kuin hyvin. Lumen peittämät maisemat puhkuvat vahvaa eristyksissä olemisen fiilistä, jota lähes vuorosanaton kerronta tukee erinomaisesti. Miinuksena ne vähäisetkin repliikit kuulostavat melko tönköiltä, joten tekijöiltä on hyvä valinta olla panostamatta dialogiin enemmän kuin on pakko. Myös musiikki luo tunnelmaa onnistuneesti, mikä onkin tärkeää, kun puhetta ei leffassa juuri kuulla.
Kuutamosonaatti kestää alle puolitoista tuntia, mutta silti se lipeää hiukan tylsyyden puolelle. Veljekset ahdistelevat nuorta neitoa eri tavoin, mutta siihen juoni sitten jää, eikä konflikti kehity tuosta asetelmasta pidemmälle. Mallityttöä esittävä Tiina Björkman on ihastuttava ilmestys, joka tietenkin keikistelee metsämökissä alastomana kuten sen ajan suomalaiseen leffakulttuuriin kuuluu. Muutamasta huippuhetkestä huolimatta leffasta jää vähän hukatun potentiaalin tuntu. Mutta päähenkilö ja hänen koiransa ovat kyllä söpöjä.
Sain vihdoin katsotuksi tämän kotimaisen kulttileffan 80-luvulta. Synkkää huumoria sisältävä kauhukertomus sijoittuu talviseen syrjäkylään, jossa asustaa kaksi mielenvikaista veljestä yhdessä vanhan äitinsä kanssa. Kun pakkasen puremaan pitäjään saapuu julkisuudelta piilotteleva kaunis mallityttö, eivät veljekset tahdo pysyä housuissaan. Arvo on veljeksistä hieman enemmän järjissään, mutta kuuman naisen läsnäolo ajaa hänet hulluksi. Sulo on murahteleva karpaasi, jota pidetään lukittuna maakellariin, sillä hän eläisi selkeästi mielummin susien kuin ihmisten kanssa. Mallityttö ei häntä kiinnosta, mutta hänen mukanaan kulkeva pieni koira herättää jättiläisessä voimakkaan suojeluvietin.
Tämä on aikamoinen erikoisuus suomalaisessa elokuvassa, mutta jenkkiläisestä junttikauhusta ammentava tarina sopii meikäläiseen ympäristöön paremmin kuin hyvin. Lumen peittämät maisemat puhkuvat vahvaa eristyksissä olemisen fiilistä, jota lähes vuorosanaton kerronta tukee erinomaisesti. Miinuksena ne vähäisetkin repliikit kuulostavat melko tönköiltä, joten tekijöiltä on hyvä valinta olla panostamatta dialogiin enemmän kuin on pakko. Myös musiikki luo tunnelmaa onnistuneesti, mikä onkin tärkeää, kun puhetta ei leffassa juuri kuulla.
Kuutamosonaatti kestää alle puolitoista tuntia, mutta silti se lipeää hiukan tylsyyden puolelle. Veljekset ahdistelevat nuorta neitoa eri tavoin, mutta siihen juoni sitten jää, eikä konflikti kehity tuosta asetelmasta pidemmälle. Mallityttöä esittävä Tiina Björkman on ihastuttava ilmestys, joka tietenkin keikistelee metsämökissä alastomana kuten sen ajan suomalaiseen leffakulttuuriin kuuluu. Muutamasta huippuhetkestä huolimatta leffasta jää vähän hukatun potentiaalin tuntu. Mutta päähenkilö ja hänen koiransa ovat kyllä söpöjä.
[b]Kuutamosonaatti[/b]
Sain vihdoin katsotuksi tämän kotimaisen kulttileffan 80-luvulta. Synkkää huumoria sisältävä kauhukertomus sijoittuu talviseen syrjäkylään, jossa asustaa kaksi mielenvikaista veljestä yhdessä vanhan äitinsä kanssa. Kun pakkasen puremaan pitäjään saapuu julkisuudelta piilotteleva kaunis mallityttö, eivät veljekset tahdo pysyä housuissaan. Arvo on veljeksistä hieman enemmän järjissään, mutta kuuman naisen läsnäolo ajaa hänet hulluksi. Sulo on murahteleva karpaasi, jota pidetään lukittuna maakellariin, sillä hän eläisi selkeästi mielummin susien kuin ihmisten kanssa. Mallityttö ei häntä kiinnosta, mutta hänen mukanaan kulkeva pieni koira herättää jättiläisessä voimakkaan suojeluvietin.
Tämä on aikamoinen erikoisuus suomalaisessa elokuvassa, mutta jenkkiläisestä junttikauhusta ammentava tarina sopii meikäläiseen ympäristöön paremmin kuin hyvin. Lumen peittämät maisemat puhkuvat vahvaa eristyksissä olemisen fiilistä, jota lähes vuorosanaton kerronta tukee erinomaisesti. Miinuksena ne vähäisetkin repliikit kuulostavat melko tönköiltä, joten tekijöiltä on hyvä valinta olla panostamatta dialogiin enemmän kuin on pakko. Myös musiikki luo tunnelmaa onnistuneesti, mikä onkin tärkeää, kun puhetta ei leffassa juuri kuulla.
Kuutamosonaatti kestää alle puolitoista tuntia, mutta silti se lipeää hiukan tylsyyden puolelle. Veljekset ahdistelevat nuorta neitoa eri tavoin, mutta siihen juoni sitten jää, eikä konflikti kehity tuosta asetelmasta pidemmälle. Mallityttöä esittävä Tiina Björkman on ihastuttava ilmestys, joka tietenkin keikistelee metsämökissä alastomana kuten sen ajan suomalaiseen leffakulttuuriin kuuluu. Muutamasta huippuhetkestä huolimatta leffasta jää vähän hukatun potentiaalin tuntu. Mutta päähenkilö ja hänen koiransa ovat kyllä söpöjä.
27.12.2024
Freyja
1108 kirjaa, 2 kirja-arviota, 346 viestiä
Kävin katsomassa Konklaavin. Siinä oli sellaista Dan Brown -tyyppistä salaisuuksien ratkontaa ja hitunen toimintaakin. Loppu oli ajan hengen mukainen, tosin en tiedä kuinka kardinaalit siihen oikeasti reagoisivat. Ihan viihdyttävä, Fiennesiltä hyvä roolisuoritus.
Kävin katsomassa Konklaavin. Siinä oli sellaista Dan Brown -tyyppistä salaisuuksien ratkontaa ja hitunen toimintaakin. Loppu oli ajan hengen mukainen, tosin en tiedä kuinka kardinaalit siihen oikeasti reagoisivat. Ihan viihdyttävä, Fiennesiltä hyvä roolisuoritus.
06.01.2025
Nightcrawler
Muistan pitäneeni tästä ensimmäisellä katselukerralla, mutta aika paljon oli päässyt vuosien varrella unohtumaan, mukaan lukien loppuratkaisu. Toinen kerta tuli siis aloitettua suhteellisen uusin silmin. Tarina on yksinkertainen, eikä sisällä montaakaan käännettä, mutta jännitystä ja tunnelmaa riittää silti runsain mitoin. Päähenkilö on syrjäytyneen oloinen ajelehtija, joka tehtailee pikkurikoksia henkensä pitimiksi. Sattuman kautta hän keksii ryhtyä freelance-kuvaajaksi, joka myy tallentamansa materiaalin eniten tarjoavalle. Nuori mies ei tiedä mitään videokameroista tai kuvajournalismista, mutta hän oppii nopeasti ja löytää itselleen vakioasiakkaan pienestä uutiskanavasta. Kunnon roskamedian tavoin se keskittyy yleisön viihdyttämiseen ihmisten kärsimyksellä, mikä sopii aloittelevalle kameramiehelle mainiosti.
Elokuvan vetovoima kiteytyy niljakkaaseen, mutta silti yllättävän sympaattiseen päähenkilöön, jota Jake Gyllenhaal esittää yhdessä uransa parhaista rooleista. Alituiseen hymyilevä ja virnistelevä mies puhkuu intoa uuden työnsä parissa, eikä tunnu missään vaiheessa pohtivan sekuntiakaan, onko hänen toiminnassaan kenties jotain moraalisesti arveluttavaa. Vaikka hän ei selkeästi ole mitenkään pahantahtoinen persoona, käyttäytyy hän usein kylmäverisen psykopaatin tavoin. Onnettomuus- ja rikospaikat ovat vain tulonlähde, jonka jatkuminen pitää varmistaa, vaikka se tarkoittaisi oman tai muiden terveyden vaarantamista. Elokuvan visuaalinen ilme tukee päähenkilön mielenmaisemaa, sillä suurkaupungin tummat varjot ja kirkkaat valot ovat kuin hänen sielunsa peili.
Whiplash
Tämä oli keikkunut pitkään backlogissani, mutta sain leffan viimein katsotuksi. Sattumoisin tälläkin kertaa teemana on menestyksen tavoittelu keinoja kaihtamatta. Päähenkilönä on jälleen nuori mies, mutta ilmaisun välineenä toimii videokameran sijaan rumpusetti. Lupaavalta vaikuttava muusikonalku opiskelee jazz-konservatoriossa ja kohtaa ankaran opettajan, joka ryhtyy koulimaan hänestä mestaria hyvin kyseenalaisin menetelmin. J.K. Simmonsin suurella tunteella esittämä opettaja käyttää henkistä ja toisinaan fyysistäkin väkivaltaa repiäkseen oppilaistaan kaiken irti, sillä hän suhtautuu musiikkiin äärimmäisellä vakavuudella, eikä halua kuulla siinä pienimpiäkään virheitä. Herää kysymys, miten äänitaiteesta voi nauttia, jos soittaminen on pelkkä mekaaninen suoritus. Timantteja syntyy kuitenkin vain kovassa paineessa, eikä keskinkertaisuudella jäädä historiankirjoihin.
Jo alussa katsoja miettii, minkä ihmeen takia rumpalioppilas sietää ylemmältään käytöstä, joka pahimmillaan täyttää rikoksen tunnusmerkit. Syy löytyy siitä, että hän on lopulta yhtä kovapäinen ja taipumaton kuin tyrannimainen opettajansa, minkä vuoksi tahtojen taistelusta kehkeytyy yllättävänkin tasaväkinen. Ylilyöntejä tapahtuu puolin ja toisin, joskus jopa kirjaimellisesti, kun rumpuja hakataan kädet verillä. Whiplash ei ole perinteisessä mielessä musikaali, mutta hahmokuvauksen ohella siinä on parasta juuri musiikki. Jazz raikaa rajuna ja energisenä ja soittokohtauksiin on todella panostettu.
Muistan pitäneeni tästä ensimmäisellä katselukerralla, mutta aika paljon oli päässyt vuosien varrella unohtumaan, mukaan lukien loppuratkaisu. Toinen kerta tuli siis aloitettua suhteellisen uusin silmin. Tarina on yksinkertainen, eikä sisällä montaakaan käännettä, mutta jännitystä ja tunnelmaa riittää silti runsain mitoin. Päähenkilö on syrjäytyneen oloinen ajelehtija, joka tehtailee pikkurikoksia henkensä pitimiksi. Sattuman kautta hän keksii ryhtyä freelance-kuvaajaksi, joka myy tallentamansa materiaalin eniten tarjoavalle. Nuori mies ei tiedä mitään videokameroista tai kuvajournalismista, mutta hän oppii nopeasti ja löytää itselleen vakioasiakkaan pienestä uutiskanavasta. Kunnon roskamedian tavoin se keskittyy yleisön viihdyttämiseen ihmisten kärsimyksellä, mikä sopii aloittelevalle kameramiehelle mainiosti.
Elokuvan vetovoima kiteytyy niljakkaaseen, mutta silti yllättävän sympaattiseen päähenkilöön, jota Jake Gyllenhaal esittää yhdessä uransa parhaista rooleista. Alituiseen hymyilevä ja virnistelevä mies puhkuu intoa uuden työnsä parissa, eikä tunnu missään vaiheessa pohtivan sekuntiakaan, onko hänen toiminnassaan kenties jotain moraalisesti arveluttavaa. Vaikka hän ei selkeästi ole mitenkään pahantahtoinen persoona, käyttäytyy hän usein kylmäverisen psykopaatin tavoin. Onnettomuus- ja rikospaikat ovat vain tulonlähde, jonka jatkuminen pitää varmistaa, vaikka se tarkoittaisi oman tai muiden terveyden vaarantamista. Elokuvan visuaalinen ilme tukee päähenkilön mielenmaisemaa, sillä suurkaupungin tummat varjot ja kirkkaat valot ovat kuin hänen sielunsa peili.
Whiplash
Tämä oli keikkunut pitkään backlogissani, mutta sain leffan viimein katsotuksi. Sattumoisin tälläkin kertaa teemana on menestyksen tavoittelu keinoja kaihtamatta. Päähenkilönä on jälleen nuori mies, mutta ilmaisun välineenä toimii videokameran sijaan rumpusetti. Lupaavalta vaikuttava muusikonalku opiskelee jazz-konservatoriossa ja kohtaa ankaran opettajan, joka ryhtyy koulimaan hänestä mestaria hyvin kyseenalaisin menetelmin. J.K. Simmonsin suurella tunteella esittämä opettaja käyttää henkistä ja toisinaan fyysistäkin väkivaltaa repiäkseen oppilaistaan kaiken irti, sillä hän suhtautuu musiikkiin äärimmäisellä vakavuudella, eikä halua kuulla siinä pienimpiäkään virheitä. Herää kysymys, miten äänitaiteesta voi nauttia, jos soittaminen on pelkkä mekaaninen suoritus. Timantteja syntyy kuitenkin vain kovassa paineessa, eikä keskinkertaisuudella jäädä historiankirjoihin.
Jo alussa katsoja miettii, minkä ihmeen takia rumpalioppilas sietää ylemmältään käytöstä, joka pahimmillaan täyttää rikoksen tunnusmerkit. Syy löytyy siitä, että hän on lopulta yhtä kovapäinen ja taipumaton kuin tyrannimainen opettajansa, minkä vuoksi tahtojen taistelusta kehkeytyy yllättävänkin tasaväkinen. Ylilyöntejä tapahtuu puolin ja toisin, joskus jopa kirjaimellisesti, kun rumpuja hakataan kädet verillä. Whiplash ei ole perinteisessä mielessä musikaali, mutta hahmokuvauksen ohella siinä on parasta juuri musiikki. Jazz raikaa rajuna ja energisenä ja soittokohtauksiin on todella panostettu.
[b]Nightcrawler[/b]
Muistan pitäneeni tästä ensimmäisellä katselukerralla, mutta aika paljon oli päässyt vuosien varrella unohtumaan, mukaan lukien loppuratkaisu. Toinen kerta tuli siis aloitettua suhteellisen uusin silmin. Tarina on yksinkertainen, eikä sisällä montaakaan käännettä, mutta jännitystä ja tunnelmaa riittää silti runsain mitoin. Päähenkilö on syrjäytyneen oloinen ajelehtija, joka tehtailee pikkurikoksia henkensä pitimiksi. Sattuman kautta hän keksii ryhtyä freelance-kuvaajaksi, joka myy tallentamansa materiaalin eniten tarjoavalle. Nuori mies ei tiedä mitään videokameroista tai kuvajournalismista, mutta hän oppii nopeasti ja löytää itselleen vakioasiakkaan pienestä uutiskanavasta. Kunnon roskamedian tavoin se keskittyy yleisön viihdyttämiseen ihmisten kärsimyksellä, mikä sopii aloittelevalle kameramiehelle mainiosti.
Elokuvan vetovoima kiteytyy niljakkaaseen, mutta silti yllättävän sympaattiseen päähenkilöön, jota Jake Gyllenhaal esittää yhdessä uransa parhaista rooleista. Alituiseen hymyilevä ja virnistelevä mies puhkuu intoa uuden työnsä parissa, eikä tunnu missään vaiheessa pohtivan sekuntiakaan, onko hänen toiminnassaan kenties jotain moraalisesti arveluttavaa. Vaikka hän ei selkeästi ole mitenkään pahantahtoinen persoona, käyttäytyy hän usein kylmäverisen psykopaatin tavoin. Onnettomuus- ja rikospaikat ovat vain tulonlähde, jonka jatkuminen pitää varmistaa, vaikka se tarkoittaisi oman tai muiden terveyden vaarantamista. Elokuvan visuaalinen ilme tukee päähenkilön mielenmaisemaa, sillä suurkaupungin tummat varjot ja kirkkaat valot ovat kuin hänen sielunsa peili.
[b]Whiplash[/b]
Tämä oli keikkunut pitkään backlogissani, mutta sain leffan viimein katsotuksi. Sattumoisin tälläkin kertaa teemana on menestyksen tavoittelu keinoja kaihtamatta. Päähenkilönä on jälleen nuori mies, mutta ilmaisun välineenä toimii videokameran sijaan rumpusetti. Lupaavalta vaikuttava muusikonalku opiskelee jazz-konservatoriossa ja kohtaa ankaran opettajan, joka ryhtyy koulimaan hänestä mestaria hyvin kyseenalaisin menetelmin. J.K. Simmonsin suurella tunteella esittämä opettaja käyttää henkistä ja toisinaan fyysistäkin väkivaltaa repiäkseen oppilaistaan kaiken irti, sillä hän suhtautuu musiikkiin äärimmäisellä vakavuudella, eikä halua kuulla siinä pienimpiäkään virheitä. Herää kysymys, miten äänitaiteesta voi nauttia, jos soittaminen on pelkkä mekaaninen suoritus. Timantteja syntyy kuitenkin vain kovassa paineessa, eikä keskinkertaisuudella jäädä historiankirjoihin.
Jo alussa katsoja miettii, minkä ihmeen takia rumpalioppilas sietää ylemmältään käytöstä, joka pahimmillaan täyttää rikoksen tunnusmerkit. Syy löytyy siitä, että hän on lopulta yhtä kovapäinen ja taipumaton kuin tyrannimainen opettajansa, minkä vuoksi tahtojen taistelusta kehkeytyy yllättävänkin tasaväkinen. Ylilyöntejä tapahtuu puolin ja toisin, joskus jopa kirjaimellisesti, kun rumpuja hakataan kädet verillä. Whiplash ei ole perinteisessä mielessä musikaali, mutta hahmokuvauksen ohella siinä on parasta juuri musiikki. Jazz raikaa rajuna ja energisenä ja soittokohtauksiin on todella panostettu.
07.01.2025
kyty
32 kirjaa, 7 kirja-arviota, 1046 viestiä
Spaceman Netflixistä. Leffa on roikkunut listoilla kauan mutta en ole saanut katsottua sitä ennen kuin vasta nyt. En ole lukenut romaania johon elokuva perustuu joten en osaa vertailla sitä siihen. Elokuva oli hyvin omituinen tapaus, ja toi mieleeni jollain tavalla Moon-leffan vaikka näillä kahdella ei tarinan kannalta ole juurikaan yhteistä. Molempien kerronta on rauhallista, mikä ei miellyttäne niitä jotka hakevat scifiltä ensisijaisesti avaruusrymistelyä. Spacemanin keskiössä on yksin avaruusmissiolle lähtenyt päähenkilö, jonka avioliitto ei ole menossa hyvään suuntaan, ja jonka alukselle saapuu vieras auttamishaluinen olento, joka sekin on yksin. En ole ihan varma mitä elokuvasta ajatella, mutta harvoin näkee yhtä sympaattisesti toteutettua digioliota (hämähäkkikammoisten pitää ehkä varautua).
[b]Spaceman[/b] Netflixistä. Leffa on roikkunut listoilla kauan mutta en ole saanut katsottua sitä ennen kuin vasta nyt. En ole lukenut romaania johon elokuva perustuu joten en osaa vertailla sitä siihen. Elokuva oli hyvin omituinen tapaus, ja toi mieleeni jollain tavalla Moon-leffan vaikka näillä kahdella ei tarinan kannalta ole juurikaan yhteistä. Molempien kerronta on rauhallista, mikä ei miellyttäne niitä jotka hakevat scifiltä ensisijaisesti avaruusrymistelyä. Spacemanin keskiössä on yksin avaruusmissiolle lähtenyt päähenkilö, jonka avioliitto ei ole menossa hyvään suuntaan, ja jonka alukselle saapuu vieras auttamishaluinen olento, joka sekin on yksin. En ole ihan varma mitä elokuvasta ajatella, mutta harvoin näkee yhtä sympaattisesti toteutettua digioliota (hämähäkkikammoisten pitää ehkä varautua).
09.01.2025
sansa
150 kirjaa, 1 kirja-arvio, 10 viestiä
Nostefratu (2024)
Kävin tällä viikolla leffateatterissa katsomassa uudelleen kuvatun Nostefratun. Vähän jännitti mennä sitä katsomaan, kun en yleensä uskalla kauhua katsoa :') Mutta tämä olikin aika hyvä!
Tykkäsin vanhanaikaisesta tunnelmasta ja siitä, että vanpyyristä oli tehty oikeasti mätänevä ruumis, eikä komeaa herrasmiestä. Hänen kohtaloaan ei myöskään ihastella, kuten monissa nykypäivän vanpyyrituotannoissa.
Mielikuvituksellisista elementeistä huolimatta leffaan oli saatu iskostettua realistista tunnelmaa. Esim. verta juodessa kuuluu aivan oksettavaa imemis-ääntä!
Tarina pohjautuu Stokerin Draculaan, joten monet juonenkäänteet olivat tuttuja. Loppu kuitenkin yllätti hieman. Vuoden 1922 Nostefratua en ole nähnyt, joten en tiedä onko siihen nähden tehty muutoksia.
Olisi hauska kuulla muiden mietteitä tästä leffasta!
Kävin tällä viikolla leffateatterissa katsomassa uudelleen kuvatun Nostefratun. Vähän jännitti mennä sitä katsomaan, kun en yleensä uskalla kauhua katsoa :') Mutta tämä olikin aika hyvä!
Tykkäsin vanhanaikaisesta tunnelmasta ja siitä, että vanpyyristä oli tehty oikeasti mätänevä ruumis, eikä komeaa herrasmiestä. Hänen kohtaloaan ei myöskään ihastella, kuten monissa nykypäivän vanpyyrituotannoissa.
Mielikuvituksellisista elementeistä huolimatta leffaan oli saatu iskostettua realistista tunnelmaa. Esim. verta juodessa kuuluu aivan oksettavaa imemis-ääntä!
Tarina pohjautuu Stokerin Draculaan, joten monet juonenkäänteet olivat tuttuja. Loppu kuitenkin yllätti hieman. Vuoden 1922 Nostefratua en ole nähnyt, joten en tiedä onko siihen nähden tehty muutoksia.
Olisi hauska kuulla muiden mietteitä tästä leffasta!
[b]Nostefratu (2024)[/b]
Kävin tällä viikolla leffateatterissa katsomassa uudelleen kuvatun Nostefratun. Vähän jännitti mennä sitä katsomaan, kun en yleensä uskalla kauhua katsoa :') Mutta tämä olikin aika hyvä!
Tykkäsin vanhanaikaisesta tunnelmasta ja siitä, että vanpyyristä oli tehty oikeasti mätänevä ruumis, eikä komeaa herrasmiestä. Hänen kohtaloaan ei myöskään ihastella, kuten monissa nykypäivän vanpyyrituotannoissa.
Mielikuvituksellisista elementeistä huolimatta leffaan oli saatu iskostettua realistista tunnelmaa. Esim. verta juodessa kuuluu aivan oksettavaa imemis-ääntä!
Tarina pohjautuu Stokerin Draculaan, joten monet juonenkäänteet olivat tuttuja. Loppu kuitenkin yllätti hieman. Vuoden 1922 Nostefratua en ole nähnyt, joten en tiedä onko siihen nähden tehty muutoksia.
Olisi hauska kuulla muiden mietteitä tästä leffasta!
09.06.2025
Fiktiivi
353 viestiä
Jodorowskyn Dyyni
Luovan hulluuden yleisnero ja armoitettu poikkitaitelija Alejandro Jodorowsky yritti kaikkien muiden projektiensa ohella tehdä 1970-luvulla Dyynistä elokuvaa, mutta epäonnistui. Tämä dokkari kertoo elokuvan tarinan. Legendaarisen maineen sittemmin kerännyt elokuvaprojekti etenee uskomattomien yhteensattumien (tai epäilemättä kohtalon johdatuksen, jos mieheltä itseltään kysytään) kautta Jodorowskyn kootessa dream teamiaan. Lopputulos, jos se olisi toteutunut, olisi ollut suureellinen, muttei vaikuta lainkaan niin taivaanrannanmaalailulta kuin olin luullut ja kaatui enemmänkin studioiden varovaisuuteen kuin omaan mahdottomuuteensa. Lopulta elokuvan ideat suodattuivat lukemattomiin myöhempiin scifituotantoihin kuvakäsikirjoituksen kiertäessä Hollywoodissa studiolta toiselle, joten tavallaan olemme nähneet palasia J:n Dyynistä Alienissa, Tähtien sodassa ja vaikka missä. Olisi silti ollut hieno nähdä J:n visio kokonaisenakin.
Daddy and the muscle academy
Niin Finlaysonin lakanat kuin muutaman vuoden takainen Tom of Finland -elämäkertaelokuva ovat aika kesyä kamaa tähän ysärin alun dokumenttiin verrattuna. Ihan ensiminuuteilla käy selväksi, että jos ei halua nähdä miehisiä vehkeitä ruudulla, kannattaa vaihtaa ohjelmaa. No, nähdään ruudulla myös Toukoa itseään kertomassa elämästään ja taiteestaan. Minusta tämä oli ehdottomasti kiinnostavampi ja monipuolisempi katsaus Laaksosen elämäntyöhön kuin Dome Karukosken dramatisointi.
Luovan hulluuden yleisnero ja armoitettu poikkitaitelija Alejandro Jodorowsky yritti kaikkien muiden projektiensa ohella tehdä 1970-luvulla Dyynistä elokuvaa, mutta epäonnistui. Tämä dokkari kertoo elokuvan tarinan. Legendaarisen maineen sittemmin kerännyt elokuvaprojekti etenee uskomattomien yhteensattumien (tai epäilemättä kohtalon johdatuksen, jos mieheltä itseltään kysytään) kautta Jodorowskyn kootessa dream teamiaan. Lopputulos, jos se olisi toteutunut, olisi ollut suureellinen, muttei vaikuta lainkaan niin taivaanrannanmaalailulta kuin olin luullut ja kaatui enemmänkin studioiden varovaisuuteen kuin omaan mahdottomuuteensa. Lopulta elokuvan ideat suodattuivat lukemattomiin myöhempiin scifituotantoihin kuvakäsikirjoituksen kiertäessä Hollywoodissa studiolta toiselle, joten tavallaan olemme nähneet palasia J:n Dyynistä Alienissa, Tähtien sodassa ja vaikka missä. Olisi silti ollut hieno nähdä J:n visio kokonaisenakin.
Daddy and the muscle academy
Niin Finlaysonin lakanat kuin muutaman vuoden takainen Tom of Finland -elämäkertaelokuva ovat aika kesyä kamaa tähän ysärin alun dokumenttiin verrattuna. Ihan ensiminuuteilla käy selväksi, että jos ei halua nähdä miehisiä vehkeitä ruudulla, kannattaa vaihtaa ohjelmaa. No, nähdään ruudulla myös Toukoa itseään kertomassa elämästään ja taiteestaan. Minusta tämä oli ehdottomasti kiinnostavampi ja monipuolisempi katsaus Laaksosen elämäntyöhön kuin Dome Karukosken dramatisointi.
[b]Jodorowskyn Dyyni[/b]
Luovan hulluuden yleisnero ja armoitettu poikkitaitelija Alejandro Jodorowsky yritti kaikkien muiden projektiensa ohella tehdä 1970-luvulla Dyynistä elokuvaa, mutta epäonnistui. Tämä dokkari kertoo elokuvan tarinan. Legendaarisen maineen sittemmin kerännyt elokuvaprojekti etenee uskomattomien yhteensattumien (tai epäilemättä kohtalon johdatuksen, jos mieheltä itseltään kysytään) kautta Jodorowskyn kootessa dream teamiaan. Lopputulos, jos se olisi toteutunut, olisi ollut suureellinen, muttei vaikuta lainkaan niin taivaanrannanmaalailulta kuin olin luullut ja kaatui enemmänkin studioiden varovaisuuteen kuin omaan mahdottomuuteensa. Lopulta elokuvan ideat suodattuivat lukemattomiin myöhempiin scifituotantoihin kuvakäsikirjoituksen kiertäessä Hollywoodissa studiolta toiselle, joten tavallaan olemme nähneet palasia J:n Dyynistä Alienissa, Tähtien sodassa ja vaikka missä. Olisi silti ollut hieno nähdä J:n visio kokonaisenakin.
[b]Daddy and the muscle academy[/b]
Niin Finlaysonin lakanat kuin muutaman vuoden takainen Tom of Finland -elämäkertaelokuva ovat aika kesyä kamaa tähän ysärin alun dokumenttiin verrattuna. Ihan ensiminuuteilla käy selväksi, että jos ei halua nähdä miehisiä vehkeitä ruudulla, kannattaa vaihtaa ohjelmaa. No, nähdään ruudulla myös Toukoa itseään kertomassa elämästään ja taiteestaan. Minusta tämä oli ehdottomasti kiinnostavampi ja monipuolisempi katsaus Laaksosen elämäntyöhön kuin Dome Karukosken dramatisointi.
16.08.2025
Red Sonja
Kuultuani, että tästä leffasta on äskettäin ilmestynyt uusi versio, päätin katsoa alkuperäisen pitkästä aikaa uudelleen. Teininä se tulikin nähtyä moneen kertaan ja kauan ennen Conania, minkä vuoksi Sonjalla on itselleni hieman nostalgista arvoa. Leffan alussa näkyy teksti, jonka mukaan se perustuu Robert E. Howardin hahmoon, mutta pohjana on enemmänkin hahmon nimeä kantava sarjakuva, jonka yhteys kirjailijaan on melko olematon. Howardilla on tarina, jossa esiintyy Sonja-niminen hahmo, mutta mitään sarjakuvien tai leffan kaltaista soturinaista ei hänen tuotannossaan esiinny.
Yksinkertainen juoni käynnistyy, kun paha kuningatar Gedren polttaa Sonjan kotikylän ja murhaa hänen vanhempansa. Kuolemaan jätetty Sonja selviää hengissä ja lähtee tietenkin perinteiselle kostomatkalle. Avukseen neito saa yksinäisen ratsastajan nimeltä Kalidor, joka voisi aivan hyvin olla Conan, mutta jostain syystä näin ei ole, vaikka Arnold esittääkin häntä identtisessä roolissa. Sonja ei varsinaisesti kaipaa liittolaista, minkä vuoksi Kalidor tyytyy seuraamaan naista matkan päästä ja ilmestymään paikalle, jos tilanne käy liian tukalaksi. Tämä on yksi harvoja leffoja, joissa Arnold on vain sivuroolissa, mutta sankarin viitta lasketaan kyllä osittain myös hänen harteilleen.
Seikkailu on paketoitu puoleentoista tuntiin, mutta ohueksi venytetty juoni ei tahdo riittää kantamaan tuotakaan kestoa. Gedren ei tee leffan aikana oikein mitään alun jälkeen, vaan istuu valtaistuimellaan odottamassa kostajan saapumista. Matka hänen linnaansa on suoraviivainen, eikä sen aikana tapahdu paljoakaan. Lavasteet ja maisemat ovat kyllä komeita, eikä kuvausta yleensäkään voi moittia. Ennio Morriconen musiikki luo hyvää tunnelmaa, mutta vain alussa, sillä myöhemmin säveliä ei enää juuri kuulla tai ainakaan ne eivät jääneet mieleeni.
Red Sonja oli nuorena itselleni aika tärkeäkin elokuva, sillä se iski kovaa fantasiahermoon, johon Conan pääsi lyömään vasta paljon myöhemmin. Nykysilmin nähtynä elokuva on tylsäksi vajoava kötöstys, jonka hurmaava kasariestetiikka toki viehättää edelleen. Juonessa olisi vain saanut olla enemmän käänteitä ja pahiksella edes jotain tekemistä ennen pakollista lopputaistelua.
Kuultuani, että tästä leffasta on äskettäin ilmestynyt uusi versio, päätin katsoa alkuperäisen pitkästä aikaa uudelleen. Teininä se tulikin nähtyä moneen kertaan ja kauan ennen Conania, minkä vuoksi Sonjalla on itselleni hieman nostalgista arvoa. Leffan alussa näkyy teksti, jonka mukaan se perustuu Robert E. Howardin hahmoon, mutta pohjana on enemmänkin hahmon nimeä kantava sarjakuva, jonka yhteys kirjailijaan on melko olematon. Howardilla on tarina, jossa esiintyy Sonja-niminen hahmo, mutta mitään sarjakuvien tai leffan kaltaista soturinaista ei hänen tuotannossaan esiinny.
Yksinkertainen juoni käynnistyy, kun paha kuningatar Gedren polttaa Sonjan kotikylän ja murhaa hänen vanhempansa. Kuolemaan jätetty Sonja selviää hengissä ja lähtee tietenkin perinteiselle kostomatkalle. Avukseen neito saa yksinäisen ratsastajan nimeltä Kalidor, joka voisi aivan hyvin olla Conan, mutta jostain syystä näin ei ole, vaikka Arnold esittääkin häntä identtisessä roolissa. Sonja ei varsinaisesti kaipaa liittolaista, minkä vuoksi Kalidor tyytyy seuraamaan naista matkan päästä ja ilmestymään paikalle, jos tilanne käy liian tukalaksi. Tämä on yksi harvoja leffoja, joissa Arnold on vain sivuroolissa, mutta sankarin viitta lasketaan kyllä osittain myös hänen harteilleen.
Seikkailu on paketoitu puoleentoista tuntiin, mutta ohueksi venytetty juoni ei tahdo riittää kantamaan tuotakaan kestoa. Gedren ei tee leffan aikana oikein mitään alun jälkeen, vaan istuu valtaistuimellaan odottamassa kostajan saapumista. Matka hänen linnaansa on suoraviivainen, eikä sen aikana tapahdu paljoakaan. Lavasteet ja maisemat ovat kyllä komeita, eikä kuvausta yleensäkään voi moittia. Ennio Morriconen musiikki luo hyvää tunnelmaa, mutta vain alussa, sillä myöhemmin säveliä ei enää juuri kuulla tai ainakaan ne eivät jääneet mieleeni.
Red Sonja oli nuorena itselleni aika tärkeäkin elokuva, sillä se iski kovaa fantasiahermoon, johon Conan pääsi lyömään vasta paljon myöhemmin. Nykysilmin nähtynä elokuva on tylsäksi vajoava kötöstys, jonka hurmaava kasariestetiikka toki viehättää edelleen. Juonessa olisi vain saanut olla enemmän käänteitä ja pahiksella edes jotain tekemistä ennen pakollista lopputaistelua.
[b]Red Sonja[/b]
Kuultuani, että tästä leffasta on äskettäin ilmestynyt uusi versio, päätin katsoa alkuperäisen pitkästä aikaa uudelleen. Teininä se tulikin nähtyä moneen kertaan ja kauan ennen Conania, minkä vuoksi Sonjalla on itselleni hieman nostalgista arvoa. Leffan alussa näkyy teksti, jonka mukaan se perustuu Robert E. Howardin hahmoon, mutta pohjana on enemmänkin hahmon nimeä kantava sarjakuva, jonka yhteys kirjailijaan on melko olematon. Howardilla on tarina, jossa esiintyy Sonja-niminen hahmo, mutta mitään sarjakuvien tai leffan kaltaista soturinaista ei hänen tuotannossaan esiinny.
Yksinkertainen juoni käynnistyy, kun paha kuningatar Gedren polttaa Sonjan kotikylän ja murhaa hänen vanhempansa. Kuolemaan jätetty Sonja selviää hengissä ja lähtee tietenkin perinteiselle kostomatkalle. Avukseen neito saa yksinäisen ratsastajan nimeltä Kalidor, joka voisi aivan hyvin olla Conan, mutta jostain syystä näin ei ole, vaikka Arnold esittääkin häntä identtisessä roolissa. Sonja ei varsinaisesti kaipaa liittolaista, minkä vuoksi Kalidor tyytyy seuraamaan naista matkan päästä ja ilmestymään paikalle, jos tilanne käy liian tukalaksi. Tämä on yksi harvoja leffoja, joissa Arnold on vain sivuroolissa, mutta sankarin viitta lasketaan kyllä osittain myös hänen harteilleen.
Seikkailu on paketoitu puoleentoista tuntiin, mutta ohueksi venytetty juoni ei tahdo riittää kantamaan tuotakaan kestoa. Gedren ei tee leffan aikana oikein mitään alun jälkeen, vaan istuu valtaistuimellaan odottamassa kostajan saapumista. Matka hänen linnaansa on suoraviivainen, eikä sen aikana tapahdu paljoakaan. Lavasteet ja maisemat ovat kyllä komeita, eikä kuvausta yleensäkään voi moittia. Ennio Morriconen musiikki luo hyvää tunnelmaa, mutta vain alussa, sillä myöhemmin säveliä ei enää juuri kuulla tai ainakaan ne eivät jääneet mieleeni.
Red Sonja oli nuorena itselleni aika tärkeäkin elokuva, sillä se iski kovaa fantasiahermoon, johon Conan pääsi lyömään vasta paljon myöhemmin. Nykysilmin nähtynä elokuva on tylsäksi vajoava kötöstys, jonka hurmaava kasariestetiikka toki viehättää edelleen. Juonessa olisi vain saanut olla enemmän käänteitä ja pahiksella edes jotain tekemistä ennen pakollista lopputaistelua.
17.08.2025
Q_Black
273 kirjaa, 265 kirja-arviota, 117 viestiä
Katsoin itseasiassa The Radleys. Ihan siksi, että olen lukenut siitä kirjankin. Se on Matt Haigin kirja ja löytyy myös täältä. Kertoo vampyyriperheestä, joka koettaa elellä huomaamattomasti ihmisten keskuudessa. Kirja oli hyvä, ja noh, leffakin ihan kyllä katsottava :D
Katsoin itseasiassa The Radleys. Ihan siksi, että olen lukenut siitä kirjankin. Se on Matt Haigin kirja ja löytyy myös täältä. Kertoo vampyyriperheestä, joka koettaa elellä huomaamattomasti ihmisten keskuudessa. Kirja oli hyvä, ja noh, leffakin ihan kyllä katsottava :D
27.10.2025
Curse of Chucky
Olen nähnyt joskus ensimmäisen Child's Play-leffan, jossa punatukkainen nukke herää henkiin ja alkaa murhata ihmisiä. Jatko-osia ilmestyi vuosien saatossa useita, jotka ovat jääneet itseltäni katsomatta. Jossain vaiheessa leffasarja alkoi kantaa murhanuken omaa nimeä, jolloin laatukin ilmeisesti muuttui epätasaisemmaksi. Tartuin suorilta tähän franchisen kuudenteen osaan, mutta onneksi aiempien osien tuntemusta ei juuri vaadita, vaikka originaali kasarileffa onkin hyvä olla katsottuna.
Juoni alkaa siitä, kun nuori nainen vastaanottaa salaperäisen postipaketin, josta tietenkin paljastuu verenhimoinen Chucky-nukke. Sairauden takia pyörätuolissa kulkeva nainen asuu äitinsä kanssa isossa kartanossa, mikä ei tunnu järkevältä, mutta pitäähän kauhuleffassa olla teemaan sopiva ympäristö. Nukke murhaa äidin, minkä jälkeen kartanossa pidetään muistotilaisuus. Paikalla on sekalaista väkeä, joka tarjoaa nukelle uusia tappokohteita. Hahmojen välisiä suhteita avataan jonkin verran, jotta katsojalla olisi heihin ainakin hieman tarttumapintaa. Hahmot eivät todellakaan loista, mutta kevyestä lesbosivujuonteesta on pakko antaa vähän plussaa.
Juonen on kirjoittanut Don Mancini, joka on vastuussa kaikkien muidenkin Chucky-leffojen käsikirjoituksesta. Tässä hän toimii ensimmäistä kertaa ohjaajana, minkä lisäksi hän on luonut murhanukelle oman tv-sarjan. Voi siis sanoa, että herra Mancini on perustanut uransa yhden ja ainoan hahmon ympärille. Curse of Chucky on kuitenkin ehtaa b-kauhua, jossa on tahatonta komiikkaa ja aivan liian vähän verisiä tappoja. Jennifer Tillyn lyhyttä piipahdusta lopussa en ymmärtänyt, vaikka ihana nainen onkin.
Olen nähnyt joskus ensimmäisen Child's Play-leffan, jossa punatukkainen nukke herää henkiin ja alkaa murhata ihmisiä. Jatko-osia ilmestyi vuosien saatossa useita, jotka ovat jääneet itseltäni katsomatta. Jossain vaiheessa leffasarja alkoi kantaa murhanuken omaa nimeä, jolloin laatukin ilmeisesti muuttui epätasaisemmaksi. Tartuin suorilta tähän franchisen kuudenteen osaan, mutta onneksi aiempien osien tuntemusta ei juuri vaadita, vaikka originaali kasarileffa onkin hyvä olla katsottuna.
Juoni alkaa siitä, kun nuori nainen vastaanottaa salaperäisen postipaketin, josta tietenkin paljastuu verenhimoinen Chucky-nukke. Sairauden takia pyörätuolissa kulkeva nainen asuu äitinsä kanssa isossa kartanossa, mikä ei tunnu järkevältä, mutta pitäähän kauhuleffassa olla teemaan sopiva ympäristö. Nukke murhaa äidin, minkä jälkeen kartanossa pidetään muistotilaisuus. Paikalla on sekalaista väkeä, joka tarjoaa nukelle uusia tappokohteita. Hahmojen välisiä suhteita avataan jonkin verran, jotta katsojalla olisi heihin ainakin hieman tarttumapintaa. Hahmot eivät todellakaan loista, mutta kevyestä lesbosivujuonteesta on pakko antaa vähän plussaa.
Juonen on kirjoittanut Don Mancini, joka on vastuussa kaikkien muidenkin Chucky-leffojen käsikirjoituksesta. Tässä hän toimii ensimmäistä kertaa ohjaajana, minkä lisäksi hän on luonut murhanukelle oman tv-sarjan. Voi siis sanoa, että herra Mancini on perustanut uransa yhden ja ainoan hahmon ympärille. Curse of Chucky on kuitenkin ehtaa b-kauhua, jossa on tahatonta komiikkaa ja aivan liian vähän verisiä tappoja. Jennifer Tillyn lyhyttä piipahdusta lopussa en ymmärtänyt, vaikka ihana nainen onkin.
[color=#141414][size=3][font=Georgia, Times New Roman, Times, serif][b]Curse of Chucky[/b][/font][/size][/color]
[color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Olen nähnyt joskus ensimmäisen Child's Play-leffan, jossa punatukkainen[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] nukke herää henkiin ja alkaa murhata ihmisiä. Jatko-osia ilmestyi vuosien saatossa useita, jotka ovat jääneet itseltäni katsomatta. Jossain vaiheessa[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] leffasarja alkoi kantaa murhanuken omaa nimeä, jolloin laatukin ilmeisesti muuttui epätasaisemmaksi. Tartuin suorilta tähän[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] franchisen kuudenteen osaan, mutta onneksi aiempien osien tuntemusta ei juuri vaadita, vaikka originaali kasarileffa onkin hyvä olla[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] katsottuna.[/font][/size][/color]
[color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Juoni alkaa siitä, kun nuori nainen vastaanottaa[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] salaperäisen postipaketin, josta tietenkin paljastuu verenhimoinen Chucky-nukke. Sairauden takia pyörätuolissa kulkeva nainen asuu äitinsä kanssa isossa kartanossa, mikä ei tunnu järkevältä, mutta pitäähän kauhuleffassa olla teemaan sopiva ympäristö. Nukke murhaa äidin, minkä jälkeen kartanossa pidetään muistotilaisuus. Paikalla on sekalaista väkeä, joka tarjoaa nukelle uusia tappokohteita.[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] Hahmojen välisiä suhteita avataan jonkin verran, jotta katsojalla olisi heihin ainakin hieman tarttumapintaa. Hahmot eivät todellakaan loista, mutta kevyestä lesbosivujuonteesta on pakko antaa vähän plussaa.[/font][/size][/color]
[color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Juonen on kirjoittanut Don Mancini, joka on vastuussa kaikkien muidenkin Chucky-leffojen käsikirjoituksesta. Tässä hän toimii ensimmäistä[/font][/size][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] kertaa ohjaajana, minkä lisäksi hän on luonut murhanukelle oman tv-sarjan. Voi siis sanoa, että herra Mancini on perustanut uransa yhden ja ainoan hahmon ympärille. Curse of Chucky on kuitenkin ehtaa b-kauhua, jossa on tahatonta[/font][/size][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] komiikkaa ja aivan liian vähän verisiä tappoj[/font][/size][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]a. Jennifer Tillyn lyhyttä piipahdusta lopussa en[/font][/size][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] ymmärtänyt, vaikka ihana nainen onkin.[/font][/size][/color]
07.11.2025
Sisu 2
Odotin tältä leffalta paljon, eikä odotuksiani petetty. Suomalaista sisua ilmentävä päähenkilö Aatami Korpi palaa sotien jälkeen kotiseudulleen miehitettyyn Karjalaan hakeakseen sieltä pois kotitalonsa. Hän purkaa talon, lastaa sen kuorma-autoonsa hirsi kerrallaan ja suuntaa takaisin Suomeen rakentaakseen talon uudelleen. Matka ei taitu ilman ylimääräisiä mutkia, sillä venäläiset päättävät kostaa Aatamille, joka tappoi talvisodassa satoja vihollisia. Asialle laitetaan venäläisupseeri, joka murhasi Aatamin perheen, joten myös päähenkilö saa tilaisuuden tilien tasaamiseen.
Kuten ensimmäinen Sisu, myös kakkonen on riisuttu kaikesta turhasta, jolloin jäljelle jää puolitoista tuntia armotonta ja brutaalia toimintaviihdettä. Jopa naishahmot on karsittu pois, mikä on ymmärrettävää, sillä ne olivat ykkösleffan selkein riippakivi. Päähenkilö on jälleen mykkä, mutta häntä esittävä Jorma Tommila näyttelee hienosti silmillään ja eleillään, pariin kertaan suorastaan koskettavasti. Elokuva loppuukin yllättävän kauniiseen nuottiin, mikä tuntuu edeltäneen väkivaltajuhlan jälkeen vain lohdulliselta. Minun on vaikea sanoa, kumpi leffoista on parempi, mutta pidän ehdottomasti molemmista. Jään odottamaan innolla, mitä ohjaaja Jalmari Helander saa aikaiseksi Rambon kanssa.
Odotin tältä leffalta paljon, eikä odotuksiani petetty. Suomalaista sisua ilmentävä päähenkilö Aatami Korpi palaa sotien jälkeen kotiseudulleen miehitettyyn Karjalaan hakeakseen sieltä pois kotitalonsa. Hän purkaa talon, lastaa sen kuorma-autoonsa hirsi kerrallaan ja suuntaa takaisin Suomeen rakentaakseen talon uudelleen. Matka ei taitu ilman ylimääräisiä mutkia, sillä venäläiset päättävät kostaa Aatamille, joka tappoi talvisodassa satoja vihollisia. Asialle laitetaan venäläisupseeri, joka murhasi Aatamin perheen, joten myös päähenkilö saa tilaisuuden tilien tasaamiseen.
Kuten ensimmäinen Sisu, myös kakkonen on riisuttu kaikesta turhasta, jolloin jäljelle jää puolitoista tuntia armotonta ja brutaalia toimintaviihdettä. Jopa naishahmot on karsittu pois, mikä on ymmärrettävää, sillä ne olivat ykkösleffan selkein riippakivi. Päähenkilö on jälleen mykkä, mutta häntä esittävä Jorma Tommila näyttelee hienosti silmillään ja eleillään, pariin kertaan suorastaan koskettavasti. Elokuva loppuukin yllättävän kauniiseen nuottiin, mikä tuntuu edeltäneen väkivaltajuhlan jälkeen vain lohdulliselta. Minun on vaikea sanoa, kumpi leffoista on parempi, mutta pidän ehdottomasti molemmista. Jään odottamaan innolla, mitä ohjaaja Jalmari Helander saa aikaiseksi Rambon kanssa.
[b]Sisu 2[/b]
Odotin tältä leffalta paljon, eikä odotuksiani petetty. Suomalaista sisua ilmentävä päähenkilö Aatami Korpi palaa sotien jälkeen kotiseudulleen miehitettyyn Karjalaan hakeakseen sieltä pois kotitalonsa. Hän purkaa talon, lastaa sen kuorma-autoonsa hirsi kerrallaan ja suuntaa takaisin Suomeen rakentaakseen talon uudelleen. Matka ei taitu ilman ylimääräisiä mutkia, sillä venäläiset päättävät kostaa Aatamille, joka tappoi talvisodassa satoja vihollisia. Asialle laitetaan venäläisupseeri, joka murhasi Aatamin perheen, joten myös päähenkilö saa tilaisuuden tilien tasaamiseen.
Kuten ensimmäinen Sisu, myös kakkonen on riisuttu kaikesta turhasta, jolloin jäljelle jää puolitoista tuntia armotonta ja brutaalia toimintaviihdettä. Jopa naishahmot on karsittu pois, mikä on ymmärrettävää, sillä ne olivat ykkösleffan selkein riippakivi. Päähenkilö on jälleen mykkä, mutta häntä esittävä Jorma Tommila näyttelee hienosti silmillään ja eleillään, pariin kertaan suorastaan koskettavasti. Elokuva loppuukin yllättävän kauniiseen nuottiin, mikä tuntuu edeltäneen väkivaltajuhlan jälkeen vain lohdulliselta. Minun on vaikea sanoa, kumpi leffoista on parempi, mutta pidän ehdottomasti molemmista. Jään odottamaan innolla, mitä ohjaaja Jalmari Helander saa aikaiseksi Rambon kanssa.
20.11.2025
Delivery Run
Lapissa vain kahdessa viikossa kuvattu, mutta lumiseen Minnesotaan sijoittuva leffa kertoo ruokalähetistä, joka painii velkaantumisen ja uhkapeliongelman kanssa. Nuori mies kuskaa ruokaa paikasta toiseen minkä pystyy, mutta tilauksia ei tunnu kertyvän pienessä tuppukylässä tarpeeksi. Hän unelmoi oman ruoka-auton ostamisesta ja omaksi herrakseen ryhtymisestä. Laskujen kasautuessa lohtua tuo kultakala Reggie, jonka hän joutuu majoittamaan muovipussiin ja ottamaan mukaansa töihin, koska vesimalja rikkoutuu velanperijöiden käsittelyssä. Uutta maljaa ei ilmeisesti löytynyt mistään.
Vaikea arki vaikeutuu entisestään, kun ruokalähetti saa talvisen pimeillä syrjäteillä ajellessaan kimppuunsa lumiaurakuskin, joka pyrkii toistuvasti suistamaan hänet pöpelikköön. Asetelma muistuttaa Spielbergin Duelia, jossa säiliörekka kiusasi viatonta työmatkalaista. Tässä suomalaisessa tuotannossa aggressiivinen vainoaja pysyy enimmäkseen näkymättömissä, mutta hänestä nähdään kuitenkin muutama lyhyt vilaus, jolloin häntä esittää Jussi Lampi. Mystisen lumiauramiehen motiiveja tai henkilöllisyyttä ei juuri avata, mutta toisin kuin Duelin rekkamiehellä, hänellä on kuitenkin olemus. Katsojasta riippuu, onko se hyvä vai huono asia, mutta minusta oli ihan hyvä, ettei esikuvaa kopioitu liikaa pitämällä pahis täysin persoonattomana. Hän jopa jalkautuu ulos ajoneuvostaan ja lahtaa porukkaa kuin slasher-murhaaja, joten kyse ei ole pelkästään road moviesta.
Leffaa on höystetty melko runsaalla huumorilla, mikä ei itseeni oikein kolahtanut ja olisinkin katsonut mielummin vakavalla naamalla tehdyn rattiraivojännärin. Päähenkilön hassut keskustelut kultakalansa kanssa ja hölmöt sivuhahmot laskevat leffan tehoja ihan turhaan. Massiivinen kuorma-auto julman näköisine auroineen synnyttää kuitenkin mukavan uhkaavaa tunnelmaa syöksyessään esiin pimeydestä kuin petoeläin.
Lapissa vain kahdessa viikossa kuvattu, mutta lumiseen Minnesotaan sijoittuva leffa kertoo ruokalähetistä, joka painii velkaantumisen ja uhkapeliongelman kanssa. Nuori mies kuskaa ruokaa paikasta toiseen minkä pystyy, mutta tilauksia ei tunnu kertyvän pienessä tuppukylässä tarpeeksi. Hän unelmoi oman ruoka-auton ostamisesta ja omaksi herrakseen ryhtymisestä. Laskujen kasautuessa lohtua tuo kultakala Reggie, jonka hän joutuu majoittamaan muovipussiin ja ottamaan mukaansa töihin, koska vesimalja rikkoutuu velanperijöiden käsittelyssä. Uutta maljaa ei ilmeisesti löytynyt mistään.
Vaikea arki vaikeutuu entisestään, kun ruokalähetti saa talvisen pimeillä syrjäteillä ajellessaan kimppuunsa lumiaurakuskin, joka pyrkii toistuvasti suistamaan hänet pöpelikköön. Asetelma muistuttaa Spielbergin Duelia, jossa säiliörekka kiusasi viatonta työmatkalaista. Tässä suomalaisessa tuotannossa aggressiivinen vainoaja pysyy enimmäkseen näkymättömissä, mutta hänestä nähdään kuitenkin muutama lyhyt vilaus, jolloin häntä esittää Jussi Lampi. Mystisen lumiauramiehen motiiveja tai henkilöllisyyttä ei juuri avata, mutta toisin kuin Duelin rekkamiehellä, hänellä on kuitenkin olemus. Katsojasta riippuu, onko se hyvä vai huono asia, mutta minusta oli ihan hyvä, ettei esikuvaa kopioitu liikaa pitämällä pahis täysin persoonattomana. Hän jopa jalkautuu ulos ajoneuvostaan ja lahtaa porukkaa kuin slasher-murhaaja, joten kyse ei ole pelkästään road moviesta.
Leffaa on höystetty melko runsaalla huumorilla, mikä ei itseeni oikein kolahtanut ja olisinkin katsonut mielummin vakavalla naamalla tehdyn rattiraivojännärin. Päähenkilön hassut keskustelut kultakalansa kanssa ja hölmöt sivuhahmot laskevat leffan tehoja ihan turhaan. Massiivinen kuorma-auto julman näköisine auroineen synnyttää kuitenkin mukavan uhkaavaa tunnelmaa syöksyessään esiin pimeydestä kuin petoeläin.
[color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif][b]Delivery Run[/b][/font][/size][/color]
[color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Lapissa[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] vain kahdessa viikossa kuvattu, mutta lumiseen Minnes[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]otaan sijoittuva leffa kertoo ruokalähetistä, joka [/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]painii velkaantumisen ja uhkapeliongelman kanssa. [/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Nuori mies kuskaa ruokaa paikasta toiseen minkä pystyy, mutta tilauksia ei tunnu kertyvän pienessä[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] tuppukylässä tarpeeksi. Hän unelmoi oman ruoka-auton ostamisesta ja omaksi herrakseen ryhtymisestä. Laskujen kasautuessa [/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]lohtua tuo kultakala Reggie, jonka hän joutuu majoittamaan muovipussiin ja ottamaan[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] mukaansa töihin, koska vesimalja rikkoutuu[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] velanperijöiden käsittelyssä. Uutta maljaa ei ilmeisesti löytynyt mistään.[/font][/size][/color]
[color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Vaikea arki vaikeutuu entisestään, kun ruokalähetti saa talvisen pimeillä syrjäteillä ajellessaan kimppuunsa lumiaurakuskin, joka pyrkii toistuvasti suistamaan hänet pöpelikköön. Asetelma muistuttaa Spielbergin Duelia, jossa säiliörekka kiusasi viatonta työmatkalaista. Tässä suomalaisessa tuotannossa aggressiivinen vainoaja pysyy enimmäkseen näkymättömissä, mutta hänestä nähdään kuitenkin muutama lyhyt vilaus, jolloin häntä esittää Jussi Lampi. Mystisen lumiauramiehen motiiveja tai henkilöllisyyttä ei juuri avata, mutta toisin kuin Duelin rekkamiehellä, hänellä on kuitenkin olemus. Katsojasta riippuu, onko se hyvä vai huono asia, mutta minusta oli ihan hyvä, ettei esikuvaa kopioitu liikaa pitämällä pahis täysin persoonattomana. Hän jopa jalkautuu ulos ajoneuvostaan ja lahtaa porukkaa kuin slasher-murhaaja, joten kyse ei ole pelkästään road moviesta.[/font][/size][/color]
[color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Leffaa on höystetty melko runsaalla huumorilla, mikä ei itseeni oikein kolahtanut ja olisinkin katsonut mielummin vakavalla naamalla [/font][/size][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]tehdyn rattiraivojännärin. Päähenkilön hassut keskustelut kultakalansa kanssa ja hölmöt sivuhahmot laskevat leffan tehoja ihan turhaan. Massiivinen kuorma-auto julman näköi[/font][/size][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]sine auroineen synnyttää kuitenkin mukavan[/font][/size][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] uhkaavaa tunnelmaa syöksyessään esii[/font][/size][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]n[/font][/size][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] pimeydestä kuin petoeläin.[/font][/size][/color]
20.11.2025
FreakyMike
1380 kirjaa, 2 kirja-arviota, 386 viestiä
Jojo Rabbit
Teemalta tuli eilen toisen maailmansodan aikaan sijoittuva elokuva kymmenvuotiaasta saksalaispojasta, joka oli aktiivisesti mukana Hitler Jugend nuorisoliikkeessä ja hänellä oli myös mielikuvituskaverinakin erittäin kliseinen versio Hitleristä. Tarina oli hyvää satiiria natsisaksan viksahtaneesta ilmapiiristä ja siinä on useita niin yliampuvia kohtauksia, että sai kyllä hörähtämään monet kerrat synkästä aiheesta huolimatta.
Elokuvassa vilisi saman kaltaisia fanaattisia natsikarikatyyreja, kuten vaikka se yksi juutalaistenmetsästäjä Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissa ja joidenkin henkilöiden käytös oli viety niin överiksi, että muistuttivat jo brittikomedioiden sketsihahmoja. Olen tykännyt Chaplinin diktaattorileffasta jo ainakin lapsuudestani lähtien ja esimerkiksi myös Mel Brooksin Kevät koittaa Hitlerille on mielenkiintoinen, mutta Jojo Rabbit taitaa kiriä ohi kaikista samaa aihepiiriä käsitelleistä parodioista, joihin olen tähän mennessä törmännyt.
Näin alkukuusta myös Sisu 2 elokuvan ja siinäkin oli mukavaa, kun monista toimintakohtauksista oli tehty niin älyttömän liioiteltuja, että touhu ylittää jo parodiahorisontin. Toivottavasti Sisuista kehittyisi kokonainen toimintaleffatrilogia, mutta itselläni ei ole kyllä mitään ideaa siitä mihin sotaan tai paikkaan Aatamin tarinaa voisi enää jatkaa.
Teemalta tuli eilen toisen maailmansodan aikaan sijoittuva elokuva kymmenvuotiaasta saksalaispojasta, joka oli aktiivisesti mukana Hitler Jugend nuorisoliikkeessä ja hänellä oli myös mielikuvituskaverinakin erittäin kliseinen versio Hitleristä. Tarina oli hyvää satiiria natsisaksan viksahtaneesta ilmapiiristä ja siinä on useita niin yliampuvia kohtauksia, että sai kyllä hörähtämään monet kerrat synkästä aiheesta huolimatta.
Elokuvassa vilisi saman kaltaisia fanaattisia natsikarikatyyreja, kuten vaikka se yksi juutalaistenmetsästäjä Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissa ja joidenkin henkilöiden käytös oli viety niin överiksi, että muistuttivat jo brittikomedioiden sketsihahmoja. Olen tykännyt Chaplinin diktaattorileffasta jo ainakin lapsuudestani lähtien ja esimerkiksi myös Mel Brooksin Kevät koittaa Hitlerille on mielenkiintoinen, mutta Jojo Rabbit taitaa kiriä ohi kaikista samaa aihepiiriä käsitelleistä parodioista, joihin olen tähän mennessä törmännyt.
Näin alkukuusta myös Sisu 2 elokuvan ja siinäkin oli mukavaa, kun monista toimintakohtauksista oli tehty niin älyttömän liioiteltuja, että touhu ylittää jo parodiahorisontin. Toivottavasti Sisuista kehittyisi kokonainen toimintaleffatrilogia, mutta itselläni ei ole kyllä mitään ideaa siitä mihin sotaan tai paikkaan Aatamin tarinaa voisi enää jatkaa.
[b]Jojo Rabbit [/b]
Teemalta tuli eilen toisen maailmansodan aikaan sijoittuva elokuva kymmenvuotiaasta saksalaispojasta, joka oli aktiivisesti mukana Hitler Jugend nuorisoliikkeessä ja hänellä oli myös mielikuvituskaverinakin erittäin kliseinen versio Hitleristä. Tarina oli hyvää satiiria natsisaksan viksahtaneesta ilmapiiristä ja siinä on useita niin yliampuvia kohtauksia, että sai kyllä hörähtämään monet kerrat synkästä aiheesta huolimatta.
Elokuvassa vilisi saman kaltaisia fanaattisia natsikarikatyyreja, kuten vaikka se yksi juutalaistenmetsästäjä Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissa ja joidenkin henkilöiden käytös oli viety niin överiksi, että muistuttivat jo brittikomedioiden sketsihahmoja. Olen tykännyt Chaplinin diktaattorileffasta jo ainakin lapsuudestani lähtien ja esimerkiksi myös Mel Brooksin Kevät koittaa Hitlerille on mielenkiintoinen, mutta Jojo Rabbit taitaa kiriä ohi kaikista samaa aihepiiriä käsitelleistä parodioista, joihin olen tähän mennessä törmännyt.
Näin alkukuusta myös Sisu 2 elokuvan ja siinäkin oli mukavaa, kun monista toimintakohtauksista oli tehty niin älyttömän liioiteltuja, että touhu ylittää jo parodiahorisontin. Toivottavasti Sisuista kehittyisi kokonainen toimintaleffatrilogia, mutta itselläni ei ole kyllä mitään ideaa siitä mihin sotaan tai paikkaan Aatamin tarinaa voisi enää jatkaa.
20.11.2025
Periaatteessa minullekin kelpaisi vielä kolmas Sisu-elokuva, mutta eiköhän Aatamin tarina ollut tässä. Hän löysi kakkosessa ansaitun rauhan, eikä siitä olisi luontevaa jatkaa. Jorma Tommila on lisäksi 65-vuotias, joten kolmas elokuva pitäisi tehdä mielellään aika pian olettaen, että tekijöillä on siihen halua.
Periaatteessa minullekin kelpaisi vielä kolmas Sisu-elokuva, mutta eiköhän Aatamin tarina ollut tässä. Hän löysi kakkosessa ansaitun rauhan, eikä siitä olisi luontevaa jatkaa. Jorma Tommila on lisäksi 65-vuotias, joten kolmas elokuva pitäisi tehdä mielellään aika pian olettaen, että tekijöillä on siihen halua.