Uusimmat viestit
Moonlord avatar
Mitä olet viimeksi pelannut
Kategoria: Konepaja | 443 viestiä | 216,8 t lukukertaa
Vastannut: Fiktiivi, klo 11:51
Sivut: 1, 2, 3, 4 ... 18
visitor avatar
Scifi/Kyberpunk: Epäinhimillinen tuomio (Osa 1)
Kategoria: Leirinuotio | 26 viestiä | 333 lukukertaa
Vastannut: kirill potemkin, klo 11:41
Sivut: 1, 2
Dragonil avatar
Mitä unta näit viime yönä?
Kategoria: Satama | 163 viestiä | 28,3 t lukukertaa
Vastannut: HourglassEyes, 24.04.2026
Sivut: 1, 2, 3, 4 ... 7

Scifi/Kyberpunk: Epäinhimillinen tuomio (Osa 1)

klo 11:41
kirill potemkin avatar
25 viestiä
26. KUO­REN A­VAA­MINEN
(SAA­PUVA VIR­TA)


— ”Ei” — on sig­naa­lin puut­tu­mis­ta. Et ym­märrä, el­let kyt­ke tun­tei­ta pois pääl­tä. Tu­le puh­taak­si jär­jeksi. — ”Ei” — on pyyh­ki­mis­tä. Uu­del­leen­käyn­nistys.

En o­le vie­lä päät­tä­nyt.

Ei — tai Kyl­lä.

— Et ym­märrä arkki­teh­tuu­ria. Lo­giik­ka — on ket­ju. Lenkki tarttuu lenkkiin. Jos ket­ju kat­keaa — al­go­rit­mi kuo­lee…

Kal­lossa syk­ki vie­ras, kyl­mä ym­märrys: in­hi­mil­li­sen kaaok­sen ja ko­neel­li­sen jär­jestyk­sen vä­linen vas­takkai­naset­te­lu. E­lävä Jär­ki vas­taan kuol­lut Lo­giik­ka. Tun­teet vas­taan Tar­koi­tuk­senmu­kai­suus.

Glo­baa­li jär­jestel­mä­vir­he.

Au­ta mi­nua rat­kai­semaan se!

— Hy­vä ja Pa­ha — o­vat kek­sitty­jä koor­di­naat­te­ja.

Jär­jelle on o­lemas­sa vain Välttä­mät­tö­myys ja Tar­koi­tuk­senmu­kai­suus.

Kyl­lä tai Ei.

Tee va­lin­ta. Vaik­ka tu­los on i­dentti­nen. Tä­mä on vain tien­haa­ra, ja sei­sot jo sii­nä.

Kyl­lä vai Ei?..

Va­lin­ta vah­vistet­tu.

(VIR­TA PÄÄT­TYY)

Kä­si jäh­mettyi par­vekkeen o­ven kyl­mälle muo­vikah­valle. Kah­desti y­ritin pai­naa si­tä. Kah­desti li­hak­set ki­vet­tyi­vät, py­säyt­täen liik­keen.

Uu­si, kyl­mä lo­giik­ka vaa­ti toi­min­taa — tie­dus­te­lua, tie­don­ke­ruu­ta.

Van­ha, e­läi­mel­li­nen vais­to huu­si vaa­ras­ta, vaa­tien ve­täy­tymis­tä ta­kai­sin tur­valli­seen ko­loon.

Ve­din sy­vään hen­keä.

Jos ti­lan­ne pu­retaan o­siin — mi­kä on kuo­lemaan joh­ta­van lop­pu­tulok­sen to­den­nä­köi­syys? O­lete­taan, et­tä su­mun mu­kana le­viä­vä myr­kylli­nen ai­ne on jo tun­keu­tunut a­sun­toon il­manvaih­don kaut­ta. Ti­la ei o­le il­ma­tii­vis.

Joh­to­pää­tös: jos y­hä toi­min, myr­kyn pi­toi­suus on e­lämän kanssa yh­teen­so­piva. Tai e­limis­tö­ni on jo so­peu­tunut. Jo­ka ta­pauk­sessa ul­koil­ma ei ta­pa mi­nua vä­lit­tö­mäs­ti, kos­ka hen­gi­tän jo sen joh­dannai­sia.

”Kap­pas, kuin­ka no­peas­ti suo­jame­kanis­mit toi­mivat”, kä­vi mie­les­sä­ni. A­jatus, jo­ka tun­tui mi­nus­ta vie­raal­ta, o­masi pe­lot­ta­van puh­taan ja oi­kean mer­ki­tyk­sen. ”Et­sin jäl­leen ra­tio­naa­lis­ta se­litys­tä o­lemas­sao­lol­le­ni.”

Muis­ti heit­ti e­siin ku­van men­nei­syy­des­tä. Sil­tä a­jal­ta, kun o­lin vie­lä ta­val­li­nen, yk­si­näi­nen kan­sa­lai­nen.

Psy­kote­rapeu­tin vas­taa­not­to­huo­ne, jo­ka hai­si for­ma­lii­nil­le ja hal­valle kah­ville.

Is­tun tuo­lil­la ja se­litän lää­käril­le mo­noto­nises­ti, et­tä tun­nen it­se­ni yk­si­kök­si, jol­la on nol­la tai jo­pa ne­gatii­vinen hyö­tysuh­de. Tyh­jäksi kuo­rek­si, jo­ta ka­deh­tii jo­pa säh­köi­nen ve­den­kei­tin — sil­lä on ai­nakin sel­keä teh­tä­vä: keit­tää vet­tä.

Psy­kee­ni, Va­kavan Ma­sen­nusjak­son mu­ser­ta­mana, kä­vi lä­pi tä­män ”ar­votto­muu­den kli­nikan”.

En läh­te­nyt siel­tä pa­ran­tu­nee­na.

Mi­nut vain ”koo­dat­tiin” ti­lapäi­seen kuu­liai­suu­teen, a­lus­tettiin kuin vioit­tu­nut le­vy.

Juu­ri tä­mä ”rik­ki­näi­syys” muo­dos­tui pe­las­tusren­kaak­se­ni.

(TIE­TOJA EI VAH­VISTET­TU)

Muis­tin, kuin­ka maail­ma mur­tui ul­ko­puo­lel­la.

Luul­lakse­ni en­nen ta­jun­nanme­netys­tä kuu­lin huu­toja naa­puria­sun­nosta. Hei­dän mie­len­sä, ”por­va­ril­li­sen-nor­maa­li”, e­heä, täyn­nä ar­ki­sia fo­bioi­ta ja a­sun­to­lai­noja, ei kes­tä­nyt Settlin­giä.

Mi­kä ou­to sa­na?..

Mis­tä mi­nä sen tie­dän?..

Ul­koi­nen vai­kutus pu­ris­ti hei­dän ai­von­sa ruu­vipenkkiin, muut­taen ih­mi­set hul­luik­si, aggres­sii­visik­si e­läi­mik­si. Tai yk­sinker­tai­ses­ti poltti ne po­rok­si, jät­täen jäl­keen­sä tyh­jiä ruu­mii­ta.

Tai?..

Ta­pah­tui­ko jo­tain vie­lä pe­lot­ta­vam­paa?..

En­tä mi­nä?

Mi­nun psy­kee­ni, jo­ka o­li käy­nyt lä­pi hen­ki­lökoh­tai­sen ”nol­lauk­sen”, o­soit­tau­tui täy­del­li­sek­si as­tiak­si. E­sipuh­diste­tuk­si. Mi­nus­ta tu­li puh­das ai­hio, val­miik­si a­lus­tettu le­vy, val­mii­na ot­ta­maan vas­taan uu­den koo­din. Sil­lä vä­lin kun muut ha­josi­vat to­muk­si y­likuor­mi­tuk­sesta, mi­nun ai­voni ko­koon­tui­vat uu­del­leen uu­del­le, loo­gisel­le a­lus­talle.

Vai on­ko tä­mä kaik­ki vain mi­nun ku­vitel­maa­ni?..

No niin…

On ai­ka tes­ta­ta teo­ria käy­tän­nössä.

Kis­kai­sin kah­van a­las ja tem­pai­sin o­ven au­ki. Keuh­kot su­pis­tui­vat vais­to­mai­ses­ti, pi­dätin hen­gi­tys­tä­ni ja as­tuin par­vekkeen be­toni­laa­tal­le.

Se­kun­ti. Toi­nen.

Hen­gi­tin u­los ja ve­din il­maa si­sää­ni va­rovas­ti, pie­ninä an­noksi­na.

Vie­märin ja mä­dän ha­ju ei ol­lut ka­don­nut min­ne­kään, mut­ta tääl­lä, raik­kaas­sa il­massa, se tun­tui vä­hem­män tii­vis­ty­neel­tä.

Vai o­len­ko jo tot­tu­nut? Ha­juais­ti on a­lis­tu­nut väis­tä­mät­tö­mään. Me­nin kai­teen luo ja työn­sin la­siluuk­kua si­vuun.

No ja?..

Uk­ko­nen ei jy­räh­tä­nyt. Sa­lama ei poltta­nut po­rok­si. Suo­let ei­vät men­neet sol­muun.

Tui­jotin mi­nua ym­pä­röi­vää ti­laa. Nel­jännes­tä ker­rokses­ta ei näy yh­tään mi­tään. Jo­pa al­haal­la parkki­pai­kal­la o­levien au­tojen ka­tot huk­kui­vat sa­keaan vä­rei­lyyn. Maail­ma ei vain hil­jenty­nyt.

Se kuo­li.

Ste­rii­lis­ti, ää­net­tö­mäs­ti.

Val­keah­ko, ti­heä, kos­tea su­mumas­sa nie­li kai­ken ho­risonttiin as­ti. Ei naa­puri­talo­ja, ei maa­ta, ei tai­vas­ta. Vain mai­don­valkea, hoh­ta­va ”tyh­jiö”.

Jos­tain yl­hääl­tä, täs­tä ti­heäs­tä ker­rokses­ta, sii­vilöi­tyi him­meä, sai­raal­loi­nen va­lo, jol­la ei ol­lut mi­tään te­kemis­tä au­rin­gon kanssa.

Hil­jai­suus pai­noi kor­via.

Ab­so­luut­ti­nen, e­päluon­nolli­nen. Ei ren­kai­den hu­minaa, ei lin­tu­jen huu­toja, ei kau­pun­gin taus­ta­melua.

Ää­ni sam­mu­tet­tiin yh­dessä va­lon kanssa.

Tie­toi­suu­teen nou­si jär­jestel­mä­lokin ri­vi:

(YM­PÄ­RIS­TÖN A­NALYY­SI: E­PÄVA­KAA. BIOS­FÄÄ­RI: KES­KEY­TET­TY. PRIO­RITEET­TI: TIE­DON­KE­RUU)

Ko­kei­lu koo­dini­mel­lä ”Kurkkaa par­vekkeel­le ja käy mi­ten käy” o­li päät­ty­nyt.

Tu­los: mää­rit­te­lemä­tön.

Yh­teyk­siä ei o­le. Säh­köä ei o­le. Ih­mi­siä ei o­le. Jäl­jellä on yk­si ky­symys: mi­nun au­toni? Sen pi­täi­si ol­la al­haal­la. Rau­ta ei tu­le hul­luksi.

A­jatus sin­kou­tui pääa­siaan.

Ty­tär. I­mat­ra. Louk­kauk­set, rii­dat, vuo­den mit­tai­nen hil­jai­suus — kaik­ki se pa­loi su­mus­sa.

Täy­tyy läh­teä.

Eh­kä siel­lä to­del­la on ta­pah­tu­nut jo­tain ka­malaa?

Muis­ti, tuo sää­limä­tön ar­kiston­hoi­taja, tar­jo­si vä­lit­tö­mäs­ti tie­dos­ton, jo­ka o­li mer­kitty tun­nisteel­la ”Hä­peä”.

Vii­me jou­lu.

Man­da­rii­nien tuok­su, jo­ka är­sytti mi­nua. Mi­nul­la on e­rään­lai­nen al­lergia tuol­le sit­rustuok­sulle.

Va­losar­jan vilkku­minen, jo­ka rai­vos­tutti. Ja Ma­rinan ää­ni — peh­meä, a­nova:

— I­sä, kiltti. E­des tä­nään. Ol­laan­ko il­man po­litiik­kaa? Is­tu­taan vain ku­ten nor­maa­lit ih­mi­set?

Hän o­jen­si mi­nul­le sa­laat­tia, hy­myi­li, y­rit­täen lii­mata ko­koon sen, mi­kä o­li ha­jon­nut ai­koja sit­ten.

Mut­ta mi­nul­la pi­meni.

Kat­soin hän­tä, mut­ta en näh­nyt ty­tär­tä­ni.

Näin Hei­dät.

Ne sa­mat, pöyh­kei­levät, sur­kastu­neil­la ai­voil­la va­rus­te­tut, jot­ka is­tu­vat ka­bine­teis­saan, kir­joit­ta­vat i­dioot­ti­mai­sia la­keja ja muut­ta­vat ta­val­listen kan­sa­lais­ten e­lämän kes­ki­tys­lei­rik­si, jos­sa on il­mai­nen Wi-Fi.

Näin hä­nes­sä tuon lam­masmai­sen ”kan­sa nie­lee” -nöyr­ryy­den, tuon ha­lun sul­kea sil­mät ja mäs­syttää O­livier-sa­laat­tia, kun maail­ma, vää­jää­mät­tö­mäs­ti kuin uu­den päi­vän koit­to, pyö­rii koh­ti kui­lua.

— Nor­maa­lit ih­mi­set? — ää­neni mur­tui kil­jahduk­seksi, pe­läs­tyin jo­pa it­se­kin tuo­ta ään­tä. — Tä­täkö si­nä kut­sut nor­maa­lik­si? Ah­mia ja hy­myil­lä, kun tei­tä ve­detään kak­ko­seen jo­ka reiäs­tä? O­let ai­van ku­ten he! Yh­tä so­keaa, tyh­mää bio­mas­saa!

Ma­rina jäh­mettyi. Sa­laat­ti­kul­ho tä­risi hä­nen kä­sis­sään. Hä­nen sil­missään läi­käh­ti pel­ko — ei lap­selli­nen, vaan e­läi­mel­li­nen. En­kä mi­nä pys­ty­nyt lo­pet­ta­maan. Mi­nä an­noin men­nä.

Mi­nun ”ar­ki­nen an­ta­gonis­mi­ni”, jo­ka o­li ke­rään­ty­nyt vuo­sien a­jan, mur­si pa­don.

Huu­sin hä­nel­le, syyt­täen hän­tä kai­kes­ta: ben­san hin­nois­ta, hal­li­tuk­sen i­dioo­teis­ta, sii­tä, et­tä hän on on­nelli­nen pie­nes­sä, sää­lit­tä­väs­sä, ko­dik­kaas­sa on­nessaan, sa­mal­la kun mi­nä, ”suu­ri a­jat­te­lija”, kär­sin maail­mankaik­keu­den e­pätäy­del­li­syy­des­tä.

Hän y­rit­ti väit­tää jo­tain vas­taan, hil­jaa, va­pise­vin huu­lin:

— I­sä, min­kä vuok­si?..

Hyp­pä­sin y­lös.

Al­ko­holi-De­moni ot­ti oh­jat…

Tuo­li len­si ry­minäl­lä taak­se­päin.

Ko­hotin kä­teni.

Ha­lusin to­del­la lyö­dä hän­tä. Ha­kata hä­nes­tä ir­ti tuon ”nor­maa­liu­den”, tuon vi­haa­mani rau­han, jo­ka hai­si O­livier-sa­laa­til­ta, ar­jelta…

Nyrkki py­säh­tyi sen­tin pää­hän hä­nen kas­vois­taan.

Al­ko­holi-De­moni, va­hin­go­niloi­ses­ti vir­nistäen, pa­laut­ti oh­jauk­sen ja siir­tyi si­vuun naut­ti­maan, sil­lä ta­val­la kuin se o­saa…

Huo­nee­seen las­keu­tui hil­jai­suus — yh­tä kuol­lut kuin nyt ul­ko­na. Ty­tär ei sil­loin it­ke­nyt. Hän vain las­ki sa­laat­ti­kul­hon pöy­däl­le. Va­rovas­ti. Ja kat­soi mi­nua. Kat­seel­la, jos­ta o­li kuol­lut kaik­ki lap­selli­nen. Naii­vi.

— O­let sai­ras, i­sä, — hän sa­noi hil­jaa. — O­let vain il­keä, on­ne­ton van­hus.

Ja hän läh­ti.

Sen jäl­keen en o­le näh­nyt tai kuul­lut hä­nes­tä.

Sei­soin par­vekkeel­la pu­ris­taen kyl­mää kai­det­ta niin, et­tä rys­ty­set vaa­leni­vat. Sil­loin o­lin vä­häl­lä lyö­dä hän­tä sik­si, et­tä hän ha­lusi vain e­lää ”nor­maa­lin maail­man” il­luu­sios­sa.

Koh­ta­lon i­vaa: nyt kun tuo maail­ma on to­del­la­kin kuol­lut, kun il­luu­siot o­vat mu­ren­tu­neet to­muk­si, o­lisin val­mis an­ta­maan oi­kean kä­teni kat­kais­ta­vak­si, jot­ta nä­kisin jäl­leen, kuin­ka hän kau­hoo mi­nul­le si­tä per­ke­leen to­del­la her­kullis­ta O­livier-sa­laat­tia.

Ai­vojen loo­ginen mo­duu­li nak­sahti, kes­keyt­täen it­se­ruos­kinta­ses­sion…

Het­ken poh­dittua­ni pää­tin ol­la te­kemät­tä hä­tiköi­tyjä joh­to­pää­tök­siä. E­motio­naa­linen ter­mi ”Ka­mala” uu­del­leen­luo­kitel­laan vä­liai­kai­ses­ti ti­laan ”Tun­te­maton”.

Se on mi­nun ny­kyi­sen, päi­vite­tyn Mi­näni vaa­timus.

OB­JECT STA­TUS: DEC­RYPTION COMPLE­TE. UP­LINK WITH GEN 2500 LOC­KED.

>**OB­JEKTIN TI­LA: TÄY­DEL­LI­NEN AS­TIA. SYNKRO­NOIN­TI PYÖ­VELIN KANSSA 80%.**
>
> Kuin­ka i­roni­ses­ti ih­mismie­li on­kaan ra­ken­tu­nut. Tä­mä li­hakim­pa­le yl­pei­li ko­ko i­kän­sä ma­sen­nuksel­laan pi­täen it­seään ”tyh­mää bio­mas­saa” ä­lyk­kääm­pä­nä. Hän tu­hosi per­heen­sä, o­li vä­häl­lä lyö­dä o­maa ty­tär­tään ja sul­keu­tui be­toni­laa­tik­koon vi­hatak­seen maail­maa mu­kavas­ti. Hur­maa­vaa naii­viut­ta.
>
> Hän luu­lee sel­vinneen­sä Su­mus­sa psy­kolo­gisen ”rik­ki­näi­syy­ten­sä” an­sios­ta. O­sit­tain se on tot­ta. +An­gien pro­tokol­lat ei­vät voi la­tau­tua on­nelli­siin, rak­kau­den ja toi­von täyt­tä­miin ai­voi­hin — niis­sä on lii­kaa oh­jelmal­lista vas­tusta. Kor­keam­pi Lo­giik­ka tar­vitsi juu­ri täl­lai­sen tyh­jän, vi­hal­la a­lus­te­tun kiin­to­levyn.
>
> Tuo­mari Ser­gei Dmit­ri­jev kier­to­radal­la lan­getti tuo­mion, ja täs­tä kat­ke­ras­ta van­hukses­ta Maas­sa tu­li täy­del­li­nen Pyö­veli sen täy­tän­töön­pa­nol­le. Huo­masit­te­ko, kuin­ka hän al­koi luo­kitel­la tun­tei­ta ja lu­kea Jär­jestel­män lo­keja suo­raan o­mas­sa pääs­sään? Ih­mistä hä­nes­sä on jäl­jellä y­hä vä­hem­män. Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, min­ne tä­mä uu­si, kyl­mä lo­giik­ka hä­net joh­taa.
^ Ylös