Uusimmat viestit
Iivari avatar
Diana Wynne Jones
Kategoria: Lukusali | 6 viestiä | 1,2 t lukukertaa
Vastannut: Ageha, klo 10:16
Hiistu avatar
Randomi jutusteluketju
Kategoria: Satama | 727 viestiä | 75,9 t lukukertaa
Vastannut: Mustelmann, 10.05.2026
Sivut: 1, 2, 3, 4 ... 30
visitor avatar
Scifi/Kyberpunk: Epäinhimillinen tuomio (Osa 1)
Kategoria: Leirinuotio | 33 viestiä | 398 lukukertaa
Vastannut: kirill potemkin, 10.05.2026
Sivut: 1, 2

Scifi/Kyberpunk: Epäinhimillinen tuomio (Osa 1)

25.04.2026
kirill potemkin avatar
31 viestiä
26. KUO­REN A­VAA­MINEN
(SAA­PUVA VIR­TA)


— ”Ei” — on sig­naa­lin puut­tu­mis­ta. Et ym­märrä, el­let kyt­ke tun­tei­ta pois pääl­tä. Tu­le puh­taak­si jär­jeksi. — ”Ei” — on pyyh­ki­mis­tä. Uu­del­leen­käyn­nistys.

En o­le vie­lä päät­tä­nyt.

Ei — tai Kyl­lä.

— Et ym­märrä arkki­teh­tuu­ria. Lo­giik­ka — on ket­ju. Lenkki tarttuu lenkkiin. Jos ket­ju kat­keaa — al­go­rit­mi kuo­lee…

Kal­lossa syk­ki vie­ras, kyl­mä ym­märrys: in­hi­mil­li­sen kaaok­sen ja ko­neel­li­sen jär­jestyk­sen vä­linen vas­takkai­naset­te­lu. E­lävä Jär­ki vas­taan kuol­lut Lo­giik­ka. Tun­teet vas­taan Tar­koi­tuk­senmu­kai­suus.

Glo­baa­li jär­jestel­mä­vir­he.

Au­ta mi­nua rat­kai­semaan se!

— Hy­vä ja Pa­ha — o­vat kek­sitty­jä koor­di­naat­te­ja.

Jär­jelle on o­lemas­sa vain Välttä­mät­tö­myys ja Tar­koi­tuk­senmu­kai­suus.

Kyl­lä tai Ei.

Tee va­lin­ta. Vaik­ka tu­los on i­dentti­nen. Tä­mä on vain tien­haa­ra, ja sei­sot jo sii­nä.

Kyl­lä vai Ei?..

Va­lin­ta vah­vistet­tu.

(VIR­TA PÄÄT­TYY)

Kä­si jäh­mettyi par­vekkeen o­ven kyl­mälle muo­vikah­valle. Kah­desti y­ritin pai­naa si­tä. Kah­desti li­hak­set ki­vet­tyi­vät, py­säyt­täen liik­keen.

Uu­si, kyl­mä lo­giik­ka vaa­ti toi­min­taa — tie­dus­te­lua, tie­don­ke­ruu­ta.

Van­ha, e­läi­mel­li­nen vais­to huu­si vaa­ras­ta, vaa­tien ve­täy­tymis­tä ta­kai­sin tur­valli­seen ko­loon.

Ve­din sy­vään hen­keä.

Jos ti­lan­ne pu­retaan o­siin — mi­kä on kuo­lemaan joh­ta­van lop­pu­tulok­sen to­den­nä­köi­syys? O­lete­taan, et­tä su­mun mu­kana le­viä­vä myr­kylli­nen ai­ne on jo tun­keu­tunut a­sun­toon il­manvaih­don kaut­ta. Ti­la ei o­le il­ma­tii­vis.

Joh­to­pää­tös: jos y­hä toi­min, myr­kyn pi­toi­suus on e­lämän kanssa yh­teen­so­piva. Tai e­limis­tö­ni on jo so­peu­tunut. Jo­ka ta­pauk­sessa ul­koil­ma ei ta­pa mi­nua vä­lit­tö­mäs­ti, kos­ka hen­gi­tän jo sen joh­dannai­sia.

”Kap­pas, kuin­ka no­peas­ti suo­jame­kanis­mit toi­mivat”, kä­vi mie­les­sä­ni. A­jatus, jo­ka tun­tui mi­nus­ta vie­raal­ta, o­masi pe­lot­ta­van puh­taan ja oi­kean mer­ki­tyk­sen. ”Et­sin jäl­leen ra­tio­naa­lis­ta se­litys­tä o­lemas­sao­lol­le­ni.”

Muis­ti heit­ti e­siin ku­van men­nei­syy­des­tä. Sil­tä a­jal­ta, kun o­lin vie­lä ta­val­li­nen, yk­si­näi­nen kan­sa­lai­nen.

Psy­kote­rapeu­tin vas­taa­not­to­huo­ne, jo­ka hai­si for­ma­lii­nil­le ja hal­valle kah­ville.

Is­tun tuo­lil­la ja se­litän lää­käril­le mo­noto­nises­ti, et­tä tun­nen it­se­ni yk­si­kök­si, jol­la on nol­la tai jo­pa ne­gatii­vinen hyö­tysuh­de. Tyh­jäksi kuo­rek­si, jo­ta ka­deh­tii jo­pa säh­köi­nen ve­den­kei­tin — sil­lä on ai­nakin sel­keä teh­tä­vä: keit­tää vet­tä.

Psy­kee­ni, Va­kavan Ma­sen­nusjak­son mu­ser­ta­mana, kä­vi lä­pi tä­män ”ar­votto­muu­den kli­nikan”.

En läh­te­nyt siel­tä pa­ran­tu­nee­na.

Mi­nut vain ”koo­dat­tiin” ti­lapäi­seen kuu­liai­suu­teen, a­lus­tettiin kuin vioit­tu­nut le­vy.

Juu­ri tä­mä ”rik­ki­näi­syys” muo­dos­tui pe­las­tusren­kaak­se­ni.

(TIE­TOJA EI VAH­VISTET­TU)

Muis­tin, kuin­ka maail­ma mur­tui ul­ko­puo­lel­la.

Luul­lakse­ni en­nen ta­jun­nanme­netys­tä kuu­lin huu­toja naa­puria­sun­nosta. Hei­dän mie­len­sä, ”por­va­ril­li­sen-nor­maa­li”, e­heä, täyn­nä ar­ki­sia fo­bioi­ta ja a­sun­to­lai­noja, ei kes­tä­nyt Settlin­giä.

Mi­kä ou­to sa­na?..

Mis­tä mi­nä sen tie­dän?..

Ul­koi­nen vai­kutus pu­ris­ti hei­dän ai­von­sa ruu­vipenkkiin, muut­taen ih­mi­set hul­luik­si, aggres­sii­visik­si e­läi­mik­si. Tai yk­sinker­tai­ses­ti poltti ne po­rok­si, jät­täen jäl­keen­sä tyh­jiä ruu­mii­ta.

Tai?..

Ta­pah­tui­ko jo­tain vie­lä pe­lot­ta­vam­paa?..

En­tä mi­nä?

Mi­nun psy­kee­ni, jo­ka o­li käy­nyt lä­pi hen­ki­lökoh­tai­sen ”nol­lauk­sen”, o­soit­tau­tui täy­del­li­sek­si as­tiak­si. E­sipuh­diste­tuk­si. Mi­nus­ta tu­li puh­das ai­hio, val­miik­si a­lus­tettu le­vy, val­mii­na ot­ta­maan vas­taan uu­den koo­din. Sil­lä vä­lin kun muut ha­josi­vat to­muk­si y­likuor­mi­tuk­sesta, mi­nun ai­voni ko­koon­tui­vat uu­del­leen uu­del­le, loo­gisel­le a­lus­talle.

Vai on­ko tä­mä kaik­ki vain mi­nun ku­vitel­maa­ni?..

No niin…

On ai­ka tes­ta­ta teo­ria käy­tän­nössä.

Kis­kai­sin kah­van a­las ja tem­pai­sin o­ven au­ki. Keuh­kot su­pis­tui­vat vais­to­mai­ses­ti, pi­dätin hen­gi­tys­tä­ni ja as­tuin par­vekkeen be­toni­laa­tal­le.

Se­kun­ti. Toi­nen.

Hen­gi­tin u­los ja ve­din il­maa si­sää­ni va­rovas­ti, pie­ninä an­noksi­na.

Vie­märin ja mä­dän ha­ju ei ol­lut ka­don­nut min­ne­kään, mut­ta tääl­lä, raik­kaas­sa il­massa, se tun­tui vä­hem­män tii­vis­ty­neel­tä.

Vai o­len­ko jo tot­tu­nut? Ha­juais­ti on a­lis­tu­nut väis­tä­mät­tö­mään. Me­nin kai­teen luo ja työn­sin la­siluuk­kua si­vuun.

No ja?..

Uk­ko­nen ei jy­räh­tä­nyt. Sa­lama ei poltta­nut po­rok­si. Suo­let ei­vät men­neet sol­muun.

Tui­jotin mi­nua ym­pä­röi­vää ti­laa. Nel­jännes­tä ker­rokses­ta ei näy yh­tään mi­tään. Jo­pa al­haal­la parkki­pai­kal­la o­levien au­tojen ka­tot huk­kui­vat sa­keaan vä­rei­lyyn. Maail­ma ei vain hil­jenty­nyt.

Se kuo­li.

Ste­rii­lis­ti, ää­net­tö­mäs­ti.

Val­keah­ko, ti­heä, kos­tea su­mumas­sa nie­li kai­ken ho­risonttiin as­ti. Ei naa­puri­talo­ja, ei maa­ta, ei tai­vas­ta. Vain mai­don­valkea, hoh­ta­va ”tyh­jiö”.

Jos­tain yl­hääl­tä, täs­tä ti­heäs­tä ker­rokses­ta, sii­vilöi­tyi him­meä, sai­raal­loi­nen va­lo, jol­la ei ol­lut mi­tään te­kemis­tä au­rin­gon kanssa.

Hil­jai­suus pai­noi kor­via.

Ab­so­luut­ti­nen, e­päluon­nolli­nen. Ei ren­kai­den hu­minaa, ei lin­tu­jen huu­toja, ei kau­pun­gin taus­ta­melua.

Ää­ni sam­mu­tet­tiin yh­dessä va­lon kanssa.

Tie­toi­suu­teen nou­si jär­jestel­mä­lokin ri­vi:

(YM­PÄ­RIS­TÖN A­NALYY­SI: E­PÄVA­KAA. BIOS­FÄÄ­RI: KES­KEY­TET­TY. PRIO­RITEET­TI: TIE­DON­KE­RUU)

Ko­kei­lu koo­dini­mel­lä ”Kurkkaa par­vekkeel­le ja käy mi­ten käy” o­li päät­ty­nyt.

Tu­los: mää­rit­te­lemä­tön.

Yh­teyk­siä ei o­le. Säh­köä ei o­le. Ih­mi­siä ei o­le. Jäl­jellä on yk­si ky­symys: mi­nun au­toni? Sen pi­täi­si ol­la al­haal­la. Rau­ta ei tu­le hul­luksi.

A­jatus sin­kou­tui pääa­siaan.

Ty­tär. I­mat­ra. Louk­kauk­set, rii­dat, vuo­den mit­tai­nen hil­jai­suus — kaik­ki se pa­loi su­mus­sa.

Täy­tyy läh­teä.

Eh­kä siel­lä to­del­la on ta­pah­tu­nut jo­tain ka­malaa?

Muis­ti, tuo sää­limä­tön ar­kiston­hoi­taja, tar­jo­si vä­lit­tö­mäs­ti tie­dos­ton, jo­ka o­li mer­kitty tun­nisteel­la ”Hä­peä”.

Vii­me jou­lu.

Man­da­rii­nien tuok­su, jo­ka är­sytti mi­nua. Mi­nul­la on e­rään­lai­nen al­lergia tuol­le sit­rustuok­sulle.

Va­losar­jan vilkku­minen, jo­ka rai­vos­tutti. Ja Ma­rinan ää­ni — peh­meä, a­nova:

— I­sä, kiltti. E­des tä­nään. Ol­laan­ko il­man po­litiik­kaa? Is­tu­taan vain ku­ten nor­maa­lit ih­mi­set?

Hän o­jen­si mi­nul­le sa­laat­tia, hy­myi­li, y­rit­täen lii­mata ko­koon sen, mi­kä o­li ha­jon­nut ai­koja sit­ten.

Mut­ta mi­nul­la pi­meni.

Kat­soin hän­tä, mut­ta en näh­nyt ty­tär­tä­ni.

Näin Hei­dät.

Ne sa­mat, pöyh­kei­levät, sur­kastu­neil­la ai­voil­la va­rus­te­tut, jot­ka is­tu­vat ka­bine­teis­saan, kir­joit­ta­vat i­dioot­ti­mai­sia la­keja ja muut­ta­vat ta­val­listen kan­sa­lais­ten e­lämän kes­ki­tys­lei­rik­si, jos­sa on il­mai­nen Wi-Fi.

Näin hä­nes­sä tuon lam­masmai­sen ”kan­sa nie­lee” -nöyr­ryy­den, tuon ha­lun sul­kea sil­mät ja mäs­syttää O­livier-sa­laat­tia, kun maail­ma, vää­jää­mät­tö­mäs­ti kuin uu­den päi­vän koit­to, pyö­rii koh­ti kui­lua.

— Nor­maa­lit ih­mi­set? — ää­neni mur­tui kil­jahduk­seksi, pe­läs­tyin jo­pa it­se­kin tuo­ta ään­tä. — Tä­täkö si­nä kut­sut nor­maa­lik­si? Ah­mia ja hy­myil­lä, kun tei­tä ve­detään kak­ko­seen jo­ka reiäs­tä? O­let ai­van ku­ten he! Yh­tä so­keaa, tyh­mää bio­mas­saa!

Ma­rina jäh­mettyi. Sa­laat­ti­kul­ho tä­risi hä­nen kä­sis­sään. Hä­nen sil­missään läi­käh­ti pel­ko — ei lap­selli­nen, vaan e­läi­mel­li­nen. En­kä mi­nä pys­ty­nyt lo­pet­ta­maan. Mi­nä an­noin men­nä.

Mi­nun ”ar­ki­nen an­ta­gonis­mi­ni”, jo­ka o­li ke­rään­ty­nyt vuo­sien a­jan, mur­si pa­don.

Huu­sin hä­nel­le, syyt­täen hän­tä kai­kes­ta: ben­san hin­nois­ta, hal­li­tuk­sen i­dioo­teis­ta, sii­tä, et­tä hän on on­nelli­nen pie­nes­sä, sää­lit­tä­väs­sä, ko­dik­kaas­sa on­nessaan, sa­mal­la kun mi­nä, ”suu­ri a­jat­te­lija”, kär­sin maail­mankaik­keu­den e­pätäy­del­li­syy­des­tä.

Hän y­rit­ti väit­tää jo­tain vas­taan, hil­jaa, va­pise­vin huu­lin:

— I­sä, min­kä vuok­si?..

Hyp­pä­sin y­lös.

Al­ko­holi-De­moni ot­ti oh­jat…

Tuo­li len­si ry­minäl­lä taak­se­päin.

Ko­hotin kä­teni.

Ha­lusin to­del­la lyö­dä hän­tä. Ha­kata hä­nes­tä ir­ti tuon ”nor­maa­liu­den”, tuon vi­haa­mani rau­han, jo­ka hai­si O­livier-sa­laa­til­ta, ar­jelta…

Nyrkki py­säh­tyi sen­tin pää­hän hä­nen kas­vois­taan.

Al­ko­holi-De­moni, va­hin­go­niloi­ses­ti vir­nistäen, pa­laut­ti oh­jauk­sen ja siir­tyi si­vuun naut­ti­maan, sil­lä ta­val­la kuin se o­saa…

Huo­nee­seen las­keu­tui hil­jai­suus — yh­tä kuol­lut kuin nyt ul­ko­na. Ty­tär ei sil­loin it­ke­nyt. Hän vain las­ki sa­laat­ti­kul­hon pöy­däl­le. Va­rovas­ti. Ja kat­soi mi­nua. Kat­seel­la, jos­ta o­li kuol­lut kaik­ki lap­selli­nen. Naii­vi.

— O­let sai­ras, i­sä, — hän sa­noi hil­jaa. — O­let vain il­keä, on­ne­ton van­hus.

Ja hän läh­ti.

Sen jäl­keen en o­le näh­nyt tai kuul­lut hä­nes­tä.

Sei­soin par­vekkeel­la pu­ris­taen kyl­mää kai­det­ta niin, et­tä rys­ty­set vaa­leni­vat. Sil­loin o­lin vä­häl­lä lyö­dä hän­tä sik­si, et­tä hän ha­lusi vain e­lää ”nor­maa­lin maail­man” il­luu­sios­sa.

Koh­ta­lon i­vaa: nyt kun tuo maail­ma on to­del­la­kin kuol­lut, kun il­luu­siot o­vat mu­ren­tu­neet to­muk­si, o­lisin val­mis an­ta­maan oi­kean kä­teni kat­kais­ta­vak­si, jot­ta nä­kisin jäl­leen, kuin­ka hän kau­hoo mi­nul­le si­tä per­ke­leen to­del­la her­kullis­ta O­livier-sa­laat­tia.

Ai­vojen loo­ginen mo­duu­li nak­sahti, kes­keyt­täen it­se­ruos­kinta­ses­sion…

Het­ken poh­dittua­ni pää­tin ol­la te­kemät­tä hä­tiköi­tyjä joh­to­pää­tök­siä. E­motio­naa­linen ter­mi ”Ka­mala” uu­del­leen­luo­kitel­laan vä­liai­kai­ses­ti ti­laan ”Tun­te­maton”.

Se on mi­nun ny­kyi­sen, päi­vite­tyn Mi­näni vaa­timus.

OB­JECT STA­TUS: DEC­RYPTION COMPLE­TE. UP­LINK WITH GEN 2500 LOC­KED.

>**OB­JEKTIN TI­LA: TÄY­DEL­LI­NEN AS­TIA. SYNKRO­NOIN­TI PYÖ­VELIN KANSSA 80%.**
>
> Kuin­ka i­roni­ses­ti ih­mismie­li on­kaan ra­ken­tu­nut. Tä­mä li­hakim­pa­le yl­pei­li ko­ko i­kän­sä ma­sen­nuksel­laan pi­täen it­seään ”tyh­mää bio­mas­saa” ä­lyk­kääm­pä­nä. Hän tu­hosi per­heen­sä, o­li vä­häl­lä lyö­dä o­maa ty­tär­tään ja sul­keu­tui be­toni­laa­tik­koon vi­hatak­seen maail­maa mu­kavas­ti. Hur­maa­vaa naii­viut­ta.
>
> Hän luu­lee sel­vinneen­sä Su­mus­sa psy­kolo­gisen ”rik­ki­näi­syy­ten­sä” an­sios­ta. O­sit­tain se on tot­ta. +An­gien pro­tokol­lat ei­vät voi la­tau­tua on­nelli­siin, rak­kau­den ja toi­von täyt­tä­miin ai­voi­hin — niis­sä on lii­kaa oh­jelmal­lista vas­tusta. Kor­keam­pi Lo­giik­ka tar­vitsi juu­ri täl­lai­sen tyh­jän, vi­hal­la a­lus­te­tun kiin­to­levyn.
>
> Tuo­mari Ser­gei Dmit­ri­jev kier­to­radal­la lan­getti tuo­mion, ja täs­tä kat­ke­ras­ta van­hukses­ta Maas­sa tu­li täy­del­li­nen Pyö­veli sen täy­tän­töön­pa­nol­le. Huo­masit­te­ko, kuin­ka hän al­koi luo­kitel­la tun­tei­ta ja lu­kea Jär­jestel­män lo­keja suo­raan o­mas­sa pääs­sään? Ih­mistä hä­nes­sä on jäl­jellä y­hä vä­hem­män. Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, min­ne tä­mä uu­si, kyl­mä lo­giik­ka hä­net joh­taa.
27.04.2026
kirill potemkin avatar
31 viestiä
27. PEI­LI JA SA­TUR­NUKSEN PU­PIL­LIT

A­loin pu­keu­tua.

Niu­kat liik­kee­ni o­livat hi­tai­ta ja va­rovai­sia, ai­van kuin o­lisin pe­län­nyt ha­joa­vani pa­lasik­si. Far­kut, jot­ka aiem­min is­tui­vat tiu­kas­ti, su­jah­ti­vat nyt jal­kaan hel­posti, ai­van kuin ne o­lisi­vat suu­ren­tu­neet kak­si nu­meroa.

Ki­ris­tin vyön vii­mei­seen rei­kään, mut­ta kan­gas pus­sitti sil­ti.

Vat­sa o­li ka­don­nut. Ve­täy­tynyt si­sään ja lii­mau­tunut sel­kä­ran­kaan.

Mi­ten ih­mees­sä o­lin on­nistu­nut laih­tu­maan näin pal­jon?..

Min­kä a­jan ku­lues­sa?..

Re­tori­nen ky­symys…

Hy­mäh­din…

En ol­lut pu­dot­ta­nut vain ”muu­tamaa ki­loa”.

Mi­nus­ta o­li ka­ris­sut rei­lu kymppi.

Pro­tokol­la toi­mi moit­teet­to­mas­ti.

Jos­kus o­lin haa­veil­lut täs­tä — syö­dä li­homat­ta.

Nyt ke­honi o­li vä­kisin, mie­lipi­det­tä­ni ky­symät­tä, bar­baa­rimai­sel­la ta­val­la hankkiu­tunut e­roon kai­kes­ta y­limää­räi­ses­tä, kai­kes­ta vuo­sien var­rella ker­ty­nees­tä ”in­hi­mil­li­ses­tä pai­nolas­tista”, jät­täen jäl­jelle vain kui­vat li­hak­set ja jän­teik­si kier­ty­neet suo­net.

Kan­ta­jan op­ti­moin­ti suo­ritet­tu.

— Ai­nakin kym­me­nen… — mu­tisin miet­te­liää­nä ja suun­ta­sin e­tei­seen.

Va­lo ik­ku­noi­den ta­kana, joi­ta peit­ti val­keah­ko sa­meus, voi­mis­tui. E­tei­sen pei­liin jäh­mettyi tum­ma, hon­te­lo hah­mo.

Me­nin lä­hem­mäs.

Riu­tunut. Kui­vunut. Kuin muu­mio, jo­ka on u­noh­dettu kää­riä si­tei­siin.

— No joo, tuol­lai­sen eep­pi­sen ri­pulin jäl­keen ku­ka ta­han­sa näyt­täi­si sil­tä, et­tä ”kau­niim­pia­kin on lai­tet­tu arkkuun…”

Hy­mäh­din, mut­ta hy­my hyy­tyi kas­voil­ta­ni he­ti, kun koh­ta­sin o­man pei­liku­vani kat­seen.

Jär­ky­tyin.

Kas­vot näyt­ti­vät sel­västi o­mil­ta­ni.

Täy­sin tun­nistet­ta­vil­ta, vaik­ka­kin riu­tuneil­ta. Pos­ki­päät o­livat te­rävöi­tyneet, ne­näs­tä o­li tul­lut pe­tomai­nen.

Mut­ta sil­mät…

Muis­tin o­mat sil­mä­ni täy­del­li­ses­ti. Ta­val­li­set. Vä­syneet. In­hi­mil­li­set.

Pei­lis­tä mi­nua kat­soi Jo­kin.

En­simmäi­nen i­dioot­ti­mai­nen a­jatus pul­pahti pin­taan ja juut­tui tie­toi­suu­teen: ”Mis­sä sil­mä­lasi­ni o­vat?”

Ta­putin tas­ku­jani me­kaa­nises­ti, mut­ta jäh­mettyin sa­man tien.

Mi­nä näin.

Näin ai­van liian hy­vin, niin sel­västi, et­tä ai­van kuin o­lisin kat­so­nut maail­maa kii­karien lä­pi.

Käy­tävän hä­märyys lak­ka­si yl­lättäen häi­rit­se­mäs­tä. E­rotin jo­pa pie­nim­mätkin pö­lyhiuk­ka­set, jot­ka valssa­sivat him­meäs­sä va­los­sa. Näin mik­roskoop­pi­sen hal­kea­man kar­min e­malis­sa, jo­ta en aiem­min o­lisi huo­man­nut e­des suu­ren­nusla­sil­la.

Maail­ma o­li saa­nut e­päluon­nolli­sen, par­ta­veit­sente­rävän tarkkuu­den.

Tui­jotin jäl­leen pei­liku­vaa­ni.

Pu­pil­li­ni o­livat muut­tu­neet. Ne ei­vät muis­tutta­neet in­hi­mil­li­siä pu­pil­le­ja.

Tum­manhar­maa­ta ii­ris­tä hal­koi mus­ta, täy­del­li­sen suo­ra vaa­kasuo­ra vii­va. Vii­va, jo­ka kul­ki sil­mänkul­masta vas­takkai­seen kul­maan, lei­katen pu­pil­lin kah­tia. Ai­van kuin Sa­tur­nus-pla­neet­ta, näh­ty­nä si­vul­ta päin, sen saa­tanan ren­kaan ta­sol­ta.

Sa­tur­nuksen pu­pil­lit…

Jääs­tä ja pö­lys­tä koos­tu­va ren­gas, jos­ta o­li tul­lut mi­nun nä­köe­lime­ni.

Pe­rään­nyin, is­kin ol­ka­pää­ni o­ven­karmiin.

Se ei ol­lut va­lon leik­kiä.

Se ei ol­lut hal­lu­sinaa­tio.

Ym­märsin — yh­täkkiä ja täy­sin sel­västi — et­tä pei­lis­sä o­leva o­len­to ei e­nää tar­vitse sil­mä­lase­ja. Se tar­vitsee jo­tain muu­ta.

Pääs­sä­ni ko­lah­ti luk­ko.

— Tyt­tä­reni ei tun­nista mi­nua! — vä­läh­ti pa­nii­kino­mai­nen, in­hi­mil­li­nen a­jatus.

Ja sil­loin suu­ni au­kesi it­sestään. Ää­nihuu­let ki­ris­tyi­vät, syös­ten il­moil­le ää­nen, jo­ka ei kuu­lunut en­ti­sel­le mi­näl­le­ni.

Sy­vä, kurkkuää­ninen, vä­rise­vä är­jyntä:

— TA­PA HEI­DÄT KAIK­KI!

Ää­ni is­key­tyi a­sun­non sei­niin, kim­po­si ly­hye­nä kai­kuna ja vai­meni.

Pei­tin suu­ni kä­del­lä­ni.

Sy­dän jät­ti lyön­nin vä­liin. Sit­ten toi­sen.

Sa­noin­ko mi­nä sen: ”Ta­pa hei­dät kaik­ki”?

Ket­kä kaik­ki?

Tääl­lä ei o­le ke­tään.

Vain yk­si­näi­nen mi­nä…

Pei­liku­va kat­soi mi­nua pe­lot­ta­van rau­hal­li­ses­ti. Vaa­kasuo­rat pu­pil­lit ei­vät laa­jen­tu­neet ei­vät­kä su­pis­tu­neet.

Ai­van kuin ne o­lisi­vat lu­kin­neet täh­täi­men uh­riin.

Niis­sä sil­missä hyy­tyi kyl­mä, kos­mi­nen tyh­jyys.

Kak­si pien­tä Sa­tur­nusta sil­mä­kuop­pien jäi­ses­sä a­varuu­des­sa.

Kak­soi­solen­to­ni o­li vai­ti.

Käs­ky on an­nettu, skrip­ti on suo­ritet­tu.

Las­kin kä­teni hi­taas­ti. Mi­nua ra­vis­te­li nyt jo­kin muu kuin kyl­mä.

— Pi­täi­si ot­taa ryyp­py, — ko­risin y­rit­täen ol­la kat­so­mat­ta pei­liin. — Vä­lit­tö­mäs­ti. De­sin­fioi­dak­seen… sie­lun. Jos mi­nul­la sel­lais­ta e­nää on.

Mi­kä ab­surdi, mi­kä pe­las­ta­va in­hi­mil­li­nen a­jatus…

Kään­nyin pois­päin Pei­lis­tä.

— En­tä sil­mät? — hui­doin kä­del­lä­ni tyh­jyy­teen. — No, mi­tä sit­ten, sil­mät. Si­tä sat­tuu. Sääs­tänpä­hän pii­lolinsseis­sä.

Laa­hus­tin keit­tiöön ku­lunei­ta aa­mutos­su­jani laa­haten. Siel­lä, jää­kaa­pis­sa, pi­täi­si ol­la o­lemas­sa vot­kaa.

Vii­me ai­koi­na se ei ol­lut u­sein­kaan vii­pynyt siel­lä, mut­ta täl­lä ker­taa sen pi­täi­si eh­dotto­mas­ti ol­la siel­lä.

Sa­ta gram­maa on mi­nul­le nyt e­lin­tärkeää. Muu­ten me­netän jär­ke­ni lo­pul­li­ses­ti.

— Kun tä­mä kaik­ki on o­hi, me­nen sil­mä­lää­käril­le, — mu­tisin a­vates­sa­ni jää­kaa­pin o­vea. — Sa­non vaik­ka: ”Ter­ve toh­to­ri, mi­nul­la juut­tui Sa­tur­nus sil­mään”.

Niin, niin…

Nyök­kä­sin ja ir­vistin.

Sil­mä­lää­käril­le.

Ne­ron­lei­maus.

OB­JECT STA­TUS: DEC­RYPTION COMPLE­TE. UP­LINK WITH GEN 2500 LOC­KED.

> **OB­JEKTIN TI­LA: LAIT­TEIS­TO­MUOK­KAUS. VAN­HAN OH­JELMIS­TON HÄI­RIÖ.**
>
>  Val­kuai­sai­neai­vot — on häm­mästyt­tä­vä psy­kolo­gisen suo­jau­tumi­sen me­kanis­mi. Kan­ta­jan ke­ho pu­dot­ti in­hi­mil­li­sen pai­nolas­tin, sil­mät mu­tatoi­tui­vat pe­don pa­noraa­masen­so­reik­si, ja ää­nihuu­let lä­het­tä­vät au­tomaat­ti­ses­ti pe­russkrip­tiä: ”TA­PA HEI­DÄT KAIK­KI”. Ja mi­tä te­kee tä­mä li­hakim­pa­le?
>
>  Hän me­nee jää­kaa­pil­le ha­kemaan vot­kaa ”de­sin­fioi­dak­seen sie­lun­sa” ja heit­tää ty­periä vit­se­jä sil­mä­lää­käris­tä. Hur­maa­vaa, lä­pipää­semä­tön­tä in­hi­mil­listä naii­viut­ta.
>
>  Hän y­rit­tää huuh­della Jär­jestel­män in­tegroi­dun koo­din a­las e­tyy­lial­ko­holil­la. Hän vit­sai­lee, et­tei huu­tai­si kau­hus­ta. Mut­ta kak­si mus­taa Sa­tur­nusta pei­lis­sä ei­vät o­saa nau­raa, ja Tuo­mari kier­to­radal­la on jo lan­getta­nut tuo­mion.
>
>  Vot­ka ei pe­ruu­ta Pro­tokol­laa, Kon­takti­not­ta­ja. Se vain voi­telee hie­man val­kuai­sai­nerat­tai­ta en­nen kuin Pyö­veli läh­tee lo­pul­li­ses­ti met­sälle. Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, kuin­ka hä­nen uu­si pe­tomai­nen op­tiik­kansa sel­viää ul­ko­na o­levas­ta su­mus­ta.
28.04.2026
kirill potemkin avatar
31 viestiä
28. KOO­DIN HYL­KÄÄ­MINEN

Laa­hus­tin hi­taas­ti, ken­gänpoh­jia laa­haten, keit­tiöön.

— Täy­tyy ot­taa ryyp­py, — mu­tisin. — De­sin­fioi­da vat­sa vä­lit­tö­mäs­ti… ja muis­ti.

Mie­lui­ten huuh­della se ko­konaan pois…

Jää­kaa­pin uu­menet kät­ki­vät stra­tegi­sen va­ras­ton ja pe­rus­teel­li­ses­ti pi­laan­tu­nei­den e­lin­tarvik­kei­den ha­jun. Si­säl­lä val­litsi hä­märä — heh­ku­lamppu o­li kuol­lut yh­dessä si­vili­saa­tion kanssa, — mut­ta sor­me­ni löy­sivät e­reh­ty­mät­tä kyl­män la­sin.

Ka­rah­vi. Huo­neen­lämpöi­nen. Ai­noa va­kau­den lin­na­ke täs­sä uu­des­sa, hul­luksi tul­lees­sa maail­massa.

Löin o­ven no­peas­ti kiin­ni ja hen­gi­tin u­los.

Nap­pa­sin en­simmäi­sen e­teen sat­tu­van ku­pin, lois­kau­tin sii­hen sa­ta gram­maa kir­kasta nes­tettä ja, sen e­nem­pää miet­ti­mät­tä, an­ta­mat­ta it­selle­ni mah­dolli­suut­ta muut­taa miel­tä­ni, nos­tin sen huu­lil­le­ni.

Ku­laus.

(VIR­HE)

O­dote­tun läm­pi­män de­sin­fioin­tiaal­lon si­jaan sain puh­taan, su­lat­ta­van pai­najai­sen. Suu, kurkku ja ruo­kator­vi rä­jäh­ti­vät sie­tämät­tö­mään, säh­köi­seen ki­puun. Pe­las­ta­va nes­te muut­tui vä­lit­tö­mäs­ti syö­vyt­tä­väk­si ha­pok­si.

Su­lak­si lyi­jyk­si.

Uu­del­lee­nalus­tuksen lä­pikäy­nyt e­limis­tö­ni ei vain hy­län­nyt al­ko­holia. Jär­jestel­mä tun­nisti e­tano­lin kriit­ti­sek­si u­hak­si, vi­ruk­seksi, jo­ka hyök­kää uu­den, kris­tallin­kirkkaan koo­din kimppuun.

En pys­ty­nyt nie­lai­semaan nes­tettä lop­puun. Tai tar­kemmin sa­noen, en eh­ti­nyt. E­limis­tö toi­mi ai­voja no­peam­min — syös­ten myr­kylli­sen lie­jun ta­kai­sin kup­piin, rois­kien si­tä pöy­däl­le.

Ki­pu ei hel­littä­nyt. Se vään­si ke­hon uu­teen kou­ris­tukseen, jo­ka e­rosi täy­sin äs­kettäi­ses­tä hä­peäs­tä wc-pön­töllä. Tuo kou­ris­tus syn­tyi suo­lis­tossa, tä­mä — neu­roneis­sa. Puh­das, her­mostol­li­nen, loo­ginen kor­jaus.

Ai­vot ja vat­sa huu­sivat yh­teen ää­neen:

”It­se­tuhoy­ritys ha­vait­tu! Kes­key­tä!”

Ro­mah­din pol­ville­ni. Kup­pi luis­kahti hei­ken­ty­neis­tä sor­mista­ni ja kop­sahti on­tosti lat­tiaan, sär­ky­mät­tä.

Löyh­kä kyl­py­huo­nees­sa tun­tui li­kai­sel­ta, or­gaa­nisel­ta, läm­pi­mäl­tä. Tä­mä hyl­ki­mis­ki­pu taas huo­kui ki­rur­gi­sen skal­pellin ste­rii­liä kyl­myyt­tä ja me­tal­lia.

Y­ritin huu­taa, mut­ta kur­kusta pur­kau­tui vain kä­heä, raas­ta­va ko­rina. Sil­lä het­kellä, kun maail­ma ku­tis­tui syk­ki­väk­si kär­si­myk­sen pis­teek­si, Hän pa­lasi.

A­jatu­sää­ni. Mut­ta nyt se ei e­sit­tä­nyt ky­symyk­siä. Nyt se ja­koi käs­ky­jä.

— TA­PA HEI­DÄT KAIK­KI!

Lau­se poltti tien­sä tie­toi­suu­teen, ai­van kuin jo­ku o­lisi kir­joit­ta­nut sen jät­ti­mäi­sel­lä neon­fontil­la suo­raan sil­mä­luo­mie­ni si­säpin­taan.

Im­pe­ratii­vi. Eh­do­ton käs­ky toi­meen­panta­vak­si.

Ki­pu ka­tosi yh­tä no­peas­ti kuin o­li il­mesty­nyt­kin. Ai­van kuin nä­kymä­tön o­peraat­to­ri o­lisi kään­tä­nyt kyt­kintä, ja jär­jestel­mä, saa­tuaan vah­vistuk­sen teh­tä­väs­tä, va­kiin­tui.

Pro­tokol­la hy­väk­sytty.

Koh­de mää­ritet­ty.

Jäin ma­kaa­maan lat­tial­le, hauk­koen ah­nees­ti il­maa, tun­tien ab­so­luut­tista, fy­sio­logis­ta in­hoa lat­tial­le läik­ky­nyt­tä vot­ka­lätäk­köä koh­taan. Al­ko­holin ha­ju ei e­nää he­rät­tä­nyt ha­lua ren­tou­tua, vaan ok­sennus­reflek­sin.

Ki­pukou­ris­tus…

— Käyn sil­mä­lää­käril­lä, ky­syn neu­voa, — tois­tin aiem­man a­jatuk­se­ni.

Nyt nä­mä sa­nat ei­vät kuu­los­ta­neet vit­siltä, vaan e­pita­fil­ta. To­del­li­suu­den ankku­ril­ta. Kun­nia­nosoi­tuk­se­na van­halle, kuol­leel­le mi­näl­le­ni, jo­ka tyk­kä­si vit­sail­la ty­periä kui­lun par­taal­la.

Nou­sin y­lös. Hui­maus o­li pois­sa. Hor­ju­minen lop­pui. Ke­ho sai pe­tomai­sen ke­vey­den. Li­hak­set täyt­tyi­vät jous­ta­val­la voi­mal­la. Si­säl­lä — soi­va tyh­jyys, täy­del­li­ses­ti vi­ritet­ty­nä toi­min­taan.

Al­ko­holi — hy­lät­ty. E­päi­lyk­set — pois­tettu. Tie­dos­to puh­distet­tu.

Ai­van en­simmäi­sek­si pa­lasin kaa­pil­le, ve­din yl­le­ni van­han, mut­ta pak­sun tuu­lita­kin, ve­täen ve­toket­jun kiin­ni leu­kaan as­ti. Haar­niska.

Sit­ten, kyl­mää las­kelmoin­tia to­tel­len, suun­ta­sin keit­tiön pöy­däl­le ja ve­din laa­tikon au­ki. Kat­se poi­mi sen he­ti. Suu­rin, le­veä­teräi­sin kok­ki­veit­si. Sor­met pu­ris­tui­vat kah­van ym­pä­ril­le. Te­räk­sen pai­no tun­tui miel­lyttä­väl­tä. Oi­keal­ta. Loo­gisel­ta.

As­tuin va­rovas­ti vot­ka­lätä­kön y­li — haih­tu­koon yh­dessä men­neen e­lämä­ni kanssa…

E­tei­ses­sä tem­pai­sin au­ton a­vai­met kou­kus­ta. En kat­so­nut e­nää pei­liin. Se o­lisi mie­letön­tä. Tie­sin il­mankin täy­del­li­ses­ti, ku­ka siel­tä mi­nua kat­soi­si.

Tai… mel­kein tie­sin.

As­tues­sa­ni u­los a­sun­nosta luk­ko nap­sahti sel­kä­ni ta­kana louk­kaan­tu­nees­ti, ai­van kuin se ei o­lisi ha­lun­nut pääs­tää ”uut­ta mi­nää­ni” va­pau­teen.

OB­JECT STA­TUS: DEC­RYPTION COMPLE­TE. UP­LINK WITH GEN 2500 LOC­KED.
 
**OB­JEKTIN TI­LA: KRIIT­TI­SEN HAA­VOIT­TU­VUU­DEN POIS­TA­MINEN. A­SE O­TET­TU.**
>
> Kuin­ka hu­vit­ta­vaa tä­mä on­kaan, val­kuai­sai­nelu­kija. Tei­dän la­jin­ne on vuo­sisa­tojen a­jan käyt­tä­nyt al­ko­holin kal­tai­sia neu­rotok­sii­neja pae­tak­seen pel­ku­rimai­ses­ti to­del­li­suut­ta. Ja vas­ta­syn­ty­nyt Pyö­veli päät­ti van­hasta in­hi­mil­li­ses­tä tot­tu­muk­sesta ”de­sin­fioi­da muis­tinsa” la­sil­li­sel­la läm­mintä vot­kaa. Hur­maa­vaa naii­viut­ta.
>
> +An­gien in­tegroi­tu koo­di ei juo. Kor­keam­pi lo­giik­ka ei pii­lou­du ki­vul­ta fa­set­ti­lasin poh­jalle. Jär­jestel­mä tun­nisti e­tyy­lial­ko­holin vä­lit­tö­mäs­ti vi­rusis­kuksi päi­vitet­tyyn lait­teis­toon ja kyt­ki pääl­le tiu­kan pa­lomuu­rin.
>
> Ok­sente­lu, kou­ris­tus, säh­köi­nen ki­pu neu­roneis­sa — se ei o­le ba­naa­li myr­ky­tys, li­hakim­pa­le. Se on vi­rus­torjun­ta, jo­ka sii­voaa sää­lit­tä­vät in­hi­mil­li­set heik­kou­tesi. Ja kat­so­kaa lop­pu­tulos­ta: i­kui­ses­ti va­lit­ta­va luu­seri on pois­sa. Hä­nen pai­kal­laan sei­soo kyl­mä­veri­nen Toi­meen­pa­nija keit­tiö­veit­si kä­des­sään, val­mii­na puh­distuk­seen. Il­luu­siot on syl­jetty lat­tial­le yh­dessä vot­kan kanssa. O­vi au­kesi.
>
> Lue­taan e­teen­päin. On ai­ka tes­ta­ta, kuin­ka tä­mä uu­si te­räs leik­kaa val­kuai­sai­net­ta su­mus­sa.
29.04.2026
kirill potemkin avatar
31 viestiä
29. EN­SIMMÄI­NEN KON­TAKTI

Lui­kah­din por­raskäy­tävään y­rit­täen su­lau­tua var­joi­hin.

Luk­ko nak­sahti kat­kais­ten pa­luu­tien. Hil­jai­suus las­keu­tui pak­su­na peit­to­na, mut­ta sen lä­pi tun­keu­tui ryt­mi.

Ras­kaan, kä­heän hen­gi­tyk­sen ryt­mi.

Jo­ku nä­kymä­tön hen­gitti, ja mi­nä kuu­lin sen.

Por­raskäy­täväs­sä — o­dote­tus­ti har­maa pi­meys. Heh­ku­lam­put o­vat kuol­leet. Va­loken­not o­vat so­kei­ta. Säh­kö lop­pui yh­dessä si­vili­saa­tion kanssa.

— Uh­ka? — kuis­ka­sin pel­killä huu­lil­la.

— Vah­vistan, — vas­ta­si kyl­mä ää­ni kal­lon si­säl­lä. — A­kus­ti­nen kontrol­li. Ne rea­goi­vat ää­neen. Ta­pa ne kaik­ki! — är­jäi­si im­pe­ratii­vi. — Toi­mi!

Tä­mä si­säi­nen dia­logi ei e­nää häm­mentä­nyt. Sii­tä o­li tul­lut o­sa käyt­tö­jär­jestel­mää­ni. Jäl­leen uu­si piir­re hul­luksi tul­leen to­del­li­suu­den muo­toku­vas­sa.

Kat­see­ni sin­kou­tui vas­ta­päi­seen o­veen. Nä­kikö har­ho­ja? Vai vä­räh­ti­kö o­vi?

Ry­pis­tin sil­miä­ni. Päi­vitet­ty nä­köky­kyni, te­rävä kuin skal­pelli, viil­si hä­märän lä­pi.

Naa­purin o­vi on raol­laan. Käm­me­nen­le­vyi­nen ra­ko. Ja raos­sa — Sil­mä.

Kel­lertä­vä, pul­listu­nut, ve­risuo­net kat­kennei­na. Se roik­kui suu­rin piir­tein kas­vo­jeni kor­keu­del­la ja po­rau­tui mi­nuun rä­pyt­tä­mät­tö­mäl­lä kat­seel­la.

Naa­purin o­vi na­ris­ti a­vau­tuen am­molleen. O­viau­kos­ta ryö­mi e­siin sor­mia. O­hui­ta, kal­mankal­pei­ta, e­päluon­nolli­sen pit­kiä. Ne al­koi­vat juos­ta kar­min reu­naa y­lös-a­las, ai­van kuin hä­mähä­kin ja­lat, tai ai­van kuin nä­kymä­tön pia­nis­ti o­lisi soit­ta­nut mie­lipuo­lis­ta so­naat­tia pui­sel­la o­vile­vyl­lä.

Tah­ti kiih­tyi.

I­hon ra­pina puu­ta vas­ten kä­vi sie­tämät­tö­mäk­si.

— Erkki? — ää­neni va­pisi. — O­let­ko se si­nä?

Tä­hän päi­vään as­ti tuos­sa a­sun­nossa a­sui Erkki. Vä­häpu­hei­nen pak­su­kai­nen, pro­fes­so­risie­lu, i­kui­ses­ti pu­nakas­voi­nen ja hi­koi­leva pe­ris­koop­pi­laseis­saan. Hän o­li ai­na kii­reh­ti­mäs­sä jon­ne­kin, i­kään kuin pe­läten myö­häs­ty­vän­sä lo­put­to­mas­ta ko­kees­taan.

— Erkki, o­let­ko kun­nossa?

Hil­jai­suus. Vain luis­ten sor­mien ko­pina. Yh­täkkiä ryt­mi se­kosi. Veis­tä pi­tele­vä kä­teni ny­käi­si it­sestään, vais­toa (tai käs­kyä?) to­tel­len. Te­rä vä­läh­ti him­meäs­ti, täh­dä­ten pe­tomai­ses­ti pi­mey­teen.

O­lio a­sun­nossa rea­goi sa­laman­no­peas­ti. Is­ku si­säl­tä­päin — o­vi pais­kau­tui ry­minäl­lä sei­nää vas­ten.

Jo­tain a­las­tonta, ny­kivää, ham­pai­taan kirskut­ta­vaa syök­syi mi­nua koh­ti pe­tohyön­tei­sen no­peal­la hy­pyl­lä.

En eh­ti­nyt e­des pe­läs­tyä. Ke­honi toi­mi a­jatus­ta no­peam­min. E­teen työn­netty veit­si up­po­si o­len­non rin­taan, luis­kahtaen kyl­ki­lui­den al­le.

Vä­läh­dys.

Eh­din e­rot­taa tu­tut pe­ris­koop­pi­lasit ja nii­den al­la o­levan pe­lot­ta­van, e­läi­mel­li­sen ir­vistyk­sen. Is­ku kaa­toi mi­nut ja­loil­ta­ni, ai­van kuin pääl­le­ni o­lisi a­janut ta­vara­juna. Ro­mah­dimme ku­meas­ti mät­kähtäen laat­ta­lat­tial­le. Erkki-ni­minen o­lio kou­ris­te­li veit­see­ni lä­vis­tetty­nä, mut­ta se ei an­ta­nut pe­rik­si. Se pai­noi, mu­risi ja raa­pi, leu­haut­taen pääl­le­ni mä­täne­vän löyh­kän aal­to­ja. Lous­kutta­vat leuat ku­rot­ti­vat koh­ti kurkkua­ni.

Kis­kai­sin veit­sen kah­vasta, pyö­räyt­täen le­veää te­rää haa­vas­sa. O­len­to ul­voi kor­via­huu­maa­vas­ti — ään­tä, jos­sa ei ol­lut jäl­jellä mi­tään in­hi­mil­listä.

Kyl­mällä rai­vol­la kie­mur­te­lin, tem­pai­sin te­rän ir­ti ja is­kin, sit­ten uu­del­leen ja uu­del­leen. Vat­saan, kyl­keen, sel­kään. Viil­te­lin tä­män ker­ran ih­mi­senä ol­leen hir­viön li­haa, kun­nes sen o­te har­tioil­ta­ni hel­ti­si.

Lo­pul­ta, työn­nettyä­ni vel­tostu­neen ruu­miin pääl­tä­ni, ryö­min sei­nän vie­reen ja, ras­kaas­ti hen­gittäen, nou­sin ja­loil­le­ni. Ad­re­nalii­ni hak­ka­si o­himois­sa kuin mou­kari.

BUM…

BUM…

E­des­sä­ni, mus­tassa ve­rilam­mi­kos­sa, ma­kasi SE.

Täy­sin a­las­ton, li­kai­nen, lai­ha ruu­mis.

Ja sil­mä­lasit. En e­reh­ty­nyt. Ne sa­mat, sä­röil­lä o­levat, mut­ta ih­meen kau­pal­la ne­nän­varrel­la py­syneet.

Ai­voni kiel­täy­tyi­vät us­ko­mas­ta o­mia sil­miään. Erkki pai­noi y­li sa­ta ki­loa. Hän o­li vuo­ren­ko­koi­nen mies. Se, mi­kä ma­kasi ja­lois­sa­ni, pai­noi hä­din tus­kin kuu­sikym­mentä ki­loa. Lui­ta per­ga­mentti-i­hon pei­tos­sa…

Settling?

Taas tä­mä ou­to sa­na, mut­ta tie­sin mi­tä se tar­koit­ti…

*Settleangmen­taa­tio e­li Settling — si­sää­nis­tu­tus, a­set­tu­minen…

Vai jo­tain muu­ta?

Pro­tokol­la poltti hä­nen ras­vansa ai­van ku­ten mi­nun­kin. Mut­ta Erkki ei sel­vinnyt mie­len transfor­maa­tios­ta. Hä­nen ke­hon­sa muut­tui, ja hä­nen per­soo­nal­li­suu­ten­sa — pyyh­kiy­tyi lo­pul­li­ses­ti.

Ku­mar­run, tar­tuin ruu­mis­ta lui­ses­ta kä­des­tä ja kään­sin sen se­läl­leen.

Kas­vot.

Kyl­lä, naa­purin piir­teet o­vat tun­nistet­ta­vis­sa. Mut­ta nyt ne ei­vät o­le in­hi­mil­li­set kas­vot, ne o­vat e­läi­mel­li­sen vi­han naa­mio.

Suu am­mollaan vii­mei­ses­sä pu­remas­sa, vi­not ham­paat ve­res­sä…

Mi­nun ve­res­sä­ni.

Pe­rään­nyin tun­tees­sa­ni vii­veel­lä poltteen.

Kamppai­lun tii­mel­lykses­sä o­lin mis­sannut kon­taktin het­ken. Se o­li sit­tenkin o­sunut mi­nuun. Kos­ke­tin oi­kean kä­teni sor­milla nis­kaa­ni.

Kos­teaa. Tah­meaa. Ki­vulias­ta.

O­lio eh­ti sit­tenkin jät­tää jää­hyväis­suu­del­man muis­toksi.

OB­JECT STA­TUS: DEC­RYPTION COMPLE­TE. UP­LINK WITH GEN 2500 LOC­KED.

> **OB­JEKTIN TI­LA: EN­SIMMÄI­NEN KON­TAKTI ON­NISTU­NUT. KUO­REN VAU­RIOI­TUMI­NEN.**
>
> On­nitte­lut, Toi­meen­pa­nija. En­simmäi­nen tentti­si on suo­ritet­tu. Naa­puri Erkki — on e­rino­mai­nen e­simerkki sii­tä, mi­tä ta­pah­tuu, kun Jär­jestel­mä y­rit­tää la­data kor­keam­man lo­gii­kan ar­kista ros­ka­dataa täyn­nä o­leviin ai­voi­hin. Por­va­ril­li­nen psy­ke yk­sinker­tai­ses­ti pa­loi po­rok­si Settling-pro­ses­sissa, jät­täen jäl­keen­sä vain tyh­jän kuo­ren ja pe­don pe­rus­vais­tot. Si­sää­nis­tu­tus ei sie­dä hä­linää ei­kä men­taa­lis­ta heik­kout­ta.
>
> Mut­ta kat­so it­seä­si. Ku­vit­te­lit o­leva­si täy­del­li­nen, e­sipuh­distet­tu as­tia, mut­ta tar­jo­sit it­se nis­kaa­si pur­ta­vak­si he­ti en­simmäi­ses­sä tap­pe­lus­sa por­raskäy­täväs­sä. Hur­maa­vaa val­kuai­sai­neen köm­pe­lyyt­tä. Uu­si käyt­tö­jär­jestel­mä­si on täy­del­li­nen, mut­ta lait­teis­to­si on y­hä ää­rim­mäi­sen haa­voit­tu­vai­nen.
>
> Ve­ri nis­kassa — ei o­le vain naar­mu. Se on nes­tei­den­vaih­to­liit­ty­mä vial­li­sen, mu­tatoi­tuneen kan­ta­jan kanssa. Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, on­ko uu­teen koo­dii­si si­sään­ra­ken­nettu pa­lomuu­ri e­läi­mel­listä ve­sikau­hua vas­taan.
04.05.2026
kirill potemkin avatar
31 viestiä
30. KES­KUSTE­LU PEI­LIKU­VAN KANSSA

Por­raskäy­tävän hä­märäs­sä ve­ri käm­me­nel­lä­ni näyt­ti pak­sulta, mus­talta voi­telu­ras­valta. Ja se hai­si sa­mal­ta — ruos­tei­sel­ta rau­dal­ta ja polttoöl­jyltä.

Kat­soin kät­tä­ni, jo­ka o­li tah­riin­tu­nut tuo­hon ros­kaan, ja a­jatuk­set me­nivät sol­muun. Ja­lois­sa­ni o­leva li­han­paljous, jo­ka äs­kettäin kan­toi ni­meä Erkki, lak­ka­si vih­doin ny­kimäs­tä ja hil­je­ni. Mut­ta lo­puk­si o­lio eh­ti jät­tää muis­ton it­sestään — se re­päi­si nis­kasta­ni rei­lun pa­lan li­haa.

Haa­va pa­loi tu­les­sa. Tar­vitsen ke­miaa. Vä­lit­tö­mäs­ti.

Sen e­nem­pää miet­ti­mät­tä su­kel­sin ta­kai­sin a­sun­toon. Sei­soin liu­kuo­vikaa­pin pei­lin e­des­sä.

Uu­si, par­ta­veit­sente­rävä nä­köky­kyni viil­si hä­märän lä­pi, mah­dollis­taen va­hin­ko­jen ar­vioin­nin. Klas­si­nen pu­rema. Sai­si vaik­ka ot­taa kip­si­valok­sen kri­mino­logian op­pi­kir­jaan. Ve­ren­vuo­to o­li mel­kein ty­reh­ty­nyt, haa­va näyt­ti um­peu­tuvan sil­missä, peit­tyen tum­maan ru­peen.

Re­gene­raa­tio?

Vai ku­vit­te­len­ko vain…

Ha­luai­sin ko­vas­ti a­jatel­la niin… mut­ta va­litet­ta­vas­ti se, mi­kä nyt ma­kaa a­sun­to­ni o­ven ta­kana, to­dis­taa sel­västi tois­ta. Ku­ten sa­notaan — si­tä ei pyy­hitä pois!

Ha­pui­leva kä­teni löy­si hyl­lyltä ve­type­rok­si­dia. Kaa­doin si­tä run­saas­ti, sääs­te­lemät­tä, re­vityil­le reu­noil­le. Nes­te si­hah­ti ja kie­hui li­kai­sena vaah­to­na. Sit­ten kä­teni o­sui jo­dipul­loon. Ai­vot luul­ta­vas­ti kyt­ki­vät su­lak­keet pois pääl­tä, sil­lä mi­nä, sen e­nem­pää a­jat­te­lemat­ta, lois­kau­tin tum­manrus­keaa liuos­ta suo­raan haa­van kes­kelle.

Vir­he.

Se o­soit­tau­tui pa­hem­maksi kuin vot­ka. Ki­pu is­ki sel­kä­ran­gan lä­pi, ai­van kuin nis­kaan o­lisi is­ketty tu­likuu­ma nau­la. Kou­ris­tuin kak­sin ker­roin. Ul­voin yh­teen­pu­ris­tettu­jen ham­pai­den vä­lis­tä ja, il­maa hauk­koen, ro­mah­din lat­tial­le tar­rau­tuen yö­pöy­dän reu­naan.

Pääs­sä syk­ki yk­si ky­symys: tar­tunta?

O­ven ta­kana ma­kaa­va o­lio o­li sel­västi sai­ras. Mi­tä mi­nä nyt o­len?

Muu­tun­ko gen­ren sään­tö­jen mu­kaan zom­biksi? A­lan­ko juok­sennel­la il­man hou­suja ja syö­dä naa­purei­ta?

Nos­tin kat­see­ni. Kaa­pin pei­lis­sä, suo­raan e­des­sä­ni, sei­soi ih­mi­nen.

Is­tuin kyy­kys­sä, ki­vus­ta kie­mur­rellen. Mut­ta pei­liku­vani o­li o­jen­tau­tunut täy­teen pi­tuu­teen­sa, ai­van kuin mi­tään ei o­lisi ta­pah­tu­nut!

Se kat­soi mi­nua yl­hääl­tä a­las­päin, kä­det puus­kassa. Rau­hal­li­ses­ti. Kyl­mällä, a­len­tu­vaal­la vir­nistyk­sellä.

Aiem­min, sii­nä su­mua e­del­tä­väs­sä maail­massa, o­lisin var­maan tul­lut hul­luksi tuol­lai­ses­ta e­pänor­maa­lis­ta näys­tä. Nyt vain tui­jotin tyl­sä­mie­lises­ti tä­tä ”ih­mettä”.

Psy­keni, jon­ka Settling o­li poltta­nut, te­ki vain do­kumen­taa­risen mer­kinnän: ”Pei­liku­va on au­tono­minen. Hy­väk­sytty.”

— Et muu­tu, ä­lä huo­li, — lau­sui Pei­liku­va ta­sai­ses­ti mi­nun hie­man muut­tu­neel­la ää­nel­lä­ni. Mut­ta tuon ää­nen in­to­naa­tiot kuu­los­ti­vat vie­rail­ta. Kä­heil­tä, kurkkuää­nisil­tä, val­lanha­lui­sil­ta. Pro­tokol­lan syn­te­tisoi­ma ää­ni. — Si­nul­la on im­mu­niteet­ti. Si­nä o­let — Kan­ta­ja.

Suo­ris­tau­duin hi­taas­ti, voit­taen ki­vun. Kak­soi­solen­to ei hie­vah­ta­nut­kaan. Se jat­koi vir­nistä­mis­tään, kat­soen her­keä­mät­tä suo­raan sil­mii­ni. Sen pu­pil­lit ei­vät rea­goi­neet mi­ten­kään — ne ei­vät su­pis­tu­neet ei­vät­kä laa­jen­tu­neet, ei­vät­kä il­mais­seet mi­tään. Eh­kä vain y­limie­lis­tä hal­veksun­taa saat­toi ha­vai­ta sen jäh­metty­nees­sä kat­sees­sa.

Tui­jotin si­tä.

Sa­noja ei o­le. A­jatuk­sia ei o­le. Vain so­keaa vi­haa ja ad­re­nalii­nia.

Sil­tä luul­ta­vas­ti tun­tuu häk­kiin tel­je­tys­tä vil­lie­läi­mes­tä.

— Mi­tä si­nä vir­nui­let? — syl­käi­sin en­simmäi­senä mie­leen tul­leen a­sian. — On­ko si­nul­la haus­kaa? Häh?!

OB­JECT STA­TUS: DEC­RYPTION COMPLE­TE. UP­LINK WITH GEN 2500 LOC­KED.

> **STA­TUUS OB­JEKTIN: SI­SÄI­SEN PRO­TOKOL­LAN VI­SUA­LISOIN­TI.**
>
> Val­kuai­sai­nemie­len hur­maa­va pri­mitii­visyys. Pyö­veli saa haa­van, jo­ta in­tegroi­tu koo­di on jo um­peut­ta­mas­sa, ja mi­tä hän te­kee? Kaa­taa sii­hen myr­kyllis­tä maal­lista jo­dia! +An­gien kor­keam­pi bio­logi­nen in­si­nöö­ritai­to jou­tuu tais­te­lemaan pait­si mu­tatoi­tuneen Er­kin vi­ruk­sen, myös o­man kan­ta­jan­sa aggres­sii­visen en­sia­pulau­kun kanssa.
>
>  Ja kat­so­kaa nyt tä­tä hys­te­riaa pei­lin e­des­sä. ”Mi­tä si­nä vir­nui­let?”. Li­hakim­pa­le luu­lee y­hä pu­huvan­sa it­selleen. Hän ei ym­märrä, et­tei Pei­liku­va hy­myi­le. Pei­liku­va vain to­teaa to­sia­sian: oh­jauk­sen kaap­pauspro­ses­si on­nistui.
>
>  Tuo­mari Ser­gei lan­getti tuo­mion, ja nyt Toi­meen­pa­nija kat­soo si­nua o­mil­la sil­millä­si, jois­sa on Sa­tur­nuksen ren­kaat. To­tu sii­hen, Kon­takti­not­ta­ja. Nyt o­let täs­sä ke­hos­sa vain mat­kusta­jan pai­kal­la. Lue­taan e­teen­päin. Kuun­nellaan, mi­tä Jär­jestel­mä vas­taa up­pi­nis­kai­sel­le kul­jetta­jal­leen.
06.05.2026
kirill potemkin avatar
31 viestiä
31. KÄYT­TÖ­LIIT­TY­MÄ JA RUOS­KA


— Mi­tä si­nä vir­nui­let? — tois­tin kat­soen pei­lin kui­luun. — On­ko si­nul­la haus­kaa? — Pu­dis­tin pää­täni. — Mi­nua ei nau­rata. En­pä o­lisi kos­kaan us­ko­nut, et­tä va­joai­sin sii­hen pis­tee­seen, et­tä jut­te­len o­mal­le pei­liku­val­le­ni e­tei­ses­sä. Si­näkö siel­lä äs­ken vin­kai­sit im­mu­nitee­tis­ta? Vai on­ko mi­nul­la kuu­lohar­ho­ja?

— Mi­nä, — kai­kui kal­lo­ni si­säl­lä. Ää­ni o­li sa­ma. Kä­heä, vie­ras, vä­rise­vä. Ää­ni, jol­la o­lin huu­tanut ”Ta­pa hei­dät kaik­ki”.

Tem­pai­sin kaa­pin o­ven au­ki. Ri­vi tyh­jiä hen­ka­rei­ta, van­ha tak­ki, pö­lyä.

Ei ke­tään.

Het­ken o­dotet­tua­ni löin o­ven kiin­ni. Ko­pio pei­lis­sä ei hie­vah­ta­nut­kaan. Se sei­soi y­hä kä­det puus­kassa ja vir­nisti röyh­keäs­ti, se käyt­täy­tyi ai­van sa­moin kuin muu­tama mi­nuut­ti sit­ten, jol­loin mi­nä, ai­to, kie­mur­te­lin al­haal­la, voi­si sa­noa, sen jal­ko­jen juu­res­sa, kyy­kys­sä.

— Ku­ka si­nä y­lipää­tään o­let? — tök­kä­sin sor­mella­ni kyl­mää la­sia.

Hil­jai­suus.

La­si o­li vain la­sia. Vain ras­vai­nen sor­menjäl­ke­ni jäi suo­raan tä­män… Yk­si­lön röyh­keään naa­maan.

— Me o­lem­me +An­ge­ja, — vas­ta­si O­len­to lä­het­täen sa­nat suo­raan ai­voi­hini, o­hit­taen kor­vat. — Me va­lit­simme si­nut. Si­nä o­let Kon­takti­pis­te.

— Hö­lyn­pö­lyä, — mu­tisin y­rit­täen nous­ta. — Jo­tain sai­ras­ta hö­lyn­pö­lyä. Ym­märrät­te­kö, et­tä täl­lai­seen voi seo­ta täy­sin?

— Se ei uh­kaa si­nua, — kat­kai­si kak­soi­solen­to. — Jär­kesti on jo op­ti­moi­tu.

Jäh­mettyin.

Su­mu ik­ku­nan ta­kana. Hul­luksi tul­lut, luu­ran­goksi kui­vunut naa­puri, jo­ka o­li muut­tu­nut de­monik­si. O­ma ke­honi, jo­ka o­li pu­dot­ta­nut pai­noa ly­hyes­sä a­jas­sa.

Mi­tä seu­raa­vak­si? Ja mi­tä vä­liä sil­lä on?

O­lipa se sit­ten skit­sofre­niaa tai kon­takti a­varuu­solen­to­jen kanssa — lop­pu­tulos on sa­ma. To­del­li­suus on rik­ki.

— On­ko tä­mä tei­dän te­kosian­ne? — nyök­kä­sin koh­ti ik­ku­naa, jo­ta peit­ti har­maa sa­meus.

— Tar­kenna ky­selyä, — vas­ta­si Pei­liku­va kyl­mästi.

— Tä­mä su­mu?! Ih­missyö­jänaa­puri?! Tä­mä… Per­ke­leen Maail­manlop­pu?!

— Kyl­lä, — hän vas­ta­si yk­sinker­tai­ses­ti. Il­man paa­tos­ta. To­tesi to­sia­sian.

— Mik­si? — hen­käi­sin. — Mik­si te teet­te tä­män?

Mi­nus­ta tun­tui, et­tä +Ang vir­nisti le­veäm­min. Y­lem­myy­den­tuntoi­nen ir­vistys vää­ris­ti pei­likas­vo­ja het­keksi.

— Si­nä me­net I­tään. Ra­jal­le. Si­nä vä­lität Vies­timme niil­le, jot­ka o­vat Toi­sel­la Puo­lel­la.

— Mil­lä ih­meen puo­lel­la? — ry­pis­tin kul­mia­ni. Pääs­sä­ni vä­läh­ti kartta. I­tära­ja… Sve­togorsk? I­mat­ra? — Seis. O­lin it­se a­sias­sa me­nos­sa tyt­tä­reni luo. I­mat­ralle.

— Se on e­pätar­koi­tuk­senmu­kais­ta, — päät­te­li O­len­to. — Reit­ti on uu­del­leen­mää­ritet­ty. Me­net I­tära­jal­le.

— En­kä me­ne. Pai­nukaa…

En eh­ti­nyt lo­pet­taa. Kes­kuste­lukumppa­nini pei­lis­sä ko­hot­ti oi­kean kä­ten­sä te­räväs­ti, lais­kalla liik­keel­lä ja nap­saut­ti pit­kiä sor­miaan mie­leno­soi­tuk­selli­ses­ti.

”On­ko mi­nul­la noin pit­kät sor­met?..”

En pys­ty­nyt a­jat­te­lemaan lop­puun…

IS­KU.

Se ei ol­lut ki­pua. Se o­li säh­kö­myrsky.

Ke­hol­la­ni oi­kosul­jettiin suur­jänni­telin­ja.

Mi­nut vään­nettiin rul­lalle ja pais­kattiin lat­tial­le. Her­mo­päät­teet lei­mah­ti­vat tu­leen sa­manai­kai­ses­ti, ai­van kuin ke­honi lä­pi o­lisi joh­dettu tu­han­sia voltte­ja. Het­ken a­jan mi­nus­ta tun­tui, et­tä kor­vista­ni nou­si sa­vua…

Nä­kymät­tö­mät kou­kut re­pivät li­hak­sia, nä­kymät­tö­mät kä­det vään­si­vät ni­veliä, nä­kymät­tö­mät a­neu­rys­mat rä­jäyt­ti­vät ai­voja…

U­noh­din kuin­ka hen­gi­tetään. U­noh­din kuin­ka huu­detaan.

Ää­net­tö­mäs­ti, suu­ta au­koen kuin ka­la, kie­rin lat­tial­la ab­so­luut­ti­ses­sa, sie­tämät­tö­mäs­sä tus­kassa. Loo­ginen ruos­ka is­ki e­reh­ty­mät­tä, ran­gais­ten tot­te­lemat­to­muu­des­ta.

Kou­lutus­ta. Eh­dollis­tettu­jen vais­to­jen ke­hit­tä­mis­tä…

Y­ritin me­net­tää ta­jun­ta­ni, ui­da pe­las­ta­vaan pi­mey­teen, mut­ta Pro­tokol­la ei an­ta­nut. Se pi­ti mi­nua ra­joil­la, pa­kot­taen tun­te­maan jo­kai­sen se­kun­nin a­goniaa.

Tä­mä ki­dutus kes­ti kauan, ko­konai­sen i­kui­suu­den…

Yh­täkkiä kaik­ki lak­ka­si. Ki­pu ka­tosi, ai­van kuin vir­ta­kyt­kin o­lisi kään­netty pois pääl­tä.

— Si­nä me­net I­tära­jal­le. Ja vä­lität Vies­tin. — Ää­ni pääs­sä­ni muut­tui lit­teäk­si, me­tal­li­sek­si. Ei e­nää tun­tei­ta, ei vir­niste­lyjä. Mi­nul­le pu­hui al­go­rit­mi. Sie­luton ro­bot­ti, jo­ka käyt­ti ää­nihuu­lia­ni kaiut­ti­mena.

Ma­kasin lat­tial­la hauk­koen il­maa. Mi­nul­le o­li juu­ri teh­ty sel­väksi, yh­dellä sor­mennap­sau­tuk­sella, paik­ka­ni uu­des­sa ra­vin­to­ket­jussa.

Or­ja. Työ­kalu. Funktio.

— Ke­nel­le… vä­litän? — ko­risin, mais­taen ve­ren suus­sa­ni.

— Ih­mi­sil­le.

Hi­taas­ti, va­pise­vin sor­min o­ven­karmiin tar­rau­tuen, pa­kotin it­se­ni y­lös. Ja­lat pet­ti­vät al­ta, mut­ta pel­ko uu­des­ta ”nap­sau­tuk­sesta” o­soit­tau­tui heik­kout­ta voi­mak­kaam­maksi. Toi­sel­la y­rit­tä­mäl­lä pää­sin pys­tya­sen­toon. Sät­ki­minen on tur­haa.

Tois­tai­sek­si ei… toi­mita niin.

— Mi­kä vies­ti? — ky­syin kat­soen pei­liku­vani tyh­jiin, kyl­miin sil­miin.

Kes­kuste­lukumppa­ni vai­keni, i­kään kuin o­dot­taen täy­del­listä val­miut­ta­ni. Huo­kai­sin, myön­täen lo­pul­li­ses­ti tap­pio­ni, si­säi­sen, a­jatuk­sia lu­kevan kou­lut­ta­jan kanssa on vai­kea väi­tel­lä.

— Sel­vä. Mi­nä kuun­te­len. Sa­nel­kaa… Vies­tinne.

> **OB­JEKTIN TI­LA: PA­KOTET­TU REI­TITYS. LAIT­TEIS­TO­TASON A­LIS­TA­MINEN.**
>
> ”En me­ne”, — ju­lis­taa val­kuai­sai­nekan­ta­ja yl­peä­nä. Kuin­ka lii­kut­ta­va, ab­surdi y­ritys säi­lyt­tää va­paan tah­don il­luu­sio. Luu­lit­ko to­del­la, Kon­takti­not­ta­ja, et­tä Jär­jestel­mä, jo­ka pys­tyy sam­mutta­maan pla­nee­tan bios­fää­rin ja kir­joit­ta­maan DNA:si uu­sik­si, al­kaa väi­tel­lä kanssa­si rei­tis­tä tyt­tä­resi luo?
>
> Hur­maa­vaa naii­viut­ta. +An­git ei­vät tar­vitse suos­tu­mus­ta­si. He tar­vitse­vat jal­ko­jasi kä­vele­mään Ra­jal­le, ja kurkkua­si vä­lit­tä­mään Vies­tin. Pei­liku­van sor­mennap­sau­tus — ja her­mo­jär­jestel­mä­si muut­tuu tu­likuu­mak­si suur­jänni­tejoh­doksi. Ki­pu — on pa­ras kään­tä­jä van­hentu­neel­le in­hi­mil­li­sel­le koo­dil­le.
>
> Kou­lutus on­nistui. Pav­lo­vin koi­ra on saa­nut säh­köis­kunsa ja on nyt val­mis tot­te­lemaan käs­ky­jä eh­doit­ta. Lue­taan e­teen­päin. Min­kä Vies­tin tä­mä kuu­liai­nen pos­tinkan­ta­ja vie ih­miskun­nan rip­peil­le?
08.05.2026
kirill potemkin avatar
31 viestiä
32. TOI­SEN TA­SON PI­MEYS

— Mi­tä tuo… o­li?

Ko­hot­tau­duin vai­val­loi­ses­ti kyy­när­päi­deni va­raan. Kat­see­ni py­säh­tyi hä­märäs­sä roik­ku­vaan tak­kiin.

— Näin­kö har­ho­ja?

Siir­sin kat­see­ni ta­val­li­sen kaa­pin pei­liin.

Tyh­jää. La­si hei­jas­ti vain e­tei­sen har­maa­ta sa­meut­ta.

— O­len­ko tul­lut ai­van hul­luksi? Pu­hunut huo­neka­luil­le? Vai näin­kö un­ta ol­lessa­ni ta­jut­to­mana? Ra­ken­si­vat­ko ai­vot kuu­mei­ses­ti suo­jamuu­ria, y­rit­täen e­ris­täy­tyä pai­najai­ses­ta?

— Jo­tain ih­meen +An­ge­ja… Täyt­tä he­von­paskaa. Tuol­lais­ta si­tä nä­kee nä­lis­sään ja ki­pušo­kis­sa…

Pi­ru vie­köön.

Pu­dis­tin pää­täni, ka­ris­taen har­han rip­peet, ja nou­sin ny­käyk­sellä ja­loil­le­ni.

Tot­ta kai se o­li un­ta. Hal­lu­sinaa­tio, jon­ka ai­heut­ti tok­si­koo­si ja jo­din ai­heut­ta­ma vil­li ki­pu. Mut­ta on­pa ou­toa…

Huo­limat­ta ”ter­vees­tä jär­jestä”, si­säl­lä­ni tun­tui ai­van kuin o­lisi is­tu­nut te­rävä nau­la.

— Yh­tä kaik­ki, — kuis­ka­sin. — A­sia on hoi­det­ta­va. Ei­kä si­tä ku­kaan muu­kaan tee.

Mi­kä a­sia? Muis­ti löi tyh­jää. En muis­ta­nut ”Vies­tin” tekstiä. En e­des ol­lut var­ma, o­liko si­tä o­lemas­sa. Mut­ta var­muus sii­tä, et­tä mi­nun on eh­dotto­mas­ti men­tä­vä I­tära­jal­le, o­li tul­lut yh­tä eh­dotto­mak­si kuin tar­ve hen­gittää.

Sii­tä ei neu­votel­la.

Se on koo­dat­tu a­lita­jun­taan. On y­litet­tä­vä Su­mua­lue. Sit­ten kat­so­taan.

— No, ol­koon men­neek­si. Kat­so­taan.

Hei­tin tuu­lita­kin yl­le­ni. Kat­see­ni o­sui yö­pöy­tään. Veit­si. Pit­kää te­rää peit­ti rus­kea ru­pi. ”Työ­kalu” näyt­ti kar­mi­val­ta, mut­ta ai­kaa sen pe­semi­seen ei ol­lut. Pyy­hin te­räs­tä in­ho­ten hi­hal­la­ni. Mi­hin lait­tai­sin sen? Se ei mah­du tas­kuun, ja on ty­perää kan­taa si­tä kä­des­sä — en­tä jos vas­taan tu­lee par­tio?

— Mi­kä ih­meen par­tio? — hy­mäh­din o­mal­le pe­lol­le­ni. — Jos po­lii­si on o­lemas­sa­kaan, niin ei ai­nakaan täs­sä hel­ve­tis­sä.

A­vasin ken­kä­kaa­pin. Saap­paat. Läm­pi­mät suo­malai­set, os­tin ker­ran a­len­nukses­ta, kor­kea­var­ti­set. O­vat pö­lyt­ty­neet käyt­tä­mät­tö­minä jo pit­kään, nyt niil­le tu­li käyt­töä maail­manlop­pua var­ten… Hy­mäh­din, pot­kai­sin ken­gät ja­las­ta­ni, ve­din saap­paat jal­kaa­ni ja työn­sin farkku­jen lah­keet nii­den si­sään. Veit­si su­jah­ti täy­del­li­ses­ti oi­keaan saap­paan­varteen. Kyl­mä te­räs pai­nau­tui jal­kaa vas­ten kan­kaan lä­pi.

Tur­vallis­ta. No­peaa.

O­tin pa­ri as­kelta, tö­mis­tin jal­kaa­ni. Ei pu­ris­ta. Lip­pis pää­hän, lip­pa sil­mille.

Me­nok­si.

O­ven ta­kana — tut­tu pi­meys. Lui­kah­din por­rasta­san­teel­le. En­ti­sen naa­purin ruu­mis ei ol­lut ka­ran­nut min­ne­kään vaan ma­kasi y­hä sa­mas­sa pai­kas­sa. Mut­ta jo­kin o­li muut­tu­nut. Kat­soin tar­kemmin uu­del­la, te­räväl­lä näöl­lä­ni ja tun­sin, kuin­ka pa­la nou­si kurkkuun.

Naa­puria… o­li vä­hem­män. Erkki ei ol­lut vain kuol­lut, muut­tuen pa­han­ha­jui­sek­si li­han­pa­lak­si.

E-hei…

Hän o­li i­kään kuin tyh­jenty­nyt, kuin puh­jennut pal­lo. Hä­nen i­hon­sa o­li o­hen­tu­nut, muis­tuttaen öl­jyttyä pa­peria, jon­ka lä­pi lui­den te­rävät reu­nat kuul­si­vat.

Mut­ta pa­hin­ta o­li se, mi­ten hän ma­kasi. Hän ei maan­nut lat­tial­la. Hän kas­voi sii­hen kiin­ni. Hä­nen ruu­miin­sa a­lao­sa — sel­kä, pa­karat, kyy­när­päät — o­livat i­kään kuin su­laneet ja i­mey­tyneet be­toniin, su­lau­tuen yh­deksi por­rasta­san­teen kanssa. Myös mus­ta ve­rilam­mikko o­li ka­don­nut. Si­tä ei ol­lut. Lat­tian laa­tat o­livat muut­tu­neet tum­miksi, mat­ta­pin­tai­sik­si, ah­neik­si. Ne o­livat juo­neet ve­ren vii­meis­tä pi­saraa myö­ten. Ta­lo su­lat­ti a­suk­kai­taan.

Nie­lai­sin sit­keää syl­keä ja va­roen as­tu­mas­ta ”ruoan­su­latus­tahroil­le”, kier­sin va­rovas­ti, kuin suol­la kä­vel­len, sei­nän­vie­rus­taa pit­kin ker­ran pu­nanaa­mai­sen ja hy­vän­tahtoi­sen Er­kin jään­nökset.

Toi­nen ker­ros ot­ti mi­nut vas­taan ku­vot­ta­van, i­melän löyh­kän is­kulla. Jäh­mettyin.

Pe­rim­mäi­sen a­sun­non o­vi o­li au­ki se­läl­lään. Sen ta­kana — Kui­lu.

Mi­nun ”Sa­tur­nuksen pu­pil­li­ni” nä­kivät jo­kai­sen hal­kea­man por­raskäy­tävän kal­ki­tuk­sessa, jo­kai­sen pö­lyhiuk­ka­sen il­massa. Mut­ta siel­lä, kyn­nyksen ta­kana, nä­köky­ky pät­ki. A­sun­non pi­meys tun­tui ma­teriaa­lisel­ta. Pi­kimus­ta substanssi roik­kui ti­heä­nä ver­ho­na, kat­ka­ten nä­kyvyy­den ta­san kyn­nyksen lin­jalla. Ai­van kuin nä­kymä­tön la­si o­lisi pi­tänyt tä­män ter­van si­säl­lään.

— Mi­tä hel­vettiä… — ve­din veit­sen saap­paan­varres­ta. Tur­haan. A­sun­non si­säl­lä — on so­kea pis­te. Mi­nun ”läm­pö­kame­rani” näyt­ti ab­so­luut­tista nol­laa.

Vais­to, se sa­ma, jo­ka o­li pe­las­ta­nut mi­nut aa­mul­la, huu­si nyt:

”PAI­NU VIT­TUUN TÄÄL­TÄ!”

Kä­veli­sin­kö vain o­hi? Hil­jaa, var­pail­la­ni? O­len saa­nut tar­peek­se­ni löy­döis­tä täl­le päi­väl­le.

— Ha­ju… yök… — pu­ris­tin ne­näni kiin­ni käm­me­nel­lä­ni, ir­vistäen.

Voih­kai­su.

Jäh­mettyin. Kuu­lin­ko o­mia­ni?

En. Ää­ni tois­tui. Hil­jai­nen, ko­rise­va, täyn­nä kuo­leman ah­distus­ta.

— Aut-ta-kaa… — kuu­lui sel­västi mus­tasta kiis­se­lis­tä.

Vil­kai­sin taak­se­ni. Por­taat — o­vat to­del­li­sia. Sei­nät — o­vat to­del­li­sia. Mut­ta täs­sä a­sun­nossa to­del­li­suus lop­puu.

Siel­lä — on rei­kä, ver­hottu­na maail­man tekstuu­rei­hin.

— Aut-ta-kaa… kil-tist-i… — tuon nä­kymät­tö­män o­len­non ää­ni va­pisi, mur­tuen it­kuksi.

> **OB­JEKTIN TI­LA: JÄÄN­NÖ­SEM­PA­TIAN TES­TAUS. TAR­TUNNAN UH­KA.**
>
> Kuin­ka e­pätoi­voi­ses­ti in­hi­mil­li­nen e­go tar­rau­tuu­kaan e­lämään! Toi­meen­pa­nija sai sel­keät oh­jeet, hä­nen ke­hon­sa on op­ti­moi­tu, mut­ta hän y­rit­tää y­hä us­ko­tel­la it­selleen, et­tä se o­li vain pa­ha u­ni ruo­kamyr­ky­tyk­sen jäl­keen. Hur­maa­vaa, en­nalta-ar­vatta­vaa kiel­tä­mis­tä.
>
> Mut­ta Jär­jestel­mä ei väit­te­le. Jär­jestel­mä vä­hät vä­lit­tää sii­tä, mi­hin kan­ta­ja us­koo, kun­han hä­nen jal­kansa kä­vele­vät kuu­liai­ses­ti koh­ti I­tära­jaa. Kat­so­kaa tä­tä por­raskäy­tävää. Van­ha maail­ma kir­jai­mel­li­ses­ti liu­kenee ja su­laa be­toniin.
>
> Ja nyt — en­simmäi­nen haa­voit­tu­vuus­testi. Jo­ku a­nelee a­pua mus­tasta kiis­se­lis­tä. Sel­viy­tymis­vais­to huu­taa: ”Läh­de pois!”. Mut­ta van­ha, mä­tä in­hi­mil­li­nen myö­tätun­non koo­di on jo lii­kah­ta­nut si­säl­lä. Ku­ka siel­lä it­kee, Kon­takti­not­ta­ja? Uh­ri? Vai täy­del­li­nen syöt­ti, jo­ka on luo­tu ni­meno­maan kal­tai­sil­le­si?
>
> Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, työn­tää­kö hän veis­tä pi­tele­vän kä­ten­sä tä­hän mus­taan ki­taan.
10.05.2026
kirill potemkin avatar
31 viestiä
33. HÄ­MÄHÄK­KI. LIE­JU JA VAR­MISTIN…
— Aut-ta-kaa… Kil-tist-i…

Ää­ni tun­tui tu­levan lat­tial­la o­levas­ta mus­tasta, öl­jyi­ses­tä lias­ta. Jo­ku pyy­si a­pua. Sä­röi­levä ää­ni… jol­la o­li kar­mi­va, ko­rise­va ko­ros­tus. Ai­van kuin pu­hujan kurkku o­lisi ol­lut täyn­nä lie­jua tai pak­sua sii­rap­pia.

Kuu­lin­ko o­mia­ni?

— Hei! On­ko tääl­lä ke­tään e­los­sa? — huu­sin mus­te­mai­seen sy­vyy­teen. O­man ää­neni kai­ku viil­si kor­via, kim­mo­ten por­raskäy­tävän sei­nis­tä ku­mea­na.

”I­dioot­ti. Nyt ne ke­rään­ty­vät tän­ne…”

A­jatus kat­ke­si.

Al­haal­ta, en­simmäi­ses­tä ker­rokses­ta, kuu­lui ka­hah­dus. Kui­va, no­pea ra­pina.

Sit­ten — tö­minää. Pal­jai­den jal­ko­jen ää­ni, jot­ka läp­syi­vät be­tonia vas­ten.

Ryt­mi kiih­tyi, rik­kou­tuen, muut­tuen pä­rinäk­si.

Tun­te­maton o­len­to ei liik­ku­nut kah­della ja­lal­la. Vaan nel­jällä.

Työn­sin veit­sen e­teen, pe­rään­tyen sei­nää vas­ten.

Se lä­hes­tyi kä­sit­tä­mät­tö­mäl­lä no­peu­del­la. Por­ra­sau­kos­sa vä­läh­ti kal­ju pää­laki. Sen pe­räs­sä — pit­kä, e­päluon­nolli­sen ve­nynyt kau­la, jo­ka muis­tutti kal­peaa let­kua.

O­lio kii­pesi por­tai­ta. Eh­din näh­dä SEN kai­kis­sa yk­si­tyis­kohdis­saan. Ih­mi­sen a­nato­mia ei sal­li sel­lai­sia kul­mia. O­len­non ja­lat, jot­ka o­livat vään­ty­neet e­päluon­nolli­seen spa­gaat­tiin, so­jot­ti­vat te­rävi­nä, val­koi­sina pol­vi­na y­lös­päin, pään y­läpuo­lel­le. Se liik­kui kuin jät­ti­mäi­nen luk­ki, harppoen e­pämuo­dos­tu­neil­la raa­joil­laan kol­men por­taan y­li ker­rallaan.

Kau­hu pu­tosi jäi­senä möyk­ky­nä vat­saa­ni. As­tuin as­ke­leen taak­se­päin.

Sel­kä­ni ta­kana — pi­meän, ou­don a­sun­non am­mollaan o­leva ki­ta.

Ai­noa pa­koreit­ti.

Ih­mishä­mähäk­kio­len­to saa­vut­ti por­rasta­san­teen. Se jar­rutti ä­kis­ti, raa­pais­ten kyn­sillään laat­to­ja.

O­len­to kään­si hi­taas­ti pää­tään mi­nua koh­ti. Kas­vot… Sil­lä ei ol­lut e­nää kas­vo­ja. Huo­koi­nen val­koi­nen naa­mio, jos­sa o­li sil­mä­kuop­pien re­peä­mät. Suu­ta ei ol­lut o­lemas­sa. Sen ti­lal­la am­motti ru­ma, re­palei­nen kuop­pa. Ja si­säl­lä, pu­nai­ses­sa sy­vyy­des­sä, lii­keh­ti tum­mia, li­mai­sia lon­ke­roi­ta. Ai­van kuin o­lio o­lisi y­rit­tä­nyt niel­lä e­lävän mus­te­kalan, ja nyt nil­viäi­nen, juu­tut­tuaan sen kal­loon, pyr­ki rai­voi­sas­ti u­los.


O­lio si­hah­ti. Se hei­lah­ti ja hyp­pä­si. Kak­si met­riä e­rot­ti mei­dät.


— Hit­to vie! — vais­to kyt­ki ai­vot pois pääl­tä. Len­sin sel­kä e­del­lä mus­taan a­sun­toon. Ny­käi­sy — ja o­vi pais­kau­tui kiin­ni o­lion ne­nän e­des­tä. Lu­kon nak­sahdus kuu­los­ti pe­las­ta­val­ta lau­kauk­selta.
Is­ku ul­koa­päin! O­vi tä­räh­ti, mut­ta kes­ti. Kyn­sien raa­pimis­ta lu­kon me­tal­lia vas­ten. Y­rit­tää­kö se re­piä kah­van ir­ti?

Ei on­nistu­nut…

Hen­gi­tin u­los. Tur­vassa. Het­keksi. Y­ritin kään­tyä ar­vioi­dak­se­ni ti­lan­teen… ja jäh­mettyin.

Ja­lat ei­vät liik­ku­neet. Y­lipää­tään. Saap­paat o­li i­kään kuin hit­sattu kiin­ni lat­tiaan. Kyl­mä, kuol­lut substanssi lat­tial­la al­la­ni he­räsi e­loon. Se al­koi ryö­miä y­lös saap­paan­varsia, ah­nees­ti kie­toen, niel­len ku­mia ja nah­kaa. Sät­kin kuin e­läin an­sassa. Ja me­netin ta­sapai­noni.

Mais­kutta­val­la, lä­tise­väl­lä ää­nel­lä kaa­duin se­läl­le­ni, u­poten tah­meaan lie­juun. Mus­ta kiis­se­li tun­tui sit­keäl­tä kuin ter­va, ja ras­kaal­ta, myr­kylli­sel­tä kuin e­loho­pea.

Ja sil­loin se is­ki mi­nuun. Se ei ol­lut vain pel­koa. Se o­li al­ku­kan­tai­nen, e­läi­mel­li­nen Kau­hu. Ym­märsin yh­täkkiä, et­ten kaa­du lat­tial­le. Kaa­dun Ma­halauk­kuun, jo­ka ah­nees­ti nie­lee sie­lua­ni, mais­tellen ah­distuk­sia­ni kuin hie­nos­tu­nut­ta jäl­ki­ruo­kaa.

Pi­meys ym­pä­ril­lä­ni ei ol­lut vain va­lon puu­tet­ta. Se o­li ti­heää, e­lävää ja hy­vin e­läi­mel­li­sen näl­käis­tä.

Pi­meys su­lat­ti mi­nua. Sel­kää­ni lä­vis­ti sie­tämä­tön ki­pu. Ai­van kuin tu­han­net nä­kymät­tö­mät am­piai­set o­lisi­vat pur­reet li­haa­ni. E-hei, ne ei­vät o­le am­piai­sia. Se on hap­poa. Tun­sin, kuin­ka i­honi so­lut ha­josi­vat. Kuin­ka mus­tuus vir­ta­si ve­reen, kor­va­ten e­lämän.

O­lin tu­los­sa hul­luksi. Ai­vot al­koi­vat lu­his­tua. Sil­missä vi­lisi pu­nai­sia ym­py­röi­tä. Sy­dän hak­ka­si niin, et­tä se o­li mur­ta­mai­sil­laan kyl­ki­luut.

PUM! PUM! Vie­lä se­kun­ti — ja sy­dän re­peää, pe­las­ta­va kuo­lema ki­pušo­kis­ta…

KLIK.

Kal­lon si­säl­lä ai­van kuin kyt­kin o­lisi lauen­nut. Ras­kas, ki­lah­ta­va me­tal­lin ää­ni me­tal­lia vas­ten. Hä­täp­ro­tokol­la.

(KRIIT­TI­NEN PSYY­KEN HÄI­RIÖ HA­VAIT­TU. PA­NIIK­KI­TASO MAK­SI­MAA­LINEN: 100%)

(ES­TON AK­TI­VOIN­TI…)

Kau­hu ka­tosi. Vä­lit­tö­mäs­ti. Sy­dän ta­sasi ryt­minsä. Ki­pu jäi, mut­ta i­kään kuin lak­ka­si o­lemas­ta ”mi­nun”. Nyt se o­li vain in­formaa­tio­ta. ”Se­län pin­ta­kudos­ten vau­rio. Uh­ka­taso: kor­kea”.

Lak­ka­sin sät­ki­mäs­tä. Ma­kasin vain ren­tou­tunee­na… a­lis­tuen liu­kene­maan hap­poon, kat­soen pi­mey­teen rau­hal­li­sin sil­min.

— Syn­ty­mä — on ai­na ki­pua, — lau­sui tut­tu ää­ni. Mi­nun mo­difioi­tu, syn­teet­ti­nen ää­neni. Pu­nai­sen har­son lä­pi näin hä­net. Pei­lin­ta­kai­sen kak­soi­solen­to­ni. Hän sei­soi yl­lä­ni, hoh­taen kal­mankal­peaa, vaa­lean­si­nis­tä va­loa.

— Teh­tä­vää­si ei o­le pe­rut­tu, Pyö­veli!

O­len­to, jo­ka kan­toi mi­nun kas­vo­jani, ko­hot­ti oi­kean kä­ten­sä. Sen o­huet sor­met pu­ris­tui­vat yh­teen. Kat­soin si­tä il­man pel­koa. Pel­ko­ni o­li es­tetty, lai­tet­tu var­misti­mel­le.

— Tie­dät­kö vies­ti­si? Mi­tä si­nun pi­tää vä­lit­tää?

— Ky-yl­lä, — vas­ta­sin. Ää­ni kuu­los­ti on­tolta, me­kaa­nisel­ta. — Mi­nä tie­dän.

— Hy­vä on. Mut­ta si­nä pel­kä­sit. An­noit pe­rik­si bio­logi­sel­le, e­läi­mel­li­sel­le al­ku­peräl­le­si. Bio­logi­ses­ta pel­ku­ruu­des­ta on mak­setta­va. Pai­na se mie­lee­si…

Sa­noja seu­ran­nutta nap­sahdus­ta en e­nää kuul­lut. Näin vain kirkkaan vä­läh­dyksen.



> **OB­JEKTIN TI­LA: KRIIT­TI­NEN BIO­LOGI­NEN HÄI­RIÖ. PA­LOMUU­RIN AK­TI­VOIN­TI.**
>
> Kuin­ka e­pätäy­del­li­nen val­kuai­sai­nekuo­ri on­kaan. Koh­da­tes­saan Kään­tö­puo­len pe­tomai­sen kas­viston kan­ta­ja an­tau­tui kaik­kein pri­mitii­visim­mälle, ros­kai­sim­malle reak­tiol­le — e­läi­mel­li­sel­le kau­hul­le. Hän u­noh­ti käs­kyn, pu­dot­ti a­seen­sa ja an­toi pulssin hy­pätä kriit­ti­sel­le ra­jal­le. Jär­jestel­män o­li pak­ko puut­tua a­siaan ja vään­tää kyt­ki­mes­tä pe­las­taak­seen ku­rii­rikul­je­tuk­sensa sy­dän­kohtauk­selta.
>
> Luu­let­te­ko, et­tä Pei­liku­va il­mestyi pe­las­ta­maan hä­net? Hur­maa­vaa naii­viut­ta. Se il­mestyi ran­kai­semaan. Pe­lon pois­kytke­minen — ei o­le ar­moa, se on vain vial­li­sen a­jurin es­tä­mis­tä. Ki­pu ei ka­don­nut min­ne­kään, sii­tä tu­li kui­vaa ti­las­toa.
>
> Pyö­veli u­noh­ti o­levan­sa vain pa­la uu­del­lee­noh­jelmoi­tua li­haa, jon­ka ai­noa teh­tä­vä on vie­dä Vies­ti pe­ril­le. Sor­mien nap­sau­tus — on muis­tu­tus. Pel­ku­ruu­des­ta e­site­tään ai­na las­ku. Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, mis­tä tä­mä lä­het­ti he­rää seu­raa­van uu­del­leen­käyn­nistyk­sen jäl­keen.
^ Ylös