40. RAJA (ÄÄNET JA VALINTA)

Matka rajalle kesti paljon kauemmin kuin osasi odottaa se, joka aikoinaan kutsui itseään ihmiseksi, mutta kantoi nyt lempinimeä Kusipää-Kunnonjätkä.
Tai lyhyesti ”KK”.
Uusi kehoni, jonka musta lieju oli rakentanut uusiksi, ei tuntenut väsymystä. Lihakset toimivat kuin männät, nivelten voiteluna oli täydellinen orgaaninen aine. Toimeenpanijan mieli — kylmä, laskelmoiva algoritmi — vaati suoraviivaista liikettä. Vektori ”Itä” paloi tietoisuudessani punaisena viivana, joka poltti tiensä sumun läpi.
Mutta ”Minä” — herännyt matkustaja, teljettynä omaan kallonkoppaansa, — vedin hätäjarrusta. Hidastin askelta. Vasemmalla, paksun Sumuverhon repeämien läpi, hahmottui suunta pohjoiseen. Imatralle. Siellä, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä, asui Marina. Tyttäreni.
Sydän (tai se pumppu, joka nyt kierrätti mustaa substanssia suonissa) kouristui tuskallisesti. Ihan kuin olisin tuntenut hänen läsnäolonsa. En anturina, vaan isänä. Tämä vanhemman veto omaan lapseensa tuntui painovoimaa voimakkaammalta.
Kuvittelin hänen kasvonsa. Pelästyneet, lapsenomaisella ilmeellä, loukkaantuneet, odottamassa isää, joka oli luvannut palata.
— Helvettiin Torni, — korisin kosteaan, mädäntyneeseen, paksulta tuntuvaan ilmaan. — Helvettiin teidän koodinne. Minä menen hakemaan hänet.
Astuin askeleen vasemmalle. Poistuen ”Itä”-vektorilta.
— Toimeenpanija. Poikkeama reitiltä. Palaa vektorille, — Ääni päässäni sanoi tunteettomasti.
— Painu vittuun, — tiuskaisin ja otin toisen askeleen.
ISKU.
Minut kytkettiin jälleen aivan kuin paljaaseen suurjännitekaapeliin. Kipu ei syntynyt kehossa — se räjähti supernovana suoraan pikkuaivoissa. Valkoinen, sokaiseva välähdys, joka poltti neuroneja. Lihakset vetäytyivät hirvittävään kouristukseen, polvet pettivät, ja romahdin likaiseen lumeen, haukkoen ilmaa, joka maistui yhtäkkiä palaneelta sähköjohdolta. Se oli juuri se orjamainen, sähköinen kaulapanta. Jonka kaukosäädin oli jollain sisälläni lymyilevällä.
— Ylös! — Ääni ärjäisi. Mutta nyt sitä ei sanonut vain robotti puoliksi minun metallisella äänelläni. Intonaatio muuttui. Kasvoton metalli katosi.
Nyt päässäni kaikui jostain syystä naisen ääni.
Terävä, vallanhaluinen, hysteerinen ja… tuskallisen samankaltainen kuin ne televisioruudun näyt, jotka olivat viime aikoina piinanneet minua asunnossani. Ääni tuntui kuuluvan sille samalle uutiskanavien nartulle.
— Nouse, kummajainen, ja kulje reittiä!
— Hauska tutustua, olen Kusipää-Kunnonjätkä.
Murisin yrittäen voittaa halvauksen ja ryömiä pohjoiseen. Hiekka narskui hampaissa.
— Minä… menen… tyttäreni luo… Painu… v-v…
— Olet menossa hautaan, idiootti! — tämän tuntemattoman ämmän ääni värisi vihasta. — Imatralla on epävakausvyöhyke! Ymmärrätkö edes, mitä se tarkoittaa? Siellä Sumu on niin tiheää, että se syövyttää uuden nahkasi hapolla minuutissa. Entropia on siellä huipussaan. Et pelasta Marinaa nyt. Sinä vain mätänet tienvarsiojaan, pääsemättä kilometriäkään! Sinun on parasta suostua vapaaehtoisesti ja jatkaa matkaa rajalle.
Kipu vetäytyi yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin, jättäen jälkeensä tylpän, raskaan tykytyksen ohimoille. Jäin seisomaan nelinkontin, sylkien sitkeää, mustaa sylkeä.
— Kuka sinä olet? — korisin. — Mistä sinä ylipäätään ilmestyit päähäni?
— Minä olen — Kontrollimoduuli, — se tiuskaisi, mutta sen äänessä vilahti puhtaan inhimillinen väsymys. — Mutta sinun primitiivisille aivoillesi… Kutsu minua Lanaksi. Niin on helpompi kommunikoida alemman tason kantajan kanssa.
— Entä se… toinen? Ennen sinua?
— Häiriö. Yhteysvirhe. Aavesignaali. Älä kiinnitä huomiota. Sillä ei ole nyt mitään merkitystä.
— Miksi sinä autat minua? — nousin hitaasti, pudistellen polviani. — Olet osa Järjestelmää. Sinun pitäisi haluta muuttaa minut vihannekseksi, kuuliaiseksi lennokiksi.
— Haluan saattaa Protokollan loppuun, — Lana vastasi kylmästi kuin opettaja huonolle oppilaalle. — Ja sitä varten sinun on päästävä Tornille. Siellä on Generaattori ”Fraktaali-0”. Siellä on vastauksia. Sinun täytyy pelastaa kaikki ja käynnistää SATAVUOTINEN SYKLI. Ja vasta sitten, jos olet kuuliainen työkalu, me puhumme tyttäresi pelastamisesta.
Se piti tauon, ja sen sävy muuttui pehmeämmäksi, vihjailevammaksi, leppeämmäksi:
— Usko minua, Kusipää. Minä olen — sinun ainoa mahdollisuutesi nähdä hänet elossa. Järjestelmä tuhoaa kaiken, mikä ei vastaa algoritmia ennen Syklin käynnistämistä. Minä voin johdattaa sinut läpi. Ja nyt — käänny itään. Välittömästi!
Seisoin tienhaarassa. Pohjoinen houkutteli. Pohjoinen kutsui veren äänellä. Mutta takaraivon kipu muistutti: en ollut enää oman kehoni isäntä. Olin taksi, johon oli ahtautunut outoja matkustajia. Ja jonkin syklin käynnistäminen.. miksi tämä narttu päässäni valehtelisi?
Huonommin asiat eivät enää voisi olla…
— Selvä on, narttu, — kuiskasin. — Minä menen Tornille. Mutta jos valehtelit Marinasta… löydän tavan leikata sinut irti päästäni. Vaikka minun pitäisi avata oma kalloni purkinavaajalla.
— Hyväksytty, Pikkukusipää, — se hymähti. — Liikuta jalkojasi, Toimeenpanija. Meillä on pitkä matka.
Palasin reitille.
Kävelemistä riitti pitkään. Vilkuilin taakseni, kompastelin juuriin, joskus pysähdyin vain tunteakseni kylmän ihollani, ymmärtäen, että nämä saattoivat olla ihmisyyteni viimeiset rippeet.
Lopulta Sumumaidon läpi alkoi piirtyä kovia siluetteja. Betonilohkareita. Vartiotorni. Piikkilankaesteitä. Itäraja.
Sumu hälveni täällä kokonaan, aivan kuin jättimäinen näkymätön seinä olisi leikannut sen poikki. Astuin ulos valkoisesta usvasta ja löysin itseni kylmästä, tavallisesta suomalaisesta alkutalven päivästä. Tämä siirtymä oli shokki. Lunta ei ollut vielä satanut, mutta maa oli kova ja kaikuva. Ilma tuoksui havusille, märälle asfaltille ja dieselpolttoaineelle. Se oli elossa. Ja siksi uusi biologiani melkein särki. Olin vieraantunut puhtaudesta.
Edessäni sijaitsi Nuijamaan rajanylityspaikka. Se vaikutti hylätyltä, automatiikan varassa toimivalta. Halogeenivalonheitinten kirkas, silmiä särkevä valo tulvi asfaltille. Ei merkkiäkään Sumusta tai keskeneräisistä hirviöistä. Pienen puisen vartioaseman luona seisoi neljä hahmoa tummanvihreissä univormuissa. Suomalaisia rajavartijoita. He tupakoivat, siirtelivät painoaan jalalta toiselle ja puhalsivat höyryä suustaan. Heillä oli rynnäkkökiväärit hihnoissaan. Aitoja, lämpimiä, muuttumattomia ihmisiä.
— Toimeenpanija. Kohde — perimetrin ylittäminen. Kaikki vastarinta on eliminoitava, — Lanan ääni käski ehdottomasti. Silmieni edessä välähti taktinen käyttöliittymä: punaiset merkit sotilaiden päissä, liikeradat, haavoittuvat pisteet.
— Ei, — vastasin ensimmäistä kertaa ääneen ja lujasti. Laskeutui korviahuumaava sisäinen hiljaisuus. +Angin protokolla kohtasi suoran tottelemattomuuden.
— Selitä tehottomuuden syy, Kantaja, — Lana vaati, ja hänen äänessään helisi jää.
— He ovat viattomia, — karjuin mielessäni. — He eivät ole ”keskeneräisiä”. He ovat vain poikia vartioimassa linjaa. He ovat niitä, joita sinä muka ”suojelet” ”Aamunkoitollasi”. Tai Syklillä. Jos haluat, että tällä vitun ”Syklillä” on mitään järkeä, et voi pakottaa minua tappamaan viattomia heti alkuunsa. Se rikkoo jopa teidän perverssiä logiikkaanne.
Rajavartija huomasi minut. Ei äänen takia, vaan siksi, että erotuin liikkumattomana, mustana hahmona, joka oli lipunut esiin sumuseinästä. Tahra harmaalla tiellä.
— Seis! Kuka siellä? — hän huusi kohottaen kiväärinsä. Muut reagoivat välittömästi. Neljä piippua tuijotti minua rintaan.
— Tappava hyökkäys! Välittömästi! — Lana vingahti, yrittäen kaapata lihasten hallinnan. Käteni sinkoutui kohti saappaassa olevaa veistä, aivan kuin sillä olisi ollut oma tietoisuus. Mutta Minä olin nopeampi. Viime hetkellä, omien jänteideni räsähtäessä, riistin kehoni hallinnan. Nykäisin, suoristauduin ja nostin nopeasti käteni, näyttäen tyhjiä kämmeniä. Avasin suuni huutaakseni: ”Älkää ampuko!”. Mutta sieltä kuului ääni, joka ei kuulunut Toimeenpanijalle, ei Lanalle, eikä Minulle. Sisälläni ikään kuin kytkeytyi päälle vieraan magneettinauhan toisto. Se oli Todistajan Ääni. Jonkun tuntemattoman miehen ääni.
(TUOMARIN VIESTI. VASTUSTAMINEN KIELLETTY)
— Teidän ei tarvitse puuttua tähän! — huusin kurkku suorana. Ääni oli sivistynyt, vaikutti jopa pelästyneeltä, mutta se oli täynnä päättäväisyyttä. Vaihdoin venäjään tietäen, että suomalaiset ymmärtäisivät. — Välittäkää johtajillenne! — Pidin tauon, tuntien kuinka leuka liikkui vastoin tahtoani. Sotilaat jähmettyivät, heidän kasvonsa kalpenivat jännityksestä. — Jos sodat jatkuvat, ja ihmiset eivät luo maailmanhallitusta, sumuvyöhyke laajenee!
Tämä viesti kuulosti villiltä ja… typerältä?..
Seisoin kädet ylhäällä, mustana hirviönä, ja saarnasin poliittisen aktivistin äänellä.
”Kuka vittu sinä olet?!” — karjuin mielessäni tälle tuntemattomalle Tuomarille.
Vastauksena tähän juuri lausumaani hölynpölyyn tuli konekiväärisarja. Suomalaisten hermot pettivät. Valojuovat vinkuivat ohi, mutta yksi luoti hipaisi kylkeäni, repäisten palan lihaa ja nostattaen takanani maasuihkun. Kipu oli terävä, mutta etäinen.
— Rikkomus, Toimeenpanija! Eliminoi uhka! — Lana voivotteli päässäni. — Tuhoa!
Ymmärsin, etten voinut ohittaa rajavartijoita tappamatta heitä. Päässäni generoitiin kristallinkirkkaasti taistelusuunnitelma. Kolme sekuntia. Syöksy, kuperkeikka, kaksi veitseniskua kaulaan, automaattiaseen kaappaus, sarja jäljelle jääneisiin. Kuolema. Mutta KK:n inhimillinen tahto osoittautui vahvemmaksi. Ja ovelammaksi.
Käytin hyväkseni vanhan kehoni tietoa. Sen tavallisen työläisen muistia, joka olin kerran ollut.
Muistin. Kymmenen vuotta sitten. Olin täällä, juuri tässä pisteessä. Keikalla. Vaihdoimme kuivatusjärjestelmää ennen raja-aseman laajennusta. Tuolla, sata metriä oikealle, rotkossa. Vanha putki, joka oli todennäköisesti asennettu tsaarin aikana. Metrin halkaisija. Olimme silloin liian laiskoja kaivamaan sitä ylös — liian vaivalloista, koneet upposivat. Maaperä on täällä pehmeää, soista…
Me vain peitimme sen silloin oksilla ja mullalla, vetäen uuden muoviputken sen viereen.
”Yrittänyttä ei laiteta”, — ajatus välähti.
Syöksyin metsään, oikealle, sivuuttaen Lanan hysteeriset huudot. Juoksin poispäin rajalta, pensaikkoon. Selkäni takana automaattiase alkoi taas nakuttaa. Luodit katkoivat oksia pään yläpuolella. He ampuivat pelotellakseen. He luulivat, että olin vain takaisin juokseva mielipuoli.
— Tehotonta! Sinä kuolet! — Lana hysteerisoi.
— Olen jo kuollut, pidä minua sankarina, +Ang. Nyt tämä — on minun valintani.
Vyöryin rotkoon. Muta lätisi jalkojen alla. Siinä se oli. Kuoppa. Raivasin käsin mädäntyneitä lehtiä, sammalta ja roskia.
Se ei ollut helppoa, mutta mahdollista muunnellulle keholleni.
Putken musta, ruosteinen kita tuijotti minua. Sieltä huokui kosteutta, hometta ja rotanpaskaa.
Sotilaat lähestyivät. Kuulin heidän äänensä, oksien rasahdukset raskaiden saappaiden alla.
— Vittu! Minne hän katosi?
Sukelsin koloon. Kuin myyrä. Kuin kastemato. Jähmettyin, tukkien sisäänkäynnin perässäni lehti- ja oksakasalla. Piti odottaa pimeän tuloa. Viisi tuntia, vähintään.
Makasin jääkylmässä, pahanhajuisessa liejussa. Vesi ulottui leukaani asti. Se haisi ruosteelta, mädältä ja rotanpaskalta. Tavallinen ihminen olisi tällaisissa olosuhteissa saanut hypotermian kahdessakymmenessä minuutissa. Tunnin kuluttua — menettänyt tajuntansa. Kahden kuluttua — kuollut. Mutta minä en ollut enää tavallinen ihminen.
— Ulkolämpötilan fiksaus: +2 astetta. Kuoren kriittinen jäähtyminen, — Lana kommentoi tunteettomasti päässäni. — Käynnistän pakkolämmönsäätelyn protokollan. Resurssien kulutus kohonnut.
Sisälläni ikään kuin kytkettiin uuni päälle. Se ei ollut lieden miellyttävää lämpöä. Se oli aitoa kuumeen poltetta. Musta substanssi, lieju suonissani, jostain syystä juuri niin kuvittelin nykyisen vereni, alkoi väreillä, kiihtyä, tuottaen energiaa. Ihoni paloi, samalla kun jääkylmä vesi yritti jäähdyttää sitä. Muutuin eläväksi vedenkeittimeksi, joka makasi viemäriojassa. Minusta nousi varmasti höyryä, mutta putken pimeydessä kukaan ei nähnyt sitä.
Kylkeä särki. Suomalaisen rajavartijan luoti. Työnsin käteni takin alle, hapuillen haavaa. Sormet upposivat kuumaan, tahmeaan mössöön.
— Pehmeiden kudosten vaurio. Vieraan esineen jäänteitä kehossa. Poisto, — Lana komensi.
Käperryin terävästä kivusta. Omat lihakseni haavan ympärillä alkoivat supistua, eläen omaa elämäänsä. Ne kouristelivat, työntäen lyijysirpaleita ulos. Purin huultani ollakseni karjumatta.
Kilin.
Litistynyt luoti tai sen sirpale putosi haavasta ja kilahti putken ruosteiseen pohjaan. Välittömästi musta lieju syöksyi aukkoon, sinetöiden sen, vetäen lihan reunat yhteen nopeammin kuin yksikään kirurgi. Se oli kuvottavaa. En tuntenut itseäni ihmiseksi, vaan biomassaksi, joka korjaa itse itseään.
Tunnit matelivat loputtomasti.
Ylhäällä äänet vaimenivat. Sotilaat lähtivät, pääteltyään, että yksinäinen mielipuoli oli kadonnut metsään.
Jäin yksin pimeyteen, maan alle. Ämmämäisen tekoälyn ja päässäni hiljentyneen hullun seuraan.
Ajattelin Marinaa. Kuvittelin hänen kasvonsa, etten tulisi hulluksi aistiärsykkeiden puutteesta ja sisältäpäin polttavasta kuumeesta. Tästä putkesta tuli minun koteloni. Ryömin siihen sisään ihmisenä, pakenemassa luoteja. Ja kömmin ulos jonain muuna. Jollain, joka ei pelkää kylmää, kipua ja likaa.
Kun ylhäällä, sisäisen kelloni mukaan, hämärtyi, Lana antoi käskyn:
— Ulkoinen aktiivisuus minimaalinen. On aika. Liikettä, Pikkukusipää.
— Kunpa sinut voisi tunkea nyt tähän putkeen… — sihisin.
Kuvittelinkohan… vai kuulinko vastauksena naurahduksen?..
”..tun nartulla on hauskaa…”
Lähdin ryömimään. Pusersin itseni kapeaan, ruosteiseen käytävään…
Sisällä oli hyvin ahdasta. Vesi ulottui leukaani asti — jääkylmää, pahanhajuista liejua. Onneksi heillä ei ollut koiria.
”ARCHIVES. OPEN. DAWN.” — paloi punaisena silmieni edessä.
”Zaitsev… Aamunkoitto. Perintö. Vartiotorni”, — kuiskasin oman koodini, ”Kusipää-Kunnonjätkän” koodin, josta oli nyt myös tullut osa yhtälöä.
Tunsin itseni alemman tason olennoksi. Ylhäällä, metrin maakerroksen yläpuolella, sijaitsivat betonipylväät ja piikkilanka — inhimillisen idiotismin ja rajojen symboli. Ja minä ryömin alhaalla kuin vitun mato. Mudan läpi. Historian läpi.
Kun kömmin ulos vasta aamuyöstä Venäjän puolella, päivänvaloon, ihollani ei ollut neliösenttiäkään puhdasta kohtaa. Olin peittynyt saven, liejun ja ruosteen kerrokseen. Näytin maasta juuri syntyneeltä homunculukselta.
Olin ylittänyt rajan. Nousin seisomaan, pudistellen itseäni ja sylkien hampaissa narskuvaa hiekkaa.
Edessä levittäytyi Venäjä. Ja neljäkymmentä kilometriä ”Vartiotorni”-tukikohtaan.
[size=4][font="Courier New", Courier, monospace]>**OBJEKTIN TILA: KRIITTINEN PUSKURIN YLIVUOTO. KÄYTTÄJIEN KONFLIKTI.**[/font][/size]
[size=4][font="Courier New", Courier, monospace]>[/font][/size]
[size=4][font="Courier New", Courier, monospace]> Tervetuloa oman mielenne kimppakämppään, Toimeenpanija. Luulitteko ylväästi kantavanne kostoa? Hurmaavaa naiiviutta. Te olette — vain vuokrattu palvelin, jota juuri nyt jakavat keskenään ämmämäinen tekoäly, kiertoradan purkkiin teljetty idealistinen Tuomari ja teidän sisäinen, kauhistunut taviksenne.[/font][/size]
[size=4][font="Courier New", Courier, monospace]>[/font][/size]
[size=4][font="Courier New", Courier, monospace]> Ja mikä on lopputulos? Tuomari pitää mahtipontisia puheita suunne kautta, suomalaiset tarjoavat teille lyijyä, ja te piileskelette lyödyn koiran lailla viemäriputkessa, sulatellen omia luotejanne. Oletteko ylpeä siitä, ettette tappanut rajavartijoita ja ”huijasitte” Järjestelmää?[/font][/size]
[size=4][font="Courier New", Courier, monospace]>[/font][/size]
[font="Courier New", Courier, monospace]> Katsokaa kompassia, lihakimpale. Olette ylittäneet rajan. Olette matkalla Itään. Teitte tismalleen sen, mitä algoritmi teiltä vaati, valitsitte vain siihen kaikkein likaisimman, nöyryyttävimmän ja tuskallisimman tien kaikista mahdollisista. Vapaa tahto — on illuusio, Kusipää-Kunnonjätkä. Olette vain taksi, joka vie Järjestelmää sinne, minne sen pitääkin päästä. Luetaan eteenpäin. Katsotaan, kuka ottaa tämän mutagolemin vastaan Venäjän puolella. [/font]