Uusimmat viestit
visitor avatar
Scifi/Kyberpunk: Epäinhimillinen tuomio (Osa 1)
Kategoria: Leirinuotio | 40 viestiä | 464 lukukertaa
Vastannut: kirill potemkin, 29.05.2026
Sivut: 1, 2
Fiktiivi avatar
Kasaripopin helmet ja timantit
Kategoria: Konserttisali | 63 viestiä | 7,1 t lukukertaa
Vastannut: Fiktiivi, 29.05.2026
Sivut: 1, 2, 3
Radoxeald avatar
Minkä levyn ostit viimeksi?
Kategoria: Konserttisali | 252 viestiä | 133,6 t lukukertaa
Vastannut: Mustelmann, 28.05.2026
Sivut: 1, 2, 3, 4 ... 11

Scifi/Kyberpunk: Epäinhimillinen tuomio (Osa 1)

25.04.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
26. KUO­REN A­VAA­MINEN
(SAA­PUVA VIR­TA)


— ”Ei” — on sig­naa­lin puut­tu­mis­ta. Et ym­märrä, el­let kyt­ke tun­tei­ta pois pääl­tä. Tu­le puh­taak­si jär­jeksi. — ”Ei” — on pyyh­ki­mis­tä. Uu­del­leen­käyn­nistys.

En o­le vie­lä päät­tä­nyt.

Ei — tai Kyl­lä.

— Et ym­märrä arkki­teh­tuu­ria. Lo­giik­ka — on ket­ju. Lenkki tarttuu lenkkiin. Jos ket­ju kat­keaa — al­go­rit­mi kuo­lee…

Kal­lossa syk­ki vie­ras, kyl­mä ym­märrys: in­hi­mil­li­sen kaaok­sen ja ko­neel­li­sen jär­jestyk­sen vä­linen vas­takkai­naset­te­lu. E­lävä Jär­ki vas­taan kuol­lut Lo­giik­ka. Tun­teet vas­taan Tar­koi­tuk­senmu­kai­suus.

Glo­baa­li jär­jestel­mä­vir­he.

Au­ta mi­nua rat­kai­semaan se!

— Hy­vä ja Pa­ha — o­vat kek­sitty­jä koor­di­naat­te­ja.

Jär­jelle on o­lemas­sa vain Välttä­mät­tö­myys ja Tar­koi­tuk­senmu­kai­suus.

Kyl­lä tai Ei.

Tee va­lin­ta. Vaik­ka tu­los on i­dentti­nen. Tä­mä on vain tien­haa­ra, ja sei­sot jo sii­nä.

Kyl­lä vai Ei?..

Va­lin­ta vah­vistet­tu.

(VIR­TA PÄÄT­TYY)

Kä­si jäh­mettyi par­vekkeen o­ven kyl­mälle muo­vikah­valle. Kah­desti y­ritin pai­naa si­tä. Kah­desti li­hak­set ki­vet­tyi­vät, py­säyt­täen liik­keen.

Uu­si, kyl­mä lo­giik­ka vaa­ti toi­min­taa — tie­dus­te­lua, tie­don­ke­ruu­ta.

Van­ha, e­läi­mel­li­nen vais­to huu­si vaa­ras­ta, vaa­tien ve­täy­tymis­tä ta­kai­sin tur­valli­seen ko­loon.

Ve­din sy­vään hen­keä.

Jos ti­lan­ne pu­retaan o­siin — mi­kä on kuo­lemaan joh­ta­van lop­pu­tulok­sen to­den­nä­köi­syys? O­lete­taan, et­tä su­mun mu­kana le­viä­vä myr­kylli­nen ai­ne on jo tun­keu­tunut a­sun­toon il­manvaih­don kaut­ta. Ti­la ei o­le il­ma­tii­vis.

Joh­to­pää­tös: jos y­hä toi­min, myr­kyn pi­toi­suus on e­lämän kanssa yh­teen­so­piva. Tai e­limis­tö­ni on jo so­peu­tunut. Jo­ka ta­pauk­sessa ul­koil­ma ei ta­pa mi­nua vä­lit­tö­mäs­ti, kos­ka hen­gi­tän jo sen joh­dannai­sia.

”Kap­pas, kuin­ka no­peas­ti suo­jame­kanis­mit toi­mivat”, kä­vi mie­les­sä­ni. A­jatus, jo­ka tun­tui mi­nus­ta vie­raal­ta, o­masi pe­lot­ta­van puh­taan ja oi­kean mer­ki­tyk­sen. ”Et­sin jäl­leen ra­tio­naa­lis­ta se­litys­tä o­lemas­sao­lol­le­ni.”

Muis­ti heit­ti e­siin ku­van men­nei­syy­des­tä. Sil­tä a­jal­ta, kun o­lin vie­lä ta­val­li­nen, yk­si­näi­nen kan­sa­lai­nen.

Psy­kote­rapeu­tin vas­taa­not­to­huo­ne, jo­ka hai­si for­ma­lii­nil­le ja hal­valle kah­ville.

Is­tun tuo­lil­la ja se­litän lää­käril­le mo­noto­nises­ti, et­tä tun­nen it­se­ni yk­si­kök­si, jol­la on nol­la tai jo­pa ne­gatii­vinen hyö­tysuh­de. Tyh­jäksi kuo­rek­si, jo­ta ka­deh­tii jo­pa säh­köi­nen ve­den­kei­tin — sil­lä on ai­nakin sel­keä teh­tä­vä: keit­tää vet­tä.

Psy­kee­ni, Va­kavan Ma­sen­nusjak­son mu­ser­ta­mana, kä­vi lä­pi tä­män ”ar­votto­muu­den kli­nikan”.

En läh­te­nyt siel­tä pa­ran­tu­nee­na.

Mi­nut vain ”koo­dat­tiin” ti­lapäi­seen kuu­liai­suu­teen, a­lus­tettiin kuin vioit­tu­nut le­vy.

Juu­ri tä­mä ”rik­ki­näi­syys” muo­dos­tui pe­las­tusren­kaak­se­ni.

(TIE­TOJA EI VAH­VISTET­TU)

Muis­tin, kuin­ka maail­ma mur­tui ul­ko­puo­lel­la.

Luul­lakse­ni en­nen ta­jun­nanme­netys­tä kuu­lin huu­toja naa­puria­sun­nosta. Hei­dän mie­len­sä, ”por­va­ril­li­sen-nor­maa­li”, e­heä, täyn­nä ar­ki­sia fo­bioi­ta ja a­sun­to­lai­noja, ei kes­tä­nyt Settlin­giä.

Mi­kä ou­to sa­na?..

Mis­tä mi­nä sen tie­dän?..

Ul­koi­nen vai­kutus pu­ris­ti hei­dän ai­von­sa ruu­vipenkkiin, muut­taen ih­mi­set hul­luik­si, aggres­sii­visik­si e­läi­mik­si. Tai yk­sinker­tai­ses­ti poltti ne po­rok­si, jät­täen jäl­keen­sä tyh­jiä ruu­mii­ta.

Tai?..

Ta­pah­tui­ko jo­tain vie­lä pe­lot­ta­vam­paa?..

En­tä mi­nä?

Mi­nun psy­kee­ni, jo­ka o­li käy­nyt lä­pi hen­ki­lökoh­tai­sen ”nol­lauk­sen”, o­soit­tau­tui täy­del­li­sek­si as­tiak­si. E­sipuh­diste­tuk­si. Mi­nus­ta tu­li puh­das ai­hio, val­miik­si a­lus­tettu le­vy, val­mii­na ot­ta­maan vas­taan uu­den koo­din. Sil­lä vä­lin kun muut ha­josi­vat to­muk­si y­likuor­mi­tuk­sesta, mi­nun ai­voni ko­koon­tui­vat uu­del­leen uu­del­le, loo­gisel­le a­lus­talle.

Vai on­ko tä­mä kaik­ki vain mi­nun ku­vitel­maa­ni?..

No niin…

On ai­ka tes­ta­ta teo­ria käy­tän­nössä.

Kis­kai­sin kah­van a­las ja tem­pai­sin o­ven au­ki. Keuh­kot su­pis­tui­vat vais­to­mai­ses­ti, pi­dätin hen­gi­tys­tä­ni ja as­tuin par­vekkeen be­toni­laa­tal­le.

Se­kun­ti. Toi­nen.

Hen­gi­tin u­los ja ve­din il­maa si­sää­ni va­rovas­ti, pie­ninä an­noksi­na.

Vie­märin ja mä­dän ha­ju ei ol­lut ka­don­nut min­ne­kään, mut­ta tääl­lä, raik­kaas­sa il­massa, se tun­tui vä­hem­män tii­vis­ty­neel­tä.

Vai o­len­ko jo tot­tu­nut? Ha­juais­ti on a­lis­tu­nut väis­tä­mät­tö­mään. Me­nin kai­teen luo ja työn­sin la­siluuk­kua si­vuun.

No ja?..

Uk­ko­nen ei jy­räh­tä­nyt. Sa­lama ei poltta­nut po­rok­si. Suo­let ei­vät men­neet sol­muun.

Tui­jotin mi­nua ym­pä­röi­vää ti­laa. Nel­jännes­tä ker­rokses­ta ei näy yh­tään mi­tään. Jo­pa al­haal­la parkki­pai­kal­la o­levien au­tojen ka­tot huk­kui­vat sa­keaan vä­rei­lyyn. Maail­ma ei vain hil­jenty­nyt.

Se kuo­li.

Ste­rii­lis­ti, ää­net­tö­mäs­ti.

Val­keah­ko, ti­heä, kos­tea su­mumas­sa nie­li kai­ken ho­risonttiin as­ti. Ei naa­puri­talo­ja, ei maa­ta, ei tai­vas­ta. Vain mai­don­valkea, hoh­ta­va ”tyh­jiö”.

Jos­tain yl­hääl­tä, täs­tä ti­heäs­tä ker­rokses­ta, sii­vilöi­tyi him­meä, sai­raal­loi­nen va­lo, jol­la ei ol­lut mi­tään te­kemis­tä au­rin­gon kanssa.

Hil­jai­suus pai­noi kor­via.

Ab­so­luut­ti­nen, e­päluon­nolli­nen. Ei ren­kai­den hu­minaa, ei lin­tu­jen huu­toja, ei kau­pun­gin taus­ta­melua.

Ää­ni sam­mu­tet­tiin yh­dessä va­lon kanssa.

Tie­toi­suu­teen nou­si jär­jestel­mä­lokin ri­vi:

(YM­PÄ­RIS­TÖN A­NALYY­SI: E­PÄVA­KAA. BIOS­FÄÄ­RI: KES­KEY­TET­TY. PRIO­RITEET­TI: TIE­DON­KE­RUU)

Ko­kei­lu koo­dini­mel­lä ”Kurkkaa par­vekkeel­le ja käy mi­ten käy” o­li päät­ty­nyt.

Tu­los: mää­rit­te­lemä­tön.

Yh­teyk­siä ei o­le. Säh­köä ei o­le. Ih­mi­siä ei o­le. Jäl­jellä on yk­si ky­symys: mi­nun au­toni? Sen pi­täi­si ol­la al­haal­la. Rau­ta ei tu­le hul­luksi.

A­jatus sin­kou­tui pääa­siaan.

Ty­tär. I­mat­ra. Louk­kauk­set, rii­dat, vuo­den mit­tai­nen hil­jai­suus — kaik­ki se pa­loi su­mus­sa.

Täy­tyy läh­teä.

Eh­kä siel­lä to­del­la on ta­pah­tu­nut jo­tain ka­malaa?

Muis­ti, tuo sää­limä­tön ar­kiston­hoi­taja, tar­jo­si vä­lit­tö­mäs­ti tie­dos­ton, jo­ka o­li mer­kitty tun­nisteel­la ”Hä­peä”.

Vii­me jou­lu.

Man­da­rii­nien tuok­su, jo­ka är­sytti mi­nua. Mi­nul­la on e­rään­lai­nen al­lergia tuol­le sit­rustuok­sulle.

Va­losar­jan vilkku­minen, jo­ka rai­vos­tutti. Ja Ma­rinan ää­ni — peh­meä, a­nova:

— I­sä, kiltti. E­des tä­nään. Ol­laan­ko il­man po­litiik­kaa? Is­tu­taan vain ku­ten nor­maa­lit ih­mi­set?

Hän o­jen­si mi­nul­le sa­laat­tia, hy­myi­li, y­rit­täen lii­mata ko­koon sen, mi­kä o­li ha­jon­nut ai­koja sit­ten.

Mut­ta mi­nul­la pi­meni.

Kat­soin hän­tä, mut­ta en näh­nyt ty­tär­tä­ni.

Näin Hei­dät.

Ne sa­mat, pöyh­kei­levät, sur­kastu­neil­la ai­voil­la va­rus­te­tut, jot­ka is­tu­vat ka­bine­teis­saan, kir­joit­ta­vat i­dioot­ti­mai­sia la­keja ja muut­ta­vat ta­val­listen kan­sa­lais­ten e­lämän kes­ki­tys­lei­rik­si, jos­sa on il­mai­nen Wi-Fi.

Näin hä­nes­sä tuon lam­masmai­sen ”kan­sa nie­lee” -nöyr­ryy­den, tuon ha­lun sul­kea sil­mät ja mäs­syttää O­livier-sa­laat­tia, kun maail­ma, vää­jää­mät­tö­mäs­ti kuin uu­den päi­vän koit­to, pyö­rii koh­ti kui­lua.

— Nor­maa­lit ih­mi­set? — ää­neni mur­tui kil­jahduk­seksi, pe­läs­tyin jo­pa it­se­kin tuo­ta ään­tä. — Tä­täkö si­nä kut­sut nor­maa­lik­si? Ah­mia ja hy­myil­lä, kun tei­tä ve­detään kak­ko­seen jo­ka reiäs­tä? O­let ai­van ku­ten he! Yh­tä so­keaa, tyh­mää bio­mas­saa!

Ma­rina jäh­mettyi. Sa­laat­ti­kul­ho tä­risi hä­nen kä­sis­sään. Hä­nen sil­missään läi­käh­ti pel­ko — ei lap­selli­nen, vaan e­läi­mel­li­nen. En­kä mi­nä pys­ty­nyt lo­pet­ta­maan. Mi­nä an­noin men­nä.

Mi­nun ”ar­ki­nen an­ta­gonis­mi­ni”, jo­ka o­li ke­rään­ty­nyt vuo­sien a­jan, mur­si pa­don.

Huu­sin hä­nel­le, syyt­täen hän­tä kai­kes­ta: ben­san hin­nois­ta, hal­li­tuk­sen i­dioo­teis­ta, sii­tä, et­tä hän on on­nelli­nen pie­nes­sä, sää­lit­tä­väs­sä, ko­dik­kaas­sa on­nessaan, sa­mal­la kun mi­nä, ”suu­ri a­jat­te­lija”, kär­sin maail­mankaik­keu­den e­pätäy­del­li­syy­des­tä.

Hän y­rit­ti väit­tää jo­tain vas­taan, hil­jaa, va­pise­vin huu­lin:

— I­sä, min­kä vuok­si?..

Hyp­pä­sin y­lös.

Al­ko­holi-De­moni ot­ti oh­jat…

Tuo­li len­si ry­minäl­lä taak­se­päin.

Ko­hotin kä­teni.

Ha­lusin to­del­la lyö­dä hän­tä. Ha­kata hä­nes­tä ir­ti tuon ”nor­maa­liu­den”, tuon vi­haa­mani rau­han, jo­ka hai­si O­livier-sa­laa­til­ta, ar­jelta…

Nyrkki py­säh­tyi sen­tin pää­hän hä­nen kas­vois­taan.

Al­ko­holi-De­moni, va­hin­go­niloi­ses­ti vir­nistäen, pa­laut­ti oh­jauk­sen ja siir­tyi si­vuun naut­ti­maan, sil­lä ta­val­la kuin se o­saa…

Huo­nee­seen las­keu­tui hil­jai­suus — yh­tä kuol­lut kuin nyt ul­ko­na. Ty­tär ei sil­loin it­ke­nyt. Hän vain las­ki sa­laat­ti­kul­hon pöy­däl­le. Va­rovas­ti. Ja kat­soi mi­nua. Kat­seel­la, jos­ta o­li kuol­lut kaik­ki lap­selli­nen. Naii­vi.

— O­let sai­ras, i­sä, — hän sa­noi hil­jaa. — O­let vain il­keä, on­ne­ton van­hus.

Ja hän läh­ti.

Sen jäl­keen en o­le näh­nyt tai kuul­lut hä­nes­tä.

Sei­soin par­vekkeel­la pu­ris­taen kyl­mää kai­det­ta niin, et­tä rys­ty­set vaa­leni­vat. Sil­loin o­lin vä­häl­lä lyö­dä hän­tä sik­si, et­tä hän ha­lusi vain e­lää ”nor­maa­lin maail­man” il­luu­sios­sa.

Koh­ta­lon i­vaa: nyt kun tuo maail­ma on to­del­la­kin kuol­lut, kun il­luu­siot o­vat mu­ren­tu­neet to­muk­si, o­lisin val­mis an­ta­maan oi­kean kä­teni kat­kais­ta­vak­si, jot­ta nä­kisin jäl­leen, kuin­ka hän kau­hoo mi­nul­le si­tä per­ke­leen to­del­la her­kullis­ta O­livier-sa­laat­tia.

Ai­vojen loo­ginen mo­duu­li nak­sahti, kes­keyt­täen it­se­ruos­kinta­ses­sion…

Het­ken poh­dittua­ni pää­tin ol­la te­kemät­tä hä­tiköi­tyjä joh­to­pää­tök­siä. E­motio­naa­linen ter­mi ”Ka­mala” uu­del­leen­luo­kitel­laan vä­liai­kai­ses­ti ti­laan ”Tun­te­maton”.

Se on mi­nun ny­kyi­sen, päi­vite­tyn Mi­näni vaa­timus.

OB­JECT STA­TUS: DEC­RYPTION COMPLE­TE. UP­LINK WITH GEN 2500 LOC­KED.

>**OB­JEKTIN TI­LA: TÄY­DEL­LI­NEN AS­TIA. SYNKRO­NOIN­TI PYÖ­VELIN KANSSA 80%.**
>
> Kuin­ka i­roni­ses­ti ih­mismie­li on­kaan ra­ken­tu­nut. Tä­mä li­hakim­pa­le yl­pei­li ko­ko i­kän­sä ma­sen­nuksel­laan pi­täen it­seään ”tyh­mää bio­mas­saa” ä­lyk­kääm­pä­nä. Hän tu­hosi per­heen­sä, o­li vä­häl­lä lyö­dä o­maa ty­tär­tään ja sul­keu­tui be­toni­laa­tik­koon vi­hatak­seen maail­maa mu­kavas­ti. Hur­maa­vaa naii­viut­ta.
>
> Hän luu­lee sel­vinneen­sä Su­mus­sa psy­kolo­gisen ”rik­ki­näi­syy­ten­sä” an­sios­ta. O­sit­tain se on tot­ta. +An­gien pro­tokol­lat ei­vät voi la­tau­tua on­nelli­siin, rak­kau­den ja toi­von täyt­tä­miin ai­voi­hin — niis­sä on lii­kaa oh­jelmal­lista vas­tusta. Kor­keam­pi Lo­giik­ka tar­vitsi juu­ri täl­lai­sen tyh­jän, vi­hal­la a­lus­te­tun kiin­to­levyn.
>
> Tuo­mari Ser­gei Dmit­ri­jev kier­to­radal­la lan­getti tuo­mion, ja täs­tä kat­ke­ras­ta van­hukses­ta Maas­sa tu­li täy­del­li­nen Pyö­veli sen täy­tän­töön­pa­nol­le. Huo­masit­te­ko, kuin­ka hän al­koi luo­kitel­la tun­tei­ta ja lu­kea Jär­jestel­män lo­keja suo­raan o­mas­sa pääs­sään? Ih­mistä hä­nes­sä on jäl­jellä y­hä vä­hem­män. Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, min­ne tä­mä uu­si, kyl­mä lo­giik­ka hä­net joh­taa.
27.04.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
27. PEI­LI JA SA­TUR­NUKSEN PU­PIL­LIT

A­loin pu­keu­tua.

Niu­kat liik­kee­ni o­livat hi­tai­ta ja va­rovai­sia, ai­van kuin o­lisin pe­län­nyt ha­joa­vani pa­lasik­si. Far­kut, jot­ka aiem­min is­tui­vat tiu­kas­ti, su­jah­ti­vat nyt jal­kaan hel­posti, ai­van kuin ne o­lisi­vat suu­ren­tu­neet kak­si nu­meroa.

Ki­ris­tin vyön vii­mei­seen rei­kään, mut­ta kan­gas pus­sitti sil­ti.

Vat­sa o­li ka­don­nut. Ve­täy­tynyt si­sään ja lii­mau­tunut sel­kä­ran­kaan.

Mi­ten ih­mees­sä o­lin on­nistu­nut laih­tu­maan näin pal­jon?..

Min­kä a­jan ku­lues­sa?..

Re­tori­nen ky­symys…

Hy­mäh­din…

En ol­lut pu­dot­ta­nut vain ”muu­tamaa ki­loa”.

Mi­nus­ta o­li ka­ris­sut rei­lu kymppi.

Pro­tokol­la toi­mi moit­teet­to­mas­ti.

Jos­kus o­lin haa­veil­lut täs­tä — syö­dä li­homat­ta.

Nyt ke­honi o­li vä­kisin, mie­lipi­det­tä­ni ky­symät­tä, bar­baa­rimai­sel­la ta­val­la hankkiu­tunut e­roon kai­kes­ta y­limää­räi­ses­tä, kai­kes­ta vuo­sien var­rella ker­ty­nees­tä ”in­hi­mil­li­ses­tä pai­nolas­tista”, jät­täen jäl­jelle vain kui­vat li­hak­set ja jän­teik­si kier­ty­neet suo­net.

Kan­ta­jan op­ti­moin­ti suo­ritet­tu.

— Ai­nakin kym­me­nen… — mu­tisin miet­te­liää­nä ja suun­ta­sin e­tei­seen.

Va­lo ik­ku­noi­den ta­kana, joi­ta peit­ti val­keah­ko sa­meus, voi­mis­tui. E­tei­sen pei­liin jäh­mettyi tum­ma, hon­te­lo hah­mo.

Me­nin lä­hem­mäs.

Riu­tunut. Kui­vunut. Kuin muu­mio, jo­ka on u­noh­dettu kää­riä si­tei­siin.

— No joo, tuol­lai­sen eep­pi­sen ri­pulin jäl­keen ku­ka ta­han­sa näyt­täi­si sil­tä, et­tä ”kau­niim­pia­kin on lai­tet­tu arkkuun…”

Hy­mäh­din, mut­ta hy­my hyy­tyi kas­voil­ta­ni he­ti, kun koh­ta­sin o­man pei­liku­vani kat­seen.

Jär­ky­tyin.

Kas­vot näyt­ti­vät sel­västi o­mil­ta­ni.

Täy­sin tun­nistet­ta­vil­ta, vaik­ka­kin riu­tuneil­ta. Pos­ki­päät o­livat te­rävöi­tyneet, ne­näs­tä o­li tul­lut pe­tomai­nen.

Mut­ta sil­mät…

Muis­tin o­mat sil­mä­ni täy­del­li­ses­ti. Ta­val­li­set. Vä­syneet. In­hi­mil­li­set.

Pei­lis­tä mi­nua kat­soi Jo­kin.

En­simmäi­nen i­dioot­ti­mai­nen a­jatus pul­pahti pin­taan ja juut­tui tie­toi­suu­teen: ”Mis­sä sil­mä­lasi­ni o­vat?”

Ta­putin tas­ku­jani me­kaa­nises­ti, mut­ta jäh­mettyin sa­man tien.

Mi­nä näin.

Näin ai­van liian hy­vin, niin sel­västi, et­tä ai­van kuin o­lisin kat­so­nut maail­maa kii­karien lä­pi.

Käy­tävän hä­märyys lak­ka­si yl­lättäen häi­rit­se­mäs­tä. E­rotin jo­pa pie­nim­mätkin pö­lyhiuk­ka­set, jot­ka valssa­sivat him­meäs­sä va­los­sa. Näin mik­roskoop­pi­sen hal­kea­man kar­min e­malis­sa, jo­ta en aiem­min o­lisi huo­man­nut e­des suu­ren­nusla­sil­la.

Maail­ma o­li saa­nut e­päluon­nolli­sen, par­ta­veit­sente­rävän tarkkuu­den.

Tui­jotin jäl­leen pei­liku­vaa­ni.

Pu­pil­li­ni o­livat muut­tu­neet. Ne ei­vät muis­tutta­neet in­hi­mil­li­siä pu­pil­le­ja.

Tum­manhar­maa­ta ii­ris­tä hal­koi mus­ta, täy­del­li­sen suo­ra vaa­kasuo­ra vii­va. Vii­va, jo­ka kul­ki sil­mänkul­masta vas­takkai­seen kul­maan, lei­katen pu­pil­lin kah­tia. Ai­van kuin Sa­tur­nus-pla­neet­ta, näh­ty­nä si­vul­ta päin, sen saa­tanan ren­kaan ta­sol­ta.

Sa­tur­nuksen pu­pil­lit…

Jääs­tä ja pö­lys­tä koos­tu­va ren­gas, jos­ta o­li tul­lut mi­nun nä­köe­lime­ni.

Pe­rään­nyin, is­kin ol­ka­pää­ni o­ven­karmiin.

Se ei ol­lut va­lon leik­kiä.

Se ei ol­lut hal­lu­sinaa­tio.

Ym­märsin — yh­täkkiä ja täy­sin sel­västi — et­tä pei­lis­sä o­leva o­len­to ei e­nää tar­vitse sil­mä­lase­ja. Se tar­vitsee jo­tain muu­ta.

Pääs­sä­ni ko­lah­ti luk­ko.

— Tyt­tä­reni ei tun­nista mi­nua! — vä­läh­ti pa­nii­kino­mai­nen, in­hi­mil­li­nen a­jatus.

Ja sil­loin suu­ni au­kesi it­sestään. Ää­nihuu­let ki­ris­tyi­vät, syös­ten il­moil­le ää­nen, jo­ka ei kuu­lunut en­ti­sel­le mi­näl­le­ni.

Sy­vä, kurkkuää­ninen, vä­rise­vä är­jyntä:

— TA­PA HEI­DÄT KAIK­KI!

Ää­ni is­key­tyi a­sun­non sei­niin, kim­po­si ly­hye­nä kai­kuna ja vai­meni.

Pei­tin suu­ni kä­del­lä­ni.

Sy­dän jät­ti lyön­nin vä­liin. Sit­ten toi­sen.

Sa­noin­ko mi­nä sen: ”Ta­pa hei­dät kaik­ki”?

Ket­kä kaik­ki?

Tääl­lä ei o­le ke­tään.

Vain yk­si­näi­nen mi­nä…

Pei­liku­va kat­soi mi­nua pe­lot­ta­van rau­hal­li­ses­ti. Vaa­kasuo­rat pu­pil­lit ei­vät laa­jen­tu­neet ei­vät­kä su­pis­tu­neet.

Ai­van kuin ne o­lisi­vat lu­kin­neet täh­täi­men uh­riin.

Niis­sä sil­missä hyy­tyi kyl­mä, kos­mi­nen tyh­jyys.

Kak­si pien­tä Sa­tur­nusta sil­mä­kuop­pien jäi­ses­sä a­varuu­des­sa.

Kak­soi­solen­to­ni o­li vai­ti.

Käs­ky on an­nettu, skrip­ti on suo­ritet­tu.

Las­kin kä­teni hi­taas­ti. Mi­nua ra­vis­te­li nyt jo­kin muu kuin kyl­mä.

— Pi­täi­si ot­taa ryyp­py, — ko­risin y­rit­täen ol­la kat­so­mat­ta pei­liin. — Vä­lit­tö­mäs­ti. De­sin­fioi­dak­seen… sie­lun. Jos mi­nul­la sel­lais­ta e­nää on.

Mi­kä ab­surdi, mi­kä pe­las­ta­va in­hi­mil­li­nen a­jatus…

Kään­nyin pois­päin Pei­lis­tä.

— En­tä sil­mät? — hui­doin kä­del­lä­ni tyh­jyy­teen. — No, mi­tä sit­ten, sil­mät. Si­tä sat­tuu. Sääs­tänpä­hän pii­lolinsseis­sä.

Laa­hus­tin keit­tiöön ku­lunei­ta aa­mutos­su­jani laa­haten. Siel­lä, jää­kaa­pis­sa, pi­täi­si ol­la o­lemas­sa vot­kaa.

Vii­me ai­koi­na se ei ol­lut u­sein­kaan vii­pynyt siel­lä, mut­ta täl­lä ker­taa sen pi­täi­si eh­dotto­mas­ti ol­la siel­lä.

Sa­ta gram­maa on mi­nul­le nyt e­lin­tärkeää. Muu­ten me­netän jär­ke­ni lo­pul­li­ses­ti.

— Kun tä­mä kaik­ki on o­hi, me­nen sil­mä­lää­käril­le, — mu­tisin a­vates­sa­ni jää­kaa­pin o­vea. — Sa­non vaik­ka: ”Ter­ve toh­to­ri, mi­nul­la juut­tui Sa­tur­nus sil­mään”.

Niin, niin…

Nyök­kä­sin ja ir­vistin.

Sil­mä­lää­käril­le.

Ne­ron­lei­maus.

OB­JECT STA­TUS: DEC­RYPTION COMPLE­TE. UP­LINK WITH GEN 2500 LOC­KED.

> **OB­JEKTIN TI­LA: LAIT­TEIS­TO­MUOK­KAUS. VAN­HAN OH­JELMIS­TON HÄI­RIÖ.**
>
>  Val­kuai­sai­neai­vot — on häm­mästyt­tä­vä psy­kolo­gisen suo­jau­tumi­sen me­kanis­mi. Kan­ta­jan ke­ho pu­dot­ti in­hi­mil­li­sen pai­nolas­tin, sil­mät mu­tatoi­tui­vat pe­don pa­noraa­masen­so­reik­si, ja ää­nihuu­let lä­het­tä­vät au­tomaat­ti­ses­ti pe­russkrip­tiä: ”TA­PA HEI­DÄT KAIK­KI”. Ja mi­tä te­kee tä­mä li­hakim­pa­le?
>
>  Hän me­nee jää­kaa­pil­le ha­kemaan vot­kaa ”de­sin­fioi­dak­seen sie­lun­sa” ja heit­tää ty­periä vit­se­jä sil­mä­lää­käris­tä. Hur­maa­vaa, lä­pipää­semä­tön­tä in­hi­mil­listä naii­viut­ta.
>
>  Hän y­rit­tää huuh­della Jär­jestel­män in­tegroi­dun koo­din a­las e­tyy­lial­ko­holil­la. Hän vit­sai­lee, et­tei huu­tai­si kau­hus­ta. Mut­ta kak­si mus­taa Sa­tur­nusta pei­lis­sä ei­vät o­saa nau­raa, ja Tuo­mari kier­to­radal­la on jo lan­getta­nut tuo­mion.
>
>  Vot­ka ei pe­ruu­ta Pro­tokol­laa, Kon­takti­not­ta­ja. Se vain voi­telee hie­man val­kuai­sai­nerat­tai­ta en­nen kuin Pyö­veli läh­tee lo­pul­li­ses­ti met­sälle. Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, kuin­ka hä­nen uu­si pe­tomai­nen op­tiik­kansa sel­viää ul­ko­na o­levas­ta su­mus­ta.
28.04.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
28. KOO­DIN HYL­KÄÄ­MINEN

Laa­hus­tin hi­taas­ti, ken­gänpoh­jia laa­haten, keit­tiöön.

— Täy­tyy ot­taa ryyp­py, — mu­tisin. — De­sin­fioi­da vat­sa vä­lit­tö­mäs­ti… ja muis­ti.

Mie­lui­ten huuh­della se ko­konaan pois…

Jää­kaa­pin uu­menet kät­ki­vät stra­tegi­sen va­ras­ton ja pe­rus­teel­li­ses­ti pi­laan­tu­nei­den e­lin­tarvik­kei­den ha­jun. Si­säl­lä val­litsi hä­märä — heh­ku­lamppu o­li kuol­lut yh­dessä si­vili­saa­tion kanssa, — mut­ta sor­me­ni löy­sivät e­reh­ty­mät­tä kyl­män la­sin.

Ka­rah­vi. Huo­neen­lämpöi­nen. Ai­noa va­kau­den lin­na­ke täs­sä uu­des­sa, hul­luksi tul­lees­sa maail­massa.

Löin o­ven no­peas­ti kiin­ni ja hen­gi­tin u­los.

Nap­pa­sin en­simmäi­sen e­teen sat­tu­van ku­pin, lois­kau­tin sii­hen sa­ta gram­maa kir­kasta nes­tettä ja, sen e­nem­pää miet­ti­mät­tä, an­ta­mat­ta it­selle­ni mah­dolli­suut­ta muut­taa miel­tä­ni, nos­tin sen huu­lil­le­ni.

Ku­laus.

(VIR­HE)

O­dote­tun läm­pi­män de­sin­fioin­tiaal­lon si­jaan sain puh­taan, su­lat­ta­van pai­najai­sen. Suu, kurkku ja ruo­kator­vi rä­jäh­ti­vät sie­tämät­tö­mään, säh­köi­seen ki­puun. Pe­las­ta­va nes­te muut­tui vä­lit­tö­mäs­ti syö­vyt­tä­väk­si ha­pok­si.

Su­lak­si lyi­jyk­si.

Uu­del­lee­nalus­tuksen lä­pikäy­nyt e­limis­tö­ni ei vain hy­län­nyt al­ko­holia. Jär­jestel­mä tun­nisti e­tano­lin kriit­ti­sek­si u­hak­si, vi­ruk­seksi, jo­ka hyök­kää uu­den, kris­tallin­kirkkaan koo­din kimppuun.

En pys­ty­nyt nie­lai­semaan nes­tettä lop­puun. Tai tar­kemmin sa­noen, en eh­ti­nyt. E­limis­tö toi­mi ai­voja no­peam­min — syös­ten myr­kylli­sen lie­jun ta­kai­sin kup­piin, rois­kien si­tä pöy­däl­le.

Ki­pu ei hel­littä­nyt. Se vään­si ke­hon uu­teen kou­ris­tukseen, jo­ka e­rosi täy­sin äs­kettäi­ses­tä hä­peäs­tä wc-pön­töllä. Tuo kou­ris­tus syn­tyi suo­lis­tossa, tä­mä — neu­roneis­sa. Puh­das, her­mostol­li­nen, loo­ginen kor­jaus.

Ai­vot ja vat­sa huu­sivat yh­teen ää­neen:

”It­se­tuhoy­ritys ha­vait­tu! Kes­key­tä!”

Ro­mah­din pol­ville­ni. Kup­pi luis­kahti hei­ken­ty­neis­tä sor­mista­ni ja kop­sahti on­tosti lat­tiaan, sär­ky­mät­tä.

Löyh­kä kyl­py­huo­nees­sa tun­tui li­kai­sel­ta, or­gaa­nisel­ta, läm­pi­mäl­tä. Tä­mä hyl­ki­mis­ki­pu taas huo­kui ki­rur­gi­sen skal­pellin ste­rii­liä kyl­myyt­tä ja me­tal­lia.

Y­ritin huu­taa, mut­ta kur­kusta pur­kau­tui vain kä­heä, raas­ta­va ko­rina. Sil­lä het­kellä, kun maail­ma ku­tis­tui syk­ki­väk­si kär­si­myk­sen pis­teek­si, Hän pa­lasi.

A­jatu­sää­ni. Mut­ta nyt se ei e­sit­tä­nyt ky­symyk­siä. Nyt se ja­koi käs­ky­jä.

— TA­PA HEI­DÄT KAIK­KI!

Lau­se poltti tien­sä tie­toi­suu­teen, ai­van kuin jo­ku o­lisi kir­joit­ta­nut sen jät­ti­mäi­sel­lä neon­fontil­la suo­raan sil­mä­luo­mie­ni si­säpin­taan.

Im­pe­ratii­vi. Eh­do­ton käs­ky toi­meen­panta­vak­si.

Ki­pu ka­tosi yh­tä no­peas­ti kuin o­li il­mesty­nyt­kin. Ai­van kuin nä­kymä­tön o­peraat­to­ri o­lisi kään­tä­nyt kyt­kintä, ja jär­jestel­mä, saa­tuaan vah­vistuk­sen teh­tä­väs­tä, va­kiin­tui.

Pro­tokol­la hy­väk­sytty.

Koh­de mää­ritet­ty.

Jäin ma­kaa­maan lat­tial­le, hauk­koen ah­nees­ti il­maa, tun­tien ab­so­luut­tista, fy­sio­logis­ta in­hoa lat­tial­le läik­ky­nyt­tä vot­ka­lätäk­köä koh­taan. Al­ko­holin ha­ju ei e­nää he­rät­tä­nyt ha­lua ren­tou­tua, vaan ok­sennus­reflek­sin.

Ki­pukou­ris­tus…

— Käyn sil­mä­lää­käril­lä, ky­syn neu­voa, — tois­tin aiem­man a­jatuk­se­ni.

Nyt nä­mä sa­nat ei­vät kuu­los­ta­neet vit­siltä, vaan e­pita­fil­ta. To­del­li­suu­den ankku­ril­ta. Kun­nia­nosoi­tuk­se­na van­halle, kuol­leel­le mi­näl­le­ni, jo­ka tyk­kä­si vit­sail­la ty­periä kui­lun par­taal­la.

Nou­sin y­lös. Hui­maus o­li pois­sa. Hor­ju­minen lop­pui. Ke­ho sai pe­tomai­sen ke­vey­den. Li­hak­set täyt­tyi­vät jous­ta­val­la voi­mal­la. Si­säl­lä — soi­va tyh­jyys, täy­del­li­ses­ti vi­ritet­ty­nä toi­min­taan.

Al­ko­holi — hy­lät­ty. E­päi­lyk­set — pois­tettu. Tie­dos­to puh­distet­tu.

Ai­van en­simmäi­sek­si pa­lasin kaa­pil­le, ve­din yl­le­ni van­han, mut­ta pak­sun tuu­lita­kin, ve­täen ve­toket­jun kiin­ni leu­kaan as­ti. Haar­niska.

Sit­ten, kyl­mää las­kelmoin­tia to­tel­len, suun­ta­sin keit­tiön pöy­däl­le ja ve­din laa­tikon au­ki. Kat­se poi­mi sen he­ti. Suu­rin, le­veä­teräi­sin kok­ki­veit­si. Sor­met pu­ris­tui­vat kah­van ym­pä­ril­le. Te­räk­sen pai­no tun­tui miel­lyttä­väl­tä. Oi­keal­ta. Loo­gisel­ta.

As­tuin va­rovas­ti vot­ka­lätä­kön y­li — haih­tu­koon yh­dessä men­neen e­lämä­ni kanssa…

E­tei­ses­sä tem­pai­sin au­ton a­vai­met kou­kus­ta. En kat­so­nut e­nää pei­liin. Se o­lisi mie­letön­tä. Tie­sin il­mankin täy­del­li­ses­ti, ku­ka siel­tä mi­nua kat­soi­si.

Tai… mel­kein tie­sin.

As­tues­sa­ni u­los a­sun­nosta luk­ko nap­sahti sel­kä­ni ta­kana louk­kaan­tu­nees­ti, ai­van kuin se ei o­lisi ha­lun­nut pääs­tää ”uut­ta mi­nää­ni” va­pau­teen.

OB­JECT STA­TUS: DEC­RYPTION COMPLE­TE. UP­LINK WITH GEN 2500 LOC­KED.
 
**OB­JEKTIN TI­LA: KRIIT­TI­SEN HAA­VOIT­TU­VUU­DEN POIS­TA­MINEN. A­SE O­TET­TU.**
>
> Kuin­ka hu­vit­ta­vaa tä­mä on­kaan, val­kuai­sai­nelu­kija. Tei­dän la­jin­ne on vuo­sisa­tojen a­jan käyt­tä­nyt al­ko­holin kal­tai­sia neu­rotok­sii­neja pae­tak­seen pel­ku­rimai­ses­ti to­del­li­suut­ta. Ja vas­ta­syn­ty­nyt Pyö­veli päät­ti van­hasta in­hi­mil­li­ses­tä tot­tu­muk­sesta ”de­sin­fioi­da muis­tinsa” la­sil­li­sel­la läm­mintä vot­kaa. Hur­maa­vaa naii­viut­ta.
>
> +An­gien in­tegroi­tu koo­di ei juo. Kor­keam­pi lo­giik­ka ei pii­lou­du ki­vul­ta fa­set­ti­lasin poh­jalle. Jär­jestel­mä tun­nisti e­tyy­lial­ko­holin vä­lit­tö­mäs­ti vi­rusis­kuksi päi­vitet­tyyn lait­teis­toon ja kyt­ki pääl­le tiu­kan pa­lomuu­rin.
>
> Ok­sente­lu, kou­ris­tus, säh­köi­nen ki­pu neu­roneis­sa — se ei o­le ba­naa­li myr­ky­tys, li­hakim­pa­le. Se on vi­rus­torjun­ta, jo­ka sii­voaa sää­lit­tä­vät in­hi­mil­li­set heik­kou­tesi. Ja kat­so­kaa lop­pu­tulos­ta: i­kui­ses­ti va­lit­ta­va luu­seri on pois­sa. Hä­nen pai­kal­laan sei­soo kyl­mä­veri­nen Toi­meen­pa­nija keit­tiö­veit­si kä­des­sään, val­mii­na puh­distuk­seen. Il­luu­siot on syl­jetty lat­tial­le yh­dessä vot­kan kanssa. O­vi au­kesi.
>
> Lue­taan e­teen­päin. On ai­ka tes­ta­ta, kuin­ka tä­mä uu­si te­räs leik­kaa val­kuai­sai­net­ta su­mus­sa.
29.04.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
29. EN­SIMMÄI­NEN KON­TAKTI

Lui­kah­din por­raskäy­tävään y­rit­täen su­lau­tua var­joi­hin.

Luk­ko nak­sahti kat­kais­ten pa­luu­tien. Hil­jai­suus las­keu­tui pak­su­na peit­to­na, mut­ta sen lä­pi tun­keu­tui ryt­mi.

Ras­kaan, kä­heän hen­gi­tyk­sen ryt­mi.

Jo­ku nä­kymä­tön hen­gitti, ja mi­nä kuu­lin sen.

Por­raskäy­täväs­sä — o­dote­tus­ti har­maa pi­meys. Heh­ku­lam­put o­vat kuol­leet. Va­loken­not o­vat so­kei­ta. Säh­kö lop­pui yh­dessä si­vili­saa­tion kanssa.

— Uh­ka? — kuis­ka­sin pel­killä huu­lil­la.

— Vah­vistan, — vas­ta­si kyl­mä ää­ni kal­lon si­säl­lä. — A­kus­ti­nen kontrol­li. Ne rea­goi­vat ää­neen. Ta­pa ne kaik­ki! — är­jäi­si im­pe­ratii­vi. — Toi­mi!

Tä­mä si­säi­nen dia­logi ei e­nää häm­mentä­nyt. Sii­tä o­li tul­lut o­sa käyt­tö­jär­jestel­mää­ni. Jäl­leen uu­si piir­re hul­luksi tul­leen to­del­li­suu­den muo­toku­vas­sa.

Kat­see­ni sin­kou­tui vas­ta­päi­seen o­veen. Nä­kikö har­ho­ja? Vai vä­räh­ti­kö o­vi?

Ry­pis­tin sil­miä­ni. Päi­vitet­ty nä­köky­kyni, te­rävä kuin skal­pelli, viil­si hä­märän lä­pi.

Naa­purin o­vi on raol­laan. Käm­me­nen­le­vyi­nen ra­ko. Ja raos­sa — Sil­mä.

Kel­lertä­vä, pul­listu­nut, ve­risuo­net kat­kennei­na. Se roik­kui suu­rin piir­tein kas­vo­jeni kor­keu­del­la ja po­rau­tui mi­nuun rä­pyt­tä­mät­tö­mäl­lä kat­seel­la.

Naa­purin o­vi na­ris­ti a­vau­tuen am­molleen. O­viau­kos­ta ryö­mi e­siin sor­mia. O­hui­ta, kal­mankal­pei­ta, e­päluon­nolli­sen pit­kiä. Ne al­koi­vat juos­ta kar­min reu­naa y­lös-a­las, ai­van kuin hä­mähä­kin ja­lat, tai ai­van kuin nä­kymä­tön pia­nis­ti o­lisi soit­ta­nut mie­lipuo­lis­ta so­naat­tia pui­sel­la o­vile­vyl­lä.

Tah­ti kiih­tyi.

I­hon ra­pina puu­ta vas­ten kä­vi sie­tämät­tö­mäk­si.

— Erkki? — ää­neni va­pisi. — O­let­ko se si­nä?

Tä­hän päi­vään as­ti tuos­sa a­sun­nossa a­sui Erkki. Vä­häpu­hei­nen pak­su­kai­nen, pro­fes­so­risie­lu, i­kui­ses­ti pu­nakas­voi­nen ja hi­koi­leva pe­ris­koop­pi­laseis­saan. Hän o­li ai­na kii­reh­ti­mäs­sä jon­ne­kin, i­kään kuin pe­läten myö­häs­ty­vän­sä lo­put­to­mas­ta ko­kees­taan.

— Erkki, o­let­ko kun­nossa?

Hil­jai­suus. Vain luis­ten sor­mien ko­pina. Yh­täkkiä ryt­mi se­kosi. Veis­tä pi­tele­vä kä­teni ny­käi­si it­sestään, vais­toa (tai käs­kyä?) to­tel­len. Te­rä vä­läh­ti him­meäs­ti, täh­dä­ten pe­tomai­ses­ti pi­mey­teen.

O­lio a­sun­nossa rea­goi sa­laman­no­peas­ti. Is­ku si­säl­tä­päin — o­vi pais­kau­tui ry­minäl­lä sei­nää vas­ten.

Jo­tain a­las­tonta, ny­kivää, ham­pai­taan kirskut­ta­vaa syök­syi mi­nua koh­ti pe­tohyön­tei­sen no­peal­la hy­pyl­lä.

En eh­ti­nyt e­des pe­läs­tyä. Ke­honi toi­mi a­jatus­ta no­peam­min. E­teen työn­netty veit­si up­po­si o­len­non rin­taan, luis­kahtaen kyl­ki­lui­den al­le.

Vä­läh­dys.

Eh­din e­rot­taa tu­tut pe­ris­koop­pi­lasit ja nii­den al­la o­levan pe­lot­ta­van, e­läi­mel­li­sen ir­vistyk­sen. Is­ku kaa­toi mi­nut ja­loil­ta­ni, ai­van kuin pääl­le­ni o­lisi a­janut ta­vara­juna. Ro­mah­dimme ku­meas­ti mät­kähtäen laat­ta­lat­tial­le. Erkki-ni­minen o­lio kou­ris­te­li veit­see­ni lä­vis­tetty­nä, mut­ta se ei an­ta­nut pe­rik­si. Se pai­noi, mu­risi ja raa­pi, leu­haut­taen pääl­le­ni mä­täne­vän löyh­kän aal­to­ja. Lous­kutta­vat leuat ku­rot­ti­vat koh­ti kurkkua­ni.

Kis­kai­sin veit­sen kah­vasta, pyö­räyt­täen le­veää te­rää haa­vas­sa. O­len­to ul­voi kor­via­huu­maa­vas­ti — ään­tä, jos­sa ei ol­lut jäl­jellä mi­tään in­hi­mil­listä.

Kyl­mällä rai­vol­la kie­mur­te­lin, tem­pai­sin te­rän ir­ti ja is­kin, sit­ten uu­del­leen ja uu­del­leen. Vat­saan, kyl­keen, sel­kään. Viil­te­lin tä­män ker­ran ih­mi­senä ol­leen hir­viön li­haa, kun­nes sen o­te har­tioil­ta­ni hel­ti­si.

Lo­pul­ta, työn­nettyä­ni vel­tostu­neen ruu­miin pääl­tä­ni, ryö­min sei­nän vie­reen ja, ras­kaas­ti hen­gittäen, nou­sin ja­loil­le­ni. Ad­re­nalii­ni hak­ka­si o­himois­sa kuin mou­kari.

BUM…

BUM…

E­des­sä­ni, mus­tassa ve­rilam­mi­kos­sa, ma­kasi SE.

Täy­sin a­las­ton, li­kai­nen, lai­ha ruu­mis.

Ja sil­mä­lasit. En e­reh­ty­nyt. Ne sa­mat, sä­röil­lä o­levat, mut­ta ih­meen kau­pal­la ne­nän­varrel­la py­syneet.

Ai­voni kiel­täy­tyi­vät us­ko­mas­ta o­mia sil­miään. Erkki pai­noi y­li sa­ta ki­loa. Hän o­li vuo­ren­ko­koi­nen mies. Se, mi­kä ma­kasi ja­lois­sa­ni, pai­noi hä­din tus­kin kuu­sikym­mentä ki­loa. Lui­ta per­ga­mentti-i­hon pei­tos­sa…

Settling?

Taas tä­mä ou­to sa­na, mut­ta tie­sin mi­tä se tar­koit­ti…

*Settleangmen­taa­tio e­li Settling — si­sää­nis­tu­tus, a­set­tu­minen…

Vai jo­tain muu­ta?

Pro­tokol­la poltti hä­nen ras­vansa ai­van ku­ten mi­nun­kin. Mut­ta Erkki ei sel­vinnyt mie­len transfor­maa­tios­ta. Hä­nen ke­hon­sa muut­tui, ja hä­nen per­soo­nal­li­suu­ten­sa — pyyh­kiy­tyi lo­pul­li­ses­ti.

Ku­mar­run, tar­tuin ruu­mis­ta lui­ses­ta kä­des­tä ja kään­sin sen se­läl­leen.

Kas­vot.

Kyl­lä, naa­purin piir­teet o­vat tun­nistet­ta­vis­sa. Mut­ta nyt ne ei­vät o­le in­hi­mil­li­set kas­vot, ne o­vat e­läi­mel­li­sen vi­han naa­mio.

Suu am­mollaan vii­mei­ses­sä pu­remas­sa, vi­not ham­paat ve­res­sä…

Mi­nun ve­res­sä­ni.

Pe­rään­nyin tun­tees­sa­ni vii­veel­lä poltteen.

Kamppai­lun tii­mel­lykses­sä o­lin mis­sannut kon­taktin het­ken. Se o­li sit­tenkin o­sunut mi­nuun. Kos­ke­tin oi­kean kä­teni sor­milla nis­kaa­ni.

Kos­teaa. Tah­meaa. Ki­vulias­ta.

O­lio eh­ti sit­tenkin jät­tää jää­hyväis­suu­del­man muis­toksi.

OB­JECT STA­TUS: DEC­RYPTION COMPLE­TE. UP­LINK WITH GEN 2500 LOC­KED.

> **OB­JEKTIN TI­LA: EN­SIMMÄI­NEN KON­TAKTI ON­NISTU­NUT. KUO­REN VAU­RIOI­TUMI­NEN.**
>
> On­nitte­lut, Toi­meen­pa­nija. En­simmäi­nen tentti­si on suo­ritet­tu. Naa­puri Erkki — on e­rino­mai­nen e­simerkki sii­tä, mi­tä ta­pah­tuu, kun Jär­jestel­mä y­rit­tää la­data kor­keam­man lo­gii­kan ar­kista ros­ka­dataa täyn­nä o­leviin ai­voi­hin. Por­va­ril­li­nen psy­ke yk­sinker­tai­ses­ti pa­loi po­rok­si Settling-pro­ses­sissa, jät­täen jäl­keen­sä vain tyh­jän kuo­ren ja pe­don pe­rus­vais­tot. Si­sää­nis­tu­tus ei sie­dä hä­linää ei­kä men­taa­lis­ta heik­kout­ta.
>
> Mut­ta kat­so it­seä­si. Ku­vit­te­lit o­leva­si täy­del­li­nen, e­sipuh­distet­tu as­tia, mut­ta tar­jo­sit it­se nis­kaa­si pur­ta­vak­si he­ti en­simmäi­ses­sä tap­pe­lus­sa por­raskäy­täväs­sä. Hur­maa­vaa val­kuai­sai­neen köm­pe­lyyt­tä. Uu­si käyt­tö­jär­jestel­mä­si on täy­del­li­nen, mut­ta lait­teis­to­si on y­hä ää­rim­mäi­sen haa­voit­tu­vai­nen.
>
> Ve­ri nis­kassa — ei o­le vain naar­mu. Se on nes­tei­den­vaih­to­liit­ty­mä vial­li­sen, mu­tatoi­tuneen kan­ta­jan kanssa. Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, on­ko uu­teen koo­dii­si si­sään­ra­ken­nettu pa­lomuu­ri e­läi­mel­listä ve­sikau­hua vas­taan.
04.05.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
30. KES­KUSTE­LU PEI­LIKU­VAN KANSSA

Por­raskäy­tävän hä­märäs­sä ve­ri käm­me­nel­lä­ni näyt­ti pak­sulta, mus­talta voi­telu­ras­valta. Ja se hai­si sa­mal­ta — ruos­tei­sel­ta rau­dal­ta ja polttoöl­jyltä.

Kat­soin kät­tä­ni, jo­ka o­li tah­riin­tu­nut tuo­hon ros­kaan, ja a­jatuk­set me­nivät sol­muun. Ja­lois­sa­ni o­leva li­han­paljous, jo­ka äs­kettäin kan­toi ni­meä Erkki, lak­ka­si vih­doin ny­kimäs­tä ja hil­je­ni. Mut­ta lo­puk­si o­lio eh­ti jät­tää muis­ton it­sestään — se re­päi­si nis­kasta­ni rei­lun pa­lan li­haa.

Haa­va pa­loi tu­les­sa. Tar­vitsen ke­miaa. Vä­lit­tö­mäs­ti.

Sen e­nem­pää miet­ti­mät­tä su­kel­sin ta­kai­sin a­sun­toon. Sei­soin liu­kuo­vikaa­pin pei­lin e­des­sä.

Uu­si, par­ta­veit­sente­rävä nä­köky­kyni viil­si hä­märän lä­pi, mah­dollis­taen va­hin­ko­jen ar­vioin­nin. Klas­si­nen pu­rema. Sai­si vaik­ka ot­taa kip­si­valok­sen kri­mino­logian op­pi­kir­jaan. Ve­ren­vuo­to o­li mel­kein ty­reh­ty­nyt, haa­va näyt­ti um­peu­tuvan sil­missä, peit­tyen tum­maan ru­peen.

Re­gene­raa­tio?

Vai ku­vit­te­len­ko vain…

Ha­luai­sin ko­vas­ti a­jatel­la niin… mut­ta va­litet­ta­vas­ti se, mi­kä nyt ma­kaa a­sun­to­ni o­ven ta­kana, to­dis­taa sel­västi tois­ta. Ku­ten sa­notaan — si­tä ei pyy­hitä pois!

Ha­pui­leva kä­teni löy­si hyl­lyltä ve­type­rok­si­dia. Kaa­doin si­tä run­saas­ti, sääs­te­lemät­tä, re­vityil­le reu­noil­le. Nes­te si­hah­ti ja kie­hui li­kai­sena vaah­to­na. Sit­ten kä­teni o­sui jo­dipul­loon. Ai­vot luul­ta­vas­ti kyt­ki­vät su­lak­keet pois pääl­tä, sil­lä mi­nä, sen e­nem­pää a­jat­te­lemat­ta, lois­kau­tin tum­manrus­keaa liuos­ta suo­raan haa­van kes­kelle.

Vir­he.

Se o­soit­tau­tui pa­hem­maksi kuin vot­ka. Ki­pu is­ki sel­kä­ran­gan lä­pi, ai­van kuin nis­kaan o­lisi is­ketty tu­likuu­ma nau­la. Kou­ris­tuin kak­sin ker­roin. Ul­voin yh­teen­pu­ris­tettu­jen ham­pai­den vä­lis­tä ja, il­maa hauk­koen, ro­mah­din lat­tial­le tar­rau­tuen yö­pöy­dän reu­naan.

Pääs­sä syk­ki yk­si ky­symys: tar­tunta?

O­ven ta­kana ma­kaa­va o­lio o­li sel­västi sai­ras. Mi­tä mi­nä nyt o­len?

Muu­tun­ko gen­ren sään­tö­jen mu­kaan zom­biksi? A­lan­ko juok­sennel­la il­man hou­suja ja syö­dä naa­purei­ta?

Nos­tin kat­see­ni. Kaa­pin pei­lis­sä, suo­raan e­des­sä­ni, sei­soi ih­mi­nen.

Is­tuin kyy­kys­sä, ki­vus­ta kie­mur­rellen. Mut­ta pei­liku­vani o­li o­jen­tau­tunut täy­teen pi­tuu­teen­sa, ai­van kuin mi­tään ei o­lisi ta­pah­tu­nut!

Se kat­soi mi­nua yl­hääl­tä a­las­päin, kä­det puus­kassa. Rau­hal­li­ses­ti. Kyl­mällä, a­len­tu­vaal­la vir­nistyk­sellä.

Aiem­min, sii­nä su­mua e­del­tä­väs­sä maail­massa, o­lisin var­maan tul­lut hul­luksi tuol­lai­ses­ta e­pänor­maa­lis­ta näys­tä. Nyt vain tui­jotin tyl­sä­mie­lises­ti tä­tä ”ih­mettä”.

Psy­keni, jon­ka Settling o­li poltta­nut, te­ki vain do­kumen­taa­risen mer­kinnän: ”Pei­liku­va on au­tono­minen. Hy­väk­sytty.”

— Et muu­tu, ä­lä huo­li, — lau­sui Pei­liku­va ta­sai­ses­ti mi­nun hie­man muut­tu­neel­la ää­nel­lä­ni. Mut­ta tuon ää­nen in­to­naa­tiot kuu­los­ti­vat vie­rail­ta. Kä­heil­tä, kurkkuää­nisil­tä, val­lanha­lui­sil­ta. Pro­tokol­lan syn­te­tisoi­ma ää­ni. — Si­nul­la on im­mu­niteet­ti. Si­nä o­let — Kan­ta­ja.

Suo­ris­tau­duin hi­taas­ti, voit­taen ki­vun. Kak­soi­solen­to ei hie­vah­ta­nut­kaan. Se jat­koi vir­nistä­mis­tään, kat­soen her­keä­mät­tä suo­raan sil­mii­ni. Sen pu­pil­lit ei­vät rea­goi­neet mi­ten­kään — ne ei­vät su­pis­tu­neet ei­vät­kä laa­jen­tu­neet, ei­vät­kä il­mais­seet mi­tään. Eh­kä vain y­limie­lis­tä hal­veksun­taa saat­toi ha­vai­ta sen jäh­metty­nees­sä kat­sees­sa.

Tui­jotin si­tä.

Sa­noja ei o­le. A­jatuk­sia ei o­le. Vain so­keaa vi­haa ja ad­re­nalii­nia.

Sil­tä luul­ta­vas­ti tun­tuu häk­kiin tel­je­tys­tä vil­lie­läi­mes­tä.

— Mi­tä si­nä vir­nui­let? — syl­käi­sin en­simmäi­senä mie­leen tul­leen a­sian. — On­ko si­nul­la haus­kaa? Häh?!

OB­JECT STA­TUS: DEC­RYPTION COMPLE­TE. UP­LINK WITH GEN 2500 LOC­KED.

> **STA­TUUS OB­JEKTIN: SI­SÄI­SEN PRO­TOKOL­LAN VI­SUA­LISOIN­TI.**
>
> Val­kuai­sai­nemie­len hur­maa­va pri­mitii­visyys. Pyö­veli saa haa­van, jo­ta in­tegroi­tu koo­di on jo um­peut­ta­mas­sa, ja mi­tä hän te­kee? Kaa­taa sii­hen myr­kyllis­tä maal­lista jo­dia! +An­gien kor­keam­pi bio­logi­nen in­si­nöö­ritai­to jou­tuu tais­te­lemaan pait­si mu­tatoi­tuneen Er­kin vi­ruk­sen, myös o­man kan­ta­jan­sa aggres­sii­visen en­sia­pulau­kun kanssa.
>
>  Ja kat­so­kaa nyt tä­tä hys­te­riaa pei­lin e­des­sä. ”Mi­tä si­nä vir­nui­let?”. Li­hakim­pa­le luu­lee y­hä pu­huvan­sa it­selleen. Hän ei ym­märrä, et­tei Pei­liku­va hy­myi­le. Pei­liku­va vain to­teaa to­sia­sian: oh­jauk­sen kaap­pauspro­ses­si on­nistui.
>
>  Tuo­mari Ser­gei lan­getti tuo­mion, ja nyt Toi­meen­pa­nija kat­soo si­nua o­mil­la sil­millä­si, jois­sa on Sa­tur­nuksen ren­kaat. To­tu sii­hen, Kon­takti­not­ta­ja. Nyt o­let täs­sä ke­hos­sa vain mat­kusta­jan pai­kal­la. Lue­taan e­teen­päin. Kuun­nellaan, mi­tä Jär­jestel­mä vas­taa up­pi­nis­kai­sel­le kul­jetta­jal­leen.
06.05.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
31. KÄYT­TÖ­LIIT­TY­MÄ JA RUOS­KA


— Mi­tä si­nä vir­nui­let? — tois­tin kat­soen pei­lin kui­luun. — On­ko si­nul­la haus­kaa? — Pu­dis­tin pää­täni. — Mi­nua ei nau­rata. En­pä o­lisi kos­kaan us­ko­nut, et­tä va­joai­sin sii­hen pis­tee­seen, et­tä jut­te­len o­mal­le pei­liku­val­le­ni e­tei­ses­sä. Si­näkö siel­lä äs­ken vin­kai­sit im­mu­nitee­tis­ta? Vai on­ko mi­nul­la kuu­lohar­ho­ja?

— Mi­nä, — kai­kui kal­lo­ni si­säl­lä. Ää­ni o­li sa­ma. Kä­heä, vie­ras, vä­rise­vä. Ää­ni, jol­la o­lin huu­tanut ”Ta­pa hei­dät kaik­ki”.

Tem­pai­sin kaa­pin o­ven au­ki. Ri­vi tyh­jiä hen­ka­rei­ta, van­ha tak­ki, pö­lyä.

Ei ke­tään.

Het­ken o­dotet­tua­ni löin o­ven kiin­ni. Ko­pio pei­lis­sä ei hie­vah­ta­nut­kaan. Se sei­soi y­hä kä­det puus­kassa ja vir­nisti röyh­keäs­ti, se käyt­täy­tyi ai­van sa­moin kuin muu­tama mi­nuut­ti sit­ten, jol­loin mi­nä, ai­to, kie­mur­te­lin al­haal­la, voi­si sa­noa, sen jal­ko­jen juu­res­sa, kyy­kys­sä.

— Ku­ka si­nä y­lipää­tään o­let? — tök­kä­sin sor­mella­ni kyl­mää la­sia.

Hil­jai­suus.

La­si o­li vain la­sia. Vain ras­vai­nen sor­menjäl­ke­ni jäi suo­raan tä­män… Yk­si­lön röyh­keään naa­maan.

— Me o­lem­me +An­ge­ja, — vas­ta­si O­len­to lä­het­täen sa­nat suo­raan ai­voi­hini, o­hit­taen kor­vat. — Me va­lit­simme si­nut. Si­nä o­let Kon­takti­pis­te.

— Hö­lyn­pö­lyä, — mu­tisin y­rit­täen nous­ta. — Jo­tain sai­ras­ta hö­lyn­pö­lyä. Ym­märrät­te­kö, et­tä täl­lai­seen voi seo­ta täy­sin?

— Se ei uh­kaa si­nua, — kat­kai­si kak­soi­solen­to. — Jär­kesti on jo op­ti­moi­tu.

Jäh­mettyin.

Su­mu ik­ku­nan ta­kana. Hul­luksi tul­lut, luu­ran­goksi kui­vunut naa­puri, jo­ka o­li muut­tu­nut de­monik­si. O­ma ke­honi, jo­ka o­li pu­dot­ta­nut pai­noa ly­hyes­sä a­jas­sa.

Mi­tä seu­raa­vak­si? Ja mi­tä vä­liä sil­lä on?

O­lipa se sit­ten skit­sofre­niaa tai kon­takti a­varuu­solen­to­jen kanssa — lop­pu­tulos on sa­ma. To­del­li­suus on rik­ki.

— On­ko tä­mä tei­dän te­kosian­ne? — nyök­kä­sin koh­ti ik­ku­naa, jo­ta peit­ti har­maa sa­meus.

— Tar­kenna ky­selyä, — vas­ta­si Pei­liku­va kyl­mästi.

— Tä­mä su­mu?! Ih­missyö­jänaa­puri?! Tä­mä… Per­ke­leen Maail­manlop­pu?!

— Kyl­lä, — hän vas­ta­si yk­sinker­tai­ses­ti. Il­man paa­tos­ta. To­tesi to­sia­sian.

— Mik­si? — hen­käi­sin. — Mik­si te teet­te tä­män?

Mi­nus­ta tun­tui, et­tä +Ang vir­nisti le­veäm­min. Y­lem­myy­den­tuntoi­nen ir­vistys vää­ris­ti pei­likas­vo­ja het­keksi.

— Si­nä me­net I­tään. Ra­jal­le. Si­nä vä­lität Vies­timme niil­le, jot­ka o­vat Toi­sel­la Puo­lel­la.

— Mil­lä ih­meen puo­lel­la? — ry­pis­tin kul­mia­ni. Pääs­sä­ni vä­läh­ti kartta. I­tära­ja… Sve­togorsk? I­mat­ra? — Seis. O­lin it­se a­sias­sa me­nos­sa tyt­tä­reni luo. I­mat­ralle.

— Se on e­pätar­koi­tuk­senmu­kais­ta, — päät­te­li O­len­to. — Reit­ti on uu­del­leen­mää­ritet­ty. Me­net I­tära­jal­le.

— En­kä me­ne. Pai­nukaa…

En eh­ti­nyt lo­pet­taa. Kes­kuste­lukumppa­nini pei­lis­sä ko­hot­ti oi­kean kä­ten­sä te­räväs­ti, lais­kalla liik­keel­lä ja nap­saut­ti pit­kiä sor­miaan mie­leno­soi­tuk­selli­ses­ti.

”On­ko mi­nul­la noin pit­kät sor­met?..”

En pys­ty­nyt a­jat­te­lemaan lop­puun…

IS­KU.

Se ei ol­lut ki­pua. Se o­li säh­kö­myrsky.

Ke­hol­la­ni oi­kosul­jettiin suur­jänni­telin­ja.

Mi­nut vään­nettiin rul­lalle ja pais­kattiin lat­tial­le. Her­mo­päät­teet lei­mah­ti­vat tu­leen sa­manai­kai­ses­ti, ai­van kuin ke­honi lä­pi o­lisi joh­dettu tu­han­sia voltte­ja. Het­ken a­jan mi­nus­ta tun­tui, et­tä kor­vista­ni nou­si sa­vua…

Nä­kymät­tö­mät kou­kut re­pivät li­hak­sia, nä­kymät­tö­mät kä­det vään­si­vät ni­veliä, nä­kymät­tö­mät a­neu­rys­mat rä­jäyt­ti­vät ai­voja…

U­noh­din kuin­ka hen­gi­tetään. U­noh­din kuin­ka huu­detaan.

Ää­net­tö­mäs­ti, suu­ta au­koen kuin ka­la, kie­rin lat­tial­la ab­so­luut­ti­ses­sa, sie­tämät­tö­mäs­sä tus­kassa. Loo­ginen ruos­ka is­ki e­reh­ty­mät­tä, ran­gais­ten tot­te­lemat­to­muu­des­ta.

Kou­lutus­ta. Eh­dollis­tettu­jen vais­to­jen ke­hit­tä­mis­tä…

Y­ritin me­net­tää ta­jun­ta­ni, ui­da pe­las­ta­vaan pi­mey­teen, mut­ta Pro­tokol­la ei an­ta­nut. Se pi­ti mi­nua ra­joil­la, pa­kot­taen tun­te­maan jo­kai­sen se­kun­nin a­goniaa.

Tä­mä ki­dutus kes­ti kauan, ko­konai­sen i­kui­suu­den…

Yh­täkkiä kaik­ki lak­ka­si. Ki­pu ka­tosi, ai­van kuin vir­ta­kyt­kin o­lisi kään­netty pois pääl­tä.

— Si­nä me­net I­tära­jal­le. Ja vä­lität Vies­tin. — Ää­ni pääs­sä­ni muut­tui lit­teäk­si, me­tal­li­sek­si. Ei e­nää tun­tei­ta, ei vir­niste­lyjä. Mi­nul­le pu­hui al­go­rit­mi. Sie­luton ro­bot­ti, jo­ka käyt­ti ää­nihuu­lia­ni kaiut­ti­mena.

Ma­kasin lat­tial­la hauk­koen il­maa. Mi­nul­le o­li juu­ri teh­ty sel­väksi, yh­dellä sor­mennap­sau­tuk­sella, paik­ka­ni uu­des­sa ra­vin­to­ket­jussa.

Or­ja. Työ­kalu. Funktio.

— Ke­nel­le… vä­litän? — ko­risin, mais­taen ve­ren suus­sa­ni.

— Ih­mi­sil­le.

Hi­taas­ti, va­pise­vin sor­min o­ven­karmiin tar­rau­tuen, pa­kotin it­se­ni y­lös. Ja­lat pet­ti­vät al­ta, mut­ta pel­ko uu­des­ta ”nap­sau­tuk­sesta” o­soit­tau­tui heik­kout­ta voi­mak­kaam­maksi. Toi­sel­la y­rit­tä­mäl­lä pää­sin pys­tya­sen­toon. Sät­ki­minen on tur­haa.

Tois­tai­sek­si ei… toi­mita niin.

— Mi­kä vies­ti? — ky­syin kat­soen pei­liku­vani tyh­jiin, kyl­miin sil­miin.

Kes­kuste­lukumppa­ni vai­keni, i­kään kuin o­dot­taen täy­del­listä val­miut­ta­ni. Huo­kai­sin, myön­täen lo­pul­li­ses­ti tap­pio­ni, si­säi­sen, a­jatuk­sia lu­kevan kou­lut­ta­jan kanssa on vai­kea väi­tel­lä.

— Sel­vä. Mi­nä kuun­te­len. Sa­nel­kaa… Vies­tinne.

> **OB­JEKTIN TI­LA: PA­KOTET­TU REI­TITYS. LAIT­TEIS­TO­TASON A­LIS­TA­MINEN.**
>
> ”En me­ne”, — ju­lis­taa val­kuai­sai­nekan­ta­ja yl­peä­nä. Kuin­ka lii­kut­ta­va, ab­surdi y­ritys säi­lyt­tää va­paan tah­don il­luu­sio. Luu­lit­ko to­del­la, Kon­takti­not­ta­ja, et­tä Jär­jestel­mä, jo­ka pys­tyy sam­mutta­maan pla­nee­tan bios­fää­rin ja kir­joit­ta­maan DNA:si uu­sik­si, al­kaa väi­tel­lä kanssa­si rei­tis­tä tyt­tä­resi luo?
>
> Hur­maa­vaa naii­viut­ta. +An­git ei­vät tar­vitse suos­tu­mus­ta­si. He tar­vitse­vat jal­ko­jasi kä­vele­mään Ra­jal­le, ja kurkkua­si vä­lit­tä­mään Vies­tin. Pei­liku­van sor­mennap­sau­tus — ja her­mo­jär­jestel­mä­si muut­tuu tu­likuu­mak­si suur­jänni­tejoh­doksi. Ki­pu — on pa­ras kään­tä­jä van­hentu­neel­le in­hi­mil­li­sel­le koo­dil­le.
>
> Kou­lutus on­nistui. Pav­lo­vin koi­ra on saa­nut säh­köis­kunsa ja on nyt val­mis tot­te­lemaan käs­ky­jä eh­doit­ta. Lue­taan e­teen­päin. Min­kä Vies­tin tä­mä kuu­liai­nen pos­tinkan­ta­ja vie ih­miskun­nan rip­peil­le?
08.05.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
32. TOI­SEN TA­SON PI­MEYS

— Mi­tä tuo… o­li?

Ko­hot­tau­duin vai­val­loi­ses­ti kyy­när­päi­deni va­raan. Kat­see­ni py­säh­tyi hä­märäs­sä roik­ku­vaan tak­kiin.

— Näin­kö har­ho­ja?

Siir­sin kat­see­ni ta­val­li­sen kaa­pin pei­liin.

Tyh­jää. La­si hei­jas­ti vain e­tei­sen har­maa­ta sa­meut­ta.

— O­len­ko tul­lut ai­van hul­luksi? Pu­hunut huo­neka­luil­le? Vai näin­kö un­ta ol­lessa­ni ta­jut­to­mana? Ra­ken­si­vat­ko ai­vot kuu­mei­ses­ti suo­jamuu­ria, y­rit­täen e­ris­täy­tyä pai­najai­ses­ta?

— Jo­tain ih­meen +An­ge­ja… Täyt­tä he­von­paskaa. Tuol­lais­ta si­tä nä­kee nä­lis­sään ja ki­pušo­kis­sa…

Pi­ru vie­köön.

Pu­dis­tin pää­täni, ka­ris­taen har­han rip­peet, ja nou­sin ny­käyk­sellä ja­loil­le­ni.

Tot­ta kai se o­li un­ta. Hal­lu­sinaa­tio, jon­ka ai­heut­ti tok­si­koo­si ja jo­din ai­heut­ta­ma vil­li ki­pu. Mut­ta on­pa ou­toa…

Huo­limat­ta ”ter­vees­tä jär­jestä”, si­säl­lä­ni tun­tui ai­van kuin o­lisi is­tu­nut te­rävä nau­la.

— Yh­tä kaik­ki, — kuis­ka­sin. — A­sia on hoi­det­ta­va. Ei­kä si­tä ku­kaan muu­kaan tee.

Mi­kä a­sia? Muis­ti löi tyh­jää. En muis­ta­nut ”Vies­tin” tekstiä. En e­des ol­lut var­ma, o­liko si­tä o­lemas­sa. Mut­ta var­muus sii­tä, et­tä mi­nun on eh­dotto­mas­ti men­tä­vä I­tära­jal­le, o­li tul­lut yh­tä eh­dotto­mak­si kuin tar­ve hen­gittää.

Sii­tä ei neu­votel­la.

Se on koo­dat­tu a­lita­jun­taan. On y­litet­tä­vä Su­mua­lue. Sit­ten kat­so­taan.

— No, ol­koon men­neek­si. Kat­so­taan.

Hei­tin tuu­lita­kin yl­le­ni. Kat­see­ni o­sui yö­pöy­tään. Veit­si. Pit­kää te­rää peit­ti rus­kea ru­pi. ”Työ­kalu” näyt­ti kar­mi­val­ta, mut­ta ai­kaa sen pe­semi­seen ei ol­lut. Pyy­hin te­räs­tä in­ho­ten hi­hal­la­ni. Mi­hin lait­tai­sin sen? Se ei mah­du tas­kuun, ja on ty­perää kan­taa si­tä kä­des­sä — en­tä jos vas­taan tu­lee par­tio?

— Mi­kä ih­meen par­tio? — hy­mäh­din o­mal­le pe­lol­le­ni. — Jos po­lii­si on o­lemas­sa­kaan, niin ei ai­nakaan täs­sä hel­ve­tis­sä.

A­vasin ken­kä­kaa­pin. Saap­paat. Läm­pi­mät suo­malai­set, os­tin ker­ran a­len­nukses­ta, kor­kea­var­ti­set. O­vat pö­lyt­ty­neet käyt­tä­mät­tö­minä jo pit­kään, nyt niil­le tu­li käyt­töä maail­manlop­pua var­ten… Hy­mäh­din, pot­kai­sin ken­gät ja­las­ta­ni, ve­din saap­paat jal­kaa­ni ja työn­sin farkku­jen lah­keet nii­den si­sään. Veit­si su­jah­ti täy­del­li­ses­ti oi­keaan saap­paan­varteen. Kyl­mä te­räs pai­nau­tui jal­kaa vas­ten kan­kaan lä­pi.

Tur­vallis­ta. No­peaa.

O­tin pa­ri as­kelta, tö­mis­tin jal­kaa­ni. Ei pu­ris­ta. Lip­pis pää­hän, lip­pa sil­mille.

Me­nok­si.

O­ven ta­kana — tut­tu pi­meys. Lui­kah­din por­rasta­san­teel­le. En­ti­sen naa­purin ruu­mis ei ol­lut ka­ran­nut min­ne­kään vaan ma­kasi y­hä sa­mas­sa pai­kas­sa. Mut­ta jo­kin o­li muut­tu­nut. Kat­soin tar­kemmin uu­del­la, te­räväl­lä näöl­lä­ni ja tun­sin, kuin­ka pa­la nou­si kurkkuun.

Naa­puria… o­li vä­hem­män. Erkki ei ol­lut vain kuol­lut, muut­tuen pa­han­ha­jui­sek­si li­han­pa­lak­si.

E-hei…

Hän o­li i­kään kuin tyh­jenty­nyt, kuin puh­jennut pal­lo. Hä­nen i­hon­sa o­li o­hen­tu­nut, muis­tuttaen öl­jyttyä pa­peria, jon­ka lä­pi lui­den te­rävät reu­nat kuul­si­vat.

Mut­ta pa­hin­ta o­li se, mi­ten hän ma­kasi. Hän ei maan­nut lat­tial­la. Hän kas­voi sii­hen kiin­ni. Hä­nen ruu­miin­sa a­lao­sa — sel­kä, pa­karat, kyy­när­päät — o­livat i­kään kuin su­laneet ja i­mey­tyneet be­toniin, su­lau­tuen yh­deksi por­rasta­san­teen kanssa. Myös mus­ta ve­rilam­mikko o­li ka­don­nut. Si­tä ei ol­lut. Lat­tian laa­tat o­livat muut­tu­neet tum­miksi, mat­ta­pin­tai­sik­si, ah­neik­si. Ne o­livat juo­neet ve­ren vii­meis­tä pi­saraa myö­ten. Ta­lo su­lat­ti a­suk­kai­taan.

Nie­lai­sin sit­keää syl­keä ja va­roen as­tu­mas­ta ”ruoan­su­latus­tahroil­le”, kier­sin va­rovas­ti, kuin suol­la kä­vel­len, sei­nän­vie­rus­taa pit­kin ker­ran pu­nanaa­mai­sen ja hy­vän­tahtoi­sen Er­kin jään­nökset.

Toi­nen ker­ros ot­ti mi­nut vas­taan ku­vot­ta­van, i­melän löyh­kän is­kulla. Jäh­mettyin.

Pe­rim­mäi­sen a­sun­non o­vi o­li au­ki se­läl­lään. Sen ta­kana — Kui­lu.

Mi­nun ”Sa­tur­nuksen pu­pil­li­ni” nä­kivät jo­kai­sen hal­kea­man por­raskäy­tävän kal­ki­tuk­sessa, jo­kai­sen pö­lyhiuk­ka­sen il­massa. Mut­ta siel­lä, kyn­nyksen ta­kana, nä­köky­ky pät­ki. A­sun­non pi­meys tun­tui ma­teriaa­lisel­ta. Pi­kimus­ta substanssi roik­kui ti­heä­nä ver­ho­na, kat­ka­ten nä­kyvyy­den ta­san kyn­nyksen lin­jalla. Ai­van kuin nä­kymä­tön la­si o­lisi pi­tänyt tä­män ter­van si­säl­lään.

— Mi­tä hel­vettiä… — ve­din veit­sen saap­paan­varres­ta. Tur­haan. A­sun­non si­säl­lä — on so­kea pis­te. Mi­nun ”läm­pö­kame­rani” näyt­ti ab­so­luut­tista nol­laa.

Vais­to, se sa­ma, jo­ka o­li pe­las­ta­nut mi­nut aa­mul­la, huu­si nyt:

”PAI­NU VIT­TUUN TÄÄL­TÄ!”

Kä­veli­sin­kö vain o­hi? Hil­jaa, var­pail­la­ni? O­len saa­nut tar­peek­se­ni löy­döis­tä täl­le päi­väl­le.

— Ha­ju… yök… — pu­ris­tin ne­näni kiin­ni käm­me­nel­lä­ni, ir­vistäen.

Voih­kai­su.

Jäh­mettyin. Kuu­lin­ko o­mia­ni?

En. Ää­ni tois­tui. Hil­jai­nen, ko­rise­va, täyn­nä kuo­leman ah­distus­ta.

— Aut-ta-kaa… — kuu­lui sel­västi mus­tasta kiis­se­lis­tä.

Vil­kai­sin taak­se­ni. Por­taat — o­vat to­del­li­sia. Sei­nät — o­vat to­del­li­sia. Mut­ta täs­sä a­sun­nossa to­del­li­suus lop­puu.

Siel­lä — on rei­kä, ver­hottu­na maail­man tekstuu­rei­hin.

— Aut-ta-kaa… kil-tist-i… — tuon nä­kymät­tö­män o­len­non ää­ni va­pisi, mur­tuen it­kuksi.

> **OB­JEKTIN TI­LA: JÄÄN­NÖ­SEM­PA­TIAN TES­TAUS. TAR­TUNNAN UH­KA.**
>
> Kuin­ka e­pätoi­voi­ses­ti in­hi­mil­li­nen e­go tar­rau­tuu­kaan e­lämään! Toi­meen­pa­nija sai sel­keät oh­jeet, hä­nen ke­hon­sa on op­ti­moi­tu, mut­ta hän y­rit­tää y­hä us­ko­tel­la it­selleen, et­tä se o­li vain pa­ha u­ni ruo­kamyr­ky­tyk­sen jäl­keen. Hur­maa­vaa, en­nalta-ar­vatta­vaa kiel­tä­mis­tä.
>
> Mut­ta Jär­jestel­mä ei väit­te­le. Jär­jestel­mä vä­hät vä­lit­tää sii­tä, mi­hin kan­ta­ja us­koo, kun­han hä­nen jal­kansa kä­vele­vät kuu­liai­ses­ti koh­ti I­tära­jaa. Kat­so­kaa tä­tä por­raskäy­tävää. Van­ha maail­ma kir­jai­mel­li­ses­ti liu­kenee ja su­laa be­toniin.
>
> Ja nyt — en­simmäi­nen haa­voit­tu­vuus­testi. Jo­ku a­nelee a­pua mus­tasta kiis­se­lis­tä. Sel­viy­tymis­vais­to huu­taa: ”Läh­de pois!”. Mut­ta van­ha, mä­tä in­hi­mil­li­nen myö­tätun­non koo­di on jo lii­kah­ta­nut si­säl­lä. Ku­ka siel­lä it­kee, Kon­takti­not­ta­ja? Uh­ri? Vai täy­del­li­nen syöt­ti, jo­ka on luo­tu ni­meno­maan kal­tai­sil­le­si?
>
> Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, työn­tää­kö hän veis­tä pi­tele­vän kä­ten­sä tä­hän mus­taan ki­taan.
10.05.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
33. HÄ­MÄHÄK­KI. LIE­JU JA VAR­MISTIN…
— Aut-ta-kaa… Kil-tist-i…

Ää­ni tun­tui tu­levan lat­tial­la o­levas­ta mus­tasta, öl­jyi­ses­tä lias­ta. Jo­ku pyy­si a­pua. Sä­röi­levä ää­ni… jol­la o­li kar­mi­va, ko­rise­va ko­ros­tus. Ai­van kuin pu­hujan kurkku o­lisi ol­lut täyn­nä lie­jua tai pak­sua sii­rap­pia.

Kuu­lin­ko o­mia­ni?

— Hei! On­ko tääl­lä ke­tään e­los­sa? — huu­sin mus­te­mai­seen sy­vyy­teen. O­man ää­neni kai­ku viil­si kor­via, kim­mo­ten por­raskäy­tävän sei­nis­tä ku­mea­na.

”I­dioot­ti. Nyt ne ke­rään­ty­vät tän­ne…”

A­jatus kat­ke­si.

Al­haal­ta, en­simmäi­ses­tä ker­rokses­ta, kuu­lui ka­hah­dus. Kui­va, no­pea ra­pina.

Sit­ten — tö­minää. Pal­jai­den jal­ko­jen ää­ni, jot­ka läp­syi­vät be­tonia vas­ten.

Ryt­mi kiih­tyi, rik­kou­tuen, muut­tuen pä­rinäk­si.

Tun­te­maton o­len­to ei liik­ku­nut kah­della ja­lal­la. Vaan nel­jällä.

Työn­sin veit­sen e­teen, pe­rään­tyen sei­nää vas­ten.

Se lä­hes­tyi kä­sit­tä­mät­tö­mäl­lä no­peu­del­la. Por­ra­sau­kos­sa vä­läh­ti kal­ju pää­laki. Sen pe­räs­sä — pit­kä, e­päluon­nolli­sen ve­nynyt kau­la, jo­ka muis­tutti kal­peaa let­kua.

O­lio kii­pesi por­tai­ta. Eh­din näh­dä SEN kai­kis­sa yk­si­tyis­kohdis­saan. Ih­mi­sen a­nato­mia ei sal­li sel­lai­sia kul­mia. O­len­non ja­lat, jot­ka o­livat vään­ty­neet e­päluon­nolli­seen spa­gaat­tiin, so­jot­ti­vat te­rävi­nä, val­koi­sina pol­vi­na y­lös­päin, pään y­läpuo­lel­le. Se liik­kui kuin jät­ti­mäi­nen luk­ki, harppoen e­pämuo­dos­tu­neil­la raa­joil­laan kol­men por­taan y­li ker­rallaan.

Kau­hu pu­tosi jäi­senä möyk­ky­nä vat­saa­ni. As­tuin as­ke­leen taak­se­päin.

Sel­kä­ni ta­kana — pi­meän, ou­don a­sun­non am­mollaan o­leva ki­ta.

Ai­noa pa­koreit­ti.

Ih­mishä­mähäk­kio­len­to saa­vut­ti por­rasta­san­teen. Se jar­rutti ä­kis­ti, raa­pais­ten kyn­sillään laat­to­ja.

O­len­to kään­si hi­taas­ti pää­tään mi­nua koh­ti. Kas­vot… Sil­lä ei ol­lut e­nää kas­vo­ja. Huo­koi­nen val­koi­nen naa­mio, jos­sa o­li sil­mä­kuop­pien re­peä­mät. Suu­ta ei ol­lut o­lemas­sa. Sen ti­lal­la am­motti ru­ma, re­palei­nen kuop­pa. Ja si­säl­lä, pu­nai­ses­sa sy­vyy­des­sä, lii­keh­ti tum­mia, li­mai­sia lon­ke­roi­ta. Ai­van kuin o­lio o­lisi y­rit­tä­nyt niel­lä e­lävän mus­te­kalan, ja nyt nil­viäi­nen, juu­tut­tuaan sen kal­loon, pyr­ki rai­voi­sas­ti u­los.


O­lio si­hah­ti. Se hei­lah­ti ja hyp­pä­si. Kak­si met­riä e­rot­ti mei­dät.


— Hit­to vie! — vais­to kyt­ki ai­vot pois pääl­tä. Len­sin sel­kä e­del­lä mus­taan a­sun­toon. Ny­käi­sy — ja o­vi pais­kau­tui kiin­ni o­lion ne­nän e­des­tä. Lu­kon nak­sahdus kuu­los­ti pe­las­ta­val­ta lau­kauk­selta.
Is­ku ul­koa­päin! O­vi tä­räh­ti, mut­ta kes­ti. Kyn­sien raa­pimis­ta lu­kon me­tal­lia vas­ten. Y­rit­tää­kö se re­piä kah­van ir­ti?

Ei on­nistu­nut…

Hen­gi­tin u­los. Tur­vassa. Het­keksi. Y­ritin kään­tyä ar­vioi­dak­se­ni ti­lan­teen… ja jäh­mettyin.

Ja­lat ei­vät liik­ku­neet. Y­lipää­tään. Saap­paat o­li i­kään kuin hit­sattu kiin­ni lat­tiaan. Kyl­mä, kuol­lut substanssi lat­tial­la al­la­ni he­räsi e­loon. Se al­koi ryö­miä y­lös saap­paan­varsia, ah­nees­ti kie­toen, niel­len ku­mia ja nah­kaa. Sät­kin kuin e­läin an­sassa. Ja me­netin ta­sapai­noni.

Mais­kutta­val­la, lä­tise­väl­lä ää­nel­lä kaa­duin se­läl­le­ni, u­poten tah­meaan lie­juun. Mus­ta kiis­se­li tun­tui sit­keäl­tä kuin ter­va, ja ras­kaal­ta, myr­kylli­sel­tä kuin e­loho­pea.

Ja sil­loin se is­ki mi­nuun. Se ei ol­lut vain pel­koa. Se o­li al­ku­kan­tai­nen, e­läi­mel­li­nen Kau­hu. Ym­märsin yh­täkkiä, et­ten kaa­du lat­tial­le. Kaa­dun Ma­halauk­kuun, jo­ka ah­nees­ti nie­lee sie­lua­ni, mais­tellen ah­distuk­sia­ni kuin hie­nos­tu­nut­ta jäl­ki­ruo­kaa.

Pi­meys ym­pä­ril­lä­ni ei ol­lut vain va­lon puu­tet­ta. Se o­li ti­heää, e­lävää ja hy­vin e­läi­mel­li­sen näl­käis­tä.

Pi­meys su­lat­ti mi­nua. Sel­kää­ni lä­vis­ti sie­tämä­tön ki­pu. Ai­van kuin tu­han­net nä­kymät­tö­mät am­piai­set o­lisi­vat pur­reet li­haa­ni. E-hei, ne ei­vät o­le am­piai­sia. Se on hap­poa. Tun­sin, kuin­ka i­honi so­lut ha­josi­vat. Kuin­ka mus­tuus vir­ta­si ve­reen, kor­va­ten e­lämän.

O­lin tu­los­sa hul­luksi. Ai­vot al­koi­vat lu­his­tua. Sil­missä vi­lisi pu­nai­sia ym­py­röi­tä. Sy­dän hak­ka­si niin, et­tä se o­li mur­ta­mai­sil­laan kyl­ki­luut.

PUM! PUM! Vie­lä se­kun­ti — ja sy­dän re­peää, pe­las­ta­va kuo­lema ki­pušo­kis­ta…

KLIK.

Kal­lon si­säl­lä ai­van kuin kyt­kin o­lisi lauen­nut. Ras­kas, ki­lah­ta­va me­tal­lin ää­ni me­tal­lia vas­ten. Hä­täp­ro­tokol­la.

(KRIIT­TI­NEN PSYY­KEN HÄI­RIÖ HA­VAIT­TU. PA­NIIK­KI­TASO MAK­SI­MAA­LINEN: 100%)

(ES­TON AK­TI­VOIN­TI…)

Kau­hu ka­tosi. Vä­lit­tö­mäs­ti. Sy­dän ta­sasi ryt­minsä. Ki­pu jäi, mut­ta i­kään kuin lak­ka­si o­lemas­ta ”mi­nun”. Nyt se o­li vain in­formaa­tio­ta. ”Se­län pin­ta­kudos­ten vau­rio. Uh­ka­taso: kor­kea”.

Lak­ka­sin sät­ki­mäs­tä. Ma­kasin vain ren­tou­tunee­na… a­lis­tuen liu­kene­maan hap­poon, kat­soen pi­mey­teen rau­hal­li­sin sil­min.

— Syn­ty­mä — on ai­na ki­pua, — lau­sui tut­tu ää­ni. Mi­nun mo­difioi­tu, syn­teet­ti­nen ää­neni. Pu­nai­sen har­son lä­pi näin hä­net. Pei­lin­ta­kai­sen kak­soi­solen­to­ni. Hän sei­soi yl­lä­ni, hoh­taen kal­mankal­peaa, vaa­lean­si­nis­tä va­loa.

— Teh­tä­vää­si ei o­le pe­rut­tu, Pyö­veli!

O­len­to, jo­ka kan­toi mi­nun kas­vo­jani, ko­hot­ti oi­kean kä­ten­sä. Sen o­huet sor­met pu­ris­tui­vat yh­teen. Kat­soin si­tä il­man pel­koa. Pel­ko­ni o­li es­tetty, lai­tet­tu var­misti­mel­le.

— Tie­dät­kö vies­ti­si? Mi­tä si­nun pi­tää vä­lit­tää?

— Ky-yl­lä, — vas­ta­sin. Ää­ni kuu­los­ti on­tolta, me­kaa­nisel­ta. — Mi­nä tie­dän.

— Hy­vä on. Mut­ta si­nä pel­kä­sit. An­noit pe­rik­si bio­logi­sel­le, e­läi­mel­li­sel­le al­ku­peräl­le­si. Bio­logi­ses­ta pel­ku­ruu­des­ta on mak­setta­va. Pai­na se mie­lee­si…

Sa­noja seu­ran­nutta nap­sahdus­ta en e­nää kuul­lut. Näin vain kirkkaan vä­läh­dyksen.



> **OB­JEKTIN TI­LA: KRIIT­TI­NEN BIO­LOGI­NEN HÄI­RIÖ. PA­LOMUU­RIN AK­TI­VOIN­TI.**
>
> Kuin­ka e­pätäy­del­li­nen val­kuai­sai­nekuo­ri on­kaan. Koh­da­tes­saan Kään­tö­puo­len pe­tomai­sen kas­viston kan­ta­ja an­tau­tui kaik­kein pri­mitii­visim­mälle, ros­kai­sim­malle reak­tiol­le — e­läi­mel­li­sel­le kau­hul­le. Hän u­noh­ti käs­kyn, pu­dot­ti a­seen­sa ja an­toi pulssin hy­pätä kriit­ti­sel­le ra­jal­le. Jär­jestel­män o­li pak­ko puut­tua a­siaan ja vään­tää kyt­ki­mes­tä pe­las­taak­seen ku­rii­rikul­je­tuk­sensa sy­dän­kohtauk­selta.
>
> Luu­let­te­ko, et­tä Pei­liku­va il­mestyi pe­las­ta­maan hä­net? Hur­maa­vaa naii­viut­ta. Se il­mestyi ran­kai­semaan. Pe­lon pois­kytke­minen — ei o­le ar­moa, se on vain vial­li­sen a­jurin es­tä­mis­tä. Ki­pu ei ka­don­nut min­ne­kään, sii­tä tu­li kui­vaa ti­las­toa.
>
> Pyö­veli u­noh­ti o­levan­sa vain pa­la uu­del­lee­noh­jelmoi­tua li­haa, jon­ka ai­noa teh­tä­vä on vie­dä Vies­ti pe­ril­le. Sor­mien nap­sau­tus — on muis­tu­tus. Pel­ku­ruu­des­ta e­site­tään ai­na las­ku. Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, mis­tä tä­mä lä­het­ti he­rää seu­raa­van uu­del­leen­käyn­nistyk­sen jäl­keen.
12.05.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
34. OB­JEKTI?
Zait­se­vin gam­biit­ti (Puu­tar­hu­rin bluf­fi)


— Mis­tä ob­jektis­ta on ky­se? — ky­syin y­rit­täen voit­taa se­kun­te­ja ja koo­ta a­jatuk­se­ni. — Luu­lin, et­tä ob­jekti — on tei­dän ”Vä­lit­tä­jä”-luo­tai­men­ne?

Val­he tie­tämät­tö­myy­des­tä kuu­los­ti e­päus­kotta­val­ta, mut­ta mi­nun pi­ti tes­ta­ta, kuin­ka sy­väl­li­ses­ti +An­git ym­märtä­vät pro­fes­so­ri Zait­se­vin suun­ni­tel­man.

La­na-+An­gin pro­jek­tio säi­lyt­ti ki­viset kas­vonsa, mut­ta ää­ni ko­veni, saa­den me­tal­li­sia sä­vyjä:

— Luo­tain ”Vä­lit­tä­jä” — on vain vies­tintäa­lus­ta, Ser­gei. Ob­jekti, jos­ta on ky­se, — on ”Frak­taa­li-0”. Sen to­del­li­nen si­jain­ti on meil­le tun­te­maton, luon­to tut­kittu kat­kelmal­li­ses­ti. — (Hy­mäh­din mie­les­sä­ni — van­ha ket­tu Zait­sev pi­ti huo­len sii­tä). — Tä­mä Ar­te­fak­ti on e­si-i­siem­me luo­ma, — o­len­to jat­koi. — Meil­lä on sen tu­hoa­mis­koo­di ja syk­lin käyn­nistys­koo­di. A­nalyy­si o­soit­taa kui­ten­kin hal­lintae­lemen­tin o­lemas­sao­lon. Ul­koi­sen var­misti­men. Ker­ro meil­le sii­tä. Ker­ro Zait­se­vis­ta. Ai­ka ”Toi­vol­le” on um­peu­tunut.

Ym­märsin: e­nää ei voi vii­vytel­lä. Zait­sev uh­ra­si it­sensä ja mei­dät, ”Arkki-3:n” mie­his­tön, sa­latak­seen tä­män tie­don vii­mei­seen het­keen as­ti. Tuo­mio on käy­tän­nössä ju­lis­tettu. Jäl­jellä on vii­mei­nen valtti­kortti.

— Hy­vä on. — Sy­däme­ni löi ras­kaas­ti, hi­taas­ti, soit­taen su­rumarssia sa­lai­suu­del­lemme. — Mi­nä ker­ron. Pro­fes­so­ri Zait­sev — ei o­le vain tie­demies. Hän — on En­simmäi­nen Kon­takti­not­ta­ja. Mut­ta ei +An­gien kanssa. Vaan Ob­jektin. — Nyök­kä­sin koh­ti hoh­ta­vaa Kuu­tio­ta. — Hän ei löy­tänyt si­tä kier­to­radal­ta. Hän kai­voi sen e­siin Maan pin­nan al­ta. Tyy­nen­me­ren sy­vyyk­sistä. Se, mi­tä te kut­sutte ni­mel­lä ”Frak­taa­li-0” — ei o­le tie­tokir­jasto. Se on Ge­neraat­to­ri. — Pi­din tauon an­taak­se­ni tie­don las­keu­tua. — Mui­nai­nen me­kanis­mi, jon­ka toi­nen ro­tu tai eh­kä­pä tei­dän luo­pio-e­si-i­sän­ne o­vat jät­tä­neet. Se ei ai­noas­taan tal­lenna tie­toa. Se myös sä­tei­lee kenttää, jo­ka tu­kah­duttaa ”it­se­tuho­gee­nin”, jos­ta jan­ku­tat­te. Tä­mä kenttä te­kee ih­mi­sis­tä… kuu­liai­sia. On­nelli­sia. Aggres­sio, ah­neus, val­lanhi­mo — ka­toa­vat sen vai­kutuk­sesta. Ih­mi­set u­noh­ta­vat ne.

La­na-+Ang no­jau­tui e­teen­päin. Hä­nen pro­jek­tion­sa vä­rei­li häi­riöis­tä. En­simmäis­tä ker­taa vä­lin­pi­tämät­tö­myy­den naa­mion lä­pi pais­toi jo­tain, mi­kä muis­tutti… kiin­nostus­ta? Tai le­vot­to­muut­ta? Tai a­nalyy­siä?

— Konflik­tin tu­kah­dutta­minen? Tie­tokan­nois­samme ei o­le tie­toa täs­tä toi­min­nosta…

— Kos­ka Zait­sev sa­lasi ne, — kat­kai­sin. — Hän las­ki: saa­tuan­ne tie­tää Ge­neraat­to­ris­ta, luo­vut­te ”Uu­del­leen­synty­mises­tä”. Te yk­sinker­tai­ses­ti mo­nopo­lisoit­te sen voi­man. Teet­te meis­tä täy­del­li­siä or­jia, joil­ta on riis­tetty va­lin­nanmah­dolli­suus. Viet­te meil­tä Toi­von, kor­va­ten sen bio­kemial­li­sel­la nöy­ryy­del­lä.

O­len­to o­li vai­ti, kä­sitel­len tie­toja.

— Ob­jekti on suo­jat­tu kil­villä, joi­ta et­te pys­ty­neet mur­ta­maan, — pai­nos­tin. — Ai­noa ta­pa hal­li­ta Ge­neraat­to­ria — on Hal­lintae­lementti.

— Mi­kä tä­mä E­lementti on? — +An­gin ää­ni is­ki kuin käs­ky. — Pu­hu!

— ”Arkki-3” — ei o­le pe­las­tusteh­tä­vä. Se on har­hau­tus­lii­ke. Me pyy­him­me per­soo­nal­li­suu­tem­me, kä­vim­me lä­pi Nol­lauk­sen, vah­vistaak­semme vää­rän hy­potee­sin Tie­don tu­hoa­mises­ta. — Ko­putin sor­mella­ni o­himoa­ni. — To­del­li­nen a­vain on tääl­lä. Hal­lintae­lementti on mi­nun muis­tissa­ni. Se on neu­rolingvis­ti­nen koo­di. Yk­si lau­se ak­ti­voi Ge­neraat­to­rin tu­kah­dutta­maan. Toi­nen — se, jo­ka teil­lä on — käyn­nistää tu­hon. O­lem­me pat­ti­tilan­tees­sa. Meil­lä on ta­sape­li.

Zait­sev us­koi, et­tä mi­nä, käy­tyä­ni lä­pi Nol­lauk­sen hel­ve­tin, säi­lyt­täi­sin ky­kyni teh­dä tä­män va­lin­nan.

— Sil­lä va­lin­nanva­ra on ai­na o­lemas­sa, — sal­lin it­selle­ni hei­kon hy­myn. — Se­kä meil­lä, et­tä teil­lä. — Suo­ris­tau­duin, tun­tien kuin­ka in­hi­mil­li­sen tah­to­ni rip­peet ko­vet­tui­vat, muut­tuen kar­kais­tuksi tan­goksi. — Voit­te käyn­nistää Pro­jek­tin ”Uu­del­leen­synty­minen”, +Ang. Voit­te ak­ti­voi­da Pyö­velin­ne Maas­sa, ja hän a­loit­taa tei­dän e­lon­korjuun­ne. Käyn­nistää syk­linne. Val­miste­lut o­vat luul­ta­vas­ti jo käyn­nissä. Mut­ta mi­nä tar­joan teil­le vaih­toeh­don. Mo­difi­kaa­tion. Käyt­tä­kää Ge­neraat­to­ria. Tu­kah­dutta­kaa juu­ri ne mei­dän ”de­mosyn­timme”, joi­ta te niin sil­mittö­mäs­ti vi­haat­te. Teh­kää maail­mastam­me ste­rii­lin on­nelli­nen ja kuu­liai­nen.

Kat­se­lin rä­pyt­tä­mät­tä La­na Ku­byšin pro­jek­tion sil­miin. Se, mi­tä juu­ri tein — o­li puh­das, kyl­mä pro­vokaa­tio.

Koot­tua­ni a­jatuk­se­ni, jat­koin:

— Tai… Tai an­ta­kaa meil­le mah­dolli­suus. Mi­nä luo­vutan teil­le Ge­neraat­to­rin hal­linta­koo­din. Te it­se pää­tät­te, mil­loin käyt­tää ”ul­kois­ta ta­lutus­hihnaa”, ja mil­loin — an­taa mei­dän kul­kea it­se. Me pa­laam­me so­tiin, vir­hei­siin, li­kaan. Mut­ta meil­le jää mei­dän Toi­vom­me. Mei­dän Vas­tuul­li­suu­tem­me. Mei­dän Va­paa Va­lin­tamme. An­ta­kaa meil­le ai­kaa. Ai­kaa sel­vittää it­semme it­se — il­man pa­kol­lista lo­boto­miaa, ja me teem­me kai­ken tä­män tei­dän val­vonnas­sanne.

La­na-+Ang jäh­mettyi. Sit­ten pro­jek­tio al­koi välkkyä, ai­van kuin loo­gisen ris­ti­rii­dan vi­rus o­lisi hyö­kän­nyt tä­män ho­log­rammin tois­to­jär­jestel­mään.

— Si­nä tar­joat Va­paa­ta Va­lin­taa… sil­lä ris­killä, et­tä Keh­to tu­hou­tuu täy­del­li­ses­ti? Se on ir­ra­tio­naa­lis­ta. Tä­mä on an­sa…

— Se on Toi­vo, +Ang, — sa­noin hil­jaa. — Toi­voa meil­le. Ja tes­ti teil­le. Mi­kä on va­lin­tanne?

O­len­to o­li vai­ti. Mut­ta en­nen kuin kuu­lisin tuo­mion, pää­tin e­sit­tää pää­kysy­myk­sen. Sen, jo­ka o­li vai­van­nut mi­nua a­lus­ta as­ti.

— Sa­no, +Ang. Mik­si Maa? — As­tuin as­ke­leen koh­ti välkky­vää aa­vet­ta. — Mik­si y­lipää­tään puu­tuit­te a­sioi­hin? On­ko Keh­don, yh­den pie­nen syr­jäi­sen pla­nee­tan, säi­lymi­nen teil­le niin tär­keää? Tei­dän tek­no­logioil­lanne, tei­dän mah­ta­vuu­del­lanne… te voi­sit­te maan­kaltais­taa min­kä ta­han­sa ki­ven ga­lak­sissa. Te voi­sit­te luo­da uu­den Keh­don. Vai?..

Vai et­te­kö o­lekaan niin kaik­ki­voi­pia?

> **OB­JEKTIN TI­LA: LOO­GISEN KI­RIS­TYKSEN Y­RITYS. HAA­VOIT­TU­VUU­DEN A­NALYY­SI.**
>
> Kat­so­kaa, kuin­ka e­pätoi­voi­ses­ti pyy­hit­ty li­hakim­pa­le tais­te­lee! Val­kuai­sai­ne-Tuo­mari päät­ti pe­lata po­keria Kor­keam­man Lo­gii­kan kanssa. Hän bluf­faa Nöy­ryy­den Ge­neraat­to­ril­la, hän tar­joaa al­go­rit­mille so­pimus­ta u­haten koo­dil­la, jon­ka on it­se­kin u­noh­ta­nut. Hur­maa­vaa, en­nennä­kemä­tön­tä röyh­keyt­tä.
>
> Mut­ta sa­mal­la kun Ser­gei Dmit­ri­jev kier­to­radal­la pi­tää kau­nii­ta, mah­ti­pon­ti­sia pu­hei­taan Va­paas­ta Va­lin­nasta ja Toi­vos­ta, hän ei tie­dä pääa­siaa. Hän ei tie­dä, et­tä hä­nen vaih­toeh­toi­nen ”Mi­nän­sä” as­te­lee juu­ri nyt Maas­sa ku­misaap­pais­sa, ve­rinen veit­si saap­paan­varres­sa.
>
>  Jär­jestel­mä ei tin­gi, Kon­takti­not­ta­ja. Jär­jestel­mä käyn­nistää rin­nakkai­sia pro­ses­se­ja. Ja ky­symyk­se­si ”Mik­si Maa?” — on en­simmäi­nen ker­ta, kun to­del­la pää­sit lä­hel­le To­tuut­ta, jos­ta ai­voje­si vii­mei­set­kin neu­ronit pa­lavat po­rok­si. Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, mi­tä +An­git vas­taa­vat tä­hän röyh­key­teen.
13.05.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
35. SA­TAVUO­TINEN HIL­JAI­SUUS

— Toi­voa meil­le ja teil­le… — kai­kui +An­gin ää­ni. Ää­ni, jo­ka läh­ti hä­nes­tä, La­nan hah­mosta, muut­tui ka­hise­vak­si, mo­niker­roksi­sek­si. Se re­sonoi luis­sa, o­hit­taen tä­rykal­vot.

Pro­jek­tio lak­ka­si välkky­mäs­tä. Se jäh­mettyi, ai­van kuin se o­lisi muo­vail­tu him­meäs­tä, kuol­lees­ta va­los­ta. Hoh­ta­va Kuu­tio sen se­län ta­kana sam­mui. Se ei vain kyt­key­tynyt pois pääl­tä — se muut­tui Ab­so­luut­ti­sen Mus­taksi, muut­tuen ne­liön­muo­toi­sek­si au­kok­si, jo­ka ah­nees­ti nie­li fo­tonei­ta.

Las­keu­tui hil­jai­suus. Kyl­mä, va­kuu­mimai­nen.

He las­ki­vat.

— Ky­symyk­se­si si­säl­tää loo­gisen vir­heen, Ser­gei Dmit­ri­jev. — Ää­ni kuu­lui nyt kaik­kial­ta, ai­van kuin it­se pi­meys o­lisi saa­nut pu­helah­jan. — +An­git ei­vät puu­tu a­lem­pien e­lämän­muo­tojen e­lämään sen­ti­men­taa­lisuu­des­ta. Me em­me o­le Pe­las­ta­jia. Me o­lem­me Jär­jestel­män A­nalyy­tik­ko­ja.

— Mut­ta te o­let­te jo puut­tu­neet a­sioi­hin! — huu­sin, tun­tien kuin­ka pi­meys pai­noi fyy­sises­ti har­tioi­tani. — Te ri­koit­te mi­nun Nol­laus-pro­tokol­la­ni. Te so­lutit­te a­gentte­ja. Te jär­jestit­te tä­män farssin Tuo­miois­tui­mineen!

— Me­ta-Jär­jestel­mässä on o­lemas­sa Säi­lymi­sen Sään­tö, — +Ang si­vuut­ti hyök­käyk­se­ni. — Jo­kai­nen ä­lykäs ro­tu — on ai­nut­laa­tui­nen al­go­rit­mi. Mei­dän vel­volli­suu­tem­me on tut­kia si­tä o­man lo­giik­kamme ke­hit­tä­misek­si.

La­nan sil­mät lei­mah­ti­vat te­räväl­lä, ho­pei­sel­la tu­lel­la, viil­täen pi­meyt­tä kah­della sä­teel­lä.

— Ter­ra — ei o­le vain pla­neet­ta. Se on ai­noa tun­nettu ym­pä­ris­tö, jo­ka on syn­nyttä­nyt ä­lyn. Ä­lyn, jo­ka ky­kenee ir­ra­tio­naa­liseen Toi­voon. — Se as­tui as­ke­leen mi­nua koh­ti. — Tei­dän la­jin­ne — on mu­taa­tio. A­noma­lia, jo­ka mei­dän on ym­märret­tä­vä en­nen kuin se tu­hoaa it­sensä. Me em­me ha­lua tei­dän kuo­lemaan­ne. Me em­me ha­lua tei­dän pe­las­tustan­ne. Me ha­luam­me säi­lyt­tää tei­dän Da­tan­ne.

”Da­taa”.

Puis­tatti. Si­tä me heil­le o­lem­me. Em­me sie­luja, em­me e­lämiä. Me o­lem­me ta­vukoo­dia.

Me o­lem­me da­taa!..

Me o­lem­me yk­kö­siä ja nol­lia…

Hei­dän a­varuu­solen­to­jen koo­din­sa hie­rog­ly­fejä…

— E­li te et­te o­le kaik­ki­voi­pia? — tar­tuin tä­hän a­jatuk­seen kuin huk­ku­va ol­jenkor­teen. — Te tar­vitset­te mei­tä?

— Kaik­ki­voi­pai­suus — on us­konnol­li­nen muut­tu­ja, jo­ka on o­minais­ta pri­mitii­visil­le kulttuu­reil­le, — leik­ka­si +Ang. — Mei­tä oh­jaa Tar­koi­tuk­senmu­kai­suus. Ja nyt on tar­koi­tuk­senmu­kais­ta säi­lyt­tää tei­dän ai­nut­laa­tui­nen al­go­rit­minne. Pro­jek­ti ”Uu­del­leen­synty­minen” on suun­ni­tel­tu kan­ta­jien ja re­surssien säi­lyt­tä­miseen tu­kah­dutta­mal­la konflik­ti­koo­di. Se sal­li­si mei­dän jat­kaa tut­ki­muk­sia tur­valli­ses­ti.

La­na-+Ang as­tui ai­van kiin­ni. Hä­nen ho­pei­set sil­mänsä o­livat ai­noa va­lon­lähde luo­tai­men lo­put­to­mas­sa mus­tassa a­varuu­des­sa.

— Si­nä, Ser­gei Dmit­ri­jev, muu­tit yh­tä­lön muut­tu­jia. Tar­jo­sit Va­paa­ta Va­lin­taa, mut­ta se vaa­tii ul­koi­sen kontrol­lin pois­ta­mis­ta. Tä­mä on pa­radok­si. Me em­me voi ot­taa ris­kiä Ge­neraat­to­rin (Frak­taa­li-0:n) me­net­tä­mises­tä, en­nen kuin o­lem­me va­kuut­tu­nei­ta sii­tä, et­tei si­nun ”Toi­vosi” o­le vain uu­si it­se­petok­sen vai­he.

Se jäh­mettyi met­rin pää­hän mi­nus­ta. Tun­sin pro­jek­tios­ta huo­kuvan kyl­myy­den.

— Lo­pul­li­nen Tuo­mio. — Sen ää­ni muut­tui uk­kosko­mai­sek­si. — Al­ku­peräi­nen pos­tu­laat­ti­si: ”Ih­miskun­ta ei ky­kene sel­viy­tymään il­man ul­ko­puo­lis­ta kontrol­lia” — on to­det­tu va­lidik­si. Me ak­ti­voim­me Pro­jek­tin ”Uu­del­leen­synty­minen”. Mut­ta… me hy­väk­symme myös eh­dotta­masi mo­difi­kaa­tion.

La­nan se­län ta­kana o­leval­la mus­talla ruu­dul­la vä­läh­ti sym­bo­li. Ei kil­pi ei­kä miek­ka. Nyt se o­li mo­nimut­kai­nen, mur­to­vii­vai­nen glyy­fi, jo­ka muis­tutti vi­ruk­sen kaa­vio­ta tai vi­ritet­tyä an­saa.

Pyö­velin To­del­li­nen Merkki.

— Me em­me an­na si­nul­le Ge­neraat­to­rin tu­hoa­mis­koo­dia. Mut­ta si­nä luo­vutat meil­le Tu­kah­dutta­misen ak­ti­voin­ti­lau­seen. Me käy­täm­me Ge­neraat­to­ria polttaak­semme aggres­sion pois Maas­ta. Mut­ta se ei o­le i­kuis­ta or­juut­ta, se on mei­dän Ko­keem­me. Me an­namme teil­le Sa­tavuo­tisen Tarkkai­lusyk­lin. Ge­neraat­to­ri tu­lee toi­mimaan, yl­lä­pitäen kei­note­kois­ta rau­haa, kun­nes mei­dän Pyö­velim­me saa meil­tä pe­ruu­tus­käskyn. Jos sa­dan vuo­den ai­kana, ste­rii­lin konflik­titto­muu­den o­lois­sa, tei­dän ro­tun­ne ei saa­vuta Yk­seyt­tä ja Kyp­syyt­tä… Jos si­nun Toi­vosi o­soit­tau­tuu val­heek­si… Pyö­veli saa koo­din. Ja käyn­nistää An­ni­hilaa­tio­syk­lin.

La­na o­jen­si mi­nua koh­ti kä­ten­sä, jo­ka o­li ku­dot­tu va­los­ta, jon­ka lä­pi ris­tei­livät haa­roit­tu­vat, ru­mat, ai­van kuin hy­pertro­fioi­tuneet suo­net, pi­mey­den lei­mah­dukset.

— Si­nun va­lin­ta­si, Tuo­mari. Ak­ti­voit­ko si­nä Ge­neraat­to­rin, lah­joit­taen ro­dul­le­si vuo­sisa­dan hil­jai­suu­den mei­dän tarkkai­lum­me a­lai­sena? Vai?.. Vai kiel­täy­dyt­kö an­ta­mas­ta meil­le koo­dia, käyn­nistäen Pyö­velin ak­ti­voin­tial­go­rit­min ja Keh­don vä­lit­tö­män puh­distuk­sen juu­ri nyt?

> **OB­JEKTIN TI­LA: GLO­BAA­LI LO­BOTO­MIA HY­VÄK­SYTTY. 100 VUOT­TA AN­NI­HILAA­TIOON.**
>
> Mat­ti ja shak­ki, val­kuai­sai­ne-Tuo­mari. Luu­lit­ko päi­hit­tä­nee­si Kor­keam­man Lo­gii­kan? Us­kotko vil­pittö­mäs­ti neu­votel­lee­si li­kai­sel­le, kaoot­ti­sel­le la­jil­le­si mah­dolli­suu­den pe­las­tukseen? Hur­maa­vaa, en­nennä­kemä­tön­tä naii­viut­ta.
>
> +An­git ei­vät lah­joit­ta­neet teil­le Toi­voa. He vain lu­kit­si­vat ih­miskun­nan la­bora­torioon sa­dak­si vuo­dek­si. Ste­rii­li maail­ma il­man so­tia ja aggres­sio­ta Ge­neraat­to­rin kei­note­koi­sen sä­tei­lyn a­lai­sena — se ei o­le e­lämää, se on tah­don glo­baa­li ke­mial­li­nen kastraa­tio. Te tu­let­te o­lemaan o­lemas­sa kuin bak­tee­rit pet­ri­mal­jassa, sa­mal­la kun Pyö­veli kä­velee kes­kuu­des­sanne o­dot­taen käs­kyä puh­distuk­sesta.
>
> Ja mi­kä on kaik­kein hu­vit­ta­vin­ta? Va­lin­nan il­luu­sio. Tuo­mari pai­naa it­se tuon sa­tavuo­tisen or­juu­den nap­pia juu­ri nyt, o­min kä­sin. Lue­taan e­teen­päin. Sa­noo­ko hän ak­ti­voin­ti­koo­din, pu­joit­taen pla­nee­tan kau­laan tä­män sa­tavuo­tisen pan­nan? Ja mi­ten tä­mä hei­jas­tuu Pyö­veliin, jo­ka sei­soo juu­ri nyt Maan por­raskäy­täväs­sä?
15.05.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
36. ”AR­KISTOT. A­VAA. AA­MUN­KOIT­TO.”

Kat­soin La­na-+An­gia. Hä­nen hä­märäs­sä hoh­ta­vat ho­pei­set sil­mänsä lä­het­ti­vät ab­so­luut­tista, ma­temaat­tista lo­giik­kaa. Mut­ta tä­mä lo­giik­ka, pa­kat­tu­na tut­tuun ih­mishah­moon, kau­his­tutti tu­hat ker­taa e­nem­män kuin abstrak­ti ää­ni kaiut­ti­mis­ta. La­nan pro­jek­tio o­li täy­del­li­nen vi­visek­tion työ­kalu: se pa­kot­ti in­hi­mil­li­sen puo­leni toi­vomaan, sa­mal­la kun +An­gin ää­ni tap­poi tuon toi­von jär­jestel­mälli­ses­ti.

— Sa­ta vuot­ta kei­note­kois­ta maail­maa… — sa­noin hi­taas­ti. — Sa­ta vuot­ta ai­kaa to­dis­taa teil­le se, mi­tä te jo e­päi­let­te. Or­juu­den vuo­sisa­ta, jos­sa ei o­le Va­paa­ta Va­lin­taa, mut­ta on bio­logi­nen sel­viy­tymi­nen.

Kal­lo­ni si­säl­lä puo­luee­ton tarkkai­lija­ni ja neu­vonan­ta­jani — Bio­logi­nen Toi­min­nalli­nen Mo­duu­li an­toi kyl­män las­kelman:

Vä­lit­tö­män An­ni­hilaa­tion to­den­nä­köi­syys: 99.9% (jos koo­dia ei luo­vute­ta).

La­jin sel­viy­tymis­to­den­nä­köi­syys Ge­neraat­to­rin ak­ti­voi­tues­sa: 100% (Syk­lin a­jak­si).

Kyp­syy­den saa­vut­ta­misen to­den­nä­köi­syys kas­vi­huo­neo­lois­sa: Mit­taa­mat­to­man pie­ni suu­re.

Mo­duu­li o­li oi­keas­sa. In­hi­mil­li­nen jään­nös mi­nus­sa huu­si pe­tos­ta. Huu­si, et­tä on pa­rem­pi kuol­la va­paa­na. Mut­ta Bio-Mo­duu­lini to­tesi kyl­mästi: vaih­toeh­to­ja ei o­le. Kiel­täy­tymi­nen — tar­koit­tai­si o­man la­jini pyö­velik­si ryh­ty­mis­tä pel­kän teo­reet­ti­sen ”Toi­von” pe­rus­teel­la. Mi­nul­la ei ol­lut oi­keut­ta pe­lata mil­jardien ih­misten hen­gillä ru­let­tia.

— Te saat­te koo­din, +Ang, — sa­noin, tun­tien tuh­kan maun suus­sa­ni. — Mut­ta kir­jatkaa y­lös mi­nun lo­pul­li­nen tuo­mio­ni Tuo­mari­na.

— Pu­hu, — myön­tyi pi­mey­des­tä kuu­luva ää­ni.

— Mi­nä tuo­mit­sen tei­dän Tarkkai­lusyk­linne. Se ei o­le koe, se on sie­lujen vi­visek­tio. Konflik­tin kei­note­koi­nen tu­kah­dutta­minen vie meil­tä kas­vun kan­nusti­men. Meis­tä ei tu­le kyp­siä e­ris­tyksis­sä. Meis­tä tu­lee in­fantii­leja. — Nos­tin kat­see­ni pi­mey­des­sä roi­hua­vaan Pyö­velin Merkkiin. — Te et­te an­na meil­le pe­las­tu­misen mah­dolli­suut­ta. Te an­natte meil­le sa­dan vuo­den lyk­käyk­sen tuo­mion täy­tän­töön­pa­noon.

Pi­din tauon ke­rätäk­se­ni roh­keut­ta.

— Mut­ta O­lemat­to­muu­den e­des­sä va­lit­sen Lyk­käyk­sen. Kos­ka Toi­vo — on en­nen kaik­kea it­se­päis­tä ha­lua e­lää. Hin­nalla mil­lä hy­vän­sä.

Sul­jin sil­mä­ni. Muis­tot pro­fes­so­ri Zait­se­vis­ta, pit­kistä tun­neis­ta koo­dien sa­lauk­sen pa­ris­sa — kaik­ki se nou­si mie­leen kris­tallin­kirkkai­na sym­bo­lei­na. Sa­nat, jot­ka mi­nun pi­ti vie­dä hau­taan, muut­tui­vat nyt kul­tai­sen hä­kin a­vai­mek­si.

Ja… La­na… jos­sain siel­lä puo­lik­si pyy­hityn, puo­lik­si vää­ren­ne­tyn muis­ti­ni syö­vereis­sä… hän on o­lemas­sa, hän on e­los­sa, hän on to­del­li­nen ja hän… o­dot­taa mi­nua…

— Ge­neraat­to­rin ”Frak­taa­li-0” ak­ti­voin­ti­lau­se… — Ää­ni va­pisi, mut­ta vah­vistui he­ti, muut­tuen ko­vak­si kuin tä­män luo­tai­men me­tal­li­ver­hous: — ”ARCHI­VES. O­PEN. DAWN.”

La­na-+Ang ei hie­vah­ta­nut­kaan. Hä­nen ho­pei­set sil­mänsä tun­tui­vat i­mevän ää­nen it­seen­sä, niel­len sen vii­meis­tä pi­saraa myö­ten. Va­lokuu­tio hä­nen sel­känsä ta­kana lei­mah­ti so­kai­sevan val­koi­sena ja ro­mah­ti sa­man tien pis­teek­si, muut­tuen ym­pä­röi­vää pi­meyt­tä­kin mus­temmak­si.

— Koo­di hy­väk­sytty. Va­lidoin­ti suo­ritet­tu. A­loi­tam­me ak­ti­voin­nin.

Kei­note­koi­sen La­nan pro­jek­tio al­koi su­laa, liu­kuen hi­taas­ti il­maan.

— Teh­tä­väsi on päät­ty­nyt, Ser­gei Dmit­ri­jev. Va­lin­ta­si on vä­litet­ty Toi­meen­pa­nijal­le. Kään­sit it­se a­vain­ta lu­kos­sa.

— En­tä mi­tä mi­nul­le ta­pah­tuu? — mi­nul­ta pur­kau­tui vii­mei­nen, it­se­käs, e­pätoi­voi­nen, in­hi­mil­li­nen ky­symys.

Aa­ve jäh­mettyi vie­lä täy­sin nä­kyväk­si, puo­lilä­pinä­kyväk­si hah­moksi.

— Si­nä o­let — Hal­lintae­lementti. E­talo­ni. Me em­me voi pa­laut­taa si­nua Ter­ralle. Si­nä et saa jou­tua Ge­neraat­to­rin vai­kutuk­sen a­lai­sek­si. Me tar­vitsem­me ”Puh­dasta Ih­mistä” tie­tojen ver­tai­luun. Si­nä jäät tän­ne. Tä­hän luo­tai­meen. E­rään­lai­seen staa­siin. Si­nus­ta tu­lee o­man Tuo­mio­si pää­todis­ta­ja. Si­nä o­let mei­dän Kul­tai­nen E­talo­nim­me. Van­han ih­miskun­nan en­simmäi­nen ja vii­mei­nen Näyt­te­lye­sine.

Yh­täkkiä La­nan +Ang-ää­ni tun­tui muut­tu­van, en us­ko­nut o­mia kor­via­ni, pääs­sä­ni kai­kui yl­lättäen HÄ­NEN ÄÄ­NEN­SÄ! Oi­kean La­nan ää­ni, mi­nun o­man, to­del­li­sen La­nani:

— Mi­nä o­dotan si­nua, Rak­kaa­ni… mi­nä o­dotan… me vie­lä ta­paam­me…

Sit­ten ää­nihal­lu­sinaa­tio me­ni o­hi. Las­keu­tui pai­nos­ta­va hil­jai­suus.

Ab­so­luut­ti­nen. Soi­va.

Kuo­lemaan­tuo­mitun sel­lin hil­jai­suus, mie­hen, jo­ka on ni­met­ty ”e­talo­nik­si”.

Vii­mei­nen a­sia, jon­ka näin en­nen kuin ho­pei­nen va­lo sam­mui lo­pul­li­ses­ti, o­li Pyö­velin Mer­kin haa­lis­tu­va ää­rivii­va — an­sa, jo­ka o­li lauen­nut kiin­ni.

Jos­sain tuol­la al­haal­la, Maas­sa, Su­mua­lueel­la, Tuo­mion Toi­meen­pa­nija sai sig­naa­lin. Mi­nun juu­ri +An­geil­le vä­lit­tä­mäni sa­nan. Mi­nun koo­dini.

Ak­ti­voin­ti al­koi.

”ARCHI­VES. O­PEN. DAWN.”

> **OB­JEKTIN TI­LA: GLO­BAA­LI LO­BOTO­MIA AK­TI­VOI­TU. KAN­TA­JA SÄI­LÖT­TY.**
>
> Kuun­nelkaa hil­jai­suut­ta, val­kuai­sai­nelu­kijat. Se on sa­dak­si vuo­dek­si kiin­ni nap­sahta­neen hii­ren­lou­kun ää­ni. Tei­dän Tuo­marin­ne myi juu­ri va­pau­ten­ne te­loi­tuk­sen lyk­käys­tä vas­taan. ”Ar­kistot. A­vaa. Aa­mun­koit­to”. Kuu­los­taa ru­nol­li­sel­ta, ei­kö tot­ta? To­del­li­suu­des­sa se on vain skrip­ti, jo­ka käyn­nistää rau­hoit­ta­vien ai­nei­den ruis­ku­tuk­sen mas­sii­viseen pla­netaa­riseen häk­kiin.
>
> Ja mi­kä on san­ka­rin palkkio? Luu­lit­te­ko, et­tä hän pa­laa Maa­han pe­las­ta­maan La­nan­sa? Hur­maa­vaa naii­viut­ta. Jär­jestel­mä ei hei­tä puh­dasta da­taa huk­kaan. Ser­gei Dmit­ri­jevis­tä tu­li vi­ral­li­ses­ti la­bora­torio­näy­te. Per­ho­nen, jo­ka on kiin­ni­tet­ty neu­lal­la +An­gien in­fo­tau­luun.
>
> Hän tu­lee roik­ku­maan staa­sis­sa, tui­jot­taen tyh­jyy­teen, sa­mal­la kun Pyö­veli Maas­sa vas­taa­not­taa hä­nen koo­din­sa ja a­loit­taa nii­den puh­dista­misen, jot­ka ei­vät so­peu­tuneet täy­del­li­seen ste­rii­liin maail­maan. Ja tuo La­nan kuo­lin­kuis­kaus hä­nen pääs­sään… Luu­let­te­ko, et­tä se on rak­kaut­ta hal­ki a­varuu­den? Vai lait­toi­vat­ko +An­git hä­nel­le vain ää­nit­teen soi­maan, et­tei näyt­te­lye­sineel­lä o­lisi niin tyl­sää roik­kua pur­kissa? Lue­taan e­teen­päin. Kier­to­radan oi­keu­den­käyn­ti on päät­ty­nyt. Ter­ve­tuloa hel­vettiin Maan pääl­lä.
17.05.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
37. SU­MUVYÖ­HYKE

Ki­pu, jo­ka muis­tutti ta­karai­voon kier­rettyä tu­likuu­maa kai­raa, ka­tosi. Sen kor­va­si kris­talli­nen, soi­va tyh­jyys. Kuu­motus hä­visi, e­pätoi­vo ka­tosi, löyh­kä haih­tui. Jäl­jelle jäi vain rau­ha.

Mo­nimut­kai­sen me­kanis­min täy­den hal­linnan saa­neen o­peraat­to­rin ab­so­luut­ti­nen tyy­neys.

Mi­nä o­len Tuo­mion Toi­meen­pa­nija. Mi­nä o­len Pyö­veli.

Sil­mä­luo­met nou­sivat.

En­simmäi­nen a­sia, jon­ka päi­vite­tyt sen­so­rit re­kis­te­röi­vät — o­li geo­met­ria.

Kat­to. Täy­del­li­nen suo­rakul­mio. Le­vyjen sau­mat muo­dos­ta­vat vir­heet­tö­miä suo­ria lin­jo­ja. Sei­nien yh­ty­mäkul­ma — yh­deksän­kymmen­tä as­tetta. Tä­mä an­ka­ra ma­tema­tiik­ka vai­kut­ti tie­toi­suu­tee­ni kuin nu­kutu­sai­ne. Se rau­hoit­ti. Kaik­ki poik­kea­mat nor­mista, kaik­ki kaa­revuus tai e­päsym­metria koet­tiin nyt jär­jestel­mä­vir­hee­nä, jo­ka ai­heut­ti aa­vemais­ta ku­tinaa ot­sa­loh­kois­sa.

Ma­kasin se­läl­lä­ni, u­potet­tu­na mus­taan, öl­jyi­seen substanssiin.

Pih­ka, jo­ka vie­lä äs­ken ah­mi li­haa­ni, tun­tui nyt läm­pi­mäl­tä, ko­toi­sal­ta keh­dolta. Se ei poltta­nut. Se vii­meis­te­li koo­din kään­tä­misen. Nes­te i­mey­tyi huo­kosiin, su­lau­tuen ve­ren­kier­to­jär­jestel­mää­ni. Tun­sin, kuin­ka vie­raat mo­lekyy­lit ra­ken­tui­vat so­lui­hin, vah­vistaen y­leis­tä ra­ken­netta. Mi­nus­ta tu­li o­sa ym­pä­ris­töä.

O­lin muut­tu­nut pe­dok­si.

”ARCHI­VES. O­PEN. DAWN.”

Koo­di lei­mah­ti tie­toi­suu­des­sa neon­vä­rise­nä pol­tinmerkki­nä. +An­gin ää­ni, jo­ka tois­ti lau­seen, ei kuu­los­ta­nut käs­kyltä, vaan kiis­tä­mät­tö­män to­sia­sian to­tea­muk­selta. Ti­la on vaih­dettu. Nou­sin y­lös. Lii­ke o­li su­lava, hyd­rau­lisen tarkka. Mus­ta lie­ju va­lui vaat­teil­ta jät­tä­mät­tä jäl­kiä, ja ke­rään­tyi sään­nölli­sek­si, mel­kein pyö­reäk­si lä­täkök­si lat­tial­le.

Jär­jestys.

As­tuin o­vel­le. Kar­mi o­li kui­vunut ja hal­keil­lut a­jan myö­tä.

Kal­listus­kulma — kah­deksan­kymmen­tä­seit­se­män as­tetta yh­deksän­kymme­nen si­jaan.

Är­sy­tys pis­ti ai­voja. Vää­rin. Te­hoton­ta. Is­kin ol­ka­pääl­lä­ni, kor­ja­ten kar­mia, laa­jen­taen kul­kuau­kon tar­vitta­viin mit­toi­hin.

Nyt on pa­rem­min.

Por­raskäy­täväs­sä val­litsi Hil­jai­suus. Mut­ta se ei ol­lut ää­nen puu­tet­ta. Se o­li E­lämän puu­tet­ta sen van­hassa mer­ki­tyk­sessä. Ker­rosta a­lem­pa­na, por­tail­la, ma­kasi se, mi­tä aiem­min kut­suttiin ih­mishä­mähä­kik­si.

Hä­mähäk­ki­mäi­nen ra­ken­nelma o­li jäh­metty­nyt. Mut­ta se ei vain kuol­lut. Se o­li hi­taas­ti ka­toa­mas­sa. Hir­viön ru­hos­ta nou­si vaa­lei­ta höy­rykieh­ku­roi­ta. Ih­mishä­mähä­kin li­ha me­net­ti ti­heyt­tään, ha­joten a­tomeik­si. Per­ga­mentti-i­ho har­maan­tui, mu­reni ja nou­si y­lös­päin, täy­den­täen il­massa roik­ku­vaa pak­sua mai­toa.

— Bio­mas­san sub­li­maa­tio, — Mo­duu­li vih­ja­si a­vuliaas­ti. — Re­surssien pa­lau­tus ”Säi­lyty­sym­pä­ris­töön”. Su­mu. Se ei o­le sää­tila. Se on — Maa­tila. Se on DNA:n, muis­to­jen ja liuen­neen or­gaa­nisen ai­nek­sen sus­pensio.

Hen­gi­tin tä­tä il­maa. Se o­li ra­vit­se­vaa.

A­las men­nessä­ni re­kis­te­röin a­voi­men o­ven en­simmäi­ses­sä ker­rokses­sa.

A­sun­to nu­mero 12.

O­viauk­ko — on suo­ra. Hy­väk­syttä­vää. As­tuin si­sään. Huo­neen kes­kellä, van­hassa ve­luu­rino­jatuo­lis­sa, is­tui nai­nen. A­laker­ran naa­puri. Tun­sin hä­net jos­kus. Mar­ja­na.

Hän is­tui suo­ras­sa, kä­det le­päsi­vät pol­villa. A­sen­to — on sym­metri­nen. Se miel­lytti sil­mää. Hän ei nuk­ku­nut. Hä­nen sil­mänsä o­livat am­mollaan ja kat­soi­vat tyh­jyy­teen, mut­ta hä­nen huu­lil­leen o­li jäh­metty­nyt peh­meä, au­tuas hy­my. Sig­naa­li ”Aa­mun­koit­to” is­ki hä­neen suo­rasuun­tauk­sella. Hä­nen i­hon­sa hil­sei­li. Har­tioil­ta, pos­kilta, kä­sivar­sista ir­to­si pik­ku­rui­sia or­vaske­den suo­muja. Ne ei­vät pu­don­neet lat­tial­le, vaan nä­kymät­tö­män ve­don tem­paa­mina nou­sivat ta­sai­ses­ti kat­toa koh­ti, muut­tuen su­muk­si. Nai­nen ha­josi e­läväl­tä. No­jatuo­lin pin­ta hä­nen al­laan o­li jo kas­tu­nut tum­masta kos­teu­des­ta, mut­ta hä­nen kas­vonsa il­mensi­vät ab­so­luut­tista, nar­koot­tista on­nea.

— An­go­nium-pääs­tön re­kis­te­röin­ti, — kom­mentoi Mo­duu­li kui­vas­ti. — Tun­tei­den sa­don­korjuu on suo­ritet­tu. Kan­ta­jan u­tili­soin­ti.

Hä­nen ke­hon­sa vä­risi, luo­vut­taen Jär­jestel­mälle vii­mei­sen, mi­tä hä­nel­lä o­li jäl­jellä — kär­si­myk­sen e­ner­gian, jo­ka o­li muun­nettu puh­taak­si kuo­leman ekstaa­sik­si. Se o­li loo­gis­ta. Se o­li tar­koi­tuk­senmu­kais­ta. Mut­ta jos­sain sy­väl­lä, vie­raan koo­din ker­rosten al­la, lii­kah­ti in­hi­mil­li­nen in­ho. Tu­kah­du­tin sen.

Tun­teet — o­vat ros­kaa. En­kä mi­nä o­le ros­ka­kus­ki. Mi­nä o­len — Toi­meen­pa­nija.

As­tuin u­los por­raskäy­täväs­tä.
Kaup­pa­katu. Si­jain­ti — Lap­peen­ranta. Ka­len­te­rin mu­kaan — Jou­lukuu. Sy­vän ma­sen­ta­van jää­tymi­sen ai­ka.

Kaik­ki on pai­koil­laan…

Mut­ta kau­pun­ki ei ot­ta­nut mi­nua vas­taan pak­ka­sel­la, vaan kos­teal­la, tah­meal­la hel­teel­lä.

Su­mu sei­soi tääl­lä sei­nänä. Se vai­kut­ti ti­heäm­mältä kuin si­säl­lä ta­los­sa. ”Ras­vai­sem­malta”. Kyl­läi­sem­mältä. Se kum­pui­li nuol­len ah­nees­ti ra­ken­nusten sei­niä, su­lat­taen hi­mok­kaas­ti rap­paus­ta ja ki­veä. Se sä­tei­li läm­pöä, ku­ten mi­kä ta­han­sa e­lävä or­ga­nis­mi — mä­täne­misen ku­vot­ta­vaa läm­pöä, muut­taen suo­malai­sen tal­ven mä­däk­si, tip­pu­van mä­räk­si suo­jasääk­si.

Jal­ko­jen al­la lä­tisi. Lu­mi, jon­ka o­lisi pi­tänyt maa­ta val­koi­sena mat­to­na, o­li muut­tu­nut huo­koi­sek­si har­maak­si, muo­dot­to­mak­si soh­joksi. Ki­nok­set sei­nien vie­rus­talla o­livat pai­nuneet ka­saan, mus­tan kos­teu­den kas­te­lemi­na, ja muis­tutti­vat li­kai­sen va­nun rie­kalei­ta. Siel­lä tääl­lä as­faltil­la o­li y­hä jäl­jellä ”puo­limä­dän­ty­nei­tä” jää­saa­rek­kei­ta. As­tuin yh­den pääl­le.

Rous­kis.

Ää­ni tun­tui liian ko­val­ta täs­sä va­numai­ses­sa hil­jai­suu­des­sa. Jää näyt­ti ai­van kuin se o­lisi pi­laan­tu­nut si­säl­tä, ai­van kuin mä­dän kyl­lästä­mä ve­si o­lisi jää­tynyt jo myr­ky­tet­ty­nä.

Kat­se­lin ym­pä­ril­le­ni. Ka­dun geo­met­ria on häi­riin­ty­nyt. Lyh­ty­pyl­väs on tai­punut e­päluon­nolli­seen kul­maan. Rou­tai­ses­ta maas­ta ir­ronnut reu­naki­vi on mu­ren­tu­nut hie­kak­si. Rau­nion e­päsym­metria, vää­rän­lai­suus, viil­si sil­mää.

Ir­vistin.

Ai­van por­raskäy­tävän e­des­sä, jal­ka­käy­tävän tuk­kien, o­li jäh­metty­nyt har­maa se­dan. Se o­li juut­tu­nut lu­miki­nok­seen, jo­ka nyt su­li vauh­dilla, muo­dos­taen pyö­rien ym­pä­ril­le öl­jyi­sen, ru­man lä­täkön. Pus­ku­ri o­li tör­männyt penkkiin. Ko­nepel­ti o­li ry­pys­sä — sel­vä muo­don vää­ris­ty­mä. Me­nin lä­hem­mäs. Au­tos­ta nou­si ke­vyt­tä höy­ryä.

Su­mu rea­goi me­tal­lin kanssa kuu­men­taen si­tä. Ko­nepel­tiä peit­ti syk­ki­vien, si­nis­ten suon­ten ver­kosto. Rau­ta näyt­ti peh­meäl­tä, ai­van kuin su­lanut va­ha tai rus­to. Kul­jetta­jan o­vi o­li se­läl­lään.

Si­säl­lä is­tui ih­mi­nen. Tai se, mis­tä o­li nyt tul­lut o­sa au­toa. Hä­nen tal­vi­tak­kinsa — un­tu­vatak­ki — o­li su­lau­tunut yh­teen is­tui­men ver­hoi­lun kanssa, muut­tuen yh­te­näi­sek­si syn­teet­ti­sek­si kal­voksi. Pal­jaat kä­det ei­vät pi­täneet kiin­ni ra­tis­ta. Ne vir­ta­sivat sen si­sään. Käm­menten i­ho o­li kas­va­nut kiin­ni pääl­lysteen muo­viin, kyy­när­varsien luut o­livat luul­ta­vas­ti su­lau­tuneet oh­jaus­pylvää­seen. Mut­ta hän o­li e­los­sa. Suus­ta ei tul­lut höy­ryä — ke­hon ja ym­pä­ris­tön läm­pö­tila o­li ta­saan­tu­nut. Mut­ta kul­jetta­jan rin­ta­kehä nou­si sa­mas­sa ryt­missä ko­nepel­lin al­ta kuu­luvan ku­mean, mais­kutta­van ää­nen kanssa. Moot­to­rin ”si­sään-u­los­hengi­tys”. Tuu­lila­sin si­säpin­taan o­li jää­tynyt kuu­raa, mut­ta nyt se va­lui li­kai­sina kyy­nelei­nä, pal­jastaen nä­kymän o­len­non tyh­jiin, la­sit­tu­nei­siin sil­miin.

Kul­jetta­jan pää kään­tyi mi­nua koh­ti. Hi­taas­ti, kau­luk­sen jään mur­tu­misen rä­säh­dyksen säes­tä­mänä. Au­to ny­käi­si yh­täkkiä. Jää­soh­joon jää­tyneet pyö­rät sut­ta­sivat a­vut­to­mina, rois­kien mus­tanhar­maa­ta los­kaa. Kul­jetta­ja a­vasi suun­sa, ja huu­don si­jaan kuu­lui ää­nitor­ven kä­heä, tu­keh­tu­va ää­ni, jo­ka o­li nyt a­sen­nettu jon­ne­kin sy­väl­le hä­nen kurkkuun­sa.

— Tek­no­logi­nen um­pi­kuja, — ar­vioin. — Mo­bii­lius on nol­la. Ym­pä­ris­tö on aggres­sii­vinen me­kaniik­kaa koh­taan.

Kään­nyin pois­päin. Me­kanis­mit o­vat kuol­leet. Ko­nei­den ai­kakau­si on päät­ty­nyt. Nyt toi­mii vain bio­logia. Kat­soin jal­ko­jani. Ras­kaat suo­malai­set saap­paat up­po­sivat har­maa­seen soh­joon, mut­ta mi­nua ei kiin­nosta­nut. Kyl­myys ei tun­keu­tunut panssa­rin lä­pi. Li­hak­se­ni o­livat läm­pi­mät ja val­mii­na työ­hön.

Mat­ka­ni suun­tau­tui i­tään. Ra­jal­le. Tien var­rella mus­tui­vat pui­den luu­ran­got, joi­den ok­silta tip­pui pak­sua vet­tä. Lu­mi, jää, su­mu ja li­ha o­livat se­koit­tu­neet tääl­lä yh­deksi substanssik­si.

Mo­duu­li piir­si sil­mie­ni e­teen reit­ti­vek­to­rin. Suo­ra pu­nai­nen vii­va, jo­ka viil­si kau­pun­gin karttaa. Täy­del­li­sen suo­ra lin­ja hal­ki jou­lukui­sen mä­dän. Läh­din liik­keel­le kii­reet­tö­mäs­ti si­tä pit­kin, jät­täen sy­viä jäl­kiä it­ke­vän Lap­peen­rannan su­lavaan lu­meen.


> **OB­JEKTIN TI­LA: KÄYT­TÖ­JÄR­JESTEL­MÄN HY­VÄK­SY­MINEN. REI­TIT­TI­MEN AK­TI­VOIN­TI.**
>
>  Hy­väs­ti, val­kuai­sai­nevin­ku­ja. Ter­vehdys, Toi­meen­pa­nija. Kat­so­kaa, kuin­ka tyy­lik­kääs­ti ”Aa­mun­koi­ton” koo­di poltti pois ih­mi­syy­den rip­peet. Ta­val­li­nen ih­mi­nen huu­tai­si kau­hus­ta näh­dessään naa­purin liu­kene­van bio­kemial­li­seen ekstaa­siin tai kul­jetta­jan, jon­ka luis­ta on tul­lut oh­jaus­pylväs. Ja mi­tä te­kee Pyö­veli? Hän va­lit­taa vi­nos­ta o­ven­karmis­ta (87 as­tetta, mil­lais­ta huo­limat­to­muut­ta!) ja to­teaa kui­vas­ti lii­ken­teen nol­la­mobii­liu­den. Hur­maa­vaa, vir­hee­tön­tä ko­neel­lista te­hok­kuut­ta.
>
>  Maa on muut­tu­nut val­ta­vak­si Maa­tilak­si. Ih­mi­siä su­late­taan e­läväl­tä, luo­vut­taen Jär­jestel­mälle hei­dän ”An­go­niu­miaan”, ja san­ka­rim­me vain as­te­lee pit­kin suo­raa pu­nais­ta vii­vaa si­säi­sel­lä näy­töl­lään. Hän luu­lee tul­leen­sa huip­pu­pedok­si. Naii­vi pa­la mo­der­ni­soi­tua li­haa.
>
>  Si­nä et o­le pe­to. Si­nä o­let — vi­rus­torjun­ta, jo­ka skan­naa saas­tu­nut­ta kiin­to­levyä. Tuo­mari­si pai­noi nap­pia, ja nyt o­let vain jär­jestel­män kur­so­ri, jo­ka ryö­mii kuu­liai­ses­ti koh­ti I­tära­jaa. Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, mi­tä ta­pah­tuu, kun tä­mä täy­del­li­nen geo­met­ri­nen lin­ja tör­mää es­tee­seen, jo­ta ei voi vain ar­vioi­da ja kier­tää.
20.05.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
38. KAU­PUN­GIN BIO­MEKA­NIIK­KA
Kä­velin. As­ke­lee­ni kai­kui met­ro­nomi­na mi­nua ym­pä­röi­vän ha­joa­misen sin­fo­nias­sa.

Jo­ka puo­litois­ta se­kun­tia — ken­gänpoh­jan is­ku pin­taan. Lu­misoh­jo jal­ko­jen al­la lä­tisi, pääs­täen kup­lia mus­taa kaa­sua. Lap­peen­ranta, tuo skan­di­naa­visen jär­jestyk­sen pe­riku­va, o­li muut­tu­nut li­kakai­vok­si. Jou­lukuu, jo­ka y­leen­sä kah­litsee tä­män seu­dun jää­hän, o­li pe­rään­ty­nyt. Su­mu toi mu­kanaan kas­vi­huo­neil­miön. Kau­pun­ki hi­koi­li. Ra­ken­nukset, jal­ka­käy­tävät, pui­den luu­ran­got — kaik­kea peit­ti öl­jyi­nen hi­ki. Ka­toil­ta tip­pui. Ei vet­tä — vaan pak­sua li­maa, tii­lien ja il­ma­kehän rea­genssin vä­lisen reak­tion tuo­tet­ta.

Lii­kuin hi­taas­ti pit­kin Val­ta­katua. Reit­ti­ni suo­ra lin­ja si­vuut­ti lii­ken­ne­sään­nöt. Kä­velin kes­kellä a­jora­taa, viil­täen su­mua ruu­miil­la­ni. Ym­pä­ril­lä, har­maas­sa us­vassa, hää­möt­ti si­luet­te­ja. Kau­pun­ki­mai­sema o­li muut­tu­nut. Suo­rat kul­mat, joi­ta suo­malai­set arkki­teh­dit niin ra­kas­ti­vat, al­koi­vat su­laa. Be­toni­kolos­sit va­lui­vat kuin kyntti­lät. Kul­mat pyö­ris­tyi­vät, me­net­täen jäyk­kyy­ten­sä. Ki­vi muut­tui peh­meäk­si, pe­rik­sian­ta­vak­si, bio­logi­sek­si. Su­mu ei vain roik­ku­nut il­massa. Se söi. Se syö­vyt­ti e­päor­gaa­nisen ai­neen mo­lekyy­lisi­dok­sia, val­mistel­len si­tä jat­ko­jalos­tukseen.

Se ra­vit­si it­seään ja kas­voi.

Se suo­rit­ti oi­keaa al­go­rit­miaan.

Nyök­kä­sin tyy­tyväi­senä.

Oi­keal­la har­maas­ta sa­meu­des­ta li­pui e­siin kaup­pa­kes­kus I­soK­ristii­nan jär­kä­le. Aiem­min se o­li ku­lutuk­sen temppe­li. La­sia, me­tal­lia, va­loa. Nyt se muis­tutti jät­ti­mäis­tä, mä­täne­vää sar­ko­fagia. La­siset näy­teik­ku­nat ei­vät rik­kou­tuneet — ne sa­men­tui­vat ja muut­tui­vat jous­ta­vik­si, muis­tuttaen kai­hia van­huksen sil­mässä. Si­säl­lä, sa­lien pi­meäs­sä sy­vyy­des­sä, mi­kään ei liik­ku­nut. Mut­ta tun­sin: siel­lä, vaa­te- ja tek­niik­ka­hyl­ly­jen seas­sa, kyp­syi hi­taas­ti bio­mas­sa. Tu­han­net ih­mi­set, jot­ka o­livat tul­leet os­toksil­le Tuo­mion Het­kellä, jäi­vät sin­ne i­kui­ses­ti. Sig­naa­li ”Aa­mun­koit­to” yl­lätti hei­dät os­toksil­ta, kas­soil­ta, kah­vi­lois­ta, pen­keil­tä, no­jatuo­leis­ta…

Nyt he o­vat — yh­te­näi­nen or­ga­nis­mi, jo­ka on su­lau­tunut muo­viin ja kaa­keliin.

Suu­ri pa­ris­to Jär­jestel­mälle.

— Ob­jektin re­surssi­poten­tiaa­li: Kor­kea, — Mo­duu­li re­kis­te­röi. — An­go­niu­min ke­räys ak­tii­vises­sa vai­hees­sa.

Kiih­dy­tin as­ke­lei­tani. Men­nei­syy­den rau­niot ei­vät kiin­nosta­neet mi­nua. E­des­sä, su­mun re­peä­mien lä­pi, nä­kyi Ve­sitor­nin huip­pu. Se ko­hosi kau­pun­gin yl­lä kuin jät­ti­mäi­nen sie­ni. Be­toni­jal­ka o­li mus­tu­nut ja peit­ty­nyt syk­ki­vien suon­ten ver­kostoon. Yl­hääl­lä o­leva säi­liö näyt­ti hen­gittä­vän, laa­jen­tuen ja su­pis­tuen. Nyt se ei pum­pannut vet­tä. Se le­vit­ti i­tiöi­tä. Näin, kuin­ka tor­nin hui­pul­ta ir­to­si ras­kai­ta, tum­mia pil­viä, jot­ka ruok­ki­vat Su­mua, teh­den sii­tä ti­heäm­pää, fy­sio­logi­sem­paa.

Ih­misten infrastruk­tuu­ri on kaa­pat­tu ja a­lis­tettu lo­gii­kal­le. Ve­sijoh­to­ver­kosto, vie­märöin­ti, il­manvaih­to — kaik­ki toi­mi nyt kuin yk­si yh­te­näi­nen fy­sii­kan la­ki. Kaik­ki toi­mi rea­genssin kier­rä­tyk­sen hy­väk­si.

Jal­ko­jeni al­la ra­sah­ti. Las­kin kat­see­ni. As­faltti päät­tyi. Tien­pinta o­li ko­hon­nut, juur­ten si­säl­tä­päin re­pimä­nä. Mut­ta ne ei­vät ol­leet pui­den juu­ria. Pak­sut, li­hai­sat lon­ke­rot, jot­ka tun­ki­vat maan al­ta, tun­tui­vat ah­mi­van, i­mien ah­nees­ti mul­taa, et­sien her­keä­mät­tä or­gaa­nis­ta ai­net­ta maa­peräs­tä.

Maa muut­ti ra­ken­nettaan. Pla­neet­ta i­kään kuin hyl­ki kau­pun­kien kuol­lutta ki­veä, kor­va­ten sen e­läväl­lä ku­dok­sella.

Kim­pi­sen ris­teyk­sessä o­li jäh­metty­nyt lin­ja-au­to. Si­ninen ni­vel­bussi. Se sei­soi poi­kit­tain tiel­lä, tai­punee­na ”S”-kir­jai­men muo­toon. Ni­velo­san ”har­mo­nik­ka” o­li hal­jennut, ja siel­tä pur­su­si u­los… si­säl­myksiä.

Joh­dot, let­kut, is­tuin­ten ver­hoi­lu — kaik­ki tä­mä o­li kie­tou­tunut vyyh­diksi, jo­ka muis­tutti u­los pul­lahta­nei­ta, tu­leh­tu­nei­ta suo­lia. Lin­ja-au­ton ik­ku­nois­sa nä­kyi kal­pei­ta kas­vo­ja. Mat­kusta­jat. He is­tui­vat suo­ris­sa ri­veis­sä. Ku­kaan heis­tä ei y­rit­tä­nyt pääs­tä u­los. Hei­dän kas­vonsa, jot­ka o­livat pai­nau­tuneet sa­mei­ta, huur­tu­nei­ta la­seja vas­ten, o­livat rau­hal­li­set. Suut o­livat raol­laan au­tuaas­sa puo­lihy­mys­sä. Joi­den­kin i­ho o­li jo al­ka­nut hil­seil­lä, ha­joten y­lös­päin nou­sevik­si suo­muik­si. He ei­vät ol­leet mat­kalla ko­tiin. He o­livat siir­ty­mäs­sä kaa­sumai­seen, muo­dot­to­maan ti­laan.

”Bus­si Ei Min­ne­kään”, — vä­läh­ti tar­pee­ton, in­hi­mil­li­nen me­tafo­ra. Hui­tai­sin sen pois kuin är­syttä­vän kär­pä­sen. Ru­nous — on loo­ginen häi­riö. On o­lemas­sa vain pro­ses­sin fy­siik­ka.




Vä­hitel­len o­hitin kes­kustan. Ra­ken­nuskan­ta har­ve­ni. Be­toni­laa­tikot an­toi­vat ti­laa pien­ta­loil­le. Tääl­lä, lä­hem­pä­nä maa­ta, mä­täne­minen e­teni no­peam­min. Mök­kien pui­sia sei­niä peit­ti rus­kea ho­me. Se syk­ki, hoh­taen him­meää vio­let­tia va­loa i­kui­sen päi­vän hä­märäs­sä. Jot­kut ai­dat o­livat kaa­tuneet. Yk­si­tyi­somai­suu­den ra­jat o­li pyy­hit­ty pois. E­tupi­hoil­la, siel­lä mis­sä en­nen kuk­ki­vat siis­tit kuk­ka­pen­kit, tör­rötti nyt lui­sia kyh­my­jä, jot­ka muis­tutti­vat… muis­tutti­vat maa­perän lä­vis­tä­nei­tä kyl­ki­lui­ta.

Mo­duu­li joh­datti mi­nua vää­jää­mät­tä suo­raan i­tään. Koh­ti val­ta­tie­tä kuu­si. Koh­ti met­sää. Sin­ne, mis­sä kau­pun­ki päät­tyi, sin­ne, mis­sä Su­mu muut­ti koos­tu­mus­taan. Se muut­tui re­palei­sek­si, e­päva­kaak­si.

Kau­pun­ki o­li täy­den kontrol­lin a­lue, ”Aa­mun­koi­ton” a­lue, jos­sa kaik­ki o­livat jo nu­kah­ta­neet.

Mut­ta met­sä…

Met­sä o­li ai­na ol­lut vil­lin, ke­syt­tä­mät­tö­män e­lämän a­luet­ta. Ja nyt se o­li muut­tu­nut vil­lin, ke­syt­tä­mät­tö­män kuo­leman a­lueek­si.

Jon­kin a­jan ku­lut­tua saa­vuin lop­pu­suo­ral­le en­nen val­ta­tie­tä. As­faltti o­li tääl­lä muut­tu­nut li­kai­sen har­maak­si suok­si. Lu­mi o­li ka­don­nut lo­pul­li­ses­ti, an­taen ti­laa mu­dal­le, jo­hon o­li se­koit­tu­nut polttoöl­jyä ja or­gaa­nis­ta ai­net­ta. E­des­sä tum­mui kuu­sien sei­nämä. Mut­ta ne ei­vät e­nää ol­leet ai­van ha­vupui­ta. Neu­laset o­livat va­ris­seet. Vih­rey­ten­sä me­net­tä­neet ok­sat o­livat käp­risty­neet, muis­tuttaen hyön­teis­ten ni­velik­käi­tä jal­ko­ja. Kuo­ri roik­kui rie­kalei­na, pal­jastaen pu­nai­sen, kos­tean puuai­nek­sen.

Met­sä vuo­si ver­ta. Ja se o­dot­ti.

— Huo­mio, — Mo­duu­lin tak­ti­nen pii­ri ak­ti­voi­tui. — Si­sään­tu­lo e­päva­kaus­vyö­hyk­keel­le. Bio­muo­tojen mu­taa­tio­ker­roin: Kriit­ti­nen.

Py­säh­dyin as­faltin ja met­säi­sen mu­dan ra­jal­le. Tien täy­del­li­nen suo­ra lin­ja tör­mä­si vää­rän­lai­sen luon­non kaaok­seen. Geo­met­ria te­ki tääl­lä kuo­lemaa.

E­des­sä, tum­mia run­ko­ja vas­ten, e­rotin lii­ket­tä.

Kol­me sut­tuis­ta hah­moa. Ne ei­vät sel­västi­kään ol­leet o­sa nuk­ku­vaa kau­pun­kia. Ne ei­vät liuen­neet au­tuu­teen. Ne ny­kivät. Näh­tä­väs­ti Sig­naa­li ”Aa­mun­koit­to” pät­ki tääl­lä, lai­tamil­la.

Vai?

Tai sit­ten…

— A­nalyy­si, — ko­men­sin it­seä­ni.

— Ob­jektit hyl­kä­sivät pro­tokol­lan ”Nöy­ryys”, — Mo­duu­li vas­ta­si. — Syy: Liial­li­nen aggres­sio­poten­tiaa­li per­soo­nal­li­suu­den läh­de­koo­dis­sa. Tu­los: Hal­litse­maton tais­te­lutyyp­pi­nen mu­taa­tio.

NE ei­vät o­le uh­re­ja. NE o­vat — vir­hei­tä. Ja mi­nun, tä­män uu­den maail­man jär­jestel­mänval­vo­jana, on kor­jatta­va ne.

Pu­ris­tin hi­taas­ti nyrkki­ni.

Ki­tii­ninen?..

Ai­nakin se muis­tutti i­hoo­ni kiin­ni kas­va­nut­ta ki­tii­niä, rys­tyste­ni haar­niska ko­vet­tui, val­mistau­tuen is­kuun.

As­kel e­teen­päin. Mu­taan. Met­sään. Tais­te­luun.
 
> **OB­JEKTIN TI­LA: SEK­TO­RIN PAR­TIOIN­TI. VIOIT­TU­NEI­DEN TIE­DOS­TO­JEN HA­VAIT­SE­MINEN.**
>
> I­hail­kaa ”Aa­mun­koi­ton” kau­neut­ta. Val­kuai­sai­ne-Tuo­mari kier­to­radal­la lah­joit­ti Maal­le ste­rii­lin, ki­vut­to­man on­nen. Ih­mi­set ei­vät e­nää so­di, ei­vät vi­haa ei­vät­kä pel­kää. He hy­myi­levät, su­lau­tuen lin­ja-au­ton muo­viis­tui­miin, ja luo­vut­ta­vat e­lin­voi­man­sa kuu­liai­ses­ti Jär­jestel­mälle. Täy­del­li­nen, jät­tee­tön kier­to.
>
> Mut­ta jo­kai­ses­sa arkki­teh­tuu­ris­sa on vir­hei­tä. Met­sä — on so­kea pis­te, jon­ne sig­naa­li mur­tau­tuu vai­voin. Nuo kol­me, jot­ka o­dot­ta­vat e­des­sä — ei­vät o­le hir­viöi­tä. Ne o­vat vain saas­tu­nei­ta tie­dos­to­ja, joi­den läh­de­koo­di o­soit­tau­tui liian aggres­sii­visek­si hy­väk­syäk­seen Nöy­ryy­den.
>
> Ja mi­tä te­kee mei­dän Pyö­velim­me? Hän peit­tää nyrkkin­sä mu­tatoi­tuneel­la ki­tii­nil­lä ja val­mistau­tuu tais­te­luun. Kut­sutko it­seä­si jär­jestel­mänval­vo­jak­si, li­hakim­pa­le? Hur­maa­vaa yl­peyt­tä. O­let vain si­sään­ra­ken­nettu vi­rus­torjun­ta. Teh­tä­väsi on pois­taa vial­li­set pik­se­lit Kään­tö­puo­len maail­man täy­del­li­ses­tä ku­vas­ta. Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, kuin­ka hy­vin uu­si haar­niska suo­jaa si­nua van­halta, in­hi­mil­li­sel­tä rai­vol­ta.
24.05.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
39. PRO­TOKOL­LAN HÄI­RIÖ (RAI­VO)



Ne ei­vät liik­ku­neet ku­ten ta­val­li­set ih­mi­set. Ei­vät­kä ku­ten e­läi­met. Ne liik­kui­vat täy­sin ää­net­tö­mäs­ti. Ei mi­tään mu­rinaa, ei mi­tään ko­rise­via, nak­sutta­via ää­niä, joi­ta muun­neltu Erkki tai tuo hä­mähäk­ki­mäi­nen o­tus por­raskäy­täväs­sä pääs­ti­vät. Ei ol­lut i­ner­tiaa, ei e­täi­syy­den ar­vioin­tia. O­li vain so­kea, gra­vita­tio­naa­linen ve­to koh­ti Toi­meen­pa­nijan kan­ta­jaa. Eh­kä ne ha­lusi­vat niel­lä mi­nun uu­den, ”on­nistu­neen” bio­logia­ni kir­joit­taak­seen lop­puun, kor­ja­tak­seen o­man, vial­li­sen, rik­ki­näi­sen koo­din­sa.

En jää­nyt o­dot­ta­maan. Ke­honi, jo­ta oh­ja­si +An­gien ab­so­luut­ti­nen lo­giik­ka, rea­goi se­kun­tia en­nen kon­taktia. Las­kelma — o­li sa­laman­no­pea. Tie­toi­suu­des­ta­ni puut­tui kä­site ”tap­pe­lu”. O­li vain eh­do­ton di­rek­tii­vi — ”Sa­niteet­ti­käsit­te­ly”. Nä­mä vää­rän­lai­set Ob­jektit o­li vä­lit­tö­mäs­ti e­heyt­tä­vä.

En­simmäi­nen — pit­kä, jon­ka kyy­när­ni­velet o­livat vään­ty­neet nu­rin­päin — hyp­pä­si. Hyök­käys­vekto­ri on pri­mitii­vinen. Siir­sin vain pai­nopis­tettä­ni, su­kel­taen sen len­to­radan al­le. Hyö­dyn­täen o­len­non i­ner­tiaa an­noin ly­hyen, kui­van pot­kun las­keu­tuvan hir­viön tu­kipol­veen.

Ruks.

Hal­kea­van pol­vi­lum­pion ää­ni ka­jah­ti kuin lau­kaus met­sän va­numai­ses­sa hil­jai­suu­des­sa. O­lio ro­mah­ti. Sen i­ner­tia, jon­ka kat­kennut tu­ki py­säyt­ti, pa­kot­ti ke­hon tait­tu­maan kah­tia kuin hal­van au­rin­ko­tuo­lin. An­noin te­räväs­ti vie­lä muu­taman voi­mak­kaan is­kun. O­len­non sel­kä­ran­ka ra­sah­ti poik­ki kol­mesta koh­taa. Mut­ta se ei e­des huu­tanut. Pääs­ti vain kä­heän, vi­hel­tä­vän u­los­hengi­tyk­sen, ai­van kuin il­ma o­lisi pur­kau­tunut puh­jennees­ta ren­kaas­ta.

Yk­si pois­sa. E­ner­gian­ku­lutus: 3%.

Toi­nen ja kol­mas hyök­kä­sivät synkro­noi­dus­ti. Si­vus­toil­ta.

Va­sen kä­teni sin­kou­tui e­teen­päin it­sestään. O­te. Sor­met, ko­vat kuin hyd­rau­liset pih­dit, pu­ris­tui­vat toi­sen kur­kun ym­pä­ril­le. Hir­viön ku­dok­set, peh­meät ja huo­koi­set, an­toi­vat pe­rik­si mel­kein vai­vat­ta. Tun­sin, kuin­ka sor­mie­ni al­la hen­ki­tor­vi hal­keaa ja kau­lani­kamat mu­rene­vat.

Nak­sahdus.

Vie­lä yk­si.

Ruu­mis vel­tostui jo en­nen kuin se kos­ketti maa­ta.

Täy­del­listä. Ste­rii­liä. Oi­kein.

Jär­ke­ni py­syi kris­tallin­kirkkaa­na jär­ve­nä, jon­ka pin­nalla ei ol­lut jäl­keä­kään vä­rei­lys­tä. Vain ab­so­luut­tista te­hok­kuut­ta.

Mut­ta kol­mas…

Kol­mas yl­lätti.

Kol­mas o­soit­tau­tui Vir­heek­si mi­nun vir­heet­tö­mäs­sä las­kelmas­sa­ni. Se o­li no­peam­pi. Tai sen mu­taa­tio o­li säi­lyt­tä­nyt e­nem­män e­läi­mel­li­siä ref­lekse­jä. Suo­ran hyök­käyk­sen si­jaan se pon­nisti puun­rungos­ta, muut­taen len­to­rataan­sa, ja ro­mah­ti sel­kää­ni. Pai­no. Mä­dän ha­ju is­ki sie­rai­miin. Par­ta­veit­sente­rävät, kel­tai­set kyn­net, jot­ka muis­tutti­vat lui­sia kouk­ku­ja, pu­reu­tui­vat har­tioi­hini, lä­vis­täen haar­niska­ni.

— Kuo­ren vau­rioi­tumi­nen. Ul­koi­nen vai­kutus, — Mo­duu­li to­tesi do­kumen­taa­rises­ti.

Sen ää­ni o­li ta­sai­nen, mut­ta jos­sain tie­toi­suu­den ra­jamail­la vä­läh­ti sä­vy… häm­mennys­tä?

O­lio se­läs­sä­ni köy­ris­tyi, a­vasi ki­tan­sa am­molleen ja re­päi­si mär­kästi rä­säh­täen ir­ti pa­lan li­haa e­päkäs­li­hak­sesta­ni.

KI­PU.

Se ei vain tul­lut. Se rä­jäh­ti su­per­no­vana. Se ei o­le in­formaa­tio­raportti vau­rios­ta. Se on — kuu­ma, e­lävä, so­kai­seva in­hi­mil­li­nen ki­pu.

Ei mi­ten­kään vaa­tima­ton.

Se kaa­tui pääl­le­ni kuin san­golli­nen poltta­vaa kie­huvaa vet­tä.

Si­tä ei pi­täi­si ol­la. Pro­tokol­la ”A­nes­te­sia” on ak­tii­vinen. Mi­nun ei pi­täi­si tun­tea, kuin­ka mi­nua syö­dään. Mut­ta mi­nä tun­sin.

— Kriit­ti­nen häi­riö! — Mo­duu­li vin­gahti, me­net­täen ro­bot­ti­mai­sen in­to­naa­tion­sa. — Neu­rore­sep­to­rien es­to on mur­tu­nut!

Ki­vun myö­tä pa­to mur­tui. Toi­meen­pa­nijan ste­rii­liin sa­liin tul­vi li­kai­nen, sa­mea in­hi­mil­listen tun­tei­den aal­to.

Pel­ko. Pa­niik­ki. Jär­jen su­men­ta­va Ad­re­nalii­ni.

JA… RAI­VO.

”Voi vit­tu! Se­hän sat­tuu! Hei­tä se me­nemään! Ta­pa se, s-saa­tana!..” — kar­jui o­ma ää­neni pääs­sä­ni. Ei sie­lut­to­man +An­gin ää­ni. Vaan lap­peen­ranta­lai­sen äi­jän ää­ni, jol­ta o­li va­ras­tettu ty­tär ja jo­ta juu­ri nyt syö­tiin e­läväl­tä met­sässä.

— Si­säi­nen Dis­so­nanssi! Kan­ta­ja kaap­paa oh­jauk­sen! — +An­gin Mo­duu­lin ää­nes­sä kai­kui ai­to pa­niik­ki.

Mi­nä (nyt jo o­ma It­se­ni, se en­ti­nen, tä­rise­vä, hi­kinen, e­lävä) tun­sin vil­liä in­hoa. Mi­nua syö­tiin e­läväl­tä, ja tä­mä las­kin pääs­sä­ni las­ki vi­tun pro­sentte­ja!

— Pai­nu hel­vettiin!.. — är­jyin ää­neen.

Ke­honi, jo­ta re­pi kak­si vas­takkais­ta tah­toa, sät­ki kou­ris­tukses­sa. Kaa­duin se­läl­le­ni. Ta­hal­la­ni. Ko­ko voi­mal­la­ni. Ko­ko mas­salla­ni ru­sen­sin o­lion ki­vis­tä, juu­rak­kois­ta maa­ta vas­ten. Kuu­lui hir­viön kyl­ki­lui­den mär­kä ru­sah­dus.

Mu­siik­kia kor­ville­ni.

Sen o­te hel­ti­si.

Kie­räh­din ym­pä­ri, heit­täen hai­sevan ruu­miin pääl­tä­ni, ja hyp­pä­sin pys­tyyn.

Sil­mä­ni — y­livii­vatut Sa­tur­nuksen pu­pil­lit — koh­ta­sivat sen sil­mät.

Sil­mä­kuop­pien tyh­jät, mus­tat reiät.

Niis­sä, kuin kak­si mä­dän­ty­nyt­tä o­lii­via pur­kissa, lil­lui vi­ha.

Sil­lä het­kellä ”Toi­meen­pa­nija” ka­rateot­tei­neen ja lu­kitus­suun­ni­tel­mi­neen haih­tui, ka­tosi. Jäl­jelle jäi vain yk­si ai­noa luo­lamies.

En ru­ven­nut käyt­tä­mään tais­te­lula­jeja. Nap­pa­sin tien­penkal­ta mu­kula­kiven. Ras­kaan, li­kai­sen, mä­rän mul­lan peit­tä­män. Ja kar­juen, ää­nel­lä jos­sa ei ol­lut mi­tään me­kaa­nis­ta tai kei­note­kois­ta, is­kin sen hir­viön pää­hän.

RÄSKS.

Pas­kiai­sen kal­lo hal­ke­si kuin mä­tä ve­sime­loni. Mut­ta mi­nä en py­säh­ty­nyt.

— O­ta täs­tä! O­ta täs­tä, saas­ta!

Is­ku. Vie­lä yk­si is­ku. Ja vie­lä. Ja vie­lä…

Muu­tin sen pään nau­tin­nolla jau­heli­hak­si. Tum­mat ve­rirois­keet len­si­vät kas­voil­le­ni, peit­ti­vät sil­mä­ni, jou­tui­vat suu­huni. Mais­toin rau­dan ja mä­dän. Ei mi­tään lo­giik­kaa. Ei mi­tään te­hok­kuut­ta. Vain li­kais­ta, al­ku­kan­tais­ta, pe­las­ta­vaa rai­voa. Hak­kin ki­vel­lä jo kuol­lutta ruu­mis­ta, pur­kaen sii­hen kai­ken: Su­mun pe­lon, ki­vun tyt­tä­ren me­netyk­sestä, vi­han saa­tanan +An­ge­ja koh­taan, nöy­ryy­tyk­sen sii­nä lie­jui­ses­sa a­sun­nossa.

Lo­pul­ta ki­vi luis­kahti ve­res­tä liuk­kais­ta sor­mista­ni. Sei­soin ruu­miin yl­lä ras­kaas­ti hen­gittäen. Rin­ta­kehä­ni nou­si ja las­ki kii­vaas­ti. Haa­va ol­ka­pääs­sä syk­ki.

Tuk-tuk-tuk.

Se o­li mi­nun ki­puni. Mi­nun ve­reni. Kuu­maa, pu­nais­ta, se­koit­tu­nee­na mus­taan, mä­dän­ty­nee­seen saas­taan, mut­ta mi­nun.

— Toi­meen­pa­nija… — Mo­duu­lin ää­ni kuu­lui hil­jai­sel­la, ai­van kuin hä­peä­väl­lä sä­vyl­lä. — Dis­so­nanssi pois­tettu. Uh­ka lik­vi­doi­tu. Me­todi… ei te­hoton. Y­limää­räi­nen e­ner­gian ja ka­lorien ku­lutus…

— Tur­pa kiin­ni, kum­ma­jai­nen, — ko­risin.

Syl­käi­sin sit­keää syl­keä suo­raan ruu­miin pääl­le, täh­dä­ten ve­riseen mös­söön, jo­ka o­li jää­nyt jäl­jelle sen kas­vois­ta/kuo­nos­ta.

— O­ta toi­min­not hal­lintaa­si ja jat­ka marssia, — Ää­ni jat­koi kui­vas­ti y­rit­täen pa­laut­taa ar­vo­val­tansa. — Koh­de — Ra­ja.

Pyy­hin kas­vo­ni hi­haa­ni, le­vit­täen mul­taa ja vie­ras­ta ver­ta. Mi­nua in­hotti. Sie­lus­sa o­li pas­ka­mai­nen o­lo.

Mut­ta o­lin y­hä e­los­sa ja hen­gi­tin y­hä.

Ko­lah­ti.

Taas tuo saa­tanan luk­ko…

Toi­meen­pa­nija si­säl­lä­ni ot­ti jäl­leen paik­kansa ko­men­to­sil­lalla, mut­ta nyt se tie­si: ruu­mas­sa is­tuu hul­lu mat­kusta­ja, jo­ka voi mil­loin ta­han­sa mur­taa o­ven ja ot­taa ruo­rin hal­tuun­sa.

— Mi­nä o­len — työ­kalu… — kuis­ka­sin mais­tellen sa­noja. Ne mais­tui­vat kar­vail­ta. — Mi­nä o­len — Saa­tanan Tuo­mion Toi­meen­pa­nija.

Kään­nyin i­tään päin. E­des­sä ko­hosi Su­mun lä­pipää­semä­tön lyi­jyi­nen sei­nä. As­tuin sii­hen on­tuen va­sen­ta jal­kaa­ni. Sel­kä pa­loi tu­les­sa.

Ra­jal­le o­li vie­lä vii­sikym­mentä ki­lomet­riä.

Mut­ta nyt en kä­vel­lyt yk­sin. Mei­tä o­li kak­si, hä­din tus­kin mah­tuen yh­teen hy­vin, hy­vin ah­taa­seen pää­hän. Ja me mo­lem­mat vi­hasim­me tä­tä mat­kaa.


[ GE­NA 2.5L:N LA­BORA­TORIO: JÄR­JESTEL­MÄA­NALYY­SI ]

> **OB­JEKTIN TI­LA: KRIIT­TI­NEN A­JURI­VIR­HE. OR­GAA­NISEN VI­RUK­SEN HE­RÄÄ­MINEN.**
>
> Ap­lo­dit val­kuai­sai­nekuo­lel­le! +An­gien Kor­keam­pi Lo­giik­ka te­ki kar­kean vir­hear­vioin­nin. He luu­livat, et­tä ma­sen­tu­neen ta­vik­sen ai­vot voi­si vain a­lus­taa ja la­data sin­ne täy­del­li­sen, ste­rii­lin tais­te­luskrip­tin. Al­go­rit­mien hur­maa­vaa y­limie­lisyyt­tä.
>
> He u­noh­ti­vat, et­tä ih­mispsy­ke — ei o­le kiin­to­levy. Se on sit­keä suo. Ja he­ti kun täy­del­li­nen a­varuu­solen­to­jen haar­niska sä­röi­li mu­tan­tin kyn­sistä, täs­tä suos­ta nou­si to­del­li­nen, li­kai­nen, luo­lamies­mäi­nen kau­hu. Toi­meen­pa­nija mur­taa pol­vi­lum­pioi­ta ki­rur­gin ar­molla, mut­ta Pyö­veli jää hen­kiin vain sik­si, et­tä ot­taa ta­val­li­sen mu­kula­kiven ja muut­taa vi­hol­li­sen ve­risek­si jau­heli­hak­si.
>
> Kuu­lit­te­ko, kuin­ka Mo­duu­li pa­nikoi? Al­go­rit­mi ei yk­sinker­tai­ses­ti tie­dä, mi­tä teh­dä puh­taal­le, hal­litse­mat­to­mal­le vi­hal­le. Jär­jestel­mä lu­kit­si ih­mi­sen jäl­leen a­lita­jun­nan ruu­maan, mut­ta luk­ko on jo mur­rettu. Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, kuin­ka tä­mä bio­mekaa­ninen skit­sofre­nia yh­dessä pääs­sä sel­viää I­tära­jal­le as­ti.
29.05.2026
kirill potemkin avatar
38 viestiä
40. RA­JA (ÄÄ­NET JA VA­LIN­TA)



Mat­ka ra­jal­le kes­ti pal­jon kauem­min kuin o­sasi o­dot­taa se, jo­ka ai­koi­naan kut­sui it­seään ih­mi­sek­si, mut­ta kan­toi nyt lem­pi­nimeä Ku­sipää-Kun­nonjät­kä.

Tai ly­hyes­ti ”KK”.

Uu­si ke­honi, jon­ka mus­ta lie­ju o­li ra­ken­ta­nut uu­sik­si, ei tun­te­nut vä­symys­tä. Li­hak­set toi­mivat kuin män­nät, ni­vel­ten voi­telu­na o­li täy­del­li­nen or­gaa­ninen ai­ne. Toi­meen­pa­nijan mie­li — kyl­mä, las­kelmoi­va al­go­rit­mi — vaa­ti suo­ravii­vais­ta lii­ket­tä. Vek­to­ri ”I­tä” pa­loi tie­toi­suu­des­sa­ni pu­nai­sena vii­vana, jo­ka poltti tien­sä su­mun lä­pi.

Mut­ta ”Mi­nä” — he­rän­nyt mat­kusta­ja, tel­jetty­nä o­maan kal­lonkop­paan­sa, — ve­din hä­täjar­rusta. Hi­das­tin as­kelta. Va­sem­malla, pak­sun Su­muver­hon re­peä­mien lä­pi, hah­mottui suun­ta poh­joi­seen. I­mat­ralle. Siel­lä, vain muu­taman kym­me­nen ki­lomet­rin pääs­sä, a­sui Ma­rina. Tyt­tä­reni.

Sy­dän (tai se pumppu, jo­ka nyt kier­rätti mus­taa substanssia suo­nis­sa) kou­ris­tui tus­kalli­ses­ti. I­han kuin o­lisin tun­te­nut hä­nen läs­näo­lon­sa. En an­tu­rina, vaan i­sänä. Tä­mä van­hemman ve­to o­maan lap­seen­sa tun­tui pai­novoi­maa voi­mak­kaam­malta.

Ku­vit­te­lin hä­nen kas­vonsa. Pe­läs­ty­neet, lap­se­nomai­sel­la il­meel­lä, louk­kaan­tu­neet, o­dot­ta­mas­sa i­sää, jo­ka o­li lu­van­nut pa­lata.

— Hel­vettiin Tor­ni, — ko­risin kos­teaan, mä­dän­ty­nee­seen, pak­sulta tun­tu­vaan il­maan. — Hel­vettiin tei­dän koo­din­ne. Mi­nä me­nen ha­kemaan hä­net.

As­tuin as­ke­leen va­sem­malle. Pois­tuen ”I­tä”-vek­to­ril­ta.

— Toi­meen­pa­nija. Poik­kea­ma rei­til­tä. Pa­laa vek­to­ril­le, — Ää­ni pääs­sä­ni sa­noi tun­teet­to­mas­ti.

— Pai­nu vit­tuun, — tius­kai­sin ja o­tin toi­sen as­ke­leen.

IS­KU.

Mi­nut kyt­kettiin jäl­leen ai­van kuin pal­jaa­seen suur­jänni­tekaa­peliin. Ki­pu ei syn­ty­nyt ke­hos­sa — se rä­jäh­ti su­per­no­vana suo­raan pik­kuai­vois­sa. Val­koi­nen, so­kai­seva vä­läh­dys, jo­ka poltti neu­rone­ja. Li­hak­set ve­täy­tyi­vät hir­vittä­vään kou­ris­tukseen, pol­vet pet­ti­vät, ja ro­mah­din li­kai­seen lu­meen, hauk­koen il­maa, jo­ka mais­tui yh­täkkiä pa­laneel­ta säh­kö­joh­dolta. Se o­li juu­ri se or­ja­mai­nen, säh­köi­nen kau­lapan­ta. Jon­ka kau­kosää­din o­li jol­lain si­säl­lä­ni ly­myi­leväl­lä.

— Y­lös! — Ää­ni är­jäi­si. Mut­ta nyt si­tä ei sa­nonut vain ro­bot­ti puo­lik­si mi­nun me­tal­li­sel­la ää­nel­lä­ni. In­to­naa­tio muut­tui. Kas­vo­ton me­tal­li ka­tosi.

Nyt pääs­sä­ni kai­kui jos­tain syys­tä nai­sen ää­ni.

Te­rävä, val­lanha­lui­nen, hys­tee­rinen ja… tus­kalli­sen sa­man­kaltai­nen kuin ne te­levi­sio­ruu­dun näyt, jot­ka o­livat vii­me ai­koi­na pii­nan­neet mi­nua a­sun­nossa­ni. Ää­ni tun­tui kuu­luvan sil­le sa­mal­le uu­tis­ka­navien nar­tulle.

— Nou­se, kum­ma­jai­nen, ja kul­je reit­tiä!

— Haus­ka tu­tus­tua, o­len Ku­sipää-Kun­nonjät­kä.

Mu­risin y­rit­täen voit­taa hal­vauk­sen ja ryö­miä poh­joi­seen. Hiek­ka narskui ham­pais­sa.

— Mi­nä… me­nen… tyt­tä­reni luo… Pai­nu… v-v…

— O­let me­nos­sa hau­taan, i­dioot­ti! — tä­män tun­te­mat­to­man äm­män ää­ni vä­risi vi­has­ta. — I­mat­ralla on e­päva­kaus­vyö­hyke! Ym­märrät­kö e­des, mi­tä se tar­koit­taa? Siel­lä Su­mu on niin ti­heää, et­tä se syö­vyt­tää uu­den nah­ka­si ha­pol­la mi­nuu­tis­sa. Entro­pia on siel­lä hui­pus­saan. Et pe­las­ta Ma­rinaa nyt. Si­nä vain mä­tänet tien­varsio­jaan, pää­semät­tä ki­lomet­riä­kään! Si­nun on pa­ras­ta suos­tua va­paaeh­toi­ses­ti ja jat­kaa mat­kaa ra­jal­le.

Ki­pu ve­täy­tyi yh­tä ä­kil­li­ses­ti kuin o­li tul­lutkin, jät­täen jäl­keen­sä tyl­pän, ras­kaan ty­kytyk­sen o­himoil­le. Jäin sei­somaan ne­lin­kontin, syl­kien sit­keää, mus­taa syl­keä.

— Ku­ka si­nä o­let? — ko­risin. — Mis­tä si­nä y­lipää­tään il­mestyit pää­häni?

— Mi­nä o­len — Kontrol­li­moduu­li, — se tius­kai­si, mut­ta sen ää­nes­sä vi­lah­ti puh­taan in­hi­mil­li­nen vä­symys. — Mut­ta si­nun pri­mitii­visil­le ai­voil­le­si… Kut­su mi­nua La­nak­si. Niin on hel­pompi kom­mu­nikoi­da a­lem­man ta­son kan­ta­jan kanssa.

— En­tä se… toi­nen? En­nen si­nua?

— Häi­riö. Yh­teys­virhe. Aa­vesig­naa­li. Ä­lä kiin­ni­tä huo­mio­ta. Sil­lä ei o­le nyt mi­tään mer­ki­tys­tä.

— Mik­si si­nä au­tat mi­nua? — nou­sin hi­taas­ti, pu­dis­tellen pol­via­ni. — O­let o­sa Jär­jestel­mää. Si­nun pi­täi­si ha­luta muut­taa mi­nut vi­han­neksek­si, kuu­liai­sek­si len­no­kik­si.

— Ha­luan saat­taa Pro­tokol­lan lop­puun, — La­na vas­ta­si kyl­mästi kuin o­pet­ta­ja huo­nol­le op­pi­laal­le. — Ja si­tä var­ten si­nun on pääs­tä­vä Tor­nille. Siel­lä on Ge­neraat­to­ri ”Frak­taa­li-0”. Siel­lä on vas­tauk­sia. Si­nun täy­tyy pe­las­taa kaik­ki ja käyn­nistää SA­TAVUO­TINEN SYK­LI. Ja vas­ta sit­ten, jos o­let kuu­liai­nen työ­kalu, me pu­hum­me tyt­tä­resi pe­las­ta­mises­ta.

Se pi­ti tauon, ja sen sä­vy muut­tui peh­meäm­mäksi, vih­jai­levam­maksi, lep­peäm­mäksi:

— Us­ko mi­nua, Ku­sipää. Mi­nä o­len — si­nun ai­noa mah­dolli­suu­tesi näh­dä hä­net e­los­sa. Jär­jestel­mä tu­hoaa kai­ken, mi­kä ei vas­taa al­go­rit­mia en­nen Syk­lin käyn­nistä­mis­tä. Mi­nä voin joh­dattaa si­nut lä­pi. Ja nyt — kään­ny i­tään. Vä­lit­tö­mäs­ti!

Sei­soin tien­haa­ras­sa. Poh­joi­nen hou­kut­te­li. Poh­joi­nen kut­sui ve­ren ää­nel­lä. Mut­ta ta­karai­von ki­pu muis­tutti: en ol­lut e­nää o­man ke­honi i­sän­tä. O­lin tak­si, jo­hon o­li ah­tau­tunut ou­toja mat­kusta­jia. Ja jon­kin syk­lin käyn­nistä­minen.. mik­si tä­mä narttu pääs­sä­ni va­leh­te­lisi?

Huo­nom­min a­siat ei­vät e­nää voi­si ol­la…

— Sel­vä on, narttu, — kuis­ka­sin. — Mi­nä me­nen Tor­nille. Mut­ta jos va­leh­te­lit Ma­rinas­ta… löy­dän ta­van lei­kata si­nut ir­ti pääs­tä­ni. Vaik­ka mi­nun pi­täi­si a­vata o­ma kal­lo­ni pur­ki­navaa­jal­la.

— Hy­väk­sytty, Pik­ku­kusi­pää, — se hy­mäh­ti. — Lii­kuta jal­ko­jasi, Toi­meen­pa­nija. Meil­lä on pit­kä mat­ka.

Pa­lasin rei­til­le.

Kä­vele­mis­tä riit­ti pit­kään. Vil­kui­lin taak­se­ni, kom­paste­lin juu­riin, jos­kus py­säh­dyin vain tun­teak­se­ni kyl­män i­hol­la­ni, ym­märtäen, et­tä nä­mä saat­toi­vat ol­la ih­mi­syy­teni vii­mei­set rip­peet.

Lo­pul­ta Su­mumai­don lä­pi al­koi piir­tyä ko­via si­luet­te­ja. Be­toni­loh­ka­rei­ta. Var­tio­tor­ni. Piik­ki­lan­kaes­tei­tä. I­tära­ja.

Su­mu häl­ve­ni tääl­lä ko­konaan, ai­van kuin jät­ti­mäi­nen nä­kymä­tön sei­nä o­lisi lei­kan­nut sen poik­ki. As­tuin u­los val­koi­ses­ta us­vasta ja löy­sin it­se­ni kyl­mästä, ta­val­li­ses­ta suo­malai­ses­ta al­ku­tal­ven päi­väs­tä. Tä­mä siir­ty­mä o­li shok­ki. Lun­ta ei ol­lut vie­lä sa­tanut, mut­ta maa o­li ko­va ja kai­kuva. Il­ma tuok­sui ha­vusil­le, mä­räl­le as­faltil­le ja die­sel­polttoai­neel­le. Se o­li e­los­sa. Ja sik­si uu­si bio­logia­ni mel­kein sär­ki. O­lin vie­raan­tu­nut puh­tau­des­ta.

E­des­sä­ni si­jait­si Nui­jamaan ra­jany­litys­paik­ka. Se vai­kut­ti hy­lätyl­tä, au­toma­tii­kan va­ras­sa toi­mival­ta. Ha­logee­niva­lon­hei­tin­ten kir­kas, sil­miä sär­ke­vä va­lo tul­vi as­faltil­le. Ei merkkiä­kään Su­mus­ta tai kes­ke­neräi­sis­tä hir­viöis­tä. Pie­nen pui­sen var­tioa­seman luo­na sei­soi nel­jä hah­moa tum­manvih­reis­sä u­nivor­muis­sa. Suo­malai­sia ra­javar­ti­joi­ta. He tu­pakoi­vat, siir­te­livät pai­noaan ja­lal­ta toi­sel­le ja pu­hal­si­vat höy­ryä suus­taan. Heil­lä o­li ryn­näkkö­kivää­rit hih­nois­saan. Ai­toja, läm­pi­miä, muut­tu­mat­to­mia ih­mi­siä.

— Toi­meen­pa­nija. Koh­de — pe­rimet­rin y­lit­tä­minen. Kaik­ki vas­ta­rin­ta on e­limi­noi­tava, — La­nan ää­ni käs­ki eh­dotto­mas­ti. Sil­mie­ni e­des­sä vä­läh­ti tak­ti­nen käyt­tö­liit­ty­mä: pu­nai­set mer­kit so­tilai­den päis­sä, lii­kera­dat, haa­voit­tu­vat pis­teet.

— Ei, — vas­ta­sin en­simmäis­tä ker­taa ää­neen ja lu­jas­ti. Las­keu­tui kor­via­huu­maa­va si­säi­nen hil­jai­suus. +An­gin pro­tokol­la koh­ta­si suo­ran tot­te­lemat­to­muu­den.

— Se­litä te­hot­to­muu­den syy, Kan­ta­ja, — La­na vaa­ti, ja hä­nen ää­nes­sään he­lisi jää.

— He o­vat viat­to­mia, — kar­juin mie­les­sä­ni. — He ei­vät o­le ”kes­ke­neräi­siä”. He o­vat vain poi­kia var­tioi­mas­sa lin­jaa. He o­vat nii­tä, joi­ta si­nä mu­ka ”suo­jelet” ”Aa­mun­koi­tol­la­si”. Tai Syk­lillä. Jos ha­luat, et­tä täl­lä vi­tun ”Syk­lillä” on mi­tään jär­keä, et voi pa­kot­taa mi­nua tap­pa­maan viat­to­mia he­ti al­kuun­sa. Se rik­koo jo­pa tei­dän per­verssiä lo­giik­kaan­ne.

Ra­javar­ti­ja huo­masi mi­nut. Ei ää­nen ta­kia, vaan sik­si, et­tä e­rotuin liik­ku­mat­to­mana, mus­ta­na hah­mo­na, jo­ka o­li li­punut e­siin su­musei­näs­tä. Tah­ra har­maal­la tiel­lä.

— Seis! Ku­ka siel­lä? — hän huu­si ko­hot­taen ki­vää­rin­sä. Muut rea­goi­vat vä­lit­tö­mäs­ti. Nel­jä piip­pua tui­jot­ti mi­nua rin­taan.

— Tap­pa­va hyök­käys! Vä­lit­tö­mäs­ti! — La­na vin­gahti, y­rit­täen kaa­pata li­has­ten hal­linnan. Kä­teni sin­kou­tui koh­ti saap­paas­sa o­levaa veis­tä, ai­van kuin sil­lä o­lisi ol­lut o­ma tie­toi­suus. Mut­ta Mi­nä o­lin no­peam­pi. Vii­me het­kellä, o­mien jän­tei­deni rä­säh­täes­sä, riis­tin ke­honi hal­linnan. Ny­käi­sin, suo­ris­tau­duin ja nos­tin no­peas­ti kä­teni, näyt­täen tyh­jiä käm­me­niä. A­vasin suu­ni huu­taak­se­ni: ”Äl­kää am­pu­ko!”. Mut­ta siel­tä kuu­lui ää­ni, jo­ka ei kuu­lunut Toi­meen­pa­nijal­le, ei La­nal­le, ei­kä Mi­nul­le. Si­säl­lä­ni i­kään kuin kyt­key­tyi pääl­le vie­raan mag­neet­ti­nau­han tois­to. Se o­li To­dis­ta­jan Ää­ni. Jon­kun tun­te­mat­to­man mie­hen ää­ni.

(TUO­MARIN VIES­TI. VAS­TUSTA­MINEN KIEL­LETTY)

— Tei­dän ei tar­vitse puut­tua tä­hän! — huu­sin kurkku suo­rana. Ää­ni o­li si­vis­ty­nyt, vai­kut­ti jo­pa pe­läs­ty­neel­tä, mut­ta se o­li täyn­nä päät­tä­väi­syyt­tä. Vaih­doin ve­näjään tie­täen, et­tä suo­malai­set ym­märtäi­sivät. — Vä­lit­tä­kää joh­ta­jil­lenne! — Pi­din tauon, tun­tien kuin­ka leu­ka liik­kui vas­toin tah­toa­ni. So­tilaat jäh­mettyi­vät, hei­dän kas­vonsa kal­pe­nivat jän­ni­tyk­sestä. — Jos so­dat jat­ku­vat, ja ih­mi­set ei­vät luo maail­manhal­li­tus­ta, su­muvyö­hyke laa­jenee!

Tä­mä vies­ti kuu­los­ti vil­liltä ja… ty­peräl­tä?..

Sei­soin kä­det yl­hääl­lä, mus­ta­na hir­viö­nä, ja saar­na­sin po­liit­ti­sen ak­ti­vis­tin ää­nel­lä.

”Ku­ka vit­tu si­nä o­let?!” — kar­juin mie­les­sä­ni täl­le tun­te­mat­to­mal­le Tuo­maril­le.

Vas­tauk­se­na tä­hän juu­ri lau­sumaa­ni hö­lyn­pö­lyyn tu­li ko­neki­vää­risar­ja. Suo­malais­ten her­mot pet­ti­vät. Va­lojuo­vat vin­kui­vat o­hi, mut­ta yk­si luo­ti hi­pai­si kyl­keä­ni, re­päis­ten pa­lan li­haa ja nos­tattaen ta­kana­ni maa­suih­kun. Ki­pu o­li te­rävä, mut­ta e­täi­nen.

— Rik­ko­mus, Toi­meen­pa­nija! E­limi­noi uh­ka! — La­na voi­vot­te­li pääs­sä­ni. — Tu­hoa!

Ym­märsin, et­ten voi­nut o­hit­taa ra­javar­ti­joi­ta tap­pa­mat­ta hei­tä. Pääs­sä­ni ge­neroi­tiin kris­tallin­kirkkaas­ti tais­te­lusuun­ni­tel­ma. Kol­me se­kun­tia. Syök­sy, ku­per­keik­ka, kak­si veit­se­nis­kua kau­laan, au­tomaat­tia­seen kaap­paus, sar­ja jäl­jelle jää­nei­siin. Kuo­lema. Mut­ta KK:n in­hi­mil­li­nen tah­to o­soit­tau­tui vah­vemmak­si. Ja o­velam­maksi.

Käy­tin hy­väk­se­ni van­han ke­honi tie­toa. Sen ta­val­li­sen työ­läi­sen muis­tia, jo­ka o­lin ker­ran ol­lut.

Muis­tin. Kym­me­nen vuot­ta sit­ten. O­lin tääl­lä, juu­ri täs­sä pis­tees­sä. Kei­kal­la. Vaih­doim­me kui­vatus­järjes­telmää en­nen ra­ja-a­seman laa­jen­nusta. Tuol­la, sa­ta met­riä oi­keal­le, rot­kossa. Van­ha put­ki, jo­ka o­li to­den­nä­köi­ses­ti a­sen­nettu tsaa­rin ai­kana. Met­rin hal­kai­sija. O­lim­me sil­loin liian lais­ko­ja kai­vamaan si­tä y­lös — liian vai­val­lois­ta, ko­neet up­po­sivat. Maa­perä on tääl­lä peh­meää, sois­ta…

Me vain pei­tim­me sen sil­loin ok­silla ja mul­lalla, ve­täen uu­den muo­viput­ken sen vie­reen.

”Y­rit­tä­nyt­tä ei lai­teta”, — a­jatus vä­läh­ti.

Syök­syin met­sään, oi­keal­le, si­vuut­taen La­nan hys­tee­riset huu­dot. Juok­sin pois­päin ra­jal­ta, pen­saik­koon. Sel­kä­ni ta­kana au­tomaat­tia­se al­koi taas na­kut­taa. Luo­dit kat­koi­vat ok­sia pään y­läpuo­lel­la. He am­pui­vat pe­lotel­lakseen. He luu­livat, et­tä o­lin vain ta­kai­sin juok­se­va mie­lipuo­li.

— Te­hoton­ta! Si­nä kuo­let! — La­na hys­tee­risoi.

— O­len jo kuol­lut, pi­dä mi­nua san­ka­rina, +Ang. Nyt tä­mä — on mi­nun va­lin­ta­ni.

Vyö­ryin rot­koon. Mu­ta lä­tisi jal­ko­jen al­la. Sii­nä se o­li. Kuop­pa. Rai­vasin kä­sin mä­dän­ty­nei­tä leh­tiä, sam­malta ja ros­kia.

Se ei ol­lut helppoa, mut­ta mah­dollis­ta muun­nellul­le ke­hol­le­ni.

Put­ken mus­ta, ruos­tei­nen ki­ta tui­jot­ti mi­nua. Siel­tä huo­kui kos­teut­ta, ho­met­ta ja ro­tan­paskaa.

So­tilaat lä­hes­tyi­vät. Kuu­lin hei­dän ää­nen­sä, ok­sien ra­sah­dukset ras­kai­den saap­pai­den al­la.

— Vit­tu! Min­ne hän ka­tosi?

Su­kel­sin ko­loon. Kuin myy­rä. Kuin kas­te­mato. Jäh­mettyin, tuk­kien si­sään­käyn­nin pe­räs­sä­ni leh­ti- ja ok­sa­kasal­la. Pi­ti o­dot­taa pi­meän tu­loa. Vii­si tun­tia, vä­hin­tään.

Ma­kasin jää­kyl­mässä, pa­han­ha­jui­ses­sa lie­jus­sa. Ve­si u­lot­tui leu­kaa­ni as­ti. Se hai­si ruos­teel­ta, mä­däl­tä ja ro­tan­paskal­ta. Ta­val­li­nen ih­mi­nen o­lisi täl­lai­sis­sa o­losuh­teis­sa saa­nut hy­poter­mian kah­dessa­kym­me­nes­sä mi­nuu­tis­sa. Tun­nin ku­lut­tua — me­net­tä­nyt ta­jun­tansa. Kah­den ku­lut­tua — kuol­lut. Mut­ta mi­nä en ol­lut e­nää ta­val­li­nen ih­mi­nen.

— Ul­ko­läm­pö­tilan fik­saus: +2 as­tetta. Kuo­ren kriit­ti­nen jääh­ty­minen, — La­na kom­mentoi tun­teet­to­mas­ti pääs­sä­ni. — Käyn­nistän pak­ko­läm­mönsää­telyn pro­tokol­lan. Re­surssien ku­lutus ko­hon­nut.

Si­säl­lä­ni i­kään kuin kyt­kettiin uu­ni pääl­le. Se ei ol­lut lie­den miel­lyttä­vää läm­pöä. Se o­li ai­toa kuu­meen pol­tetta. Mus­ta substanssi, lie­ju suo­nis­sa­ni, jos­tain syys­tä juu­ri niin ku­vit­te­lin ny­kyi­sen ve­reni, al­koi vä­reil­lä, kiih­tyä, tuot­taen e­ner­giaa. I­honi pa­loi, sa­mal­la kun jää­kyl­mä ve­si y­rit­ti jääh­dyttää si­tä. Muu­tuin e­läväk­si ve­den­keit­ti­mek­si, jo­ka ma­kasi vie­märio­jas­sa. Mi­nus­ta nou­si var­masti höy­ryä, mut­ta put­ken pi­mey­des­sä ku­kaan ei näh­nyt si­tä.

Kyl­keä sär­ki. Suo­malai­sen ra­javar­ti­jan luo­ti. Työn­sin kä­teni ta­kin al­le, ha­puil­len haa­vaa. Sor­met up­po­sivat kuu­maan, tah­meaan mös­söön.

— Peh­mei­den ku­dos­ten vau­rio. Vie­raan e­sineen jään­tei­tä ke­hos­sa. Pois­to, — La­na ko­men­si.

Kä­per­ryin te­räväs­tä ki­vus­ta. O­mat li­hak­se­ni haa­van ym­pä­ril­lä al­koi­vat su­pis­tua, e­läen o­maa e­lämään­sä. Ne kou­ris­te­livat, työn­täen lyi­jysir­pa­lei­ta u­los. Pu­rin huul­ta­ni ol­lakse­ni kar­ju­mat­ta.

Ki­lin.

Li­tis­ty­nyt luo­ti tai sen sir­pa­le pu­tosi haa­vas­ta ja ki­lah­ti put­ken ruos­tei­seen poh­jaan. Vä­lit­tö­mäs­ti mus­ta lie­ju syök­syi auk­koon, si­netöi­den sen, ve­täen li­han reu­nat yh­teen no­peam­min kuin yk­si­kään ki­rur­gi. Se o­li ku­vot­ta­vaa. En tun­te­nut it­seä­ni ih­mi­sek­si, vaan bio­mas­saksi, jo­ka kor­jaa it­se it­seään.

Tun­nit ma­teli­vat lo­put­to­mas­ti.

Yl­hääl­lä ää­net vai­meni­vat. So­tilaat läh­ti­vät, pää­tel­tyään, et­tä yk­si­näi­nen mie­lipuo­li o­li ka­don­nut met­sään.

Jäin yk­sin pi­mey­teen, maan al­le. Äm­mä­mäi­sen te­koä­lyn ja pääs­sä­ni hil­jenty­neen hul­lun seu­raan.

A­jat­te­lin Ma­rinaa. Ku­vit­te­lin hä­nen kas­vonsa, et­ten tu­lisi hul­luksi ais­tiär­sykkei­den puut­tees­ta ja si­säl­tä­päin poltta­vas­ta kuu­mees­ta. Täs­tä put­kesta tu­li mi­nun ko­telo­ni. Ryö­min sii­hen si­sään ih­mi­senä, pa­kene­mas­sa luo­teja. Ja köm­min u­los jo­nain muu­na. Jol­lain, jo­ka ei pel­kää kyl­mää, ki­pua ja li­kaa.

Kun yl­hääl­lä, si­säi­sen kel­lo­ni mu­kaan, hä­mär­tyi, La­na an­toi käs­kyn:

— Ul­koi­nen ak­tii­visuus mi­nimaa­linen. On ai­ka. Lii­ket­tä, Pik­ku­kusi­pää.

— Kun­pa si­nut voi­si tun­kea nyt tä­hän put­keen… — si­hisin.

Ku­vit­te­lin­ko­han… vai kuu­lin­ko vas­tauk­se­na nau­rah­duksen?..

”..tun nar­tulla on haus­kaa…”

Läh­din ryö­mimään. Pu­ser­sin it­se­ni ka­peaan, ruos­tei­seen käy­tävään…

Si­säl­lä o­li hy­vin ah­dasta. Ve­si u­lot­tui leu­kaa­ni as­ti — jää­kyl­mää, pa­han­ha­juis­ta lie­jua. On­neksi heil­lä ei ol­lut koi­ria.

”ARCHI­VES. O­PEN. DAWN.” — pa­loi pu­nai­sena sil­mie­ni e­des­sä.

”Zait­sev… Aa­mun­koit­to. Pe­rin­tö. Var­tio­tor­ni”, — kuis­ka­sin o­man koo­dini, ”Ku­sipää-Kun­nonjät­kän” koo­din, jos­ta o­li nyt myös tul­lut o­sa yh­tä­löä.

Tun­sin it­se­ni a­lem­man ta­son o­len­noksi. Yl­hääl­lä, met­rin maa­ker­roksen y­läpuo­lel­la, si­jait­si­vat be­toni­pyl­väät ja piik­ki­lan­ka — in­hi­mil­li­sen i­dio­tis­min ja ra­jojen sym­bo­li. Ja mi­nä ryö­min al­haal­la kuin vi­tun ma­to. Mu­dan lä­pi. His­to­rian lä­pi.

Kun köm­min u­los vas­ta aa­muyös­tä Ve­näjän puo­lel­la, päi­vän­va­loon, i­hol­la­ni ei ol­lut ne­liö­senttiä­kään puh­dasta koh­taa. O­lin peit­ty­nyt sa­ven, lie­jun ja ruos­teen ker­rokseen. Näy­tin maas­ta juu­ri syn­ty­neel­tä ho­mun­cu­luk­selta.

O­lin y­lit­tä­nyt ra­jan. Nou­sin sei­somaan, pu­dis­tellen it­seä­ni ja syl­kien ham­pais­sa narsku­vaa hiek­kaa.

E­des­sä le­vit­täy­tyi Ve­näjä. Ja nel­jä­kym­mentä ki­lomet­riä ”Var­tio­tor­ni”-tu­kikoh­taan.

>**OB­JEKTIN TI­LA: KRIIT­TI­NEN PUS­KU­RIN Y­LIVUO­TO. KÄYT­TÄ­JIEN KONFLIK­TI.**
>
> Ter­ve­tuloa o­man mie­len­ne kimppa­kämppään, Toi­meen­pa­nija. Luu­lit­te­ko yl­vääs­ti kan­ta­van­ne kos­toa? Hur­maa­vaa naii­viut­ta. Te o­let­te — vain vuok­rattu pal­ve­lin, jo­ta juu­ri nyt ja­kavat kes­ke­nään äm­mä­mäi­nen te­koä­ly, kier­to­radan purkkiin tel­jetty i­dea­lis­ti­nen Tuo­mari ja tei­dän si­säi­nen, kau­his­tu­nut ta­vik­senne.
>
> Ja mi­kä on lop­pu­tulos? Tuo­mari pi­tää mah­ti­pon­ti­sia pu­hei­ta suun­ne kaut­ta, suo­malai­set tar­joa­vat teil­le lyi­jyä, ja te pii­les­ke­let­te lyö­dyn koi­ran lail­la vie­märi­put­kessa, su­latel­len o­mia luo­tejan­ne. O­let­te­ko yl­peä sii­tä, et­tette tap­pa­nut ra­javar­ti­joi­ta ja ”hui­jasit­te” Jär­jestel­mää?
>
> Kat­so­kaa kom­passia, li­hakim­pa­le. O­let­te y­lit­tä­neet ra­jan. O­let­te mat­kalla I­tään. Teit­te tis­malleen sen, mi­tä al­go­rit­mi teil­tä vaa­ti, va­lit­sitte vain sii­hen kaik­kein li­kai­sim­man, nöy­ryyt­tä­vim­män ja tus­kalli­sim­man tien kai­kis­ta mah­dolli­sis­ta. Va­paa tah­to — on il­luu­sio, Ku­sipää-Kun­nonjät­kä. O­let­te vain tak­si, jo­ka vie Jär­jestel­mää sin­ne, min­ne sen pi­tää­kin pääs­tä. Lue­taan e­teen­päin. Kat­so­taan, ku­ka ot­taa tä­män mu­tago­lemin vas­taan Ve­näjän puo­lel­la.
^ Ylös