Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

[b]All Ladies Do It[/b]   Rennossa seksikomediassa seurataan roomalaista pariskuntaa, jonka seksuaaliset halut eivät oikein kohtaa. Diana on nuori ja iloa pursuava nainen, joka flirttailee kaikille miehille ja on helposti valmis menemään pidemmällekin. Hänen oma miehensä Paolo ei tunnu juuri välittävän seksihommista, mutta kuuntelee mielellään vaimonsa kertomuksia, joiden hän uskoo olevan vain fantasiaa. Kun sitten paljastuu, että Diana on pelehtinyt muiden miesten kanssa aivan oikeasti, Paolo järkyttyy ja heittää hänet pihalle. Sattumoisin Diana on perinyt asunnon, jonne hän muuttaakin ja aloittaa entistä intensiivisemmän tutkimusmatkan seksuaalisuutensa saloihin. Samalla hän yrittää saada miehensä takaisin, mutta sitä ennen hän ottaa ilon irti kaikesta, mistä pystyy.   Tinto Brassin ohjaama elokuva tulvii hyväntuulista energiaa ja sen maailmassa seksi ja erotiikka on jatkuvasti läsnä joka puolella. Elokuva tulvii myös paljasta pintaa ja naisvartalo eri kuvakulmissa onkin erittäin vahvasti edustettuna. Ohjaajan fiksaatio naisten perseisiin on jatkuvasti läsnä, eikä päähenkilöä näyttelevän Claudia Kollin parhain puoli yleensä pääse kovinkaan kauas kameran linssistä. Eipä siinä mitään, onhan omakin maailmankuvani varsin persekeskeinen. Dianan ajautuessa irstaasta kommelluksesta toiseen meno yltyy välillä melko graafiseksi, mutta elokuvan tunnelma säilyy kuitenkin mukavan leppoisana ja viattomana. Juonta ei kyllä ole nimeksikään, mutta kyllähän tämän loppuun asti jaksoi.

[b]Kurkunleikkaajien saari[/b]   En ole varma, olenko nähnyt Renny Harlinin merirosvoleffaa aikuisena tätä ennen, mutta lapsuudessa muistan sen iskeneen kovaa. Olihan tämä aika hyvä vieläkin ja mielestäni leffan vakavat tuotantovaikeudet eivät näy lopputuloksessa juurikaan. Käsikirjoitus on kieltämättä kehno, mutta se tuntuu lähinnä juonen kaavamaisuudessa ja hahmojen ohuudessa. Tapahtumat nimittäin rullaavat oikein sujuvasti ja rytmitys on ylipäätään varsin onnistunut. Toimintaa on parituntisessa spektaakkelissa vähän liikaa, mutta ainakin se on kauttaaltaan komeaa, eikä räjähdyksissä todellakaan säästellä. Eikä hidastuksissa, sillä niitä käytetään suunnilleen joka kohtauksessa ainakin kerran.   Elokuvan näyttelijöitä on parjattu paljon, mutta minusta Geena Davis sopii pääosaan ihan hyvin, vaikka kyseessä onkin hänen ensimmäinen toimintaroolinsa. Miespääosaa esittävä Matthew Modine on sen sijaan tylsä lapanen, joka jää selvästi naissankarin varjoon. Tämä ei onneksi haittaa, koska Davisin hahmo on kuitenkin päähenkilö ja mukana roikkuva mies vain hänen vastahakoinen apurinsa. Michael Douglas ilmeisesti skippasi miespääosan, koska hänen osuutensa olisi ollut vähäisempi kuin Davisin. Yksikään hahmoista ei tosin ole kummoinen ja kaikkien merirosvojen taustoista tiedetään sen verran, että he ovat merirosvoja.   Kurkunleikkaajien saari viihdyttää koko kestonsa, mutta edes vähän hahmoihin panostamalla tästä olisi saanut paljon paremmankin elokuvan. Komeita maisemia, vauhdikasta toimintaa ja rentoa seikkailufiilistä kuitenkin riittää sen verran, ettei tätä voi mitenkään huonona pitää. Lopputaistelu on huikea ja kokonaisen laivan räjähtäessä kappaleiksi tekee mieli taputtaa. Leffa muistetaan kaikkien aikojen floppina, mutta se olisi ilman muuta ansainnut paremman vastaanoton. Siinähän on hassu apinakin!

[quote="Mustelmann post=65020"]Olen aikanaan ollut sitä mieltä, että Terminator kakkonen on ykköstä parempi, mutta nykyään asetan ykkösen ykköspaikalle. Molemmat ovat erinomaista scifi-toimintaa, mutta ykkösen kauhuleffamainen asetelma, jossa Arska on ikään kuin teräksinen slasher-murhaaja, nostaa ykkösen paremmaksi. Kylmänharmaa kuvasto miellyttää silmää ja rosoiset takaumat tulevaisuudesta rytmittävät tarinaa juuri oikein. Kakkonen on tietenkin joka suhteessa isompi leffa, mutta samalla pehmeämpi, vaikka ruusut tallotaankin lattiaan. Kova leffa sekin ilman muuta ja peukun kohdalla on vaikea olla herkistymättä. Kiljuva lapsihahmo ei myöskään käy hermoille ainakaan liikaa.[/quote] "Isompi mutta pehmeämpi" on kieltämättä hyvä luonnehdinta. Ykkösessä terminaattorin pelottava ylivoimaisuus pitää jännitettä yllä, mutta kakkosen eroistaan huolimatta suunnilleen samassa liigassa pelaavien titaanien taistelu tuo leffaan hieman supersankarielokuvan henkeä ja pyrkii tekemään vaikutuksen paremminkin sillä miltä toiminta näyttää kuin miltä se tuntuu.   Kakkostakin tietysti voisi sanoa siinä mielessä kauhuelokuvaksi, että se käsittelee lähestyvän tuomiopäivän psykologista taakkaa yksinäiselle ja epätoivoiselle ihmiselle, kun kukaan ei usko asiaan. Mutta kakkosessa on muitakin sävyjä ja elementtejä.

Eihän tuossa ole mitään ihmettelemistä. Toka terminaattori on melko kliinistä tehostejumppaa jota siistitty mm. teinikatsojat ja näiden vanhemmat silmällä pitäen, kun taas eka on korkealle arvostamaani wanhan hyvän ajan käsityötä ja ydinajan ahdistusta ilman söpöjä pikkulapsia, sankarillisia / hauskoja onelinereita ja "ei se tulevaisuus olekaan kiveen kirjoitettu"-yöunenpelastajia. Kakkosessa tosin voisi kehua yrityksiä tuoda mukaan laajempia pohdintoja alkaen siitä, voiko robotista olla isän korvikkeeksi (mikä oli aika naurettava veto, etenkin kun jäi vain sivulauseeksi rytinän keskellä) aina siihen onko se tulevaisuus nyt sitten määrätty jos sen tietää etukäteen. Mutta kyllä molemmat elokuvat tulee jostain syystä säännöllisesti katsottua uudelleen tandemina, ei toista ilman toista. Muut jatko-osat olisi saanut tietenkin jäädä tekemättä.   ...   [b]The Suicide Squad - Suicide Mission[/b]   Pidän yhä ensimmäistä Suicide Squadia yhtenä paremmista DC-elokuvista, mikä taas antaa varsin surullisen kuvan DC-leffojen yleisestä tasosta. James Gunnin näkemys onkin jo paljon sujuvampaa ja parempaa sekoilua, mutta mitään merkittävää ei ole vieläkään saatu aikaiseksi. Ihan ok kokemus. Hyvää surrealistinen hahmogalleria, huonoa kahdessa elokuvassa ihan pätevän Harley Quinnin hahmon taannuttaminen nöyhtäpäiseksi miehenkipeäksi bimboksi.     [b]Dune[/b]   Scifiklassikosta ehdittiin kertoa vain ensimmäinen puolisko. Loput tarinasta sitten tulee myöhemmin toisena elokuvana. On se jännä, miten kaikki näkemäni kolme tulkintaa Dyynistä ovat aina samalla tavalla hitaita ja eteerisiä tunnelmaltaan (tai no... David Lynchin epäonnistuneesta tulkinnasta ei ole jäänyt kovin vahvaa muistikuvaa). Komea ja viihdyttävä, mutta pidän yhä enemmän takavuosien tv-minisarjasta.     [b]Jungle Cruise[/b]   Yrittää tehdä saman kuin Pirates of Caribbean ja Muumio (Brendan Fraserin, ei Tom Cruisen), eli luoda vauhdikkaan vanhan hyvän ajan hengen mukaisen seikkailuelokuvan, joka muistuttaa kasariklassikoita Indyjä, Kuningas Salomonin kaivoksia ja Vihreän timantin metsästyksiä, jotka puolestaan yrittivät muistuttaa vuosisadan vaihteen seikkailukirjallisuutta kolonialistisen ajan tutkimattomista viidakon kätköistä eksoottisine ungabunga-alkuasukkaineen. Eikä ainoastaan yritä, sillä viihdyttävää ja hauskaa rellestystä tämä olikin. Tosin taas pätee sama sääntö: hauskinta on kun muistaa pitää aivot nollilla eikä odota mestariteosta. Rockissa ei valitettavasti ole samanlaista karismaa kuin Deppissä. Emily Blunt on vastaa yllättäen enemmän toimintasankaripuolesta jättäen Rockin melkein koomisen (mutta silti tarvittaessa pätevän) sidekickin osaaan. Ja tietokonetehosteet eivät ole sellaista priimaa mitä isomman rahan nykytuotannoilta olisi lupa odottaa.   [b]Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings[/b]   Lisää Marvelin keskinkertaisempaa supersankaritouhua. Elokuva ei jättänyt kovin kummoisia muistijälkiä, mutta jäi sellainen fiilis, että mieluummin katsoisin aitoja honkkarilaisia kungfu-klassikoita, vaikka Marvelin "keskinkertainen" elokuva onkin yhä parempi kuin DC:n "hyvä" elokuva, tai koko elokuvatarjonta maailmassa noin keskimäärin.   [b]Sound of Metal[/b]   Hyvässä ja hieman masentavassakin draamassa hevarirumpali alkaa menettää kuuloaan ja vauhdilla, ja joutuu käymään läpi kuurouden tuskan, vaikeuden sopeutua kuurouden pakottamaan uuteen elämään ja identiteettiin (ammatin menetyksestä puhumattakaan), ja implantin tuoman vain vähäisen helpotuksen tilaansa. Niillä katsojilla, joilla kuulo vielä pelaa, on syytä omistaa hyvä äänentoisto, sen verran tärkeässä asemassa ääniraita on mallintaessaan rumpalin kokemaa maailmaa [img]/media/kunena/emoticons/rs_smirk.png[/img]   [b]The Last Duel[/b]   Keskiaikainen oikeussalidraama. Tosin noihin aikoihin asian esittäminen, todistelu ja tuomion jakaminen oli paljon nopeampaa, suurpiirteisempää ja mutkattomampaa kuin nykyään. Lopullinen oikeudenjakaminen kun tapahtuu mies miestä vastaan taistelemalla, Jumalan (ei suinkaan taistelutaitojen...) päättäessä kumpi on oikeassa.   Tarinassa Jean de Carrouges (Matt Damon), jäyhä arpinaama, sosiaalisesti ja taloudellisesti taitamaton, ja elämän muutenkin päähänpotkima ritari, ryhtyy oikeustoimiin entistä mutta paremman menestyksen myötä etääntynyttä ystäväänsä, Jacques Le Grisiä (Adam Driver), vastaan vaimonsa Margueriten (Jodie Comer) syytettyä tätä raiskauksesta Jeanin oltua pidempään reissussa ja jätettyä vaimonsa yksin vartioimatta.   Elokuva jakaantuu kolmeen osaan, joissa esitetään tapahtumat syyttäjän, syytetyn ja uhrin näkökulmasta. Normaalisti tässä rakenteessa samat tapahtumat poikkeavat toisistaan kertojien valehtelun mukaan, mutta nyt vaihtelun vuoksi faktat säilyvät samoina ilman että kukaan kolmesta osapuolesta varsinaisesti vääristelisi tarinaa. Asioita vain kerrotaan tai jätetään kertomatta sen mukaan miten kukin kokee ne tärkeiksi oman näkemyksensä kannalta.   Sipulimainen rakenne toimii. Monessa muussa tapauksessa koko perusidea ladotaan heti eteen ja sitten leffan keston ajan vain päivitellään kuinka kauheata elämä on, mutta nyt elokuvan varsinainen temaattisen pihvin paljastuminen erityisesti viimeiseksi jätetystä Margueriten kertomuksesta oli minulle melko tyydyttävä kerronnallinen kokemus: [spoiler] Naisen asema keskiajalla oli hyvin onneton. Nainen on pelkkä omistettava tai väkipakolla otettava esine. Jotain, joka otetetaan myötäjäisten ohessa nurkkiin lojumaan lapsentekokoneeksi. Jotain, jota ei tarvitse mainita tai juurikaan kuvata itsenäisenä ihmisenä kahden miehen toisiinsa keskittyvissä kertomuksissa. Jeania ei Margueritessa niinkään kiinnostanut vaimo kärsivänä ihmisenä, kuin tämän raiskaus Jacquesin viimeisenä loukkauksena Jeanin omaa kunniaa kohtaan. Jacquesille taas naisen pakottaminen seksiin on ihan ok, sillä hänhän vain rakastaa toista, naisen omasta mielipiteestä viis. Oikeudenkäynnissäkin ensimmäinen oletus on, että raiskattu on itse halunnut tulla raiskatuksi, ja että moisesta uskottomuudesta aviomiestä kohtaan pitää rangaista uhria jopa kuolemanrangaistuksella. Karua. [/spoiler]    

[b]Dog Pound[/b]   Melko kaavamaisessa vankilaelokuvassa seurataan kolmea pojankloppia, jotka töppäilyjensä seurauksena päätyvät kiven sisään. Aikuisuuden kynnyksellä olevat nuorukaiset eivät ole karskeja kovanaamoja, mutta joutuvat luonnollisesti pian karaisemaan itsensä monellakin tapaa. Alussa kaikki tuntuu sujuvan hyvin, mutta osaston ilkein ja isoin pahis ei tietenkään päästä tulokkaita helpolla. Kolmikosta päähenkilöksi nouseva Butch sekaantuu lisäksi vankilan sisäiseen huumekauppaan, mikä ei varsinaisesti paranna hänen asemaansa. Sen elokuva tekee graafisesti selväksi, että keskenkasvuiset pojat osaavat olla yhtä julmia kuin aikuiset miehetkin.   Kaikki on periaatteessa kohdallaan ja hyvin toteutettu, mutta kokonaisuutta vaivaa yllätyksettömyys ja punaisen langan puute. Elokuva sisältää lähinnä irtokohtauksia nuorisovankilan arjesta ilman määränpäätä tai panoksia, joista pelattaisiin. Hahmojen persoonat eivät myöskään juuri kasva ja alati väkivaltaisemmaksi muuttuva Butch onkin heistä ainoa, joka kokee jonkinlaisen kehityskaaren. Kliseiden määrä on myös tolkuton, eikä niistä saada irti mitään tuoretta. Se on tosin poikkeuksellista, että vankilan henkilökunta on ihan järkevää ja ammattitaitoista porukkaa ilman sadistisia kusipäitä. Noin muuten elokuva käy läpi kaikki perustilanteet ruokasalissa puhkeavasta mellakasta pyykkituvassa tapahtuvaan man on man-toimintaan.   Dog Pound on silti loppupeleissä ihan hyvä vankilakuvaus, joka pääsee silloin tällöin jopa ihon alle. Näyttelijät hoitavat osuutensa kelvollisesti ja saavat hahmonsa tuntumaan sekä vastenmielisiltä että sympaattisilta. Kliseissä kahlaaminen ja löysä tarina kuitenkin heikentävät kokonaisuutta valitettavan paljon. Loppuratkaisu ei myöskään ratkaise paljon mitään, mikä jää väistämättä ärsyttämään.   [b]Everly[/b]   Tietoisesti roskatynnyrin pohjaa raapivassa toimintapläjäyksessä Salma Hayek esittää prostituoitua nimeltä Everly, joka on vuosien ajan pakotettu tekemään duunia samassa kerrostaloasunnossa. Hän on jotenkin onnistunut saamaan yhteyden poliisiin, joka kenties voisi pelastaa hänet. Valitettavasti naisen pomo on saanut tämän selville ja niinpä hän lähettää joukon tappajia hoitamaan hänet pois päiviltä. Everly ei ole mikään toimintasankari, mutta hänellä on aseenkäsittelytaitoa sen verran, että puolustautuminen on tarvittaessa mahdollista. Tämä on kuitenkin vaikeaa, sillä asunnosta ei ole poispääsyä ja toinen toistaan toksisemmin käyttäytyviä miehiä vyöryy sisään jatkuvalla syötöllä.   Odotin hyvinkin pitkään, että alkupisteenä toimivasta huoneistosta poistuttaisiin ulkoilmaan, mutta leffa pysyy tiukasti samojen seinien sisällä. Tämä on hieman tylsää, mutta varmasti budjetin sanelema ratkaisu. Sisään lappaa monenlaista sakkia pahat mielessä, mutta tuurin ja sinnikkyyden ansiosta Everly onnistuu kuitenkin selviytymään hengissä. Juoni on heikko, mutta väkivaltaa riittää ja veri roiskuu paikoin yllättävänkin ronskisti. Vakavuuden ja läskiksi lyömisen välillä taiteillaan hieman haparoivasti, mutta meno on reipasta ja Hayekia pienessä topissaan katselee tietenkin mielellään.

[b]The Transporter[/b]   Tämä on yksi Statham-suosikeistani ja olenkin nähnyt leffan jo kahdesti aiemmin. Taitava ja omia sääntöjään tarkasti noudattava keikkakuski kuljettaa mitä tahansa minne tahansa, kunhan hinnasta sovitaan ja siirrettävä kohde mahtuu henkilöautoon. Erään kerran kuskin takakonttiin päätyy jotain yllättävää, minkä seurauksena hänestä tulee rikollisliigan maalitaulu. Niinpä säännöt lentävät romukoppaan ja tilalle otetaan lyönnit ja potkut. Toiminnassa on humoristista kikkailua hieman Jackie Chanin tyyliin ja muutenkin meno pidetään varsin kepeänä musiikkivalintoja myöten. Hauskimpana kaiken keskellä kieppuu itse Statham, jonka kivikasvoinen ilme ei pehmene hulluimpinakaan hetkinä. Kiljuva ja totaalisen avuton naispäähenkilö oli ärsyttävämpi kuin muistinkaan.   [b]Transporter 2[/b]   Muistaakseni olen nähnyt jatko-osankin aiemmin, mutta en ole varma. Joka tapauksessa kaikki on vähän isompaa ja älyttömämpää kuin ykkösessä, jonka juoni oli lopulta hyvinkin maanläheinen. Kakkosessa mestarikuski on päätynyt rikkaan perheen palvelukseen ja lähinnä kuskaa sen poikaa kouluun ja takaisin. Kun poika siepataan, kuski joutuu taas hylkäämään sääntönsä ja pieksemään joukon roistoja mustelmille. Huvittavasti sieppauksen motiivi ei ole lunnasvaatimus, vaan kuvioon liittyy myös tappajavirus, jonka leviäminen pitäisi estää. Teeman mukaisesti näppärän näköistä autoilua piisaa edelleen ja turpaanmättämisessä pidetään sopivasti kieli poskessa. Crank-tason sekoiluun ei ihan ylletä, mutta lähellä ollaan. Muutama tökerö cgi-tehoste pistää silmään, mutta tällaisessa leffassa voin antaa ne anteeksi.

[b]The Protector[/b]   Poliisien ja huumerikollisten maailmaan sijoittuva The Protector oli nuoren Jackie Chanin toinen yritys saavuttaa menestystä länsimarkkinoilla. Battle Creek Brawl vuodelta 1980 ei kerännyt massia toivotusti, mutta ei ollut myöskään täysi floppi. Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt The Protector ei sen sijaan menestynyt Amerikassa lainkaan, joten Chanin supertähteys antoi vielä odottaa itseään. Elokuva ei olekaan kummoinen, mutta täyttää silti kasaritoiminnan standardit ja on mielenkiintoinen kuriositeetti Chanin filmografiassa. Ohjaajana toimi The Exterminatorista tuttu James Glickenhaus, jonka tyyli onkin tunnistettavissa ainakin musiikkivalintojen ja tiettyjen kuvausteknisten seikkojen suhteen.   Chan ja Glickenhaus eivät jakaneet samaa visiota, minkä vuoksi Chan muokkasi elokuvasta oman versionsa honkkariyleisöä varten. Minä katsoin alkuperäisen jenkkiversion, joskin blu-ray-levyllä olisi ollut myös Chanin versio tarjolla. Juoni on molemmissa pääpiirteissään sama, mutta Chan liitti mukaan ylimääräisiä kohtauksia, joilla kevennettiin tunnelmaa. The Protector onkin selvästi vakavampi kuin Chanin varhaisemmat elokuvat, vaikka huumoria ei olekaan täysin unohdettu. Rasittavaa naamanvääntelyä ja muuta kohellusta ei kuitenkaan esiinny, mikä on pelkästään hyvä juttu.   Juoni alkaa siitä, kun Chanin esittämän poliisin työpari kuolee baaritappelussa. Chan lähtee välittömästi takaa-ajoon ja onnistuukin kostamaan parinsa kohtalon. Hämmentävästi tämä on pelkkä lähtötilanne, joka ei liity varsinaiseen pääjuoneen mitenkään. Siinä nimittäin keskitytään siepatun naisen jäljittämiseen ja pelastamiseen, mikä vie sankaripoliisin ja hänen uuden työparinsa Hongkongiin. Paikallinen poliisi ei ole juurikaan kiinnostunut yhteistyöstä, joten kaksikko pistää hulinaksi omin neuvoin. Harmillisesti Chanin ja hänen apuriaan esittävän Danny Aiellon välillä ei ole kummoistakaan kemiaa, vaikka rentoa buddy cop-meininkiä selvästi tavoitellaankin.   Kokonaisuutena elokuva ei yllä Jackie Chanin varhaisempien tuotosten tasolle, vaikka niiden karseasta huumorista ei tarvitsekaan tällä kertaa kärsiä. Toimintakohtauksissa on paikoin hyvä meno ja Chan on edelleen oma ketterä itsensä, mutta muuten The Protector ei anna montaakaan kehumisen aihetta. Tissejä ja muuta alastomuutta sentään riittää niin hierontamestassa kuin huumeliigan laboratoriossakin, jossa työntekijät eivät saa käyttää vaatteita. Honkkariversiosta alastomuus on muuten leikattu täysin pois.   [b]Undefeatable[/b]   Ai saatana, että tämä olikin kovaa tykitystä. Takavuosien martial arts-neito Cynthia Rothrock esittää tarjoilijaa nimeltä Kristi, joka ansaitsee hieman ylimääräistä osallistumalla laittomiin katutappeluihin. Sitä ei ehditä selittämään, miten hänestä on tullut kivenkova turpaanvetäjä, mutta toisaalta leffan kaikki muutkin hahmot ovat puoliammattimaisia martial arts-mestareita. Alussa esitellään mies nimeltä Stingray, joka pieksee kehässä vastustajansa ja kotona vaimonsa. Kun mies taas kerran raiskaa ja pahoinpitelee hänet, päättää vaimo viimeinkin paeta lopullisesti. Stingray ei tätä hyväksy, vaan aloittaa määrätietoisen takaa-ajon. Mies on kuitenkin sen verran mielenvikainen, että hän luulee vaimokseen kaikkia punatukkaisia ja kukkamekkoisia naisia. Hän kärsii myös jonkinlaisesta äiti-traumasta, joten hän raiskaa ja murhaa joukon naisia, joita luulee sekä vaimokseen että äidikseen.   Valitettavasti Kristin sisko osuu tähän kuvaukseen, joten hänestä tulee yksi Stingrayn lukuisista uhreista. Kristi ryhtyy tietenkin kostoon ja avukseen hän saa lihaksikkaan ja kovakuntoisen poliisimiehen, joka tuntuu aina ilmaantuvan paikalle kuin tyhjästä juuri sopivaan aikaan. Ennen kuin itse pääpahiksen jäljille päästään, liikutaan hetki tappelujengien maailmassa ja esitellään pääsankarittaren notkeita taistelutaitoja. Mättökohtaukset ovatkin komeita ja teknisesti hyvin toteutettuja, vaikka muuten leffa onkin täyttä b-luokan kökköä. Varsinainen poliisityö, jossa hullua raiskaajamurhaajaa etsitään, on puolestaan ankeaa seurattavaa ja siihen hukataan aikaa vähän turhan paljon. Ei luulisi olevan vaikeaa löytää mullettipäistä miestä, joka hakkaa ihmisiä huolettomasti keskellä kirkasta päivää.   Lopussa elokuva palautuu taas raiteilleen ja rakentaa sankarin ja pahiksen viimeisestä kohtaamisesta kunnon spektaakkelin. Pahiksena nähtävä Don Niam (hänen ainoa merkittävä roolinsa) ilmentää mielipuolista raivoa asianmukaisella intensiteetillä ja ilmaisee nykivillä kasvoillaan enemmän kuin harvoilla sanoillaan. Cynthia Rothrock on hieman tätimäisestä ulkonäöstään huolimatta ihan kelvollinen protagonisti ja fysiikka onkin hänellä täysin kunnossa. Kaiken viimeistelee huikea musaraita, jonka uhkaavat synasoundit menevät herkullisen överiksi. Undefeatable on viihdyttävä roskaleffa niille, jotka pitävät martial artsista reippaalla juustolla kuorrutettuna.

[b]A Field in England[/b]   No niin, tämähän oli melkoista tykitystä, kuten olin aavistellutkin. Täysin poikkeuksellisesti katsoin elokuvan kaksi kertaa peräkkäin, koska ekalla kerralla olin liian väsynyt ja rauhaton, jotta olisin tajunnut näkemästäni mitään. Kokemus oli kuitenkin sen verran pärisevä, että otin uusintakatselun heti seuraavana päivänä vähän virkeämmässä olotilassa. Elokuva ei tuntunut juurikaan selkeämmältä, mutta pärinät olivat edelleen kovat. Juoni sijoittuu Englannin sisällissotaan 1600-luvulle ja kertoo joukosta sotilaskarkureita, jotka yrittävät löytää tiensä lähistöllä sijaitsevaan majataloon. Erästä peltoa ylittäessään he kohtaavat jonkinlaisen velhon tai alkemistin, jonka mukaan peltoon on haudattu aarre. Sitä tavoitellessaan joukkio ajautuu tapahtumakulkuun, jossa järki häviää ja hulluus ottaa vallan.   Elokuva on tyylikkään mustavalkoinen ja jotenkin värien puute voimistaa sen happoista meininkiä entisestään. Tunnelma on enimmäkseen kepeä ja humoristinen, sillä hahmojen hulluus ilmenee tolkuttomana kohelluksena ja varsin omituisena dialogina. Lopulta väkivaltaakaan ei voida välttää, mutta sitä ennen syödään sieniä, vedetään köyttä eeppisessä mittakaavassa ja lapioidaan maata mystisen aarteen toivossa. Hervoton sekoilu viihdyttää, mutta pidempien trippijaksojen aikana myönnän myös haukotelleeni. Käsikirjoitus vaikuttaa aika randomilta, joten jos siinä on jokin isompi ajatus, se ei minulle avautunut. Elokuva on silti mielenkiintoinen tapaus ja tarjoaa monta mukavan hämmentävää hetkeä.   [b]We Were Soldiers[/b]   Ansioitunut everstiluutnantti saa koulutettavakseen joukon alijohtajia ja sen jälkeen ollaankin Vietnamissa luotisateen keskellä. Porukka pudotetaan helikoptereilla suoraan toiminnan ytimeen, eikä tilanteen arvioimiseen ole aikaa minuutteja enempää. Amerikkalaisten tukikohtaan on hyökätty ja vihollinen paennut vuorille, joten everstiluutnantti lähtee joukkoineen takaa-ajoon. Elokuva keskittyy ensimmäiseen suureen taisteluun amerikkalaisten ja pohjoisvietnamilaisten välillä ja se käytiin Kuoleman laaksona tunnetulla alueella Ia Drangissa. Tämän ihmeempää tarinaa elokuva ei kerro, se vain esittää monipäiväisen taistelun kulun ja lopputuloksen ja höystää kokonaisuutta siirappisella jenkkipatriotismilla.   Kokenutta sotilasjohtajaa esittää Mel Gibson, joka sopii isänmaalliseen rooliinsa oikein hyvin. Hahmo on kirkasotsainen sotasankari, joka rakastaa perhettään ja rukoilee Jumalalta onnea ja menestystä. Alussa kuvataan hieman sotilaiden koulutusta ja välillä leikataan kotona miestensä puolesta pelkääviin vaimoihin, mutta valtaosa elokuvan 140-minuuttisesta kestosta sijoittuu räiskeen ja räjähdysten keskelle. Taistelukohtaukset ovat komeita ja verisiä, mutta ähky iskee väistämättä ja hahmotkin hukkuvat loputtoman mättämisen jalkoihin. Kyseessä on aika standrdinomainen sotaelokuva, joka viihdyttää mukavasti, mutta ei saa sotaansa menemään ihon alle.

Mikä hitto siinä on kun hyviä elokuvia ei tunnu viime aikoina tulleen juuri lainkaan minun tutkaani? Kaikki paremmat katsotut ovat tv-kanavien tarjoamaa vanhempaa materiaalia ([b]Elizabeth[/b] henkilökuva britti-imperiumin suurimmasta kruunupäästä, [b]Journeyman[/b] hieno kertomus aivovamman saavasta nyrkkeilijästä, sympaattinen koko perheelle sopiva brasilialaisjännäri [b]Trash[/b]...)     [b]Eternals[/b]   Tuskastuttavin Marvel-elokuva ikinä. Aivan kuin DC:ltä olisi filmiporukka saanut potkut liian paskoina ja otettu Marvelille hommiin. Siihen viittaa ainakin Superman-elokuvista tuttu paatoksellisuus, jota pitää kestää kaksi ja puoli tuntia ja siinä välissä vain joitain minuutteja tylsää toimintaa ennen yhdentekevää loppurymistelyä.   Tarina oli niin ohut, että näin viikkoa myöhemmin en enää muista mitä siinä piti olla: Jotain ulkoavaruudesta Maahan saapuneita jumalia esittäneitä veikkoja, joiden ainoa homma oli vain olla jonain intergalaktisen sodan Maahan sijoitettu vartio, ja valvoa pahisten touhuja puuttumatta mihinkään muuhun, mutta sitten paljastui ettei näitä veikkoja oltukaan komennettu asemapaikkaansa ihan vain hyviksiä leikkimään. Tai jotain sinnepäin. Ei kiinnostanut.     [b]Venom 2 - Let there be Carnage[/b]   Huomattavasti parempi kuin Eternals, mutta selkeästi heikompi kuin eka osa. Huumori ja vitsailu olisi voitu jättää vähemmälle, tai ainakin pitää hienovaraisempana välillä slapstickiin menevän touhun sijasta.     [b]Nightmare Alley[/b]   Guillermo del Toron elokuvaksi siitä erikoinen, että siinä ei ole keskushenkilönä viatonta pikkulasta tai muuta altavastaajaa, antagonistina yltiöpahaa ahdasmielistä pahista, tai tämän pahiksen suvaitsemattomuuden ja vihan kohteeksi joutuvaa fantasiaolentoa. Ei edes yliluonnollista, vaan kaikki "taikuus" on vain silmänkääntöä. Mutta muuten visuaalinen ilme ja tunnelma on kuin Paholaisen selkärangasta tai Panin labyrintistä. Asiaan toki vaikuttaa se, että perustuu aikaisemminkin filmattuun kirjaan. Toromaisesti tarina alkaa (ja lopulta loppuu) suuren lamakauden friikkishowta tarjoavaan sirkusmaailmaan, josta isänsä murhannut lipevä ja hyvin älykäs päähenkilö ponkaisee hetkeksi mentalistien kuninkaaksi ja ahneuttaan lopulta palaa vieläkin syvemmälle siihen katuojaan josta aloittikin. Viihdyin, vaikka onkin varmaan (näkemistäni) Toro-elokuvista se tylsin, ylipitkin (toimi kuitenkin pariin tuntiin asti, sitten alkoi jo odottamaan päätöstä), ja huonoin (del Toro -skaalalla, muiden tekemisiin verrattuna ns. keskivertoa parempi).     [b]Ghostbusters - Afterlife[/b]   Meh. Toimi yhtä hyvin (tai huonosti, riippuen keneltä kysytään) kuin naiskaartin versio pari vuotta sitten. Kyllä tämän katsoi, vaikka maailma kyllä pärjäisi ilmankin tätä elokuvaa. Kunnon nostalgiasäväreitä ei juurikaan onnistuttu tarjoamaan, vaikka sellaisiin pyrittiin. Mutta mikä hiton ajatus oli korvata Slimer-aave jollain toisella samankaltaisella otuksella, jonka olennainen ero oli vain ruokahalu rautaa kohtaan?     [b]Prisoners of the Ghostland[/b]   Nicolas Cagen Willy's Wonderland ja Mandy ovat elokuvia jotka tekevät näkemyksellisestä ja tyylitellystä outoudesta ja sekoilusta jotain mahtavaa niille jotka pitävät häröstä. Muut varmasti inhoavat ja pitävät leffoja hirveänä skeidana. Prisoners of the Ghostland sen sijaan on vain hirveätä skeidaa ilman näkemyksellisyyttä tai tyylittelyä kaiken outouden ja sekoilun ollessa vain itsetarkoituksellista yritystä tehdä jotain Mandyn ja Willy's Wonderlandin tyylistä häröilyä.    

[b]The Martian[/b]   Matt Damonin esittämä astronautti jää vahingossa Marsiin, kun muu tutkimusretkikunta evakuoidaan. Siellä hän yrittää pysyä hengissä ja lähettää viestin Maahan, jotta hänet tultaisiin hakemaan pois. Yksinkertaisesta asetelmasta on tehty toimiva robinsonadi, jossa yhdistyvät jännitys, huumori ja 70-luvun diskomusiikki. Päähenkilö kohtaa vastoinkäymisiä, mutta voittaa ne pätevänä ja päättäväisenä tieteeseen nojaten. Hän ei kuitenkaan ole täysin robinsoncrusoena planeetallaan, vaan kun yhteys Maahan muodostuu, elokuva alkaa muistuttaa melkoisesti Apollo 13:a lennonjohdon keksiessä purkkavirityksiä joilla sankari saataisiin kotiin. Muttta eivät hyvät vaikutteet huono asia ole. Vaikka jotkut asiat vaikuttavat liioiteltuilta ja toisaalta selviytymisen psykologinen puoli käsitellään ehkäpä hieman kevyesti, elokuva on ehkä realistisin katsomani avaruusseikkailu sitten mainitun Apollo 13:n. Aiheen potentiaaliseen synkkyyteen nähden se on myös yllättävän hyväntuulinen ja ripeästi etenevä oodi tieteelle ja optimismille ja kelpaisi hyvin Nasan rekrytointivideoksi. Sikäli elokuva kyllä on epäuskottava, että Sean Bean ei kuole. Kai tällaisen ilmiön on pakko rikkoa jotain fysiikan lakia?    

[b]Spider-Man: No Way Home[/b]   Edellisessä postauksessa valittelin kun hyvät leffat ovat olleet pidempään kiven alla, ja nyt vihdoin sain pätkän joka kolahti. Hämäri onnistuu jollain konstilla taivuttelemaan Tohtori Strangen sotkemaan todellisuuksia keskenään ja sitten saadaankin Sonylle tehtyjen ns. "Marvel-leffojen kaanoniin kuulumattomien" hämärileffojen pahikset alkuperäisiään näyttelijöitä myöten samaan leffaan. Sekä kaksi aikaisempaa hämistä (Tobey Maguire ja Andrew Garfield) samaan elokuvaan. Iso bonus oivalluksesta, että vaihteeksi mielenterveysongelmaisia ei ehkä pitäisi vain hakata paskaksi ja sitten pitää itseään isona sankarina, vaan ehkä heidän henkisiä ongelmiaan pitäisi yrittää vähän hoitaakin. Emme tietenkään saa Joaquim Phoenixin Jokerin kaltaista psykologista draamaa, vaan taas supersankariloppurymistelyä, mutta silti...     [b]Last Night in Soho[/b]   Ensin nostalgista aikamatkaa 60-luvun trendikkääseen Sohoon muistuttava elokuva, sitten tyyli vaihtuukin kauhuelokuvaksi. Pidin.     [b]House of Gucci[/b]   Ihan ok mutta ylipitkä ja helposti unohtuva tosikertomus Guccin muotitalon saippuaoopperamaisesta lopulta murhaan johtaneesta valtataistelusta 70-luvun lopulla. Jäänyt itsellekin jokin hämärä mielikuva uutisista näitä tapahtumia koskien, mikä lisäsi mielenkiintoa elokuvaa kohtaan. Alan uskoa Lady Gagan näyttelijänlahjoihin, ja Jared Leto oli kyllä niin maskeerattu ettei tunnistanut vaikka tiesi hänen roolistaan. Elokuva onnistui ainakin minulle välittämään myös tiettyä 70/80-luvun Italian nostalgiaa, vaikka koskaan en ole sillä suunnalla käynyt (mutta Bud Specerin ja Terrence Hillin kyseisen ajan leffat kyllä loivat aikoinaan ihan tämän leffan tyylisen kuvan rasvatukkaisista ja epäseksikkäistä italomiehistä ajelemassa ahtailla kujilla pikkumopedeilla).     [b]The French Dispatch[/b]   Rakastan Wes Andersonin erikoisia elokuvia (Isle of Dogs, Moonrise Kingdom, The Grand Budapest Hotel, The Life Aquatic with Steve Zissou...). Hänen tavassaan kuvata staattisia otoksia, joissa kohdetta katsotaan aina suoraan, ei koskaan vinokulmasta, ja yleensä tarkasti keskelle kuva-alaa sommiteltuna, on jotakin kaunista. Eleettömästä ja monotoonisen flegmaattisesti kuvatusta surrealistisesta ja absurdista huumorista puhumattakaan (kyllä, käytän tahallisesti sivistyssanoja, koska Wesin leffat ovat ns. sivistynyttä ja taiteellista komiikkaa).   Tässä leffassa nuo elementit olivat taas vahvasti läsnä, mutta muuten elokuva oli tuskastuttava kokemus. Neljästä melkein erillisestä tarinasta ainoastaan kylää esittelevä esipuhe oli kiinnostava, muiden aikana teki mieli järsiä jalka poikki ja paeta.     [b]Don't look up[/b]   Harvinaisen hyvä Netflix-leffa maailmanlopusta ison avaruuskiven muodossa. Ja etenkin idioottien ja opportunististen todellisuudesta irtaantuneiden poliitikkojen ja Musk-tyyppisten pilvilinnamiljardöörien muodossa. Jotenkin tuli fiilis, että kun tarina kerrottiin satiirina, se teki aiheesta vieläkin masentavamman.     [b]Death on the Nile[/b]   Poirotin uudet tulemiset Kenneth Branaghin tulkitsemina ovat ihan ok:ta tavaraa. Ei mitään tajunnan räjäyttäjiä, mutta tarpeeksi erilaisia tulkintoja tehdäkseen vanhoista tutuista kertomuksista taas hieman mielenkiintoisempia ja yllättävämpiä. Jokin vain tuppaa aina jäämään uupumaan. Nyt tuli mieleen että maininnat Poirotin omista taustoista jäivät käyttämättä osana tarinaa eivätkä riittäneet tuomaan moniulotteisuuttakaan hahmoon. Jotenkin muistelin että ne viikset olisivat Branaghin Poirotilla olleet muhkeammat...    

[b]Destroyer[/b]   Jäyhät ja kovanaamaiset rikosetsivät ovat perinteisesti olleet miesten rooleja, mutta tässä elokuvassa elämän mureaksi kolhinutta päähenkilöä näyttelee Nicole Kidman, joka ei todellakaan jää lukemattomien mieskyttähahmojen varjoon. Päinvastoin hänen roolityönsä huokuu sellaista voimaa ja intensiteettiä, mistä moni miesnäyttelijä voi vain haaveilla. Elokuva seuraa Kidmanin hahmoa kahdessa aikatasossa, joista toisessa hän esittää nuorta poliisia, joka soluttautuu pankkiryöstöjengiin yhdessä parinsa kanssa. Toisessa hänet nähdään ikääntyneenä ja raihnaisena kehäraakkina, jota menneisyys ja nykyhetki piinaavat siihen malliin, että se näkyy suoraan kasvoilta. Peitetehtävä meni nimittäin pahemman kerran pieleen ja sen jälkipyykki on vajaat parikymmentä vuotta myöhemmin edelleen pesemättä.   Nuorta poliisia Kidman esittää omana itsenään, mutta vanhempaa versiota varten hänet on maskeerattu lähes tunnistamattomaksi. Vaikutelma ajan, stressin ja viinan kuluttamista kasvoista on erittäin tehokas, vaikka näitä kasvoja kuvataan usein hyvinkin läheltä. Kidman ei kuitenkaan piiloudu arpisen maskinsa taakse, vaan ottaa roolinsa tunteella haltuun. Ajoittain hänen laahustava olemuksensa on vähällä mennä överiksi, mutta hahmo ja muukin elokuva pysyy kuitenkin uskottavana, mikä onkin elintärkeää, kun tavoitellaan tiukkaa ja äärimmäisen vakavaa realismia. Vakavuutta todella riittää, sillä keventäviä kohtauksia ei ole yhtäkään.   Sinänsä elokuva ei tuo pöytään mitään uutta ja sen valttikortti onkin riutunut päähenkilönsä, jota Kidman esittää vakuuttavasti. Hahmo on samaan aikaan itsevarma ja kylmähermoinen, mutta niin hauras, että hänen puolestaan pelkää aidosti. Hahmo on nahkatakkeineen ja lakonisesti lausuttuine vuorosanoineen melko kliseinen, mutta joka tapauksessa vahvasti tulkittu. Aikatasot herättävät parikin kysymystä, että mites tämä nyt näin meni, mutta paketti pysyy silti riittävän hyvin kasassa. Heikkoutena kaikki muut hahmot ovat aika onnettomia, mutta onhan tämä selkeästi päähenkilönsä tarina.

[b]The Legend of Hercules[/b]   Joitakin vuosia sitten kreikkalainen mytologia oli suoranainen villitys elokuvabisneksessä ja tunnetut tarut päätyivät valkokankaalle yleensä teatraalisen pönötyksen ja runsaan tehostemyrskyn saattelemana. Tähän saumaan iski myös Renny Harlin, joka ottaa ohjaamassaan fantasiaspektaakkelissa käsittelyyn sen sankareista legendaarisimman. Herculeksen tarinan tietävät suurpiirteisesti kaikki, joten kotimainen taiteilijaneromme voisi hyvinkin nähdä tilaisuuden heittää mukaan jotain omaperäistä. Vaan eipä tietenkään, sillä elokuva on kliseillä päällystetty muoviklöntti, joka etenee alusta loppuun flegmaattisella höntsävaihteella. Pönötystä ja tehosteita riittää, eikä leffassa niiden lisäksi juuri muuta olekaan.   Hercules tunnetaan urotöistään, mutta Rennyn elokuvassa keskitytään kielletyn rakkauden legitimoimiseen. Nemean leijona surmataan vähän kuin ohimennen ja kohtaus on toteutettu digitaalisessa hirveydessään samalla pieteetillä. Herculeksen maallinen isä on tyrannikuningas, jota vastaan hän kapinoi ja joutuu tämän seurauksena orjaksi ja sitten gladiaattoriksi. Tässä vaiheessa elokuva saa aika vahvoja Spartacus-viboja, jotka voimistuvat, kun pääsankari saa liittolaisekseen Liam McIntyren, joka esitti Spartacusia saman nimisessä sarjassa. Kuningasta esittää mustapartainen Scott Adkins, joka on etevä martial arts-ukko, mutta tällä kertaa hänet on laitettu turpasaunomisen sijaan lähes puhtaaseen puherooliin. Toisaalta hän on elokuvan päävastustaja, joten hänkin saa lopussa oman taistelukohtauksensa.   Suurta tarujen sankaria esittää Kellan Lutz, joka oli aiemmin mukana eräässä ilmiöksi kasvaneessa vampyyrileffasarjassa. Mies on komea ja hänellä on tyydyttävästi lihaksia, mutta ei lainkaan karismaa tai kykyä välittää läsnäolon tuntua. Samaa voi sanoa oikeastaan kaikista muistakin näyttelijöistä. Mättökohtauksissa on onneksi jonkin verran säpinää, mutta nekin ovat aikamoista Spartacus-imitointia ilman veriroiskeita. Rennyn versio Herculeksen legendasta on tyhjyyttään kaikuva toimintahölköttely, joka näyttää ja tuntuu halvalta. Tästä huolimatta standardit täyttyvät sen verran, ettei leffasta oikein ole roskalaarin helmeksikään.   [b]Bitch Slap[/b]   Kepeässä kesäleffassa kolme ärhäkkää ja seksikästä misua etsii huumekauppiaan aarrekätköä keskellä kuivaa erämaata ja ajautuu tietenkin riitoihin keskenään. Mukanaan heillä on mies, jota naiskolmikko kuulustelee melko ankaraan sävyyn. Tilanteeseen johtaneet tapahtumat käydään läpi takaumissa, joista jokainen sijoittuu entistä kauemmaksi menneisyyteen. Takaumilla kikkailu on aika turhaa ja rasittavaa, varsinkin koska kaikki takaumakohtaukset on kuvattu vihreän kankaan edessä ilman yritystäkään tehdä niistä edes semirealistisen näköisiä. Nykyhetkessä hengataan sentään paikan päällä, eli hiekkatien pientareella, mistä naisten himoitseman aarteen pitäisi löytyä. Näyttämölle saapuu leffan aikana monenlaista porukkaa, minkä seurauksena väkivallalta tai randomilta erotiikalta ei voida välttyä.   Tämä on niitä roskaleffoja, jotka tavoittelevat vuosikymmenten takaisia grindhouse/video nasty-fiiliksiä ihan tietoisesti ja kompuroivat paljastaessaan tämä itsetietoisuuden liian selkeästi. Samaan sortui Machete, joka sekin veti reippaasti läskiksi, mutta piti kielen poskessa ilman todellista kunnianhimoa. Tämäkin leffa on aika halpahintaista törkysekoilua, josta puuttuu sielu ja todellinen tekemisen meininki. Kipakoita sankarittaria esittävät Julia Voth, America Olivo ja Erin Cummings ovat toki viehkeän näköisiä neitoja, mutta siihen leffan visuaalinen anti jääkin. Hidastettuja lähikuvia tisseistä riittää kuitenkin sen verran, että ylipitkäksi venyvän roskafestarin kestää pahemmin kärsimättä.

[b]Fight Club[/b]   Turhautunut konttorirotta kärsii unettomuudesta ja hoitaa sitä osallistumalla huijarina vaikeasti sairaiden tukiryhmiin, jossa kohtaa toisen huijarin, kohtalokkaan naisen Marla Singerin. Nimetön päähenkilö kohtaa pian myös kohtalokkaan miehen, kaaosta kylvävän rentun Tyler Durdenin, ja kaksikko perustaa huikeaa suosiota saavan maanalaisen tappeluklubin, jossa heidän kaltaisensa miehet ottavat yhteen verisen veljellisessä hengessä. Mutta sekä päähenkilöiden kolmiodraama että Durdenin jäynät uhkaavat lähteä käsistä.   Vuoden 1999 Fight Clubin voisi sanoa iskevän samaan Y2K-henkeen kuin Matrix: molemmissa elokuvissa paetaan konttorin ankean konformistisesta valkokaulusorjuudesta ja etsitään todellista maailmaa keinotekoisen pinnan alta, vaikka totuus sattuisikin. Näin jälkikäteen katsoen Matrix on monitulkintaisessa symbolismissaan ajattomampi teos, kun taas Fight Club tiivisti enemmän oman aikansa henkeä ja onnistui jopa ennakoimaan tulevaa.   Elokuvan tappeluhin on haettu vaikutteita ysärin lopulla suosiotaan kasvattaneesta muttei vielä täysin valtavirtaistuneesta UFC:stä. Sisäisen luolamiehensä löytävät kravattikaulat muutenkin enteilevät nollarin äijäilybuumia. Tyler Durdenin trollaileva keppostelu ja fanaattiset seuraajat tuovat puolestaan mieleen erilaiset turhautuneiden ja halveksittujen miesten nettialakulttuurit. Durdenin kampanjan rahoituslaitoksia, mainoksia, kulutuskulttuuria ja yleensä teollista sivilisaatiota vastaan voi nähdä heijastelevan vuosituhannen vaihteen globalisaation vastaista liikettä, ekoanarkismia ja kulttuurihäirintää. En tiedä mitä elokuvasta on Voima-lehdessä sanottu, muttan olisin aika yllättynyt, jos sitä ei ole hehkutettu siellä vuosituhannen vaihteessa maasta taivaisiin (ja vielä yllättyneempi olisin, jos sitä siellä vielä nykyään hehkutettaisiin).   Elokuvan voima kärsii loppupuolella vähän turhasta alleviivaamisesta - tosin ehkäpä loppuratkaisu voisi ilman alleviivaamista oikeasti hämmentää, jos siitä ei ole onnistunut tähän mennessä spoilaantumaan. Lisäksi elokuva ensin näyttää keskisormea maailmalle, mutta sitten alkaakin peruutella tulella leikkimisestä, mikä on ehkäpä yhteiskuntavastuun voitto mutta taiteellisen vision tappio. Yhteiskuntakriittinen kulma ja Durdenin seuraajien mielenmaiseman tarkastelu hukataan harmittavasti huomion kääntyessä päähenkilön psykologiaan. Kuumana ottona voisinkin väittää, että Fight Club ei ole lopulta niin hyvä elokuva kuin maineensa tai potentiaalinsa. Se on silti eittämättä kiinnostava elokuva, joka tavoitti ja ennakoi yhden aikakauden henkeä.  

[b]Ulzana's Raid[/b]   Suoraviivaisessa ja karussa 70-luvun länkkärileffassa seurataan ratsuväkiosastoa, joka lähtee ottamaan kiinni reservaatista karannutta intiaanipäällikköä nimeltä Ulzana, joka eli oikeastikin joskus 1800-luvulla. Ulzana johtaa väkivaltaista rosvojoukkoa, joka ryöstää, murhaa ja raiskaa tielleen osuvat maalaiset jättäen jahtaajilleen selkeät todisteet julmuudestaan. Ratsuväkeä komentaa nuori ja kokematon luutnantti, joka järkyttyy näkemästään, mutta pyrkii kuitenkin ymmärtämään intiaanien säälimätöntä mielenmaisemaa. Mukanaan hänellä on Burt Lancasterin esittämä raavas veteraani, jonka tehtävänä on antaa neuvoja hieman vässykälle pojanklopille. Sotilailla on apunaan myös apassiliittolainen, joka on mestarillinen jäljittäjä. Ratsastusreissun aikana pohditaan intiaanien ja valkonaamojen välistä suhdetta ja puhutaan muutenkin henkeviä nuotion ja tupakan äärellä.   Oli virkistävää nähdä pitkästä aikaa kunnon länkkäri, jossa hevostellaan ja ammuskellaan kuten lajityypin parhaina päivinä. Elokuva on konstailematon ja yksinkertaisuudessaan tehokas, mutta pitkä ratsastus erämaan halki lipeää ajoittain tylsyyden puolelle, sillä yhtäkään henkilöhahmoa ei syvennetä käytännössä lainkaan. Märkäkorvainen luutnantti saakin olla puolestani pelkkä viattomuuden tiivistymä, mutta muille hahmoille olisin kaivannut vähän enemmän taustaa. Ulzana esitetään vain murhanhimoisena villi-ihmisenä, eikä mukana kulkevalle apassillekaan anneta motiivia siihen, miksi hän on liittynyt valkonaamojen joukkoon. Lancasterin jäyhä karisma pelastaa kuitenkin paljon ja onhan väistämätön tulitaistelu elokuvan lopussa kieltämättä onnistunut huipennus.   [b]Swashbuckler[/b]   Tässäpä mukavan rento ja hyväntuulinen merirosvoelokuva, josta ei hurttia huumoria ja vauhdikkaita miekkataisteluja puutu. Robert Shaw esittää veijarimaista merirosvokapteenia, joka saapuu Jamaican rannikolle juuri sopivasti estääkseen ystäväänsä joutumasta hirttoköyden jatkoksi. Kuoleman välttänyttä ystävää esittää James Earl Jones, joka mitä ilmeisimmin kuuluu kapteenin miehistöön. Pidettyään pilkkanaan hirttotuomion määrännyttä kuvernööriä piraattijengi keskittyy juopottelemiseen, laulamiseen ja huorien naurattamiseen, mutta ei näe syytä purjehtia pakoon, vaikka kuvernöörin sotilaita pyörii joka paikassa. Kun elokuva on edennyt noin puoliväliin, aletaan juonta vihdoin virittelemään. Kuvernööri on nimittäin ahne paskiainen, joka on päättänyt teloittaa sekä edeltäjänsä että hänen kauniin tyttärensä, joka pyytääkin merirosvokapteenilta apua.   Pidän huvittavana, että kapteenista huokuu parikymppisen pitelemätön energia ja huoleton mentaliteetti, vaikka Robert Shaw olikin häntä näytellessään jo ahavoitunut ikämies. Toisaalta naiset ja viina pitävät mielen ja ruumiin virkeänä, joten renttumainen käytös on ymmärrettävää. Pelastusyritys muuntuu kuin itsestään suoraksi kansannousuksi kuvernööriä vastaan ja runsaan säilänheilutuksen kautta saavutettava kliimaksi onkin kirjaimellisesti räjähdysmäinen. Swashbuckler ei ole juoneltaan kummoinen, mutta hyvää fiilistä riittää ja vähän hassut miekkailukohtaukset vain nostavat tunnelmaa. Se on kyllä miinus, että elokuvassa nähdään vain yksi purjelaiva, jolla ei oikeastaan seilata lainkaan.

[b]Doghouse[/b]   Joukko kolmekymppisiä brittimiehiä päättää ottaa hieman etäisyyttä nalkuttaviin vaimoihinsa ja lähteä kunnon ryyppyreissulle pieneen kyläpahaseen, joka vaikuttaa kuitenkin epäilyttävän autiolta. Hetken ihmettelyn jälkeen heidän kimppuunsa hyökkää laumoittain verenhimoisia zombeja, jotka näyttävät olevan pelkästään naisia. Ainoa paikalta löytyvä miespuolinen tyyppi on armeijan sotilas, joka paljastaa, että syyllinen tilanteeseen on laboratoriosta karannut virus, joka tarttuu vain naisiin. Korven keskeltä olisi paettava pikaisesti, mutta mieslihaa himoitsevat hirviöttäret eivät tahdo päästää herkkupaloja näpeistään. On siis tartuttava kättä pidempään, mistä seuraa pirteää splatter-meininkiä runsaalla slapstick-huumorilla maustettuna.   Renttumaiset ja ääliömäiset miehet pieksemässä naisia erilaisilla astaloilla kuulostaa mukavan epäkorrektilta idealta elokuvaksi ja alkupuolella ilmassa onkin innostunutta fiilistä. Kun tapahtumat kylässä alkavat, juoni seisahtuu vähän ikävästi, vaikka gore-osuus samalla alkaakin. Zombeja ilmestyy jatkuvasti milloin mistäkin ja miesporukan tehtäväksi jää säntäillä päättömästi paikasta toiseen. Tätä huutamisen täyteistä sekoilua seuratessa ehdin jo turhautua siihen, että sieltä kylästä ei vaan päästä pois sitten millään. Sukupuolten välisestä kamppailusta olisi myös kuvitellut saavan ronskimpaa huumoria irti. Zombimaskeeraukset ja veritehosteet on kyllä toteutettu hyvin ja onhan leffassa yleisesti ihan sympaattinen meno, joten kyllä tämän nyt kerran katsoi.   [b]Bunraku[/b]   Jossain tulevaisuudessa eletään suursodan jälkeistä aikaa, jossa tuliaseet ovat kiellettyjä, eikä niitä taida olla enää olemassakaan. Nimettömäksi jäävään kaupunkiin saapuu nimetön muukalainen, joka haluaa saada käsiinsä paikallisen rikollispomon, jota esittää melko hassun näköiseksi stailattu Ron Perlman. Vähäpuheisena muukalaisena nähdään Josh Hartnett, josta ei tainnut koskaan tulla oikein mitään, eikä hän varsinaisesti loista tässäkään roolissa, jos nyt ei ärsytäkään. Kolmas tärkeä henkilö on velmuileva ja sankarille neuvoja antava baarimikko, jota esittää Woody Harrelson omaan takuutoimivaan tyyliinsä. Homman nimi on suoraviivainen kosto, sillä muukalainen ei tullut kaupunkiin ystäviä saadakseen.   Elokuva sijoittuu täysin omaan fantasiamaailmaansa, jossa spagettiwestern ja kieltolain aikainen mafiakuvasto kuorrutetaan japanilaisella estetiikalla. Kaikki tapahtuu ikään kuin teatterin lavalla pahvilavasteineen ja paperiseinineen, mihin elokuvan nimikin tietysti viittaa. Visuaalinen tyyli on värikäs ja hieno, mutta teatterimaisuutensa takia vähän etäännyttävä. Kaupungin asukkaat ovat martial arts-mestareita ja elokuvassa taistellaan todella paljon. Mitään realismia ei olla taisteluihin haettu, vaan ne ovat kirjaimellista tanssia, jossa valssaajilla on käsissä miekat. Komean näköistä sekin, mutta tietty fyysisyys jää puuttumaan.   Tekijät ovat varmasti katsoneet Sin Cityn ja miettineet, että miltä se mahtaisi näyttää väreissä. Tarantinon Kill Billit ovat myös antaneet selkeästi inspiraatiota. Valitettavasti Bunrakun juoni on olematon ja hahmot ohuita, mikä tulee kahden tunnin keston myötä rasittavan selväksi. Visuaalisen tykityksen ja hienojen tanssikoreografioiden ansiosta elokuvassa on kuitenkin kohtalaisesti vetovoimaa. Knoppitietona Samuli Vauramolle on suotu elokuvasta kymmenen sekunnin mittainen kohtaus.

[b]Dead Man's Shoes[/b]   Traagisen tarinan kertovassa brittielokuvassa seurataan Richardia, joka palaa vuosien jälkeen armeijasta pieneen kotikyläänsä kosto mielessään. Hänen veljensä Anthony on kokenut kovia paikallisen huumejengin käsissä, mikä vaatii asioiden selvittämistä väkivaltaisin menetelmin. Anthony on hieman kehitysvammainen ja jäänyt osittain lapsen tasolle, minkä vuoksi hän ei ole pystynyt puolustautumaan vahvempiaan vastaan. Richardin poissaollessa Anthony on ollut täysin muiden vietävissä ja tehnyt juuri siten, kuin hänelle on sanottu. Tämä on johtanut kiusaamiseen, nöyryyttämiseen ja pahempiinkin asioihin. Katsoja joutuu ensin ihmettelemään, onko lähimmäisen kaltoinkohtelu riittävä motiivi useiden ihmisten brutaaliin murhaamiseen, mutta päähenkilön kostonhimo saa juonen edetessä uskottavan selityksen.   Dead Man's Shoes on synkkä ja alakuloinen elokuva, jossa myös huumorilla on osuutensa. Huumejengin jäsenet eivät ole mitään karskeja kovanaamoja, vaan surullisia reppanoita, jotka toimivat lähinnä impulssiensa varassa. Armeijasta kotiutunut kostaja pitääkin heitä täysin pilkkanaan, aivan kuten he pitivät pilkkanaan hänen veljeään. Väkivaltaa ei ole paljon, eikä sillä mässäillä, mutta jokaisessa verityössä on tunnelataus. Richard napsii tyhmät pikkurikolliset yksi kerrallaan, kunnes on viimeisen, monella tapaa ratkaisevan kohtaamisen aika. Vaikka päähenkilö vaikuttaa ylivoimaiselta häntä pelkääviin surkimuksiin nähden, kostoa tai väkivaltaa ei todellakaan ihannoida.   Annan kiitosta elokuvan näyttelijöille, joista minulle oli entuudestaan tuttu vain Anthonyn roolissa nähtävä Toby Kebbell. Kaikki näyttelijät vaikuttavat nuhjuisilta kadunmiehiltä ja saavat hahmonsa tuntumaan harvinaisen todellisilta. Elokuvan tunnelmassa ja tyylissä on paljon samaa kuin Nicolas Winding Refnin vanhemmissa ohjauksissa. Miinuksena pitäisin sitä, että veljesten suhdetta ja menneisyyttä avataan turhan vähän pelissä olevat panokset huomioiden. Elokuva on kuitenkin toimiva kokonaisuus ja saa kostoteeman tuntumaan tavanomaista virkeämmältä.

[b]The International[/b]   Rikostutkijat jäljittävät asekauppoihin sekaantuneen pankin vehkeilyjä rikos/salaliitto/toimintatrillerissä. Todistajia kuolee kuin liukuhihnalta ja nihkeilevä pomoporras jarruttaa tutkimuksia, mutta apuakin saadaan paikallisilta kollegoilta ympäri maailmaa lennellessä. Välillä myös hylsyt lentävät ja veri vuotaa.   The International on tyylikkään näköinen ja kuuloinen sekä sujuvasti etenevä nollarijännäri, joka ehkä kuitenkin putoaa vähän genrejen väliin. Vakavasti otettavaksi poliittiseksi trilleriksi, jolla on tärkeää sanottavaa yhteiskunnan epäkohdista se on juoneltaan vähän epäuskottava tai ainakin epäselvä. Salaliitto/paranoiatrilleriksi se ei taas ei hyödynnä paranoiaa niin paljon kuin voisi. Toimintaelokuvaksi siinä on puolestaan vain yksi isompi toimintakohtaus. Hahmotkin jäävät aika ohuiksi. Ei elokuvan katsominen harmita, mutta jos jättää katsomatta, ei myöskään menetä mitään erityisen olennaista.   [b]Moonrise Kingdom[/b]   Wes Andersonin ohjaamassa draamakomediassa kaksi ongelmalasta, 12-vuotias tyttö ja poika rakastuvat ja karkaavat luontoon saadakseen olla kahdestaan. Yllätyksettömästi muu yhteiskunta ei oikein innostu asiasta. Lapsia etsivillä aikuisilla on kuitenkin omiakin ongelmiaan, joten lapset eivät ole ainoita, joilla on kasvun paikka.   Nimi Wes Anderson kertookin jo elokuvasta paljon niille, jotka ohjaajan tuotantoa tuntevat. Andersonin elokuvia on kuvattu itsetietoisiksi ja visuaalisesti nukkekotimaisiksi. Jos katsoo elokuvia uppoutuakseen toiseen todellisuuteen, Anderson on sekä oikea että väärä valinta. Moonrise Kingdomkin luo oman viehättävän ja värikkään todellisuutensa, mutta sitä katsoessaan ei unohda katsovansa elokuvaa, mikä varmistetaan kertojan käytöllä.   Elokuva on sympaattinen kuvaus pikkuvanhoista lapsista ja lapsellisista aikuisista. Toisaalta moni voisi varmasti nähdä 12-vuotiaiden romanssin ja seksuaalisen heräämisen kuvaaminen (vaikka melko viattomasti) hieman kyseenalaisena. Mutta toisaalta: jos saman tarinan sijoittaisi Muumilaaksoon ja kertoisi satuhahmoilla aavistuksen vertauskuvallisemmin, tuskin montakaan kulmakarvaa kohoaisi. Ja Muumilaaksoon se sopisi. Ehkä tällaisia elokuvia Tove Jansson tekisi, jos olisi X-sukupolven filmihipsteri.  

[b]Riki-Oh: Story of Ricky[/b]   Odotin tältä maineikkaalta martial arts-pläjäykseltä paljon ja odotuksiini vastattiin juuri siten kuin pitääkin, eli ne täytettiin, mutta heittäen sekaan jotain, mihin en ollut lainkaan varautunut. Story of Ricky on mangaan pohjautuva hongkongilainen sekoilusirkus, jonka on tuottanut legendaarinen Golden Harvest, jonka logo on tuttu Bruce Leen ja Jackie Chanin elokuvista. Kyseessä ei kuitenkaan ole aivan tavanomainen martial arts-genren edustaja, vaan jotain paljon enemmän. Alussa nuori ja vimmainen nyrkkisankari Riki-Oh (tai englantilaisemmin Ricky) päätyy maailman erikoisimpaan vankilaan, jonka säännöissä ja käytännöissä riittää katsojallakin ihmeteltävää.   Päähenkilö on 21-vuotias, mutta häntä näyttelevä lihaksikas ja enimmäkseen paidaton Siu-Wong Fan oli kuvausten aikaan vasta 18-vuotias. Nuoresta iästään huolimatta hän oli selvästi ehtinyt käymään salilla hyvinkin ahkerasti. Ricky on kunnollinen ja kunniantuntoinen miehenalku, joka ei lainkaan siedä heikompien sortamista tai muuta epäoikeudenmukaisuutta. Vankilaankin hän joutui vain siksi, että hän kosti mafiapomolle tyttöystävänsä kuoleman. Ricky ryhtyy välittömästi korjaamaan ympärillään vallitsevia epäkohtia, mikä johtaa ylilyötyyn väkivaltaan ja splatterin tunnusmerkit täyttävään verenvuodatukseen. Vankilan yksisilmäinen ja koukkukätinen johtaja (jolla on toimistossaan massiivinen vhs-pornokokoelma) sekä hänen neljä käskyläistään kohtelevat vankeja miten huvittaa, mutta Rickyn ansiosta asioihin tulee muutos.   Juonta ei ole tarpeen avata enempää, sillä sitä ei juurikaan ole enempää ja sen käänteitä on suorastaan vaikea muotoilla sanoiksi. Ricky on sikäli poikkeuksellinen taistelumestari, että hän kykenee lyömään nyrkkinsä läpi periaatteessa mistä tahansa, kuten seinästä tai vihollisen kehosta. Taistelukohtaukset ovatkin yleensä nopeasti ohi, kun Ricky vain murjoo asiat ja ihmiset muusiksi parilla tymäkällä erikoisliikkeellä. Paitsi lyö ja potkii, päähenkilö myös tuntee voimakkaasti, sillä hän huutaa sydäntäsärkevästi aina, kun joku hänen vankitovereistaan kuolee ilkeän henkilökunnan käsissä. Tästä huolimatta elokuvassa ei juurikaan ole kohtauksia, joissa Ricky vuorovaikuttaisi muiden vankien kanssa. Toisaalta ihmistä ei tarvitse tuntea, jotta voisi surra hänen kohtaloaan. Suurempaa osoitusta vahvasta empatiakyvystä on vaikea keksiä.   Elokuva on tietenkin varsin vakavahenkinen, mutta luonnollisesti honkkarityylistä kökköhuumoria on lisätty tähänkin soppaan. Naamanvääntely ja hassut äänet eivät naurata tälläkään kertaa, mutta onneksi niiden määrä pidetään siedettävänä. Noin muuten elokuvassa ei ole suurempaa vikaa ja se onnistuukin olemaan mielestäni maineensa veroinen. Teknisesti se on hieman kömpelö, mutta komeat käytännön tehosteet runsaine sisälmyksineen ovat kuitenkin laatutyötä.   [b]Robotrix[/b]   Lisää sekoilua ja väkivaltaa suoraan Hongkongista. Sattumoisin tämänkin elokuvan on tuottanut Golden Harvest ja sattumoisin sekin on ilmestynyt vuonna 1991. Kova vuosi sikäläisessä elokuvaskenessä! Tällä kertaa liikutaan transhumanismin ja kyborgien maailmassa, jossa ihmismieli on mahdollista siirtää androidiin, jolloin käyttöön saadaan ihmisen ja koneen parhaat puolet. Elokuvan pääpahis on hullu tiedemies, joka ei ole onnistunut saamaan rahoitusta robottileikeilleen. Niinpä hän päättää siepata rikkaan öljysheikin pojan ja hankkia rahoituksen kiristämällä. Videoviestissä tiedemies siirtää tajuntansa pöydällä makaavaan androidiin osoittaakseen, ettei hän ole mikään harrastelija. Videoviesti päättyy ilkeään nauruun ja jättää sitä katsoneet poliisit syvän hämmennyksen valtaan.   Kyborgipahiksen perään lähetetään sieppauksen yhteydessä haavoittunut naispoliisi, jonka tajunta myöskin siirretään androidiin. Odotellessaan muiden seuraavia liikkeitä nahkatakkinen kyborgipahis purkaa paineita nussimalla paikallisia huoria ja pieksemällä heidät lopuksi hengiltä. Tätä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei pahemmin selitellä, mutta kenties uusi elämä biomekaanisessa kehossa kasvattaa sekä aggressiota että seksihaluja tai jotain. Poliisilaitos keksii ovelan juonen, jossa yksi naispoliiseista (eri kuin aiemmin mainittu) tekeytyy huoraksi houkutellakseen kyborgin ansaan. Tästä seuraa pitkähkö komediallinen jakso, jossa huoran luona käy ihan muita miehiä kuin etsitty pahis. Kiimaiset poliisikollegat katselevat tietenkin tapahtumia videokuvan välityksellä.   Elokuva on omituinen seos pehmopornoa, scifi-trilleriä ja martial arts-toimintaa. Seksikohtaukset ovat ihan full frontal-osastoa, mutta äheltäviä kehoja katsellessa on huvittavaa huomata, etteivät genitaalit osu toisiinsa edes suurpiirteisellä tarkkuudella. Tissejä pursuaa tietenkin vähän joka puolelta ja aina välillä nujakoidaan kömpelösti, mutta lennokkaasti. Jotenkin meininki ei silti erityisemmin säväytä ja tyhjäkäyntiäkin mahtuu mukaan paljon. Jokaisen huippukohtauksen väliin jää liikaa ilmaa ja seuraavaa mukaansa tempaavaa hetkeä saa odotella pitkään. Kokonaisuus on kuitenkin riittävän mähmäinen ja ääliömäinen, jotta elokuvan parissa viihtyy vaivatta loppuun asti.

[b]Lumiauramies[/b]   Talvisessa kostotarinassa seurataan vanhempaa herrasmiestä, joka auraa teitä norjalaisella vuoristoseudulla ja viettää kaikin puolin rauhallista elämää. Hänet on valittu vuoden kaupunkilaiseksi ja politiikkaankin on miestä kyselty. Hiljaisen työukon arki saa dramaattisen käänteen, kun hänen poikansa kuolee hämärissä olosuhteissa. Poliisi on sitä mieltä, että syynä on huumeiden yliannostus, mikä onkin totta. Isäpappa on sitä mieltä, että kuoleman taustalla on muutakin, sillä poika ei ollut mikään narkkari. Saatuaan vihjeen, joka vahvistaa hänen epäilynsä, mies lähtee kostomatkalle. Hän saa vastaansa huumejengin, jonka jäseniä päättäväinen mies alkaa harventaa kiihtyvään tahtiin.   Leffa on pinnalta ja sen alapuoleltakin hyvin synkkä ja väkivaltainen, mutta alusta asti mukaan heitetään huumoria, joka tavallaan tummentaa tarinaa entisestään. Ilman pieniä, hauskoja yksityiskohtia leffa tuntuisi vähemmän makaaberilta. Stellan Skarsgård tekee hyvän roolin jäyhänä ja vähäpuheisena kostajana, joka napsii rikollisia pois päiviltä kuin olisi tehnyt moista ennenkin. Sitä ei mitenkään selitellä, miten päähenkilö yhtäkkiä muuttuu taviksesta tappajaksi, mutta tunnollisena miehenä hän tekee sen, minkä kokee velvollisuudekseen. Koston lomassa hän tekee edelleen töitä ja tyhjillä vuoristoteillä kelpaa ajella ilman, että kukaan tulee kyselemään tyhmiä.   Erään väärinkäsityksen takia norjalainen huumejengi ajautuu kahinoihin serbialaisten kilpailijoidensa kanssa, vaikka jengeillä onkin rauhansopimus voimassa. Tällöin päähenkilö unohtuu taustalle pitkäksikin aikaa juonen keskittyessä mafiamiesten toilailuihin. Tällä keskivälin osuudella on merkitystä loppuhuipennusta ajatellen, mutta samalla alkupuolen rullaava rakenne alkaa hieman takkuilla. Luminen ja verinen finaali on kuitenkin onnistunut ja muutenkin leffa on pakkasen puremassa tunnelmassaan oivaa katsottavaa näin talvea odotellessa.

Ja ilmeisesti sen verran pätevä pätkä, että englannin kielisille on tehty oma versio: Cold Pursuit (2019) pääosassa Liam Neeson ja suomennettuna Kylmä kosto

Joo, tuosta on tosiaan jenkkiversio olemassa. Liam Neeson on päärooliin suorastaan ilmiselvä valinta, hän kun on esittänyt jurottavia ikämieskostajia usein ennenkin. Ohjaaja on mielenkiintoisesti sama uudessakin leffassa. En siis ole sitä nähnyt, mutta pitää katsoa jos vastaan tulee.

[b]Kopps[/b]   Lämminhenkisessä ruotsalaiskomediassa pikkukaupungin poliisit päätyvät vaikeuksiin, kun heidän poliisiasemansa uhataan lakkauttaa tehostamistoimien seurauksena. Rikoksiakaan ei ole tapahtunut rauhallisessa pitäjässä vuosikausiin, joten virkavaltaa ei yksinkertaisesti tarvita. Neljä partiopoliisia ja heidän päällikkönsä alkavatkin tehtailemaan rikoksia ihan itse, jotta kaunis ylijohtajatar tai mikä nyt olikaan peruisi lakkauttamispäätöksen. Josef Faresin ohjaama sekoilupläjäys säteilee hyväntuulista energiaa ja leppoisaa tuppukyläfiilistä, mihin leffa selkeästi nojaakin, sillä yksittäiset vitsit eivät ehkä aivan täysillä naurata. Kokonaisuus on tosin niinkin mukava ja harmiton, että jonkinlaista särmää jäin väistämättä kaipaamaan.   [b]Nobody[/b]   Tavallisille, keski-ikäisille ja perheellisille miehille ei kannata vittuilla, sillä yllättävän moni heistä on ollut menneisyydessään rankka jätkä, jolla saattaa olla esimerkiksi vanhentunut FBI:n henkilökortti lompakossaan. Bob Odenkirkin esittämä työukko kuuluu tällaisiin tapauksiin ja pääsee hyödyntämään kauan sitten opittuja taitoja, kun hänen kotiinsa murtaudutaan. Pikkurosvot saavatkin opetuksen, mutta varsinainen juoni käynnistyy vasta myöhemmin, kun perheenisä päästelee höyryjä aivan toisten rikollisten parissa. Bussin ahtaissa sisätiloissa tapahtuva ankara ja brutaali turpaanvetokohtaus ajaa päähenkilön kahnauksiin venäläismafian kanssa vähän kuten kävi John Wickille eräässä toisessa elokuvassa. Tyyli ja tunnelma ovat kummassakin elokuvassa yhteneväiset, mutta Nobody on ehkä hieman enemmän kiinni todellisuudessa, vaikka homma meneekin aika överiksi varsinkin lopussa. Juoni on tosiaan melkein sama kuin John Wickissa, mutta hyvää mättöä kuitenkin.   [b]Anaconda[/b]   Tämä oli hurja elokuva lapsuudessani ja aika viihdyttävää katsottavaa se oli näin aikuisempanakin. Kauhua tai jännitystä oli paljon vähemmän kuin muistin, enkä oikeastaan pidä tätä edes kauhuelokuvana. Enemmänkin kyse on seikkailuretkestä Amazonin kuumankosteissa viidakkomaisemissa, mihin tuo vaaratekijän sameissa vesissä uiskenteleva jättiläiskäärme. Yliluonnollisen nopeasti liikkuva ja hirviömäisesti sihisevä saalistaja on pätevä vihollinen jokilautalla värjötteleville päähenkilöille, mutta valokeilan varastaa mukaan lyöttäytyvä John Voight, joka virnistelee niin pahaenteisesti kuin kasvolihaksista lähtee. Se isompi käärme toimii aika hyvin nukkehahmossa, mutta digitaalisena otus näyttää auttamatta karsealta. Pienehkössä paidassa viihtyvä vuosimallin -97 Jennifer Lopez ei sen sijaan restaurointia kaipaa.

[b]Akira[/b]   Vuoden 2019 Neo-Tokiossa kouluaan ja kilpailevaa jengiä vihaavat prätkäjätkät Tetsuo ja Kaneda kietoutuvat tapahtumiin, joihin liittyy yliluonnollisia voimia, superaseita, kultteja, salaliittoja ja mystinen Akira. Tapahtumat etenevät kaahailua, kolareita, tappeluita, verta ja räjähdyksiä säästämättä, huipentuen melkoisen apokalyptisiin tunnelmiin.   Vuosituhannen vaihteen paikkeilla Suomessa ei ollut vielä juurikaan mangaa tarjolla, mutta jopa maalaiskirjastossa oli tarjolla Akira suomeksi Liken julkaisemana. Pidin sitä kiinnostavana, mutta vähän raskassoutuisena enkä muista pääsinkö sarjan loppuun asti. Elokuvaversiossa tarina on tiivistetty kahteen tuntiin, joten se etenee ripeästi (ehkä liiankin).   Akiran vahvinta antia on visuaalinen puoli: animaatio on erittäin sulavaa ja yksityiskohtaista, toiminta vyöryy tsunamina eteenpäin. Tulevaisuuden Tokio on hyvin kyberpunk-henkinen ja aikanaan kasarilla se on ollut varmasti uraa uurtava ja tajuntoja räjäyttelevä. Vuoden 2022 silmin katsottuna estetiikka tuntuu paremminkin kaikkien kyberpunk-pelien ja synthwave-kuvaston jälkeen paremmin hyvin tutulta ja turvalliselta, muttei silti vähääkään vanhentuneelta. Elokuvan voisi hyvinkin kuvitella ilmestyneen tänä vuonna, jos nykyään vielä tehtäisiin näin massiivisia animaatioelokuvia perinteisenä piirrosanimaationa. Mielenkiintoisesti visuaalinen tyyli muistuttaa myös enemmän Moebiuksen scifimpiä töitä kuin tyypillistä isosilmäanimea.   Aikanaan tarinassa erikoisilta tuntuneet elementit osaa nykyään sijoittaa paremmin Japanin kontekstiin (kyllä, myös [url=https://en.wikipedia.org/wiki/B%C5%8Ds%C5%8Dzoku]moottoripyöräjengit[/url]), mutta elokuvan juoni ei lopulta tunnu kauhean syvälliseltä tai ainakaan loppuun asti käsitellyltä. Ehkä pitäisi lukea mangasarja joskus uudestaan, jos sieltä löytyisi jotain uusia tasoja.

[quote][b]Akira[/b][/quote]<- muutama vuosi sitten Finnkino näytti Akiran ainakin Turun elokuvateattereissa parissa näytöksessä. Oli kieltämättä hieno kokemus. Sarjakuvat luin yläasteikäisenä, 2000-luvun vaihteessa. Silloin niistä jäi hyvä fiilis, jonka pohjalta halusin katsoa elokuvan näin 20 vuotta myöhemmin.   [b]Bullet Train[/b] Viime viikonloppuna tekemisen puutteen valuessa selkäpiitä pitkin valuimme elokuviin. Tämänhetkinen tarjonta ei ollut kovin kiinnostava, joten valitsimme Bullet Trainin. Tykkäsin paljon, vaikka elokuva on saanut jonkin verran ristiriitaista palautetta. Kyllä, siitä tulee vahvasti mieleen Tarantinon Kill Billit ja Pulp Fiction, muttei lainkaan huonolla tavalla. Vaikka inspiraation lähteet olivat selvät, nautin elokuvan älyttömästä toimintakuvauksesta valtavasti. Surrealistinen kokonaisuus onnistuttiin pitämään kiitettävästi kasassa ja dialogi ja hahmot olivat herkullisia. Toimintakomediahan elokuva on, joten sivistystä on turha odottaa, mutta nautinnollista viihdettä kyllä.