Kategoria: Leirinuotio | 31 viestiä | 383 lukukertaa
Vastannut: kirill potemkin, 06.05.2026
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
08.11.2020
Rasimus
1 kirja, 890 viestiä
S. Craig Zahler on ehtinyt ohjata vasta kolme elokuvaa, joista kaksi tuli katsottua peräkkäin helloweeninä.
Zahlerin esikoinen Bone Tomahawk oli viitisen vuotta sitten ihan pätevä länkkäripätkä (mutta ei kyllä mikään kauhuelokuva, vaikka sitä on sellaiseksi väitetty), jossa Kurt Russellin esittämä sheriffi lähtee naurettavan pienen neljän hengen possen kanssa hakemaan takaisin paikallisten intiaanienkin kammoksuman luolaintiaanikannibaaliheimon kidnappaamaa apulaissheriffiä ja posseen jostain käsittämättömästä syystä mukaan kelpuutetun jalkansa teloneen miehen vaimoa. Sitten ollaan pari tuntia erämaassa puhumassa henkeviä ja tutustumassa hahmoihin, ja vasta loppupuolella alkaa toiminta kun päästään kannibaalien maille.
Jostain syystä Bone Tomahawk kuitenkin toimii, vaikka notkuukin koko ajan tylsän ja pitkäveteisen rajamailla. Sen sijaan tuore Dragged Across Concrete oli yhtä tuskaa kahden ja puolen tunnin pituudessaan. Asiaa ei yhtään auttanut se, että katsomme minuutin ajan kun Vince Vaughn syö leipää. Tai se, että Mel Gibson ja Vaughn seuraavat parikymmentä tapahtumaköyhää minuuttia autolla pankkiryöstäjiä, täyttäen tuon ajan tyhjällä keskustelulla, jonka pitäisi varmaan syventää hahmoja. Sääli sikäli että tarina kännykkävideolle päätyneen poliisiväkivallan takia viraltapannuista poliiseista, jotka rahapulassaan päättävät ryöstää mainitut pankkiryöstäjät, on itsessään ihan mainio ja leffa voisi olla hyvä jos olisi tiivistetty puoleentoista tuntiin.
Se kolmas Zahlerin elokuva on muuten tässä ketjussa jo aikaisemmin mainittu rujo ja edetessään yhä surrealistisemmaksi muuttuva vankilapätkä Brawl in Cell Block 99 jossa aiemmin koomikkona pitämäni Vaughn tekee vaikutuksen lihaksikkaana kaiken tieltään runnovana kaappikellona. Ehdottomasti Zahlerin paras elokuva tähän asti.
Zahlerin esikoinen Bone Tomahawk oli viitisen vuotta sitten ihan pätevä länkkäripätkä (mutta ei kyllä mikään kauhuelokuva, vaikka sitä on sellaiseksi väitetty), jossa Kurt Russellin esittämä sheriffi lähtee naurettavan pienen neljän hengen possen kanssa hakemaan takaisin paikallisten intiaanienkin kammoksuman luolaintiaanikannibaaliheimon kidnappaamaa apulaissheriffiä ja posseen jostain käsittämättömästä syystä mukaan kelpuutetun jalkansa teloneen miehen vaimoa. Sitten ollaan pari tuntia erämaassa puhumassa henkeviä ja tutustumassa hahmoihin, ja vasta loppupuolella alkaa toiminta kun päästään kannibaalien maille.
Jostain syystä Bone Tomahawk kuitenkin toimii, vaikka notkuukin koko ajan tylsän ja pitkäveteisen rajamailla. Sen sijaan tuore Dragged Across Concrete oli yhtä tuskaa kahden ja puolen tunnin pituudessaan. Asiaa ei yhtään auttanut se, että katsomme minuutin ajan kun Vince Vaughn syö leipää. Tai se, että Mel Gibson ja Vaughn seuraavat parikymmentä tapahtumaköyhää minuuttia autolla pankkiryöstäjiä, täyttäen tuon ajan tyhjällä keskustelulla, jonka pitäisi varmaan syventää hahmoja. Sääli sikäli että tarina kännykkävideolle päätyneen poliisiväkivallan takia viraltapannuista poliiseista, jotka rahapulassaan päättävät ryöstää mainitut pankkiryöstäjät, on itsessään ihan mainio ja leffa voisi olla hyvä jos olisi tiivistetty puoleentoista tuntiin.
Se kolmas Zahlerin elokuva on muuten tässä ketjussa jo aikaisemmin mainittu rujo ja edetessään yhä surrealistisemmaksi muuttuva vankilapätkä Brawl in Cell Block 99 jossa aiemmin koomikkona pitämäni Vaughn tekee vaikutuksen lihaksikkaana kaiken tieltään runnovana kaappikellona. Ehdottomasti Zahlerin paras elokuva tähän asti.
S. Craig Zahler on ehtinyt ohjata vasta kolme elokuvaa, joista kaksi tuli katsottua peräkkäin helloweeninä.
 
Zahlerin esikoinen [b]Bone Tomahawk[/b] oli viitisen vuotta sitten ihan pätevä länkkäripätkä (mutta ei kyllä mikään kauhuelokuva, vaikka sitä on sellaiseksi väitetty), jossa Kurt Russellin esittämä sheriffi lähtee naurettavan pienen neljän hengen possen kanssa hakemaan takaisin paikallisten intiaanienkin kammoksuman luolaintiaanikannibaaliheimon kidnappaamaa apulaissheriffiä ja posseen jostain käsittämättömästä syystä mukaan kelpuutetun jalkansa teloneen miehen vaimoa. Sitten ollaan pari tuntia erämaassa puhumassa henkeviä ja tutustumassa hahmoihin, ja vasta loppupuolella alkaa toiminta kun päästään kannibaalien maille.
 
Jostain syystä Bone Tomahawk kuitenkin toimii, vaikka notkuukin koko ajan tylsän ja pitkäveteisen rajamailla. Sen sijaan tuore [b]Dragged Across Concrete[/b] oli yhtä tuskaa kahden ja puolen tunnin pituudessaan. Asiaa ei yhtään auttanut se, että katsomme minuutin ajan kun Vince Vaughn syö leipää. Tai se, että Mel Gibson ja Vaughn seuraavat parikymmentä tapahtumaköyhää minuuttia autolla pankkiryöstäjiä, täyttäen tuon ajan tyhjällä keskustelulla, jonka pitäisi varmaan syventää hahmoja. Sääli sikäli että tarina kännykkävideolle päätyneen poliisiväkivallan takia viraltapannuista poliiseista, jotka rahapulassaan päättävät ryöstää mainitut pankkiryöstäjät, on itsessään ihan mainio ja leffa voisi olla hyvä jos olisi tiivistetty puoleentoista tuntiin.
 
Se kolmas Zahlerin elokuva on muuten tässä ketjussa jo aikaisemmin mainittu rujo ja edetessään yhä surrealistisemmaksi muuttuva vankilapätkä [b]Brawl in Cell Block 99[/b] jossa aiemmin koomikkona pitämäni Vaughn tekee vaikutuksen lihaksikkaana kaiken tieltään runnovana kaappikellona. Ehdottomasti Zahlerin paras elokuva tähän asti.
08.11.2020
Bone Tomahawk ja Cell Block 99 ovat kyllä kovia leffoja, sanan useammassakin merkityksessä. Kannibaalilänkkäri ei tosiaan lokeroidu minustakaan kauhuksi, varsinkin kun synkkää huumoria riittää vähän joka käänteessä. Draggedia en ole vielä nähnyt, mutta kyllähän sekin kiinnostaa.
Bone Tomahawk ja Cell Block 99 ovat kyllä kovia leffoja, sanan useammassakin merkityksessä. Kannibaalilänkkäri ei tosiaan lokeroidu minustakaan kauhuksi, varsinkin kun synkkää huumoria riittää vähän joka käänteessä. Draggedia en ole vielä nähnyt, mutta kyllähän sekin kiinnostaa.
09.11.2020
LordStenhammar
24 kirjaa, 5 kirja-arviota, 1033 viestiä
Tullut niin paljon leffoja korona-aikana katsottua, ettei kaikkia millään muista. Itse asiassa muisti on sen verran hyvä, että harvoin muistaa edes sitä, minkä leffan näki eilen. Mutta...
Katsoin taannoin alkuperäisen Evil Dead-trilogian, ja on edelleen pirun kova. Bruce Campbell tuli tutuksi jo teinivuosina Veijari nimeltä Brisco -sarjasta, mutta Evil Deadien takia hän on näyttelijänä omassa top-vitosessa. Ensimmäinen osa on kyllä leffoista paras, ja ainakin omasta mielestä välillä oikeasti hirtehinen. Kahdessa myöhemmässä osassa alkoi esiintyä vielä enemmän sitä mustaa huumoria. Pimeyden armeija onkin jo ihan täysi komedialeffa - helvetin hyvä sellainen kyllä. Dead by Dawnista löytyy kuitenkin se yksittäinen hauskin kohtaus. You probably know it.
Olen myös Ash vs. Evil Deadia satunnaisesti tsiigannut. Olen jossain toisen kauden puolivälissä tällä hetkellä. Bruce Campbellin persoonahan sitäkin sarjaa enimmäkseen kannattelee, ja tietysti myös ne kekseliäät erikoistehosteet.
Katsoin taannoin alkuperäisen Evil Dead-trilogian, ja on edelleen pirun kova. Bruce Campbell tuli tutuksi jo teinivuosina Veijari nimeltä Brisco -sarjasta, mutta Evil Deadien takia hän on näyttelijänä omassa top-vitosessa. Ensimmäinen osa on kyllä leffoista paras, ja ainakin omasta mielestä välillä oikeasti hirtehinen. Kahdessa myöhemmässä osassa alkoi esiintyä vielä enemmän sitä mustaa huumoria. Pimeyden armeija onkin jo ihan täysi komedialeffa - helvetin hyvä sellainen kyllä. Dead by Dawnista löytyy kuitenkin se yksittäinen hauskin kohtaus. You probably know it.
Olen myös Ash vs. Evil Deadia satunnaisesti tsiigannut. Olen jossain toisen kauden puolivälissä tällä hetkellä. Bruce Campbellin persoonahan sitäkin sarjaa enimmäkseen kannattelee, ja tietysti myös ne kekseliäät erikoistehosteet.
Tullut niin paljon leffoja korona-aikana katsottua, ettei kaikkia millään muista. Itse asiassa muisti on sen verran hyvä, että harvoin muistaa edes sitä, minkä leffan näki eilen. Mutta...
 
Katsoin taannoin alkuperäisen Evil Dead-trilogian, ja on edelleen pirun kova. Bruce Campbell tuli tutuksi jo teinivuosina Veijari nimeltä Brisco -sarjasta, mutta Evil Deadien takia hän on näyttelijänä omassa top-vitosessa. Ensimmäinen osa on kyllä leffoista paras, ja ainakin omasta mielestä välillä oikeasti hirtehinen. Kahdessa myöhemmässä osassa alkoi esiintyä vielä enemmän sitä mustaa huumoria. Pimeyden armeija onkin jo ihan täysi komedialeffa - helvetin hyvä sellainen kyllä. Dead by Dawnista löytyy kuitenkin se yksittäinen hauskin kohtaus. You probably know it.
 
Olen myös Ash vs. Evil Deadia satunnaisesti tsiigannut. Olen jossain toisen kauden puolivälissä tällä hetkellä. Bruce Campbellin persoonahan sitäkin sarjaa enimmäkseen kannattelee, ja tietysti myös ne kekseliäät erikoistehosteet.
09.11.2020
Iivari
624 kirjaa, 1 kirja-arvio, 985 viestiä
Minä kävin katsomassa lauantaina meidän leffateatterissa TENETin.
Pidin, ja ajattelin katsoa ensi lauantaina uudestaan, koska perinteiseen Christopher Nolanin tyyliin aikajanan ennaltatunteminen tehnee leffanautinnosta aika paljon paremman. Aikamatkustuksen paradoksit ovat aina yhtä kiehtovia, ja vaikka elokuvan äänimaailma oli niin tykki, että meidän subbari oli lähteä paikoiltaan ja pudota telineiltään, enimmäkseen se ei kuitenkaan ollut samalla tavalla rasittavan ylikorostunutta kuin monissa muissa ison budjetin toimintaelokuvissa, mistä pidin.
Suosittelen kyllä katsomaan!
Pidin, ja ajattelin katsoa ensi lauantaina uudestaan, koska perinteiseen Christopher Nolanin tyyliin aikajanan ennaltatunteminen tehnee leffanautinnosta aika paljon paremman. Aikamatkustuksen paradoksit ovat aina yhtä kiehtovia, ja vaikka elokuvan äänimaailma oli niin tykki, että meidän subbari oli lähteä paikoiltaan ja pudota telineiltään, enimmäkseen se ei kuitenkaan ollut samalla tavalla rasittavan ylikorostunutta kuin monissa muissa ison budjetin toimintaelokuvissa, mistä pidin.
Suosittelen kyllä katsomaan!
Minä kävin katsomassa lauantaina meidän leffateatterissa [b]TENET[/b]in.
 
Pidin, ja ajattelin katsoa ensi lauantaina uudestaan, koska perinteiseen Christopher Nolanin tyyliin aikajanan ennaltatunteminen tehnee leffanautinnosta aika paljon paremman. Aikamatkustuksen paradoksit ovat aina yhtä kiehtovia, ja vaikka elokuvan äänimaailma oli niin tykki, että meidän subbari oli lähteä paikoiltaan ja pudota telineiltään, enimmäkseen se ei kuitenkaan ollut samalla tavalla rasittavan ylikorostunutta kuin monissa muissa ison budjetin toimintaelokuvissa, mistä pidin.
 
Suosittelen kyllä katsomaan!
24.11.2020
Fiktiivi
371 viestiä
John WIck
Elämä tuntuu potkivan Keanu Reevesin esittämää John Wickiä päähän: ensin vaimo kuolee, sitten kukkoilevat mafiosonnulikat tappavat hänen koiransa ja varastavat autonsa. Gangstereilla on kuitenkin lopulta huonompi tuuri, koska Wick paljastuu kerran jo hommansa lopettaneeksi ex-palkkatappajaksi joka vetää pultit ja alkaa tappaa. Kaikki. Siinäpä juoni sitten koko lailla olikin.
Äärimmäisen suoraviivainen kostotarina on kuitenkin toimiva kehys toimintaelokuvalle, joka ei alun jälkeen suuremmin hidastele. Taistelukoreografialla mitaten elokuva on täyttä timanttia. Toiminnan ja liikkeen tuntua ei ole rakennettu vaijerilentelyiden, heiluvan kameran tai nopeiden leikkausten varaan, vaan toiminta soljuu keskeytyksettä ja kekseliäästi eteenpäin. Nyky-Bondien tapaan toiminta pysyy enemmän tai vähemmän realismin rajoissa (ainakin siinä mielessä että fysiikan lakeja ei näkyvästi rikota), mutta siinä missä Craigin Bondin määrittävä ominaisuus on sisukkuus puskea harmaan kiven läpi, John Wick on melkeimpä supersankarimaisen suvereeni (joskaan ei haavoittumaton) taistelutaituri. Hieman yllättääkin, että elokuva ei ole sarjakuvasovitus, sillä vaikka elokuva sijoittuu nimellisesti nykytodellisuuteen, New Yorkin pinnan alla piilevä tappajien ja mafiosojen alamaailma menee jo enemmän kuin hieman spefin puolelle ja tuo mieleen paremminkin Underworld-elokuvat kuin tyypilliset toimintajännärit.
Elämä tuntuu potkivan Keanu Reevesin esittämää John Wickiä päähän: ensin vaimo kuolee, sitten kukkoilevat mafiosonnulikat tappavat hänen koiransa ja varastavat autonsa. Gangstereilla on kuitenkin lopulta huonompi tuuri, koska Wick paljastuu kerran jo hommansa lopettaneeksi ex-palkkatappajaksi joka vetää pultit ja alkaa tappaa. Kaikki. Siinäpä juoni sitten koko lailla olikin.
Äärimmäisen suoraviivainen kostotarina on kuitenkin toimiva kehys toimintaelokuvalle, joka ei alun jälkeen suuremmin hidastele. Taistelukoreografialla mitaten elokuva on täyttä timanttia. Toiminnan ja liikkeen tuntua ei ole rakennettu vaijerilentelyiden, heiluvan kameran tai nopeiden leikkausten varaan, vaan toiminta soljuu keskeytyksettä ja kekseliäästi eteenpäin. Nyky-Bondien tapaan toiminta pysyy enemmän tai vähemmän realismin rajoissa (ainakin siinä mielessä että fysiikan lakeja ei näkyvästi rikota), mutta siinä missä Craigin Bondin määrittävä ominaisuus on sisukkuus puskea harmaan kiven läpi, John Wick on melkeimpä supersankarimaisen suvereeni (joskaan ei haavoittumaton) taistelutaituri. Hieman yllättääkin, että elokuva ei ole sarjakuvasovitus, sillä vaikka elokuva sijoittuu nimellisesti nykytodellisuuteen, New Yorkin pinnan alla piilevä tappajien ja mafiosojen alamaailma menee jo enemmän kuin hieman spefin puolelle ja tuo mieleen paremminkin Underworld-elokuvat kuin tyypilliset toimintajännärit.
[b]John WIck[/b]
 
Elämä tuntuu potkivan Keanu Reevesin esittämää John Wickiä päähän: ensin vaimo kuolee, sitten kukkoilevat mafiosonnulikat tappavat hänen koiransa ja varastavat autonsa. Gangstereilla on kuitenkin lopulta huonompi tuuri, koska Wick paljastuu kerran jo hommansa lopettaneeksi ex-palkkatappajaksi joka vetää pultit ja alkaa tappaa. Kaikki. Siinäpä juoni sitten koko lailla olikin.
 
Äärimmäisen suoraviivainen kostotarina on kuitenkin toimiva kehys toimintaelokuvalle, joka ei alun jälkeen suuremmin hidastele. Taistelukoreografialla mitaten elokuva on täyttä timanttia. Toiminnan ja liikkeen tuntua ei ole rakennettu vaijerilentelyiden, heiluvan kameran tai nopeiden leikkausten varaan, vaan toiminta soljuu keskeytyksettä ja kekseliäästi eteenpäin. Nyky-Bondien tapaan toiminta pysyy enemmän tai vähemmän realismin rajoissa (ainakin siinä mielessä että fysiikan lakeja ei näkyvästi rikota), mutta siinä missä Craigin Bondin määrittävä ominaisuus on sisukkuus puskea harmaan kiven läpi, John Wick on melkeimpä supersankarimaisen suvereeni (joskaan ei haavoittumaton) taistelutaituri. Hieman yllättääkin, että elokuva ei ole sarjakuvasovitus, sillä vaikka elokuva sijoittuu nimellisesti nykytodellisuuteen, New Yorkin pinnan alla piilevä tappajien ja mafiosojen alamaailma menee jo enemmän kuin hieman spefin puolelle ja tuo mieleen paremminkin Underworld-elokuvat kuin tyypilliset toimintajännärit.
25.11.2020
LordStenhammar
24 kirjaa, 5 kirja-arviota, 1033 viestiä
Tuossa männäiltana tuli katsottua oikea kulttuuripläjäys, Steven Seagalin "tähdittämä" Cartels. Mieshän on aina ollut täysi ihmiskyrpä ja kokolailla vastenmielinen persoona, mutta jostain varhaisemmista leffoistaan olen oikeasti nauttinut. Hyvää viihdettä nyt ainakin. Massiivisen pullan syömisen on kyllä viime vuosina aloittanut. Ei nouse jalka enää mihinkään. Poloiset pahikset lentävätkin nyt kymmenen metrin päähän jollain etusormen hipaisulla, ja kovemmat tappelut hoitaa joku nevöhööd nuorempi lihaskimppu - joku vapaapainija kuulemma. Kyllähän Cartelsin siis kuitenkin katsoi, paljon mieluummin kuin jonkun satunnaisen romanttisen komedian tai musikaalin. Myös tietyt trikkikohtaukset aiheuttivat hyväntahtoisia naurunpurskahduksia. Kotivideo-budjetilla mennään.
Seagal varmaan sylkee näitä halpisleffojaan maailman tappiin asti. En usko, että mikään Under the Siegen jatko-osakaan pullanaamaa enää eturivin näyttelijöihin nostaa. Jos on sellainen koskaan ollutkaan. Pienenä vinkkinä senseille, että jos joskus näkisi sellaisen leffan, missä se saa kerrankin oikein kunnolla dunkkuun. Siitä ilosta voisin vaikka DVD-levyn hinnan maksaa.
Seagal varmaan sylkee näitä halpisleffojaan maailman tappiin asti. En usko, että mikään Under the Siegen jatko-osakaan pullanaamaa enää eturivin näyttelijöihin nostaa. Jos on sellainen koskaan ollutkaan. Pienenä vinkkinä senseille, että jos joskus näkisi sellaisen leffan, missä se saa kerrankin oikein kunnolla dunkkuun. Siitä ilosta voisin vaikka DVD-levyn hinnan maksaa.
Tuossa männäiltana tuli katsottua oikea kulttuuripläjäys, Steven Seagalin "tähdittämä" Cartels. Mieshän on aina ollut täysi ihmiskyrpä ja kokolailla vastenmielinen persoona, mutta jostain varhaisemmista leffoistaan olen oikeasti nauttinut. Hyvää viihdettä nyt ainakin. Massiivisen pullan syömisen on kyllä viime vuosina aloittanut. Ei nouse jalka enää mihinkään. Poloiset pahikset lentävätkin nyt kymmenen metrin päähän jollain etusormen hipaisulla, ja kovemmat tappelut hoitaa joku nevöhööd nuorempi lihaskimppu - joku vapaapainija kuulemma. Kyllähän Cartelsin siis kuitenkin katsoi, paljon mieluummin kuin jonkun satunnaisen romanttisen komedian tai musikaalin. Myös tietyt trikkikohtaukset aiheuttivat hyväntahtoisia naurunpurskahduksia. Kotivideo-budjetilla mennään.
 
Seagal varmaan sylkee näitä halpisleffojaan maailman tappiin asti. En usko, että mikään Under the Siegen jatko-osakaan pullanaamaa enää eturivin näyttelijöihin nostaa. Jos on sellainen koskaan ollutkaan. Pienenä vinkkinä senseille, että jos joskus näkisi sellaisen leffan, missä se saa kerrankin oikein kunnolla dunkkuun. Siitä ilosta voisin vaikka DVD-levyn hinnan maksaa.
25.11.2020
Ainahan Seagal on kuulunut sinne toimintasankarien b-luokkaan, mutta ne varhaisemmat leffat ovat tosiaan ihan kelpoja, kuten Above the Law ja mainittu Under Siege. Sen suomalainen liikanimihän on Kaappaus merellä ja jatko-osa taas oli Kaappaus raiteilla, minkä lisäksi telkkarissa on pyörinyt sarja Kaappaus keittiössä. Ekan leffan tavoin siinäkin häärii päähenkilönä kokki, mutta valitettavasti Seagal ei ole sarjassa enää mukana ja lajityyppikin on vaihtunut toiminnasta tosi-tv:ksi.
Ainahan Seagal on kuulunut sinne toimintasankarien b-luokkaan, mutta ne varhaisemmat leffat ovat tosiaan ihan kelpoja, kuten Above the Law ja mainittu Under Siege. Sen suomalainen liikanimihän on Kaappaus merellä ja jatko-osa taas oli Kaappaus raiteilla, minkä lisäksi telkkarissa on pyörinyt sarja Kaappaus keittiössä. Ekan leffan tavoin siinäkin häärii päähenkilönä kokki, mutta valitettavasti Seagal ei ole sarjassa enää mukana ja lajityyppikin on vaihtunut toiminnasta tosi-tv:ksi.
29.11.2020
LordStenhammar
24 kirjaa, 5 kirja-arviota, 1033 viestiä
Niin joo, olin kyllä tietoinen Under Siegen jatko-osasta. Oli vain joku vuosi sitten jossain puhetta, että mestari palaisi vielä joskus oman hittielokuvasarjansa pariin.
Contract to Kill tuli Seagalilta myös eilen nähtyä. Samaa sarjaahan se oli, paitsi että tällä kertaa Stevari pääsi ihan oikeasti tappelemaan - hemmetin huonosti trikatusti tosin. Harvoin olen myöskään nähnyt elokuvassa yhtä randomia rakastelukohtausta. Ei liittynyt mitenkään mihinkään, panolle vain oli ilmeisesti päästävä! Lopun pieleen menneiden kohtausten katselukin oli lähinnä vaivaannuttavaa. Steeveni taitaa olla kuvauksissa kuin joku Pohjois-Korean diktaattori, jonka vitseille pitää väkisin nauraa, tai muuten saa katsella itselleen uutta duunia.
Contract to Kill tuli Seagalilta myös eilen nähtyä. Samaa sarjaahan se oli, paitsi että tällä kertaa Stevari pääsi ihan oikeasti tappelemaan - hemmetin huonosti trikatusti tosin. Harvoin olen myöskään nähnyt elokuvassa yhtä randomia rakastelukohtausta. Ei liittynyt mitenkään mihinkään, panolle vain oli ilmeisesti päästävä! Lopun pieleen menneiden kohtausten katselukin oli lähinnä vaivaannuttavaa. Steeveni taitaa olla kuvauksissa kuin joku Pohjois-Korean diktaattori, jonka vitseille pitää väkisin nauraa, tai muuten saa katsella itselleen uutta duunia.
Niin joo, olin kyllä tietoinen Under Siegen jatko-osasta. Oli vain joku vuosi sitten jossain puhetta, että mestari palaisi vielä joskus oman hittielokuvasarjansa pariin.
 
Contract to Kill tuli Seagalilta myös eilen nähtyä. Samaa sarjaahan se oli, paitsi että tällä kertaa Stevari pääsi ihan oikeasti tappelemaan - hemmetin huonosti trikatusti tosin. Harvoin olen myöskään nähnyt elokuvassa yhtä randomia rakastelukohtausta. Ei liittynyt mitenkään mihinkään, panolle vain oli ilmeisesti päästävä! Lopun pieleen menneiden kohtausten katselukin oli lähinnä vaivaannuttavaa. Steeveni taitaa olla kuvauksissa kuin joku Pohjois-Korean diktaattori, jonka vitseille pitää väkisin nauraa, tai muuten saa katsella itselleen uutta duunia.
08.12.2020
Color Out of Space
Avaruudesta saapuu jotain outoa ja maaseudulla elävän perheen elämä vajoaa kosmisen kauhun syövereihin. Ei tämä nyt kummoinen ollut, mutta mielestäni leffa jää kuitenkin plussan puolelle ja Lovecraft-sovituksena sijoittuu sinne parempaan kastiin. Teknisesti onnistunut ja komea leffa saavuttaa jotain alkuperäisen novellin abstraktista luonteesta, mutta erityisen jännittäväksi tai pelottavaksi sitä ei voi kutsua. Omituista meininkiä kuitenkin riittää ja sitähän minä etupäässä odotinkin.
Parasta antia ovat lähinnä yksittäiset kohtaukset ja tietenkin Nicolas Cagen levoton roolisuoritus. Kun mies ilmestyi ruutuun ekan kerran, piti vaan hymyillä ja todeta, että kohta varmaan lähtee ja kyllähän ukko vetelikin maneereilleen uskollisesti. Cage lypsämässä alpakoita, paiskomassa kurpitsoja ja laulamassa autossa olivat taattua Cage-materiaalia. Toki hänen irrottelunsa rikkoi välillä tunnelmaa, mutta olisin ollut pettynyt, jos Cage olisikin ottanut tällä kertaa rauhallisesti.
The Thing-tyyppiseen bodyhorroriin päästessään meno alkoi olla mukavan häiriintynyttä ja muutenkin kierrokset lisääntyivät kutkuttavasti. Mutta kokonaisuutena leffa on aika epätasainen, eikä nouse osiaan suuremmaksi. Mandy oli synkempi ja intensiivisempi sekoiluspektaakkeli, johon tätä leffaa voi ihan oikeutetusti verrata.
Avaruudesta saapuu jotain outoa ja maaseudulla elävän perheen elämä vajoaa kosmisen kauhun syövereihin. Ei tämä nyt kummoinen ollut, mutta mielestäni leffa jää kuitenkin plussan puolelle ja Lovecraft-sovituksena sijoittuu sinne parempaan kastiin. Teknisesti onnistunut ja komea leffa saavuttaa jotain alkuperäisen novellin abstraktista luonteesta, mutta erityisen jännittäväksi tai pelottavaksi sitä ei voi kutsua. Omituista meininkiä kuitenkin riittää ja sitähän minä etupäässä odotinkin.
Parasta antia ovat lähinnä yksittäiset kohtaukset ja tietenkin Nicolas Cagen levoton roolisuoritus. Kun mies ilmestyi ruutuun ekan kerran, piti vaan hymyillä ja todeta, että kohta varmaan lähtee ja kyllähän ukko vetelikin maneereilleen uskollisesti. Cage lypsämässä alpakoita, paiskomassa kurpitsoja ja laulamassa autossa olivat taattua Cage-materiaalia. Toki hänen irrottelunsa rikkoi välillä tunnelmaa, mutta olisin ollut pettynyt, jos Cage olisikin ottanut tällä kertaa rauhallisesti.
The Thing-tyyppiseen bodyhorroriin päästessään meno alkoi olla mukavan häiriintynyttä ja muutenkin kierrokset lisääntyivät kutkuttavasti. Mutta kokonaisuutena leffa on aika epätasainen, eikä nouse osiaan suuremmaksi. Mandy oli synkempi ja intensiivisempi sekoiluspektaakkeli, johon tätä leffaa voi ihan oikeutetusti verrata.
[b]Color Out of Space[/b]
 
Avaruudesta saapuu jotain outoa ja maaseudulla elävän perheen elämä vajoaa kosmisen kauhun syövereihin. Ei tämä nyt kummoinen ollut, mutta mielestäni leffa jää kuitenkin plussan puolelle ja Lovecraft-sovituksena sijoittuu sinne parempaan kastiin. Teknisesti onnistunut ja komea leffa saavuttaa jotain alkuperäisen novellin abstraktista luonteesta, mutta erityisen jännittäväksi tai pelottavaksi sitä ei voi kutsua. Omituista meininkiä kuitenkin riittää ja sitähän minä etupäässä odotinkin.
 
Parasta antia ovat lähinnä yksittäiset kohtaukset ja tietenkin Nicolas Cagen levoton roolisuoritus. Kun mies ilmestyi ruutuun ekan kerran, piti vaan hymyillä ja todeta, että kohta varmaan lähtee ja kyllähän ukko vetelikin maneereilleen uskollisesti. Cage lypsämässä alpakoita, paiskomassa kurpitsoja ja laulamassa autossa olivat taattua Cage-materiaalia. Toki hänen irrottelunsa rikkoi välillä tunnelmaa, mutta olisin ollut pettynyt, jos Cage olisikin ottanut tällä kertaa rauhallisesti.
 
The Thing-tyyppiseen bodyhorroriin päästessään meno alkoi olla mukavan häiriintynyttä ja muutenkin kierrokset lisääntyivät kutkuttavasti. Mutta kokonaisuutena leffa on aika epätasainen, eikä nouse osiaan suuremmaksi. Mandy oli synkempi ja intensiivisempi sekoiluspektaakkeli, johon tätä leffaa voi ihan oikeutetusti verrata.
09.12.2020
Fiktiivi
371 viestiä
Silverhawk
Michelle Yeoh esittää Batman-tyyliin kaksoiselämää viettävää supersankaritarta kungfutoimintakomediassa. Hongkongilaisvoimin tehty toiminta on vanhan liiton kungfuleffojen tyyliin liioitellun akrobaattista ja pitkitettyä, mutta elokuva ei kyllä pyrikään minkäänlaiseen "katu-uskottavuuteen", vaan on kepeää hassuttelua 60-luvun Batman-sarjan tyyliin, joskin hieman vähemmän campisti. Asiallisesta kungfuilusta huolimatta visuaalinen ilme näyttää aavistuksen halvalta ja ankealta, koska kaikki on, sinänsä teemaan sopivasti, hopeanharmaata. Tosin elokuva on vuodelta 2004, jolloin kaikki oli oikeastikin hopeanharmaata. Nollarinostalgiaa voi repiä Nokian tuotesijoittelusta, ja panda- ja kiinanmuurisijoittelun tarjoaa Kiinan kansantasavalta. Elokuvan rivien välistä voisi tehdä tietynlaista poliittista luentaakin, mutta sanomalle taisi kyllä käydä Hongkongin viime aikojen tapahtumien myötä nokiat.
Kourallinen dollareita
Vain muutaman dollarin tähden
Hyvät, pahat ja rumat
Sergio Leonen dollaritrilogiaa pitkästä aikaa katsoessa tulee mieleen, että mitä nykyrikosjännärit ja vaikka Quentin Tarantino olisivatkaan ilman näitä. Ainakin toimintakohtauksia edeltävistä lähikuvista ja vaarallisten miesten välisestä silmäpelistä (muttei sillä silmällä) on tullut nykyään niin pakollista, että vanhemmat elokuvat, joissa sitä ei ole, näyttävät vähän oudoilta. En nyt tiedä tekikö Leone oikeastaan trilogiallaan länkkäreistä realistisempia: puhtoisten sankarien vaihtuminen täysin laskelmoiviin kunniattomiin paskiaisiin ei nyt ehkä ole realistisen luonnekuvauksen nettovoitto. Kärjistäminen luo kuitenkin kiinnostavia tilanteita, kun toisiaan inhoavat päähenkilöt joutuvat puhaltamaan yhteen hiileen ennen kuin pääsevät taas vedättämään toisiaan. Väkivaltaelokuvaksi varsin sodanvastainen kolmososa jopa herättää tavallaan varovaista toivoa, sillä jos nämäkin lurjukset joskus katsovat, että liika tappaminen on liikaa, ehkä maailmalla on toivoa.
Michelle Yeoh esittää Batman-tyyliin kaksoiselämää viettävää supersankaritarta kungfutoimintakomediassa. Hongkongilaisvoimin tehty toiminta on vanhan liiton kungfuleffojen tyyliin liioitellun akrobaattista ja pitkitettyä, mutta elokuva ei kyllä pyrikään minkäänlaiseen "katu-uskottavuuteen", vaan on kepeää hassuttelua 60-luvun Batman-sarjan tyyliin, joskin hieman vähemmän campisti. Asiallisesta kungfuilusta huolimatta visuaalinen ilme näyttää aavistuksen halvalta ja ankealta, koska kaikki on, sinänsä teemaan sopivasti, hopeanharmaata. Tosin elokuva on vuodelta 2004, jolloin kaikki oli oikeastikin hopeanharmaata. Nollarinostalgiaa voi repiä Nokian tuotesijoittelusta, ja panda- ja kiinanmuurisijoittelun tarjoaa Kiinan kansantasavalta. Elokuvan rivien välistä voisi tehdä tietynlaista poliittista luentaakin, mutta sanomalle taisi kyllä käydä Hongkongin viime aikojen tapahtumien myötä nokiat.
Kourallinen dollareita
Vain muutaman dollarin tähden
Hyvät, pahat ja rumat
Sergio Leonen dollaritrilogiaa pitkästä aikaa katsoessa tulee mieleen, että mitä nykyrikosjännärit ja vaikka Quentin Tarantino olisivatkaan ilman näitä. Ainakin toimintakohtauksia edeltävistä lähikuvista ja vaarallisten miesten välisestä silmäpelistä (muttei sillä silmällä) on tullut nykyään niin pakollista, että vanhemmat elokuvat, joissa sitä ei ole, näyttävät vähän oudoilta. En nyt tiedä tekikö Leone oikeastaan trilogiallaan länkkäreistä realistisempia: puhtoisten sankarien vaihtuminen täysin laskelmoiviin kunniattomiin paskiaisiin ei nyt ehkä ole realistisen luonnekuvauksen nettovoitto. Kärjistäminen luo kuitenkin kiinnostavia tilanteita, kun toisiaan inhoavat päähenkilöt joutuvat puhaltamaan yhteen hiileen ennen kuin pääsevät taas vedättämään toisiaan. Väkivaltaelokuvaksi varsin sodanvastainen kolmososa jopa herättää tavallaan varovaista toivoa, sillä jos nämäkin lurjukset joskus katsovat, että liika tappaminen on liikaa, ehkä maailmalla on toivoa.
[b]Silverhawk[/b]
 
Michelle Yeoh esittää Batman-tyyliin kaksoiselämää viettävää supersankaritarta kungfutoimintakomediassa. Hongkongilaisvoimin tehty toiminta on vanhan liiton kungfuleffojen tyyliin liioitellun akrobaattista ja pitkitettyä, mutta elokuva ei kyllä pyrikään minkäänlaiseen "katu-uskottavuuteen", vaan on kepeää hassuttelua 60-luvun Batman-sarjan tyyliin, joskin hieman vähemmän campisti. Asiallisesta kungfuilusta huolimatta visuaalinen ilme näyttää aavistuksen halvalta ja ankealta, koska kaikki on, sinänsä teemaan sopivasti, hopeanharmaata. Tosin elokuva on vuodelta 2004, jolloin kaikki oli oikeastikin hopeanharmaata. Nollarinostalgiaa voi repiä Nokian tuotesijoittelusta, ja panda- ja kiinanmuurisijoittelun tarjoaa Kiinan kansantasavalta. Elokuvan rivien välistä voisi tehdä tietynlaista poliittista luentaakin, mutta sanomalle taisi kyllä käydä Hongkongin viime aikojen tapahtumien myötä nokiat.
 
 
[b]Kourallinen dollareita
Vain muutaman dollarin tähden
Hyvät, pahat ja rumat[/b]
 
Sergio Leonen dollaritrilogiaa pitkästä aikaa katsoessa tulee mieleen, että mitä nykyrikosjännärit ja vaikka Quentin Tarantino olisivatkaan ilman näitä. Ainakin toimintakohtauksia edeltävistä lähikuvista ja vaarallisten miesten välisestä silmäpelistä (muttei sillä silmällä) on tullut nykyään niin pakollista, että vanhemmat elokuvat, joissa sitä ei ole, näyttävät vähän oudoilta. En nyt tiedä tekikö Leone oikeastaan trilogiallaan länkkäreistä realistisempia: puhtoisten sankarien vaihtuminen täysin laskelmoiviin kunniattomiin paskiaisiin ei nyt ehkä ole realistisen luonnekuvauksen nettovoitto. Kärjistäminen luo kuitenkin kiinnostavia tilanteita, kun toisiaan inhoavat päähenkilöt joutuvat puhaltamaan yhteen hiileen ennen kuin pääsevät taas vedättämään toisiaan. Väkivaltaelokuvaksi varsin sodanvastainen kolmososa jopa herättää tavallaan varovaista toivoa, sillä jos nämäkin lurjukset joskus katsovat, että liika tappaminen on liikaa, ehkä maailmalla on toivoa.
09.12.2020
sinidean
12 kirjaa, 2 kirja-arviota, 130 viestiä
Artemis Fowl (2020)
Argh, miten huono. Olen monesti valmis antamaan paljon anteeksi ja suhtautumaan vähemmän kriittisesti huonoihinkin spefielokuviin ihan vain rakkaudesta lajityyppiin, mutta tämä oli aikamoinen pohjanoteeraus. Olen lukenut Colferin alkuperäisen kirjan joitakin vuosia sitten, mutten ollut tunnistaa koko kirjaa tämän elokuvan perusteella. Tässä nyt ei vaan oikein mikään toiminut. Itse asiassa elokuvassa ei ollut kuin kaksi hyvää asiaa: visuaalinen fantasiakarkki ja aina yhtä vakuuttava näyttelijätär Judi Dench (jonka äänenkäyttö oli roolihahmolleen keijupoliisijohtajana täysi kymppi tuollaisena matalan käheänä). Itse Artemiksen näyttelijä Ferdia Shaw (täysin tuntematon) oli tosi epäuskottava ja vaivaannuttava pikkupoika, joka kuvitteli olevansa coolimpi kuin olikaan. Ja hänen isäänsä näytelleestä Colin Farrelista en nyt pidä yhtään missään roolissa. Lisäksi tuntui, että leffa oli jotenkin hutiloiden leikattu, joten juonesta tuli vähän aukkoinen ja jätti paljon asioita selittämättä. Katsoin leffan loppuun asti ainoastaan siinä toivossa, että jos se vielä paranisi ja jo em. rakkaudesta spefiä kohtaan (enkä tykkää jättää leffoja/kirjoja kesken ylipäätään). Siinä meni elämästäni puolitoista tuntia, joita en saa enää takaisin.
En suosittele.
Argh, miten huono. Olen monesti valmis antamaan paljon anteeksi ja suhtautumaan vähemmän kriittisesti huonoihinkin spefielokuviin ihan vain rakkaudesta lajityyppiin, mutta tämä oli aikamoinen pohjanoteeraus. Olen lukenut Colferin alkuperäisen kirjan joitakin vuosia sitten, mutten ollut tunnistaa koko kirjaa tämän elokuvan perusteella. Tässä nyt ei vaan oikein mikään toiminut. Itse asiassa elokuvassa ei ollut kuin kaksi hyvää asiaa: visuaalinen fantasiakarkki ja aina yhtä vakuuttava näyttelijätär Judi Dench (jonka äänenkäyttö oli roolihahmolleen keijupoliisijohtajana täysi kymppi tuollaisena matalan käheänä). Itse Artemiksen näyttelijä Ferdia Shaw (täysin tuntematon) oli tosi epäuskottava ja vaivaannuttava pikkupoika, joka kuvitteli olevansa coolimpi kuin olikaan. Ja hänen isäänsä näytelleestä Colin Farrelista en nyt pidä yhtään missään roolissa. Lisäksi tuntui, että leffa oli jotenkin hutiloiden leikattu, joten juonesta tuli vähän aukkoinen ja jätti paljon asioita selittämättä. Katsoin leffan loppuun asti ainoastaan siinä toivossa, että jos se vielä paranisi ja jo em. rakkaudesta spefiä kohtaan (enkä tykkää jättää leffoja/kirjoja kesken ylipäätään). Siinä meni elämästäni puolitoista tuntia, joita en saa enää takaisin.
En suosittele.
[b]Artemis Fowl[/b] (2020)
 
Argh, miten huono. Olen monesti valmis antamaan paljon anteeksi ja suhtautumaan vähemmän kriittisesti huonoihinkin spefielokuviin ihan vain rakkaudesta lajityyppiin, mutta tämä oli aikamoinen pohjanoteeraus. Olen lukenut Colferin alkuperäisen kirjan joitakin vuosia sitten, mutten ollut tunnistaa koko kirjaa tämän elokuvan perusteella. Tässä nyt ei vaan oikein mikään toiminut. Itse asiassa elokuvassa ei ollut kuin kaksi hyvää asiaa: visuaalinen fantasiakarkki ja aina yhtä vakuuttava näyttelijätär Judi Dench (jonka äänenkäyttö oli roolihahmolleen keijupoliisijohtajana täysi kymppi tuollaisena matalan käheänä). Itse Artemiksen näyttelijä Ferdia Shaw (täysin tuntematon) oli tosi epäuskottava ja vaivaannuttava pikkupoika, joka kuvitteli olevansa coolimpi kuin olikaan. Ja hänen isäänsä näytelleestä Colin Farrelista en nyt pidä yhtään missään roolissa. Lisäksi tuntui, että leffa oli jotenkin hutiloiden leikattu, joten juonesta tuli vähän aukkoinen ja jätti paljon asioita selittämättä. Katsoin leffan loppuun asti ainoastaan siinä toivossa, että jos se vielä paranisi ja jo em. rakkaudesta spefiä kohtaan (enkä tykkää jättää leffoja/kirjoja kesken ylipäätään). Siinä meni elämästäni puolitoista tuntia, joita en saa enää takaisin.
 
En suosittele.
11.12.2020
LordStenhammar
24 kirjaa, 5 kirja-arviota, 1033 viestiä
- High Plains Drifter
- Coogan's Bluff
- The Eiger Sanction
- Play Misty for Me
- Two Mules for Sister Sara
Vähän vähemmän tunnettuja Clint Eastwood-elokuvia olen katsellut, jos ei televisiosta ole tullut mitään järkevää. Yleisesti on näistä kaikista sanottava, että keskinkertaisempikin pätkä muuttuu vähintään siedettäväksi, jos ruorissa on Clint. Nämä länkkärit (High Plains..., Two Mules...) olivat joukosta sitä parasta antia. Play Misty... myös onnistunut psykologinen trilleri (terapiaa olisi akka tarvinnut). Suomalaisetkin nimet näillä pätkillä on, mutta en jaksanut etsiä. Niitä kun ei DVD-boksissa lukenut.
Pikkasen näissä häiritsi päähenkilön suhtautuminen naisväkeen. Ajat olivat silloin tietenkin toiset. Ei tuo meininki enää nykypäivänä varmaan menisi läpi, hehheh!
- Coogan's Bluff
- The Eiger Sanction
- Play Misty for Me
- Two Mules for Sister Sara
Vähän vähemmän tunnettuja Clint Eastwood-elokuvia olen katsellut, jos ei televisiosta ole tullut mitään järkevää. Yleisesti on näistä kaikista sanottava, että keskinkertaisempikin pätkä muuttuu vähintään siedettäväksi, jos ruorissa on Clint. Nämä länkkärit (High Plains..., Two Mules...) olivat joukosta sitä parasta antia. Play Misty... myös onnistunut psykologinen trilleri (terapiaa olisi akka tarvinnut). Suomalaisetkin nimet näillä pätkillä on, mutta en jaksanut etsiä. Niitä kun ei DVD-boksissa lukenut.
Pikkasen näissä häiritsi päähenkilön suhtautuminen naisväkeen. Ajat olivat silloin tietenkin toiset. Ei tuo meininki enää nykypäivänä varmaan menisi läpi, hehheh!
- High Plains Drifter
- Coogan's Bluff
- The Eiger Sanction
- Play Misty for Me
- Two Mules for Sister Sara
 
Vähän vähemmän tunnettuja Clint Eastwood-elokuvia olen katsellut, jos ei televisiosta ole tullut mitään järkevää. Yleisesti on näistä kaikista sanottava, että keskinkertaisempikin pätkä muuttuu vähintään siedettäväksi, jos ruorissa on Clint. Nämä länkkärit (High Plains..., Two Mules...) olivat joukosta sitä parasta antia. Play Misty... myös onnistunut psykologinen trilleri (terapiaa olisi akka tarvinnut). Suomalaisetkin nimet näillä pätkillä on, mutta en jaksanut etsiä. Niitä kun ei DVD-boksissa lukenut.
 
Pikkasen näissä häiritsi päähenkilön suhtautuminen naisväkeen. Ajat olivat silloin tietenkin toiset. Ei tuo meininki enää nykypäivänä varmaan menisi läpi, hehheh!
14.12.2020
Fiktiivi
371 viestiä
Austin Powers - kumma jätkä
Svengaavalla 60-luvulla syväjäädytetty agentti/playboy/seksisymboli Austin Powers herätetään henkiin vuonna 97, kun hänen arkkivihollisensa tohtori Paha palaa terrorisoimaan maailmaa. Seksihullun Powersin on kuitenkin vaikea sopeutua ysäritodellisuuteen, jossa hän ei enää olekaan vapaata rakkautta syleilevän maailman vastustamattomin hurmuri. Seuraa huumoria, joka on osittain vähän ronskia mutta kuitenkin pääosin kiltimpää, kuin muistin. Ennen kaikkea se on myös pääosin hauskaa.
60-luvun Bond-elokuvien parodiointi on toki lähtökohtaisesti helppoa, kun ne nykylasien läpi katsottuna miltei parodioivat itse itseään. Elokuvassa monia asioita ei edes hirveästi liioitella vanhoihin Bondeihin verrattuna. Toiset jutut sen sijaan vedetään huolella överiksi. Elokuvan parhaita oivalluksia on, että Powersin ja tohtori Pahan hahmot eivät oikeastaan pyri tekemään pilkkaa 60-luvun Bondista ja Bond-pahiksesta sinänsä, vaan vetävät niiden arkkityypit täysin stratosfääriin persoonallisella otteella. Austin Powers ei ole vain nolojen tilanteiden James Bond, vaan sympaattinen ja itseironisessa itsevarmuudessaan tyylikäskin hahmo, paljon Bondia mukavampi tyyppi. Niin ikään tohtori Paha ei ole pelkästään karikatyyrin karikatyyri, vaan rakentaa suuruurenhullun pahiksen hahmon pohjalta jotain uutta. Hatunnosto Mike Myersille, joka näytteli molempia hahmoja. Nykyään elokuvaan tulee vielä uusi metataso, sillä Powersin lisäksi katsoja pääsee aikamatkalle. Tohtori Pahan poika, X-sukupolven slacker, oli varmasti hauska ysärilläkin, mutta nykyään suorastaan riemukas.
Pari vähän ilkeää vitsiä särähtää, mutta muuten kyseessä on tähän vuodenaikaan ja korona-aikaan kovasti tarpeellinen hyvän mielen elokuva. Täytyy vielä sanoa, että kumma suomennos ihmetyttää: miten ihmeessä kansainvälinen mysteerimies on päätetty kääntää kummaksi jätkäksi?
Varjojen valtakunta
Suomennoksista puheen ollen, muistattekos sitä aikaa, kun elokuvien nimet vielä suomennettiin? Tämä kuitenkin ehkä muistetaan paremmin alkuperäisnimellään Underworld. Päähenkilö Selene on nahkatakkinen tyttö*, sama tyttö on nähnyt helvetin. Mutta ei ehkä kuitenkaan uskonut ihmisiin, koska sattuu olemaan vampyyri, joka käy väkensä kanssa salaista sotaa ihmissusia vastaan ihmisten katseilta enemmän tai vähemmän piilossa. Hän tulee vastaan ei-mitään-ilmein ja ampuu ihmissudet seulaksi loikkien ilman halki. Matrix-vaikutteet, ainakin visuaaliset, olivat vahvana ilmassa vuonna 2003, kuten myös goottimuoti, ja elokuva hyödyntää molempia täysillä. Matrixin filosofisuuteen elokuva ei edes tähtää ja juonessa on omituisuuksia, mutta maailmanrakentaminen on hienoa (White Wolfin juristien mielestä se liippasi liiankin läheltä firman roolipelejä), visuaalinen ilme tyylikäs ja tunnelma tiivis. Scifinä otettuna elokuva tuottanee pettymyksen, mutta fantasiamaailmana ja goottiviihteenä se toimii mainiosti.
* En tiedä kuinka vanhoja vampyyreitä voi tytötellä. Sori siitä mutta DIngo toimii tässä vaan liian hyvin.
Svengaavalla 60-luvulla syväjäädytetty agentti/playboy/seksisymboli Austin Powers herätetään henkiin vuonna 97, kun hänen arkkivihollisensa tohtori Paha palaa terrorisoimaan maailmaa. Seksihullun Powersin on kuitenkin vaikea sopeutua ysäritodellisuuteen, jossa hän ei enää olekaan vapaata rakkautta syleilevän maailman vastustamattomin hurmuri. Seuraa huumoria, joka on osittain vähän ronskia mutta kuitenkin pääosin kiltimpää, kuin muistin. Ennen kaikkea se on myös pääosin hauskaa.
60-luvun Bond-elokuvien parodiointi on toki lähtökohtaisesti helppoa, kun ne nykylasien läpi katsottuna miltei parodioivat itse itseään. Elokuvassa monia asioita ei edes hirveästi liioitella vanhoihin Bondeihin verrattuna. Toiset jutut sen sijaan vedetään huolella överiksi. Elokuvan parhaita oivalluksia on, että Powersin ja tohtori Pahan hahmot eivät oikeastaan pyri tekemään pilkkaa 60-luvun Bondista ja Bond-pahiksesta sinänsä, vaan vetävät niiden arkkityypit täysin stratosfääriin persoonallisella otteella. Austin Powers ei ole vain nolojen tilanteiden James Bond, vaan sympaattinen ja itseironisessa itsevarmuudessaan tyylikäskin hahmo, paljon Bondia mukavampi tyyppi. Niin ikään tohtori Paha ei ole pelkästään karikatyyrin karikatyyri, vaan rakentaa suuruurenhullun pahiksen hahmon pohjalta jotain uutta. Hatunnosto Mike Myersille, joka näytteli molempia hahmoja. Nykyään elokuvaan tulee vielä uusi metataso, sillä Powersin lisäksi katsoja pääsee aikamatkalle. Tohtori Pahan poika, X-sukupolven slacker, oli varmasti hauska ysärilläkin, mutta nykyään suorastaan riemukas.
Pari vähän ilkeää vitsiä särähtää, mutta muuten kyseessä on tähän vuodenaikaan ja korona-aikaan kovasti tarpeellinen hyvän mielen elokuva. Täytyy vielä sanoa, että kumma suomennos ihmetyttää: miten ihmeessä kansainvälinen mysteerimies on päätetty kääntää kummaksi jätkäksi?
Varjojen valtakunta
Suomennoksista puheen ollen, muistattekos sitä aikaa, kun elokuvien nimet vielä suomennettiin? Tämä kuitenkin ehkä muistetaan paremmin alkuperäisnimellään Underworld. Päähenkilö Selene on nahkatakkinen tyttö*, sama tyttö on nähnyt helvetin. Mutta ei ehkä kuitenkaan uskonut ihmisiin, koska sattuu olemaan vampyyri, joka käy väkensä kanssa salaista sotaa ihmissusia vastaan ihmisten katseilta enemmän tai vähemmän piilossa. Hän tulee vastaan ei-mitään-ilmein ja ampuu ihmissudet seulaksi loikkien ilman halki. Matrix-vaikutteet, ainakin visuaaliset, olivat vahvana ilmassa vuonna 2003, kuten myös goottimuoti, ja elokuva hyödyntää molempia täysillä. Matrixin filosofisuuteen elokuva ei edes tähtää ja juonessa on omituisuuksia, mutta maailmanrakentaminen on hienoa (White Wolfin juristien mielestä se liippasi liiankin läheltä firman roolipelejä), visuaalinen ilme tyylikäs ja tunnelma tiivis. Scifinä otettuna elokuva tuottanee pettymyksen, mutta fantasiamaailmana ja goottiviihteenä se toimii mainiosti.
* En tiedä kuinka vanhoja vampyyreitä voi tytötellä. Sori siitä mutta DIngo toimii tässä vaan liian hyvin.
[b]Austin Powers - kumma jätkä[/b]
 
Svengaavalla 60-luvulla syväjäädytetty agentti/playboy/seksisymboli Austin Powers herätetään henkiin vuonna 97, kun hänen arkkivihollisensa tohtori Paha palaa terrorisoimaan maailmaa. Seksihullun Powersin on kuitenkin vaikea sopeutua ysäritodellisuuteen, jossa hän ei enää olekaan vapaata rakkautta syleilevän maailman vastustamattomin hurmuri. Seuraa huumoria, joka on osittain vähän ronskia mutta kuitenkin pääosin kiltimpää, kuin muistin. Ennen kaikkea se on myös pääosin hauskaa.
 
60-luvun Bond-elokuvien parodiointi on toki lähtökohtaisesti helppoa, kun ne nykylasien läpi katsottuna miltei parodioivat itse itseään. Elokuvassa monia asioita ei edes hirveästi liioitella vanhoihin Bondeihin verrattuna. Toiset jutut sen sijaan vedetään huolella överiksi. Elokuvan parhaita oivalluksia on, että Powersin ja tohtori Pahan hahmot eivät oikeastaan pyri tekemään pilkkaa 60-luvun Bondista ja Bond-pahiksesta sinänsä, vaan vetävät niiden arkkityypit täysin stratosfääriin persoonallisella otteella. Austin Powers ei ole vain nolojen tilanteiden James Bond, vaan sympaattinen ja itseironisessa itsevarmuudessaan tyylikäskin hahmo, paljon Bondia mukavampi tyyppi. Niin ikään tohtori Paha ei ole pelkästään karikatyyrin karikatyyri, vaan rakentaa suuruurenhullun pahiksen hahmon pohjalta jotain uutta. Hatunnosto Mike Myersille, joka näytteli molempia hahmoja. Nykyään elokuvaan tulee vielä uusi metataso, sillä Powersin lisäksi katsoja pääsee aikamatkalle. Tohtori Pahan poika, X-sukupolven [i]slacker[/i], oli varmasti hauska ysärilläkin, mutta nykyään suorastaan riemukas.
 
Pari vähän ilkeää vitsiä särähtää, mutta muuten kyseessä on tähän vuodenaikaan ja korona-aikaan kovasti tarpeellinen hyvän mielen elokuva. Täytyy vielä sanoa, että kumma suomennos ihmetyttää: miten ihmeessä kansainvälinen mysteerimies on päätetty kääntää kummaksi jätkäksi?
 
[b]Varjojen valtakunta[/b]
 
Suomennoksista puheen ollen, muistattekos sitä aikaa, kun elokuvien nimet vielä suomennettiin? Tämä kuitenkin ehkä muistetaan paremmin alkuperäisnimellään Underworld. Päähenkilö Selene on nahkatakkinen tyttö*, sama tyttö on nähnyt helvetin. Mutta ei ehkä kuitenkaan uskonut ihmisiin, koska sattuu olemaan vampyyri, joka käy väkensä kanssa salaista sotaa ihmissusia vastaan ihmisten katseilta enemmän tai vähemmän piilossa. Hän tulee vastaan ei-mitään-ilmein ja ampuu ihmissudet seulaksi loikkien ilman halki. Matrix-vaikutteet, ainakin visuaaliset, olivat vahvana ilmassa vuonna 2003, kuten myös goottimuoti, ja elokuva hyödyntää molempia täysillä. Matrixin filosofisuuteen elokuva ei edes tähtää ja juonessa on omituisuuksia, mutta maailmanrakentaminen on hienoa (White Wolfin juristien mielestä se liippasi liiankin läheltä firman roolipelejä), visuaalinen ilme tyylikäs ja tunnelma tiivis. Scifinä otettuna elokuva tuottanee pettymyksen, mutta fantasiamaailmana ja goottiviihteenä se toimii mainiosti.
 
* En tiedä kuinka vanhoja vampyyreitä voi tytötellä. Sori siitä mutta DIngo toimii tässä vaan liian hyvin.
17.12.2020
The Toxic Avenger
Ryönäiseen roskaan keskittyvän Troma-yhtiön kuuluisin paskakakku oli toki ennestään tuttu, mutta nyt katsoin sen ekaa kertaa blu-ray-levyltä tarkalla hd-laadulla. Yksinkertaisen juonen lähtöpisteenä toimii kuntosali, jossa ärsyttävät nuorison edustajat treenaavat ja poseeraavat samaan tyyliin kuin nykypäivänä, mutta ilman kamerakännyköitä. Salin lattioita moppaa nyhverö talonmies, jota ylimielinen asiakaskunta kohtelee kaltoin päivästä toiseen. Talkkarille järjestetyn jekun seurauksena hän putoaa vihreää ydinjätettä täynnä olevaan tynnyriin ja kokee muodonmuutoksen väkivahvaksi mutantiksi, joka muistuttaa hieman viemärikilpikonnaa ilman kilpeä tai otsanauhaa. Toksinen kostaja on syntynyt ja niinpä pahantekijät saavat ansionsa mukaan.
Koska kyseessä on tuotantoyhtiön magnum opus, leffa tarjoaa kaikki sen tavanomaiset tunnusmerkit. Näyttelijät ovat rasittavan huonoja, groteskia väkivaltaa riittää ja pöhkö huumori sävyttää jokaista kohtausta. Tissit tietenkin heiluvat katsojan iloksi tämän tästä, mutta se nyt oli kasarilla muutenkin yleistä. Toxie on sympaattinen hahmo, joka on paitsi kostaja, myös pelastaja, joka estää niin raiskauksen kuin auttaa mummon tien yli. The Toxic Avenger kuuluu kieltämättä leffatunkion kirkkaimpiin helmiin, mutta se on myös sen verran itsetoinen paskuudestaan, että se vähän latistaa tehoja.
The Fearless Hyena
Suhtaudun hieman kaksijakoisesti Jackie Chanin nuoruusvuosien elokuviin. Toisaalta niissä esitellään martial arts-genren parhaimpia taistelukohtauksia ja komeimpia stuntteja, mutta toisaalta niiden huumori on totaalisen vähä-älyistä ja juonet mitäänsanomattomia. Tässäkin elokuvassa Jackie esittää taitavaa, mutta kuritonta kung fu-oppilasta, jonka mentorina toimii tietenkin hänen valkotukkainen isoisänsä. Kohellukseen tapuvainen poika joutuu ottamaan vastuun itsestään ja laittamaan taitonsa koetukselle ja sehän on selvää, miten tämä tapahtuu. Mitä vanhempi mentori, sitä enemmän hänellä on menneisyyttä kohdattavanaan.
Leffa kestää noin puolitoista tuntia ja tarinankerrontaan siitä uhrataan ehkä vartti muun ajan kuluessa Jackien fyysisten lahjojen esittelyssä. Eipä siinä, nuori atleetti on kovassa kunnossa ja vatsalihastreeni olikin ehkä leffan mieleenpainuvin kohtaus. Jackie naiseksi pukeutuneena tarjosi puolestaan leffan vaivaannuttavimman hetken. Muita naishahmoja tässä ei sitten nähtykään.
The Fearless Hyena ei mainittavasti eroa Jackien muusta varhaistuotannosta, mutta muistettakoon kuitenkin, että kyseessä oli hänen ensimmäinen oma ohjauksensa. Vaarallisimmat stuntit puuttuvat, mutta muuten lennokasta akrobatiaa riittää kahdenkin leffan edestä. Jackie Chan oli melkoinen ukkeli, se pitää myöntää.
The Bloodsucker Leads the Dance
Nimen perusteella voisi odottaa jonkinlaista vampyyrikauhua, mutta imemistä ei tässä leffassa nähdä missään muodossa. Mukana on kyllä synkkä kartano ja muutenkin kauhutunnelmia tavoitellaan, mutta laihoin tuloksin. Vuonna 1975 ilmestyneessä leffassa joukko nuoria naisnäyttelijöitä tapaa mystisen kreivin, joka kutsuu heidät yökylään kotisaarelleen. Ei kai hän meitä kaikkia raiskaisi, kysyy yksi naisista retorisesti ja sitten kaikki nauroivat. Kreivi on onneksi kunnon herrasmies, mutta hänessä on jotain outoa ja tämä outouden tunne vahvistuu entisestään, kun seurue tapaa hänen vinksahtaneen henkilökuntansa. Kyllä nämä kartanohommat tiedetään.
Leffan alkupuoli menee tunnelmaa rakentaessa ja eroottisen jännityksen luomisessa. Yksi naisista käy kuumana kreiviin, yksi käytännössä keneen tahansa ja kaksi viihtyy kahdestaan, eli tavanomaisten seksikohtausten lisäksi leffa tarjoaa hyvän annoksen myös kaunista tyttörakkautta. Olisin toivonut erotiikan ja erityisesti lesboilun olevan vahvemminkin esillä, mutta leffa on puoliksi myös murhamysteeri, johon päästessä tissit ja muu alastomuus unohdetaan kokonaan. Minulle olisi kelvannut väkivaltakin, mutta saaren asukkaiden harventuessa murhatöistä nähdään vain lopputulos, eikä edes veitsen varjoa seinällä.
Aikamoista kökköä tämä oli, mutta jossain määrin viehättävän kömpelöllä tavalla. Sitä en voi silti antaa anteeksi, että eroottisen trillerin ja slasherin yhdistelmästä saatiin aikaan näin tylsä kokonaisuus. Enkä sitä, että italialaisen leffan englanti-dubbaus häiritsi lakkaamatta.
Ryönäiseen roskaan keskittyvän Troma-yhtiön kuuluisin paskakakku oli toki ennestään tuttu, mutta nyt katsoin sen ekaa kertaa blu-ray-levyltä tarkalla hd-laadulla. Yksinkertaisen juonen lähtöpisteenä toimii kuntosali, jossa ärsyttävät nuorison edustajat treenaavat ja poseeraavat samaan tyyliin kuin nykypäivänä, mutta ilman kamerakännyköitä. Salin lattioita moppaa nyhverö talonmies, jota ylimielinen asiakaskunta kohtelee kaltoin päivästä toiseen. Talkkarille järjestetyn jekun seurauksena hän putoaa vihreää ydinjätettä täynnä olevaan tynnyriin ja kokee muodonmuutoksen väkivahvaksi mutantiksi, joka muistuttaa hieman viemärikilpikonnaa ilman kilpeä tai otsanauhaa. Toksinen kostaja on syntynyt ja niinpä pahantekijät saavat ansionsa mukaan.
Koska kyseessä on tuotantoyhtiön magnum opus, leffa tarjoaa kaikki sen tavanomaiset tunnusmerkit. Näyttelijät ovat rasittavan huonoja, groteskia väkivaltaa riittää ja pöhkö huumori sävyttää jokaista kohtausta. Tissit tietenkin heiluvat katsojan iloksi tämän tästä, mutta se nyt oli kasarilla muutenkin yleistä. Toxie on sympaattinen hahmo, joka on paitsi kostaja, myös pelastaja, joka estää niin raiskauksen kuin auttaa mummon tien yli. The Toxic Avenger kuuluu kieltämättä leffatunkion kirkkaimpiin helmiin, mutta se on myös sen verran itsetoinen paskuudestaan, että se vähän latistaa tehoja.
The Fearless Hyena
Suhtaudun hieman kaksijakoisesti Jackie Chanin nuoruusvuosien elokuviin. Toisaalta niissä esitellään martial arts-genren parhaimpia taistelukohtauksia ja komeimpia stuntteja, mutta toisaalta niiden huumori on totaalisen vähä-älyistä ja juonet mitäänsanomattomia. Tässäkin elokuvassa Jackie esittää taitavaa, mutta kuritonta kung fu-oppilasta, jonka mentorina toimii tietenkin hänen valkotukkainen isoisänsä. Kohellukseen tapuvainen poika joutuu ottamaan vastuun itsestään ja laittamaan taitonsa koetukselle ja sehän on selvää, miten tämä tapahtuu. Mitä vanhempi mentori, sitä enemmän hänellä on menneisyyttä kohdattavanaan.
Leffa kestää noin puolitoista tuntia ja tarinankerrontaan siitä uhrataan ehkä vartti muun ajan kuluessa Jackien fyysisten lahjojen esittelyssä. Eipä siinä, nuori atleetti on kovassa kunnossa ja vatsalihastreeni olikin ehkä leffan mieleenpainuvin kohtaus. Jackie naiseksi pukeutuneena tarjosi puolestaan leffan vaivaannuttavimman hetken. Muita naishahmoja tässä ei sitten nähtykään.
The Fearless Hyena ei mainittavasti eroa Jackien muusta varhaistuotannosta, mutta muistettakoon kuitenkin, että kyseessä oli hänen ensimmäinen oma ohjauksensa. Vaarallisimmat stuntit puuttuvat, mutta muuten lennokasta akrobatiaa riittää kahdenkin leffan edestä. Jackie Chan oli melkoinen ukkeli, se pitää myöntää.
The Bloodsucker Leads the Dance
Nimen perusteella voisi odottaa jonkinlaista vampyyrikauhua, mutta imemistä ei tässä leffassa nähdä missään muodossa. Mukana on kyllä synkkä kartano ja muutenkin kauhutunnelmia tavoitellaan, mutta laihoin tuloksin. Vuonna 1975 ilmestyneessä leffassa joukko nuoria naisnäyttelijöitä tapaa mystisen kreivin, joka kutsuu heidät yökylään kotisaarelleen. Ei kai hän meitä kaikkia raiskaisi, kysyy yksi naisista retorisesti ja sitten kaikki nauroivat. Kreivi on onneksi kunnon herrasmies, mutta hänessä on jotain outoa ja tämä outouden tunne vahvistuu entisestään, kun seurue tapaa hänen vinksahtaneen henkilökuntansa. Kyllä nämä kartanohommat tiedetään.
Leffan alkupuoli menee tunnelmaa rakentaessa ja eroottisen jännityksen luomisessa. Yksi naisista käy kuumana kreiviin, yksi käytännössä keneen tahansa ja kaksi viihtyy kahdestaan, eli tavanomaisten seksikohtausten lisäksi leffa tarjoaa hyvän annoksen myös kaunista tyttörakkautta. Olisin toivonut erotiikan ja erityisesti lesboilun olevan vahvemminkin esillä, mutta leffa on puoliksi myös murhamysteeri, johon päästessä tissit ja muu alastomuus unohdetaan kokonaan. Minulle olisi kelvannut väkivaltakin, mutta saaren asukkaiden harventuessa murhatöistä nähdään vain lopputulos, eikä edes veitsen varjoa seinällä.
Aikamoista kökköä tämä oli, mutta jossain määrin viehättävän kömpelöllä tavalla. Sitä en voi silti antaa anteeksi, että eroottisen trillerin ja slasherin yhdistelmästä saatiin aikaan näin tylsä kokonaisuus. Enkä sitä, että italialaisen leffan englanti-dubbaus häiritsi lakkaamatta.
[b]The Toxic Avenger[/b]
 
Ryönäiseen roskaan keskittyvän Troma-yhtiön kuuluisin paskakakku oli toki ennestään tuttu, mutta nyt katsoin sen ekaa kertaa blu-ray-levyltä tarkalla hd-laadulla. Yksinkertaisen juonen lähtöpisteenä toimii kuntosali, jossa ärsyttävät nuorison edustajat treenaavat ja poseeraavat samaan tyyliin kuin nykypäivänä, mutta ilman kamerakännyköitä. Salin lattioita moppaa nyhverö talonmies, jota ylimielinen asiakaskunta kohtelee kaltoin päivästä toiseen. Talkkarille järjestetyn jekun seurauksena hän putoaa vihreää ydinjätettä täynnä olevaan tynnyriin ja kokee muodonmuutoksen väkivahvaksi mutantiksi, joka muistuttaa hieman viemärikilpikonnaa ilman kilpeä tai otsanauhaa. Toksinen kostaja on syntynyt ja niinpä pahantekijät saavat ansionsa mukaan.
 
Koska kyseessä on tuotantoyhtiön magnum opus, leffa tarjoaa kaikki sen tavanomaiset tunnusmerkit. Näyttelijät ovat rasittavan huonoja, groteskia väkivaltaa riittää ja pöhkö huumori sävyttää jokaista kohtausta. Tissit tietenkin heiluvat katsojan iloksi tämän tästä, mutta se nyt oli kasarilla muutenkin yleistä. Toxie on sympaattinen hahmo, joka on paitsi kostaja, myös pelastaja, joka estää niin raiskauksen kuin auttaa mummon tien yli. The Toxic Avenger kuuluu kieltämättä leffatunkion kirkkaimpiin helmiin, mutta se on myös sen verran itsetoinen paskuudestaan, että se vähän latistaa tehoja.
 
[b]The Fearless Hyena[/b]
 
Suhtaudun hieman kaksijakoisesti Jackie Chanin nuoruusvuosien elokuviin. Toisaalta niissä esitellään martial arts-genren parhaimpia taistelukohtauksia ja komeimpia stuntteja, mutta toisaalta niiden huumori on totaalisen vähä-älyistä ja juonet mitäänsanomattomia. Tässäkin elokuvassa Jackie esittää taitavaa, mutta kuritonta kung fu-oppilasta, jonka mentorina toimii tietenkin hänen valkotukkainen isoisänsä. Kohellukseen tapuvainen poika joutuu ottamaan vastuun itsestään ja laittamaan taitonsa koetukselle ja sehän on selvää, miten tämä tapahtuu. Mitä vanhempi mentori, sitä enemmän hänellä on menneisyyttä kohdattavanaan.
 
Leffa kestää noin puolitoista tuntia ja tarinankerrontaan siitä uhrataan ehkä vartti muun ajan kuluessa Jackien fyysisten lahjojen esittelyssä. Eipä siinä, nuori atleetti on kovassa kunnossa ja vatsalihastreeni olikin ehkä leffan mieleenpainuvin kohtaus. Jackie naiseksi pukeutuneena tarjosi puolestaan leffan vaivaannuttavimman hetken. Muita naishahmoja tässä ei sitten nähtykään.
 
The Fearless Hyena ei mainittavasti eroa Jackien muusta varhaistuotannosta, mutta muistettakoon kuitenkin, että kyseessä oli hänen ensimmäinen oma ohjauksensa. Vaarallisimmat stuntit puuttuvat, mutta muuten lennokasta akrobatiaa riittää kahdenkin leffan edestä. Jackie Chan oli melkoinen ukkeli, se pitää myöntää.
 
[b]The Bloodsucker Leads the Dance[/b]
 
Nimen perusteella voisi odottaa jonkinlaista vampyyrikauhua, mutta imemistä ei tässä leffassa nähdä missään muodossa. Mukana on kyllä synkkä kartano ja muutenkin kauhutunnelmia tavoitellaan, mutta laihoin tuloksin. Vuonna 1975 ilmestyneessä leffassa joukko nuoria naisnäyttelijöitä tapaa mystisen kreivin, joka kutsuu heidät yökylään kotisaarelleen. Ei kai hän meitä kaikkia raiskaisi, kysyy yksi naisista retorisesti ja sitten kaikki nauroivat. Kreivi on onneksi kunnon herrasmies, mutta hänessä on jotain outoa ja tämä outouden tunne vahvistuu entisestään, kun seurue tapaa hänen vinksahtaneen henkilökuntansa. Kyllä nämä kartanohommat tiedetään.
 
Leffan alkupuoli menee tunnelmaa rakentaessa ja eroottisen jännityksen luomisessa. Yksi naisista käy kuumana kreiviin, yksi käytännössä keneen tahansa ja kaksi viihtyy kahdestaan, eli tavanomaisten seksikohtausten lisäksi leffa tarjoaa hyvän annoksen myös kaunista tyttörakkautta. Olisin toivonut erotiikan ja erityisesti lesboilun olevan vahvemminkin esillä, mutta leffa on puoliksi myös murhamysteeri, johon päästessä tissit ja muu alastomuus unohdetaan kokonaan. Minulle olisi kelvannut väkivaltakin, mutta saaren asukkaiden harventuessa murhatöistä nähdään vain lopputulos, eikä edes veitsen varjoa seinällä.
 
Aikamoista kökköä tämä oli, mutta jossain määrin viehättävän kömpelöllä tavalla. Sitä en voi silti antaa anteeksi, että eroottisen trillerin ja slasherin yhdistelmästä saatiin aikaan näin tylsä kokonaisuus. Enkä sitä, että italialaisen leffan englanti-dubbaus häiritsi lakkaamatta.
26.12.2020
Gremlins
Vaikka kyseessä on tunnettu jouluelokuva, katsoin tämän vasta nyt ensimmäistä kertaa, kun tuli hommattua 4K-blu-ray. Tunsin tietenkin suloisen Gizmo-hahmon entuudestaan ja tiesin myös, että elokuvassa rellestää joukko ilkeitä otuksia, jotka sitten yritetään saada aisoihin. Tunnustan kuitenkin, ettei elokuva ole koskaan yhdistynyt mielessäni jouluun, vaan tajusin sen ajankohtaisuuden vasta sitä katsoessani tai oikeastaan tutkiessani sen Imdb-sivua. Muita jouluelokuvia ei sitten tullutkaan katsottua, enkä ole katsonut ennenkään (ainakaan aikuisiällä), koska käsitteenä jouluelokuva aiheuttaa minussa lähinnä yökötystä. Die Hard tietysti poislukien ja tästä eteenpäin poislukien myös Gremlins, joka oli varsin viihdyttävä joulupläjäys.
Elokuvan keskiössä olevat omituiset otukset on tietenkin toteutettu käsityönä, joka näyttää vaikuttavalta tänäkin päivänä. Vain parissa kohdassa katsoja muistaa katsovansa liikkuvia nukkeja, mutta valtaosin gremlinit tuntuvat ihan oikeilta, eläviltä olennoilta. Varsinkin pörröinen Gizmo, joka ihastuttaa silloinkin, kun kamera näyttää naamalähikuvaa. Juoni on toki ohutta höpsöilyä, mutta sadunomainen fiilis välittyy hyvin kotikatsomoon. Olisin kaivannut vähän lisää ilkeyttä ja mustempaa huumoria, nythän aito joulutunnelma jäi hieman vajaaksi.
Hellraiser
Tässä toinen klassikkoleffa, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Jos joulun henki ei Gremlinsin kohdalla vielä vallannut sieluani, niin Hellraiser sai kyllä kulkuset kilisemään. Olen lukenut joskus Clive Barkerin alkuperäisen pienoisromaanin, jossa taisi olla miellyttävän kipeää settiä. Vaikka alkuperäistarina ei ole ihan tuoreessa muistissa, niin ilahduttavasti leffa tuntui seuraavan sitä varsin uskollisesti, mikä ei toki ole ihme, koska sen ohjasi kirjailija itse. Eroja on lähinnä yksityiskohdissa ja siinä, että surrealistisia hulluusvisioita oli pienoisromaanissa enemmän.
Premissi on sinänsä yksinkertainen ja monesta muustakin elokuvasta tuttu. Outoon ulottuvuuteen vangiksi jäänyt miespolo yrittää päästä takaisin kuolevaisten maailmaan, mikä vaatii veriuhrin jos toisenkin. Vieraan ulottuvuuden isännät eivät tästä pidä, vaan pyrkivät estämään pakomatkan, joka tässä tapauksessa tarkoittaa ruumiin uudelleenrakennusta lihasryhmä kerrallaan. Varsinainen päähenkilö on nainen, joka päätyy iskemään seksinnälkäisiä miehiä, jotka puolestaan päätyvät groteskin resurrektion käyttövoimaksi. Elokuva yhdistääkin erotiikkaa ja body horroria varsin mukavalla tavalla.
Kaikkihan tuntevat Pinheadin, tuon neulanaamaisen hyypiön, jonka nimeä ei tosin leffassa mainita. Hän ja muut cenobiiteiksi kutsutut sadomasokistiset entiteetit edustavat tietenkin pahuutta, mutta minusta he eivät olleet varsinaisesti pahiksia. Heitä ovat cenobiittien vangiksi jäänyt mies ja häntä auttava nainen, jotka ovat päätyneet tilanteeseen oman itsekkyytensä ja lihallisten himojensa takia. Tämä näkökulma toi leffaan mukavan lisäkierteen.
Vaikka kyseessä on tunnettu jouluelokuva, katsoin tämän vasta nyt ensimmäistä kertaa, kun tuli hommattua 4K-blu-ray. Tunsin tietenkin suloisen Gizmo-hahmon entuudestaan ja tiesin myös, että elokuvassa rellestää joukko ilkeitä otuksia, jotka sitten yritetään saada aisoihin. Tunnustan kuitenkin, ettei elokuva ole koskaan yhdistynyt mielessäni jouluun, vaan tajusin sen ajankohtaisuuden vasta sitä katsoessani tai oikeastaan tutkiessani sen Imdb-sivua. Muita jouluelokuvia ei sitten tullutkaan katsottua, enkä ole katsonut ennenkään (ainakaan aikuisiällä), koska käsitteenä jouluelokuva aiheuttaa minussa lähinnä yökötystä. Die Hard tietysti poislukien ja tästä eteenpäin poislukien myös Gremlins, joka oli varsin viihdyttävä joulupläjäys.
Elokuvan keskiössä olevat omituiset otukset on tietenkin toteutettu käsityönä, joka näyttää vaikuttavalta tänäkin päivänä. Vain parissa kohdassa katsoja muistaa katsovansa liikkuvia nukkeja, mutta valtaosin gremlinit tuntuvat ihan oikeilta, eläviltä olennoilta. Varsinkin pörröinen Gizmo, joka ihastuttaa silloinkin, kun kamera näyttää naamalähikuvaa. Juoni on toki ohutta höpsöilyä, mutta sadunomainen fiilis välittyy hyvin kotikatsomoon. Olisin kaivannut vähän lisää ilkeyttä ja mustempaa huumoria, nythän aito joulutunnelma jäi hieman vajaaksi.
Hellraiser
Tässä toinen klassikkoleffa, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Jos joulun henki ei Gremlinsin kohdalla vielä vallannut sieluani, niin Hellraiser sai kyllä kulkuset kilisemään. Olen lukenut joskus Clive Barkerin alkuperäisen pienoisromaanin, jossa taisi olla miellyttävän kipeää settiä. Vaikka alkuperäistarina ei ole ihan tuoreessa muistissa, niin ilahduttavasti leffa tuntui seuraavan sitä varsin uskollisesti, mikä ei toki ole ihme, koska sen ohjasi kirjailija itse. Eroja on lähinnä yksityiskohdissa ja siinä, että surrealistisia hulluusvisioita oli pienoisromaanissa enemmän.
Premissi on sinänsä yksinkertainen ja monesta muustakin elokuvasta tuttu. Outoon ulottuvuuteen vangiksi jäänyt miespolo yrittää päästä takaisin kuolevaisten maailmaan, mikä vaatii veriuhrin jos toisenkin. Vieraan ulottuvuuden isännät eivät tästä pidä, vaan pyrkivät estämään pakomatkan, joka tässä tapauksessa tarkoittaa ruumiin uudelleenrakennusta lihasryhmä kerrallaan. Varsinainen päähenkilö on nainen, joka päätyy iskemään seksinnälkäisiä miehiä, jotka puolestaan päätyvät groteskin resurrektion käyttövoimaksi. Elokuva yhdistääkin erotiikkaa ja body horroria varsin mukavalla tavalla.
Kaikkihan tuntevat Pinheadin, tuon neulanaamaisen hyypiön, jonka nimeä ei tosin leffassa mainita. Hän ja muut cenobiiteiksi kutsutut sadomasokistiset entiteetit edustavat tietenkin pahuutta, mutta minusta he eivät olleet varsinaisesti pahiksia. Heitä ovat cenobiittien vangiksi jäänyt mies ja häntä auttava nainen, jotka ovat päätyneet tilanteeseen oman itsekkyytensä ja lihallisten himojensa takia. Tämä näkökulma toi leffaan mukavan lisäkierteen.
[b]Gremlins[/b]
 
Vaikka kyseessä on tunnettu jouluelokuva, katsoin tämän vasta nyt ensimmäistä kertaa, kun tuli hommattua 4K-blu-ray. Tunsin tietenkin suloisen Gizmo-hahmon entuudestaan ja tiesin myös, että elokuvassa rellestää joukko ilkeitä otuksia, jotka sitten yritetään saada aisoihin. Tunnustan kuitenkin, ettei elokuva ole koskaan yhdistynyt mielessäni jouluun, vaan tajusin sen ajankohtaisuuden vasta sitä katsoessani tai oikeastaan tutkiessani sen Imdb-sivua. Muita jouluelokuvia ei sitten tullutkaan katsottua, enkä ole katsonut ennenkään (ainakaan aikuisiällä), koska käsitteenä jouluelokuva aiheuttaa minussa lähinnä yökötystä. Die Hard tietysti poislukien ja tästä eteenpäin poislukien myös Gremlins, joka oli varsin viihdyttävä joulupläjäys.
 
Elokuvan keskiössä olevat omituiset otukset on tietenkin toteutettu käsityönä, joka näyttää vaikuttavalta tänäkin päivänä. Vain parissa kohdassa katsoja muistaa katsovansa liikkuvia nukkeja, mutta valtaosin gremlinit tuntuvat ihan oikeilta, eläviltä olennoilta. Varsinkin pörröinen Gizmo, joka ihastuttaa silloinkin, kun kamera näyttää naamalähikuvaa. Juoni on toki ohutta höpsöilyä, mutta sadunomainen fiilis välittyy hyvin kotikatsomoon. Olisin kaivannut vähän lisää ilkeyttä ja mustempaa huumoria, nythän aito joulutunnelma jäi hieman vajaaksi.
 
[b]Hellraiser[/b]
 
Tässä toinen klassikkoleffa, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Jos joulun henki ei Gremlinsin kohdalla vielä vallannut sieluani, niin Hellraiser sai kyllä kulkuset kilisemään. Olen lukenut joskus Clive Barkerin alkuperäisen pienoisromaanin, jossa taisi olla miellyttävän kipeää settiä. Vaikka alkuperäistarina ei ole ihan tuoreessa muistissa, niin ilahduttavasti leffa tuntui seuraavan sitä varsin uskollisesti, mikä ei toki ole ihme, koska sen ohjasi kirjailija itse. Eroja on lähinnä yksityiskohdissa ja siinä, että surrealistisia hulluusvisioita oli pienoisromaanissa enemmän.
 
Premissi on sinänsä yksinkertainen ja monesta muustakin elokuvasta tuttu. Outoon ulottuvuuteen vangiksi jäänyt miespolo yrittää päästä takaisin kuolevaisten maailmaan, mikä vaatii veriuhrin jos toisenkin. Vieraan ulottuvuuden isännät eivät tästä pidä, vaan pyrkivät estämään pakomatkan, joka tässä tapauksessa tarkoittaa ruumiin uudelleenrakennusta lihasryhmä kerrallaan. Varsinainen päähenkilö on nainen, joka päätyy iskemään seksinnälkäisiä miehiä, jotka puolestaan päätyvät groteskin resurrektion käyttövoimaksi. Elokuva yhdistääkin erotiikkaa ja body horroria varsin mukavalla tavalla.
 
Kaikkihan tuntevat Pinheadin, tuon neulanaamaisen hyypiön, jonka nimeä ei tosin leffassa mainita. Hän ja muut cenobiiteiksi kutsutut sadomasokistiset entiteetit edustavat tietenkin pahuutta, mutta minusta he eivät olleet varsinaisesti pahiksia. Heitä ovat cenobiittien vangiksi jäänyt mies ja häntä auttava nainen, jotka ovat päätyneet tilanteeseen oman itsekkyytensä ja lihallisten himojensa takia. Tämä näkökulma toi leffaan mukavan lisäkierteen.
02.01.2021
The Suckling
Ryönäisessä roskaleffassa nuori pariskunta saapuu hämärälle aborttiklinikalle, jossa olisi tarkoitus päästä eroon neidon vatsassa asuvasta epätoivotusta rakkauspakkauksesta. Poika vaikuttaa peruskiltiltä nuorukaiselta, vaikka onkin selvää, että hän on painostanut tyttönsä arveluttavaan toimenpiteeseen. Sikiö saadaan onneksi ulos käden käänteessä ja niinpä syntymätön möllykkä vedetään ihan vaan pöntöstä alas. Viemäristöön valuva radioaktiivinen jäte kuitenkin elävöittää sikiön yllättävällä tavalla, minkä seurauksena siitä kasvaa kostonhimoinen mutantti, joka päättää abortoida tielleen osuvat ihmiset yksi kerrallaan.
Kuten arvata saattaa, aborttiklinikan yhteydessä toimii myös huoratalo. Mutanttisikiö onnistuu sulkemaan rakennuksen jonkinlaiseen jättikohtuun, jonka sisään paikalla olleet jäävät loukkuun. Heihin kuuluu pariskunnan lisäksi kaikkea johtava matami, muutama prostituoitu, toimelias talonmies/turvamies, yksi pelkurimainen asiakas ja joku randomi asehullu. Vauvahirviö sitten napsii heitä seinien ja lattioiden läpi yllättävästi syöksyen ja väliajalla jauhetaan paskaa tai muuten vaan sekoillaan. Näyttely on huonoa ja kuvaus kömpelöä, mutta itse hirviö on ihan hieno ilmestys ja tissejäkin nähdään tyydyttävä määrä. Pianoa ja muuta synapulputusta sisältävä musaraita on melkein liiankin hyvä tällaiseen elokuvaan.
Ensin voisi luulla, että The Suckling on abortinvastainen elokuva, mutta oikeastaan se kertoo siitä, mitä voi pahimmillaan tapahtua, jos abortti tehdään täysin laittomaksi. Tällöin abortit jäävät ties millaisten puoskarien tehtäväksi ja mikäli niitä ei hoideta asiallisissa olosuhteissa, voivat seuraukset olla kammottavat. Jopa ilman radioaktiivista lisäelementtiä.
Brain Damage
Sitten vain lisää paskaa housuun. Frank Henenlotterin aivokemiallisessa tutkielmassa nuorukainen nimeltä Brian herää huonovointisena ja päättää skipata illanvieton tyttöystävänsä kanssa. Syypää outoon olotilaan on mustaa penistä tai suurehkoa paskapökälettä muistuttava parasiitti, joka tykkää hengailla isäntänsä niskassa. Elmeriksi kutsuttu kaunopuheinen otus ottaa uhrin haltuunsa ruiskuttamalla tämän aivoihin nestettä, joka vaikuttaa kuin voimakas huume. Brianille kehittyy paha riippuvuus, jolla on hinta. Elmer nimittäin vaatii happotripin vastineeksi ihmisaivoja.
Brain Damage on kasaria parhaimmillaan, siis tällaisia leffoja ei enää tosiaankaan tehdä. Paras ja kuuluisin kohtaus on varmasti se, missä Brian päätyy naisen kanssa kuumiin tunnelmiin jollekin sivukujalle, jolloin nainen saa suuhunsa jotain aivan muuta kuin oli odottanut. Muutakin ihanan groteskia tarjoillaan, kuten hallusinaatio, jossa Brian vetää aivoja ulos korvastaan. Olen nähnyt Henenlotterilta aiemmin vain Frankenhookerin, mutta selvää on, että miehen muutkin tuotokset on otettava haltuun.
Ryönäisessä roskaleffassa nuori pariskunta saapuu hämärälle aborttiklinikalle, jossa olisi tarkoitus päästä eroon neidon vatsassa asuvasta epätoivotusta rakkauspakkauksesta. Poika vaikuttaa peruskiltiltä nuorukaiselta, vaikka onkin selvää, että hän on painostanut tyttönsä arveluttavaan toimenpiteeseen. Sikiö saadaan onneksi ulos käden käänteessä ja niinpä syntymätön möllykkä vedetään ihan vaan pöntöstä alas. Viemäristöön valuva radioaktiivinen jäte kuitenkin elävöittää sikiön yllättävällä tavalla, minkä seurauksena siitä kasvaa kostonhimoinen mutantti, joka päättää abortoida tielleen osuvat ihmiset yksi kerrallaan.
Kuten arvata saattaa, aborttiklinikan yhteydessä toimii myös huoratalo. Mutanttisikiö onnistuu sulkemaan rakennuksen jonkinlaiseen jättikohtuun, jonka sisään paikalla olleet jäävät loukkuun. Heihin kuuluu pariskunnan lisäksi kaikkea johtava matami, muutama prostituoitu, toimelias talonmies/turvamies, yksi pelkurimainen asiakas ja joku randomi asehullu. Vauvahirviö sitten napsii heitä seinien ja lattioiden läpi yllättävästi syöksyen ja väliajalla jauhetaan paskaa tai muuten vaan sekoillaan. Näyttely on huonoa ja kuvaus kömpelöä, mutta itse hirviö on ihan hieno ilmestys ja tissejäkin nähdään tyydyttävä määrä. Pianoa ja muuta synapulputusta sisältävä musaraita on melkein liiankin hyvä tällaiseen elokuvaan.
Ensin voisi luulla, että The Suckling on abortinvastainen elokuva, mutta oikeastaan se kertoo siitä, mitä voi pahimmillaan tapahtua, jos abortti tehdään täysin laittomaksi. Tällöin abortit jäävät ties millaisten puoskarien tehtäväksi ja mikäli niitä ei hoideta asiallisissa olosuhteissa, voivat seuraukset olla kammottavat. Jopa ilman radioaktiivista lisäelementtiä.
Brain Damage
Sitten vain lisää paskaa housuun. Frank Henenlotterin aivokemiallisessa tutkielmassa nuorukainen nimeltä Brian herää huonovointisena ja päättää skipata illanvieton tyttöystävänsä kanssa. Syypää outoon olotilaan on mustaa penistä tai suurehkoa paskapökälettä muistuttava parasiitti, joka tykkää hengailla isäntänsä niskassa. Elmeriksi kutsuttu kaunopuheinen otus ottaa uhrin haltuunsa ruiskuttamalla tämän aivoihin nestettä, joka vaikuttaa kuin voimakas huume. Brianille kehittyy paha riippuvuus, jolla on hinta. Elmer nimittäin vaatii happotripin vastineeksi ihmisaivoja.
Brain Damage on kasaria parhaimmillaan, siis tällaisia leffoja ei enää tosiaankaan tehdä. Paras ja kuuluisin kohtaus on varmasti se, missä Brian päätyy naisen kanssa kuumiin tunnelmiin jollekin sivukujalle, jolloin nainen saa suuhunsa jotain aivan muuta kuin oli odottanut. Muutakin ihanan groteskia tarjoillaan, kuten hallusinaatio, jossa Brian vetää aivoja ulos korvastaan. Olen nähnyt Henenlotterilta aiemmin vain Frankenhookerin, mutta selvää on, että miehen muutkin tuotokset on otettava haltuun.
[b]The Suckling[/b]
 
Ryönäisessä roskaleffassa nuori pariskunta saapuu hämärälle aborttiklinikalle, jossa olisi tarkoitus päästä eroon neidon vatsassa asuvasta epätoivotusta rakkauspakkauksesta. Poika vaikuttaa peruskiltiltä nuorukaiselta, vaikka onkin selvää, että hän on painostanut tyttönsä arveluttavaan toimenpiteeseen. Sikiö saadaan onneksi ulos käden käänteessä ja niinpä syntymätön möllykkä vedetään ihan vaan pöntöstä alas. Viemäristöön valuva radioaktiivinen jäte kuitenkin elävöittää sikiön yllättävällä tavalla, minkä seurauksena siitä kasvaa kostonhimoinen mutantti, joka päättää abortoida tielleen osuvat ihmiset yksi kerrallaan.
 
Kuten arvata saattaa, aborttiklinikan yhteydessä toimii myös huoratalo. Mutanttisikiö onnistuu sulkemaan rakennuksen jonkinlaiseen jättikohtuun, jonka sisään paikalla olleet jäävät loukkuun. Heihin kuuluu pariskunnan lisäksi kaikkea johtava matami, muutama prostituoitu, toimelias talonmies/turvamies, yksi pelkurimainen asiakas ja joku randomi asehullu. Vauvahirviö sitten napsii heitä seinien ja lattioiden läpi yllättävästi syöksyen ja väliajalla jauhetaan paskaa tai muuten vaan sekoillaan. Näyttely on huonoa ja kuvaus kömpelöä, mutta itse hirviö on ihan hieno ilmestys ja tissejäkin nähdään tyydyttävä määrä. Pianoa ja muuta synapulputusta sisältävä musaraita on melkein liiankin hyvä tällaiseen elokuvaan.
 
Ensin voisi luulla, että The Suckling on abortinvastainen elokuva, mutta oikeastaan se kertoo siitä, mitä voi pahimmillaan tapahtua, jos abortti tehdään täysin laittomaksi. Tällöin abortit jäävät ties millaisten puoskarien tehtäväksi ja mikäli niitä ei hoideta asiallisissa olosuhteissa, voivat seuraukset olla kammottavat. Jopa ilman radioaktiivista lisäelementtiä.
 
[b]Brain Damage[/b]
 
Sitten vain lisää paskaa housuun. Frank Henenlotterin aivokemiallisessa tutkielmassa nuorukainen nimeltä Brian herää huonovointisena ja päättää skipata illanvieton tyttöystävänsä kanssa. Syypää outoon olotilaan on mustaa penistä tai suurehkoa paskapökälettä muistuttava parasiitti, joka tykkää hengailla isäntänsä niskassa. Elmeriksi kutsuttu kaunopuheinen otus ottaa uhrin haltuunsa ruiskuttamalla tämän aivoihin nestettä, joka vaikuttaa kuin voimakas huume. Brianille kehittyy paha riippuvuus, jolla on hinta. Elmer nimittäin vaatii happotripin vastineeksi ihmisaivoja.
 
Brain Damage on kasaria parhaimmillaan, siis tällaisia leffoja ei enää tosiaankaan tehdä. Paras ja kuuluisin kohtaus on varmasti se, missä Brian päätyy naisen kanssa kuumiin tunnelmiin jollekin sivukujalle, jolloin nainen saa suuhunsa jotain aivan muuta kuin oli odottanut. Muutakin ihanan groteskia tarjoillaan, kuten hallusinaatio, jossa Brian vetää aivoja ulos korvastaan. Olen nähnyt Henenlotterilta aiemmin vain Frankenhookerin, mutta selvää on, että miehen muutkin tuotokset on otettava haltuun.
03.01.2021
Fiktiivi
371 viestiä
Lego Elokuva
Legohahmot seikkailevat legomaailmassa, jonka johtaja Bisnes haluaa jähmettää kankeisiin kaavoihin, ja mielikuvitukseton mutta hyväntahtoinen peruslegoukko Emmet valikoituu epätodennäköiseksi sankariksi taistelussa vapauden puolesta. Tuotesijoittelun huippu on tämän elokuvan myötä saavutettu, koska sadasta prosentista on paha mennä ylöspäin. Mutta elokuva on kuin onkin kuitenkin oikeasti viihdyttävää itseironista seikkailua ja hassuttelua, joka hyödyntää legoteemaa oivaltavasti monella tasolla. Hyperaktiivisesta melskauksesta ei nyt niin olisi väliksi, mutta aikuisempaan makuun mukana on myös erinäisiä popkulttuuri-silmäniskuja ja vanhan ajan legonostalgiaa.
Iron Sky: The Coming Race
Ensimmäinen Iron Sky ei ole ihan tuoreena mielessäni, mutta sikäli kun muistan se oli suht hauska ja onnistunut B-elokuva. Jatko-osaan on laitettu enemmän rahaa ja visuaalisesti lopputulos on ihan kansainvälistä A-luokkaa, mutta muut asiat eivät sitten oikein onnistuneet. Juonessa ei juuri ole järkeä, mikä ei sinänsä vielä kaada tällaista elokuvaa. Pahempi ongelma on, että huumori ei toimi kuin silloin tällöin. Päähenkilöiden keskinäinen sanailu ei naurata ja vitsit tuntuvat pyörivän liikaa nollarin teemoissa ja henkilöissä, mikä ei tunnu vuonna 2019 julkaistussa elokuvassa ajankohtaiselta satiirilta vaan menneisyyden haamujen hutkimiselta. Elokuva myös tempoilee tyylilajien välillä minuutista toiseen, kun välillä [Spoileri - klikkaa]
Legohahmot seikkailevat legomaailmassa, jonka johtaja Bisnes haluaa jähmettää kankeisiin kaavoihin, ja mielikuvitukseton mutta hyväntahtoinen peruslegoukko Emmet valikoituu epätodennäköiseksi sankariksi taistelussa vapauden puolesta. Tuotesijoittelun huippu on tämän elokuvan myötä saavutettu, koska sadasta prosentista on paha mennä ylöspäin. Mutta elokuva on kuin onkin kuitenkin oikeasti viihdyttävää itseironista seikkailua ja hassuttelua, joka hyödyntää legoteemaa oivaltavasti monella tasolla. Hyperaktiivisesta melskauksesta ei nyt niin olisi väliksi, mutta aikuisempaan makuun mukana on myös erinäisiä popkulttuuri-silmäniskuja ja vanhan ajan legonostalgiaa.
Iron Sky: The Coming Race
Ensimmäinen Iron Sky ei ole ihan tuoreena mielessäni, mutta sikäli kun muistan se oli suht hauska ja onnistunut B-elokuva. Jatko-osaan on laitettu enemmän rahaa ja visuaalisesti lopputulos on ihan kansainvälistä A-luokkaa, mutta muut asiat eivät sitten oikein onnistuneet. Juonessa ei juuri ole järkeä, mikä ei sinänsä vielä kaada tällaista elokuvaa. Pahempi ongelma on, että huumori ei toimi kuin silloin tällöin. Päähenkilöiden keskinäinen sanailu ei naurata ja vitsit tuntuvat pyörivän liikaa nollarin teemoissa ja henkilöissä, mikä ei tunnu vuonna 2019 julkaistussa elokuvassa ajankohtaiselta satiirilta vaan menneisyyden haamujen hutkimiselta. Elokuva myös tempoilee tyylilajien välillä minuutista toiseen, kun välillä [Spoileri - klikkaa]
liskomies-Hitler ratsastaa dinosauruksella kuuaseman käytävillä ja onton maapallon sisällä elävä Steve Jobsin liskomiesversio syö uskolliset seuraajansa
ja välillä elokuva taas pyrkii olemaan ikään kuin vakavampaakin draamaa tai pullantuoksuista koko perheen elokuvaa, jossa päähenkilöt oppivat, mitkä asiat ovat elämässä oikeasti tarkeitä. Tällaisenaan leffan katsoo läpi nähdäkseen mitä absurdia seuraavaksi tapahtuu, mutta oikeasti hyväksi elokuvaksi se olisi tarvinnut todella paljon parempaa käsikirjoitusta ja hyvällä tavalla huonoksi elokuvaksi se olisi kaivannut johdonmukaisempaa överiksi vetämistä.[b]Lego Elokuva[/b]
 
Legohahmot seikkailevat legomaailmassa, jonka johtaja Bisnes haluaa jähmettää kankeisiin kaavoihin, ja mielikuvitukseton mutta hyväntahtoinen peruslegoukko Emmet valikoituu epätodennäköiseksi sankariksi taistelussa vapauden puolesta. Tuotesijoittelun huippu on tämän elokuvan myötä saavutettu, koska sadasta prosentista on paha mennä ylöspäin. Mutta elokuva on kuin onkin kuitenkin oikeasti viihdyttävää itseironista seikkailua ja hassuttelua, joka hyödyntää legoteemaa oivaltavasti monella tasolla. Hyperaktiivisesta melskauksesta ei nyt niin olisi väliksi, mutta aikuisempaan makuun mukana on myös erinäisiä popkulttuuri-silmäniskuja ja vanhan ajan legonostalgiaa.
 
[b]Iron Sky: The Coming Race[/b]
 
Ensimmäinen Iron Sky ei ole ihan tuoreena mielessäni, mutta sikäli kun muistan se oli suht hauska ja onnistunut B-elokuva. Jatko-osaan on laitettu enemmän rahaa ja visuaalisesti lopputulos on ihan kansainvälistä A-luokkaa, mutta muut asiat eivät sitten oikein onnistuneet. Juonessa ei juuri ole järkeä, mikä ei sinänsä vielä kaada tällaista elokuvaa. Pahempi ongelma on, että huumori ei toimi kuin silloin tällöin. Päähenkilöiden keskinäinen sanailu ei naurata ja vitsit tuntuvat pyörivän liikaa nollarin teemoissa ja henkilöissä, mikä ei tunnu vuonna 2019 julkaistussa elokuvassa ajankohtaiselta satiirilta vaan menneisyyden haamujen hutkimiselta. Elokuva myös tempoilee tyylilajien välillä minuutista toiseen, kun välillä [spoiler]liskomies-Hitler ratsastaa dinosauruksella kuuaseman käytävillä ja onton maapallon sisällä elävä Steve Jobsin liskomiesversio syö uskolliset seuraajansa[/spoiler] ja välillä elokuva taas pyrkii olemaan ikään kuin vakavampaakin draamaa tai pullantuoksuista koko perheen elokuvaa, jossa päähenkilöt oppivat, mitkä asiat ovat elämässä oikeasti tarkeitä. Tällaisenaan leffan katsoo läpi nähdäkseen mitä absurdia seuraavaksi tapahtuu, mutta oikeasti hyväksi elokuvaksi se olisi tarvinnut todella paljon parempaa käsikirjoitusta ja hyvällä tavalla huonoksi elokuvaksi se olisi kaivannut johdonmukaisempaa överiksi vetämistä.
09.01.2021
John Wick
Vuosi oli hyvä aloittaa kunnon toiminnalla. Oli tämä nähty jo ennenkin, mutta Keanu Reevesin synkkämielinen ja kivikasvoinen kostomatka viihdytti edelleen hienosti. Juonen ohuus tuntui tällä kertaa selvemmin, mutta eipä autonsa ja koiransa menettäneen miehen väkivaltainen raivo juuri perusteluja tarvitse. Tuliaseita ja painia sopivasti yhdistävä toimintamättö on sekä tanssimaisen tyylikästä että hengästyttävän fyysistä, minkä varassa koko elokuva tietysti lepääkin. Ehkä jatko-osankin voisi katsoa uudelleen, vaikka muistelen, ettei se jostain syystä toiminut läheskään yhtä hyvin.
The Debt Collector
Omaa salia ylläpitävä martial arts-taituri ratkaisee talousongelmansa ryhtymällä rikollisjengin velanperijäksi, mikä johtaa tietenkin lukuisiin mustelmiin ja murtuneisiin leukaluihin. Vastaavissa elokuvissa paljonkin rooleja tehnyt Scott Adkins on ihan pätevä toimintaukkeli, joka asiaankuuluvasta puunaamaisuudesta huolimatta osaa myös näytellä jonkin verran. Duunipäivät koostuvat kokeneen mentorin kuskaamisesta hienolla autolla ja eritasoisten reppanoiden pieksemisestä, kunnes tavalliselta vaikuttava keikka osoittautuu normaalia vaikeammaksi. Tähän liittyvä twisti on hölmö, mutta yleisen rento meininki ja reipas turpaanveto pitävät elokuvan plussan puolella.
A Man Apart
Poliisimiehen vaimo tapetaan ja kostoa vannotaan. Vin Diesel on aina ollut minusta melko tylsä toimintanäyttelijä, mikä ilmenee juuri tällaisissa elokuvissa, jotka rakentuvat kokonaan päähenkilönsä ympärille. Juonikaan ei puhuttele sen ihmeemmin, vaan roistot teilataan hyvinkin kaavamaisesti ja mielikuvituksettomasti. Toiminta pelittää standardit täyttäen, mutta kostoelokuville tärkeä vimmainen eteenpäin puskemisen meininki jää puuttumaan. Olihan tämä tyhjänpäiväisenä viihteenä ihan jees, mutta kokonaisfiilis asettuu jonnekin kankean ja kuivan tietämille.
Half Past Dead
Kyllä näitä Steven Seagalin uudempiakin elokuvia pitää joskus katsoa, vaikka ilmestyihän tämäkin jo vuosituhannen alussa. Ei tämä ihan niin tökeröä kökköä ollut kuin odotin, mutta hyvästä ollaan joka tapauksessa kaukana. Seagal päätyy vangiksi uudelleen avattuun Alcatraziin ja tapaa siellä kuolemaantuomitun miehen, jonka ryöstämän valtaisan kultasaaliin kätköpaikka kiinnostaa useampaakin osapuolta. Toiminta kulkee yllättävän sujuvasti, mutta juoni on niin karseaa huttua, että se häiritsi jopa tällaisessa b-luokan tekeleessä.
Vuosi oli hyvä aloittaa kunnon toiminnalla. Oli tämä nähty jo ennenkin, mutta Keanu Reevesin synkkämielinen ja kivikasvoinen kostomatka viihdytti edelleen hienosti. Juonen ohuus tuntui tällä kertaa selvemmin, mutta eipä autonsa ja koiransa menettäneen miehen väkivaltainen raivo juuri perusteluja tarvitse. Tuliaseita ja painia sopivasti yhdistävä toimintamättö on sekä tanssimaisen tyylikästä että hengästyttävän fyysistä, minkä varassa koko elokuva tietysti lepääkin. Ehkä jatko-osankin voisi katsoa uudelleen, vaikka muistelen, ettei se jostain syystä toiminut läheskään yhtä hyvin.
The Debt Collector
Omaa salia ylläpitävä martial arts-taituri ratkaisee talousongelmansa ryhtymällä rikollisjengin velanperijäksi, mikä johtaa tietenkin lukuisiin mustelmiin ja murtuneisiin leukaluihin. Vastaavissa elokuvissa paljonkin rooleja tehnyt Scott Adkins on ihan pätevä toimintaukkeli, joka asiaankuuluvasta puunaamaisuudesta huolimatta osaa myös näytellä jonkin verran. Duunipäivät koostuvat kokeneen mentorin kuskaamisesta hienolla autolla ja eritasoisten reppanoiden pieksemisestä, kunnes tavalliselta vaikuttava keikka osoittautuu normaalia vaikeammaksi. Tähän liittyvä twisti on hölmö, mutta yleisen rento meininki ja reipas turpaanveto pitävät elokuvan plussan puolella.
A Man Apart
Poliisimiehen vaimo tapetaan ja kostoa vannotaan. Vin Diesel on aina ollut minusta melko tylsä toimintanäyttelijä, mikä ilmenee juuri tällaisissa elokuvissa, jotka rakentuvat kokonaan päähenkilönsä ympärille. Juonikaan ei puhuttele sen ihmeemmin, vaan roistot teilataan hyvinkin kaavamaisesti ja mielikuvituksettomasti. Toiminta pelittää standardit täyttäen, mutta kostoelokuville tärkeä vimmainen eteenpäin puskemisen meininki jää puuttumaan. Olihan tämä tyhjänpäiväisenä viihteenä ihan jees, mutta kokonaisfiilis asettuu jonnekin kankean ja kuivan tietämille.
Half Past Dead
Kyllä näitä Steven Seagalin uudempiakin elokuvia pitää joskus katsoa, vaikka ilmestyihän tämäkin jo vuosituhannen alussa. Ei tämä ihan niin tökeröä kökköä ollut kuin odotin, mutta hyvästä ollaan joka tapauksessa kaukana. Seagal päätyy vangiksi uudelleen avattuun Alcatraziin ja tapaa siellä kuolemaantuomitun miehen, jonka ryöstämän valtaisan kultasaaliin kätköpaikka kiinnostaa useampaakin osapuolta. Toiminta kulkee yllättävän sujuvasti, mutta juoni on niin karseaa huttua, että se häiritsi jopa tällaisessa b-luokan tekeleessä.
[b]John Wick[/b]
 
Vuosi oli hyvä aloittaa kunnon toiminnalla. Oli tämä nähty jo ennenkin, mutta Keanu Reevesin synkkämielinen ja kivikasvoinen kostomatka viihdytti edelleen hienosti. Juonen ohuus tuntui tällä kertaa selvemmin, mutta eipä autonsa ja koiransa menettäneen miehen väkivaltainen raivo juuri perusteluja tarvitse. Tuliaseita ja painia sopivasti yhdistävä toimintamättö on sekä tanssimaisen tyylikästä että hengästyttävän fyysistä, minkä varassa koko elokuva tietysti lepääkin. Ehkä jatko-osankin voisi katsoa uudelleen, vaikka muistelen, ettei se jostain syystä toiminut läheskään yhtä hyvin.
 
[b]The Debt Collector[/b]
 
Omaa salia ylläpitävä martial arts-taituri ratkaisee talousongelmansa ryhtymällä rikollisjengin velanperijäksi, mikä johtaa tietenkin lukuisiin mustelmiin ja murtuneisiin leukaluihin. Vastaavissa elokuvissa paljonkin rooleja tehnyt Scott Adkins on ihan pätevä toimintaukkeli, joka asiaankuuluvasta puunaamaisuudesta huolimatta osaa myös näytellä jonkin verran. Duunipäivät koostuvat kokeneen mentorin kuskaamisesta hienolla autolla ja eritasoisten reppanoiden pieksemisestä, kunnes tavalliselta vaikuttava keikka osoittautuu normaalia vaikeammaksi. Tähän liittyvä twisti on hölmö, mutta yleisen rento meininki ja reipas turpaanveto pitävät elokuvan plussan puolella.
 
[b]A Man Apart[/b]
 
Poliisimiehen vaimo tapetaan ja kostoa vannotaan. Vin Diesel on aina ollut minusta melko tylsä toimintanäyttelijä, mikä ilmenee juuri tällaisissa elokuvissa, jotka rakentuvat kokonaan päähenkilönsä ympärille. Juonikaan ei puhuttele sen ihmeemmin, vaan roistot teilataan hyvinkin kaavamaisesti ja mielikuvituksettomasti. Toiminta pelittää standardit täyttäen, mutta kostoelokuville tärkeä vimmainen eteenpäin puskemisen meininki jää puuttumaan. Olihan tämä tyhjänpäiväisenä viihteenä ihan jees, mutta kokonaisfiilis asettuu jonnekin kankean ja kuivan tietämille.
 
[b]Half Past Dead[/b]
 
Kyllä näitä Steven Seagalin uudempiakin elokuvia pitää joskus katsoa, vaikka ilmestyihän tämäkin jo vuosituhannen alussa. Ei tämä ihan niin tökeröä kökköä ollut kuin odotin, mutta hyvästä ollaan joka tapauksessa kaukana. Seagal päätyy vangiksi uudelleen avattuun Alcatraziin ja tapaa siellä kuolemaantuomitun miehen, jonka ryöstämän valtaisan kultasaaliin kätköpaikka kiinnostaa useampaakin osapuolta. Toiminta kulkee yllättävän sujuvasti, mutta juoni on niin karseaa huttua, että se häiritsi jopa tällaisessa b-luokan tekeleessä.
10.01.2021
KiLLPaTRiCK
254 kirjaa, 2 kirja-arviota, 434 viestiä
Perään sitten The Debt Collector 2 (2020)
Perään sitten The Debt Collector 2 (2020)
10.01.2021
Joo näkyi tuolle olevan jatko-osakin, mutta enpä tiedä, jaksaako se kiinnostaa tarpeeksi.
Joo näkyi tuolle olevan jatko-osakin, mutta enpä tiedä, jaksaako se kiinnostaa tarpeeksi.
20.01.2021
Fiktiivi
371 viestiä
Tuntematon sotilas (1985)
Romaania lukematta ja uusinta versiota näkemättä voin vertailla tätä vain Edvin Laineen vuoden 1955 versioon. Sitäkään en ole hetkeen nähnyt, mutta muistikuvieni mukaan siinä sotivat lähinnä nelikymppisiltä näyttävät miehet ja silloinkin kun joku teini eksyy paikalle, hänestä ei ole mitään hyötyä. Tässä Mollbergin versiossa oletettavasti nuoriksi tarkoitettuja hahmoja näyttelevät oikean ikäiset näyttelijät, mikä tuo elokuvaan realismia. Laineen versiossa muistan olleen myös enemmän sotilasfarssin suuntaan menevää aika velikultien jermuilua, Mollbergin version ollessa sävyltäään vakavampi ja kriittisempi, vaikka samat hahmot siinäkin veistelevät. Elokuvassa tavoittelee dokumentaarisuutta audiovisuaalisesti: käsivarakamera heiluu ja vaeltaa parhaimmillaan kuin Jyrkissä ikään, valaistus - sikäli kun sitä on - on hyvin naturalistista eli yöllä on oikeasti pimeää ja musiikkia käytetään ainoastaan diegeettisesti. Katsomani TV-versio on lähemmäs neljä tuntia pitkä ja siinä olisi vähän leikkaamisen varaakin. Kaiken kaikkiaan elokuva on kuitenkin vaikuttava ja tinkimätön yritys kuvata sotaa ja sotilaita psykologisesti ja sosiologisesti todentuntuisesti ruohonjuuritasolta.
Z: Amazonin kadonnut kaupunki
Sosiaalista nousua etsivä nuori upseeri Percy Fawcett päätyy tutkimusmatkalle Amazoniin, eikä nyt puhuta verkkokaupasta, sillä eletään 1900-luvun alkua. Retkellään hän löytää viitteitä muinaisesta korkeakulttuurista ja haluaa palata etsimään viidakon kätköissä olevaksi olettamaansa kaupunkia, jota kutsuu nimellä Z. Elokuva perustuu todelliseen henkilöön ja ainakin jossain määrin tositapahtumiin. Löytöretkeilyelokuvalta näyttäväksi elokuvaksi siinä ei oikeastaan olla kovin paljon itse löytöretkillä, vaan kyse on enemmänkin Fawcettin henkilökuvasta ja elämäntarinasta. Elokuva on varsin hidastempoinen eikä mitään Indiana Jones -meininkiä kannata odottaa. Elokuvassa on kuitenkin jotain hypnoottista päähenkilön palatessa aina uudestaan viidakkoon ja matkan alkaessa lopulta muistuttaa enemmän sisäistä kuin ulkoista etsintää. Elokuvaa olisi ehkä voinut lähteä rohkeamminkin viemään päähenkilön pään sisään, koska tällaisenaan siinä ei tapahdu yli kahden tunnin pituudesta huolimatta valtavasti. Hidastempoisten historiallisten elokuvien ja henkilökuvien ystävät tuskin kuitenkaan pettyvät.
Romaania lukematta ja uusinta versiota näkemättä voin vertailla tätä vain Edvin Laineen vuoden 1955 versioon. Sitäkään en ole hetkeen nähnyt, mutta muistikuvieni mukaan siinä sotivat lähinnä nelikymppisiltä näyttävät miehet ja silloinkin kun joku teini eksyy paikalle, hänestä ei ole mitään hyötyä. Tässä Mollbergin versiossa oletettavasti nuoriksi tarkoitettuja hahmoja näyttelevät oikean ikäiset näyttelijät, mikä tuo elokuvaan realismia. Laineen versiossa muistan olleen myös enemmän sotilasfarssin suuntaan menevää aika velikultien jermuilua, Mollbergin version ollessa sävyltäään vakavampi ja kriittisempi, vaikka samat hahmot siinäkin veistelevät. Elokuvassa tavoittelee dokumentaarisuutta audiovisuaalisesti: käsivarakamera heiluu ja vaeltaa parhaimmillaan kuin Jyrkissä ikään, valaistus - sikäli kun sitä on - on hyvin naturalistista eli yöllä on oikeasti pimeää ja musiikkia käytetään ainoastaan diegeettisesti. Katsomani TV-versio on lähemmäs neljä tuntia pitkä ja siinä olisi vähän leikkaamisen varaakin. Kaiken kaikkiaan elokuva on kuitenkin vaikuttava ja tinkimätön yritys kuvata sotaa ja sotilaita psykologisesti ja sosiologisesti todentuntuisesti ruohonjuuritasolta.
Z: Amazonin kadonnut kaupunki
Sosiaalista nousua etsivä nuori upseeri Percy Fawcett päätyy tutkimusmatkalle Amazoniin, eikä nyt puhuta verkkokaupasta, sillä eletään 1900-luvun alkua. Retkellään hän löytää viitteitä muinaisesta korkeakulttuurista ja haluaa palata etsimään viidakon kätköissä olevaksi olettamaansa kaupunkia, jota kutsuu nimellä Z. Elokuva perustuu todelliseen henkilöön ja ainakin jossain määrin tositapahtumiin. Löytöretkeilyelokuvalta näyttäväksi elokuvaksi siinä ei oikeastaan olla kovin paljon itse löytöretkillä, vaan kyse on enemmänkin Fawcettin henkilökuvasta ja elämäntarinasta. Elokuva on varsin hidastempoinen eikä mitään Indiana Jones -meininkiä kannata odottaa. Elokuvassa on kuitenkin jotain hypnoottista päähenkilön palatessa aina uudestaan viidakkoon ja matkan alkaessa lopulta muistuttaa enemmän sisäistä kuin ulkoista etsintää. Elokuvaa olisi ehkä voinut lähteä rohkeamminkin viemään päähenkilön pään sisään, koska tällaisenaan siinä ei tapahdu yli kahden tunnin pituudesta huolimatta valtavasti. Hidastempoisten historiallisten elokuvien ja henkilökuvien ystävät tuskin kuitenkaan pettyvät.
[b]Tuntematon sotilas (1985)[/b]
 
Romaania lukematta ja uusinta versiota näkemättä voin vertailla tätä vain Edvin Laineen vuoden 1955 versioon. Sitäkään en ole hetkeen nähnyt, mutta muistikuvieni mukaan siinä sotivat lähinnä nelikymppisiltä näyttävät miehet ja silloinkin kun joku teini eksyy paikalle, hänestä ei ole mitään hyötyä. Tässä Mollbergin versiossa oletettavasti nuoriksi tarkoitettuja hahmoja näyttelevät oikean ikäiset näyttelijät, mikä tuo elokuvaan realismia. Laineen versiossa muistan olleen myös enemmän sotilasfarssin suuntaan menevää aika velikultien jermuilua, Mollbergin version ollessa sävyltäään vakavampi ja kriittisempi, vaikka samat hahmot siinäkin veistelevät. Elokuvassa tavoittelee dokumentaarisuutta audiovisuaalisesti: käsivarakamera heiluu ja vaeltaa parhaimmillaan kuin Jyrkissä ikään, valaistus - sikäli kun sitä on - on hyvin naturalistista eli yöllä on oikeasti pimeää ja musiikkia käytetään ainoastaan diegeettisesti. Katsomani TV-versio on lähemmäs neljä tuntia pitkä ja siinä olisi vähän leikkaamisen varaakin. Kaiken kaikkiaan elokuva on kuitenkin vaikuttava ja tinkimätön yritys kuvata sotaa ja sotilaita psykologisesti ja sosiologisesti todentuntuisesti ruohonjuuritasolta.
 
 
[b]Z: Amazonin kadonnut kaupunki[/b]
 
Sosiaalista nousua etsivä nuori upseeri Percy Fawcett päätyy tutkimusmatkalle Amazoniin, eikä nyt puhuta verkkokaupasta, sillä eletään 1900-luvun alkua. Retkellään hän löytää viitteitä muinaisesta korkeakulttuurista ja haluaa palata etsimään viidakon kätköissä olevaksi olettamaansa kaupunkia, jota kutsuu nimellä Z. Elokuva perustuu todelliseen henkilöön ja ainakin jossain määrin tositapahtumiin. Löytöretkeilyelokuvalta näyttäväksi elokuvaksi siinä ei oikeastaan olla kovin paljon itse löytöretkillä, vaan kyse on enemmänkin Fawcettin henkilökuvasta ja elämäntarinasta. Elokuva on varsin hidastempoinen eikä mitään Indiana Jones -meininkiä kannata odottaa. Elokuvassa on kuitenkin jotain hypnoottista päähenkilön palatessa aina uudestaan viidakkoon ja matkan alkaessa lopulta muistuttaa enemmän sisäistä kuin ulkoista etsintää. Elokuvaa olisi ehkä voinut lähteä rohkeamminkin viemään päähenkilön pään sisään, koska tällaisenaan siinä ei tapahdu yli kahden tunnin pituudesta huolimatta valtavasti. Hidastempoisten historiallisten elokuvien ja henkilökuvien ystävät tuskin kuitenkaan pettyvät.
21.01.2021
Rasimus
1 kirja, 890 viestiä
Tenet
Oli hyvä pätkä, vaikka se ei Christopher Nolanin parhaimpiin mielestäni kuulukaan (hajurakoa ihan liikaa Dark Knightiin ja Inceptioniin). Scifin ihan yleisten perinteiden mukaan sen aikamatkailukuvio, etenkään syy-seuraus-suhteet, ei kestä kovin tarkkaa tutkailua. Tällä kertaa en viitsinyt alkaa pureksimaan kohtauksia vaan yritin vain nauttia niistä. Tarinan luonteen takia pärjätäänkin ihan hyvin leffan puoliväliin saakka ennen kuin aikaisempia tapahtumia aletaan selittelemään ja siten astumaan logiikkamiinoihin (niin siis, oliko siis menneisyyden muuttaminen mahdollista vai ei, ja miten vaikeaa se on, jos ihan fysiikkaan perustuvat satunnaisetkin asiat tapahtuvat tasan tarkkaan samaan tapaan vaikka tietäisit mitä on tulossa?). Iso plussa kuitenkin siitä, että oikeasti oli käytetty omaperäistä (=vähemmän käytettyä) aikamatkailuideaa Haudasta Kohtuun -hengessä, mutta Nolanin kohdalla se ei ole varsinaisesti yllättävää.
Nolan on erityisen ihastunut mind screw- ja etenkin ajan kulua käsitteleviin aiheisiin. Hän on pyrkinyt yhä vain vaikeammin käsitettäviin kuvioihiin elokuva elokuvalta. Memento oli vielä helppo seurata, Inception myöskin vaikka yritettiinkin jättää loppu avoimeksi, Interstellarista en sano mitään, ja viimeksi mainitun kokemuksesta viisastuneena Tenet yrittää vähäisemmän pseudotieteen lähestymistä aikamatkailuun, mutta tarjosi sitten sitäkin enemmän mahdollisuuksia epäloogisuuksiin.
Inceptionista muuten kommentti. Ei siis Tenetistä, vaan Inceptionista:
[Spoileri - klikkaa]
Nolan ja elokuvan puvustaja molemmat ovat sanoneet, että päähenkilön lapset loppukohtauksessa olivat vanhempia ja pitivät päällään eri vaatteita. Itse olin viime viikkoon asti toista mieltä.
Oli hyvä pätkä, vaikka se ei Christopher Nolanin parhaimpiin mielestäni kuulukaan (hajurakoa ihan liikaa Dark Knightiin ja Inceptioniin). Scifin ihan yleisten perinteiden mukaan sen aikamatkailukuvio, etenkään syy-seuraus-suhteet, ei kestä kovin tarkkaa tutkailua. Tällä kertaa en viitsinyt alkaa pureksimaan kohtauksia vaan yritin vain nauttia niistä. Tarinan luonteen takia pärjätäänkin ihan hyvin leffan puoliväliin saakka ennen kuin aikaisempia tapahtumia aletaan selittelemään ja siten astumaan logiikkamiinoihin (niin siis, oliko siis menneisyyden muuttaminen mahdollista vai ei, ja miten vaikeaa se on, jos ihan fysiikkaan perustuvat satunnaisetkin asiat tapahtuvat tasan tarkkaan samaan tapaan vaikka tietäisit mitä on tulossa?). Iso plussa kuitenkin siitä, että oikeasti oli käytetty omaperäistä (=vähemmän käytettyä) aikamatkailuideaa Haudasta Kohtuun -hengessä, mutta Nolanin kohdalla se ei ole varsinaisesti yllättävää.
Nolan on erityisen ihastunut mind screw- ja etenkin ajan kulua käsitteleviin aiheisiin. Hän on pyrkinyt yhä vain vaikeammin käsitettäviin kuvioihiin elokuva elokuvalta. Memento oli vielä helppo seurata, Inception myöskin vaikka yritettiinkin jättää loppu avoimeksi, Interstellarista en sano mitään, ja viimeksi mainitun kokemuksesta viisastuneena Tenet yrittää vähäisemmän pseudotieteen lähestymistä aikamatkailuun, mutta tarjosi sitten sitäkin enemmän mahdollisuuksia epäloogisuuksiin.
Inceptionista muuten kommentti. Ei siis Tenetistä, vaan Inceptionista:
[Spoileri - klikkaa]
Nolan ja elokuvan puvustaja molemmat ovat sanoneet, että päähenkilön lapset loppukohtauksessa olivat vanhempia ja pitivät päällään eri vaatteita. Itse olin viime viikkoon asti toista mieltä.
[b]Tenet[/b]
 
Oli hyvä pätkä, vaikka se ei Christopher Nolanin parhaimpiin mielestäni kuulukaan (hajurakoa ihan liikaa Dark Knightiin ja Inceptioniin). Scifin ihan yleisten perinteiden mukaan sen aikamatkailukuvio, etenkään syy-seuraus-suhteet, ei kestä kovin tarkkaa tutkailua. Tällä kertaa en viitsinyt alkaa pureksimaan kohtauksia vaan yritin vain nauttia niistä. Tarinan luonteen takia pärjätäänkin ihan hyvin leffan puoliväliin saakka ennen kuin aikaisempia tapahtumia aletaan selittelemään ja siten astumaan logiikkamiinoihin (niin siis, oliko siis menneisyyden muuttaminen mahdollista vai ei, ja miten vaikeaa se on, jos ihan fysiikkaan perustuvat satunnaisetkin asiat tapahtuvat tasan tarkkaan samaan tapaan vaikka tietäisit mitä on tulossa?). Iso plussa kuitenkin siitä, että oikeasti oli käytetty omaperäistä (=vähemmän käytettyä) aikamatkailuideaa Haudasta Kohtuun -hengessä, mutta Nolanin kohdalla se ei ole varsinaisesti yllättävää.
 
Nolan on erityisen ihastunut mind screw- ja etenkin ajan kulua käsitteleviin aiheisiin. Hän on pyrkinyt yhä vain vaikeammin käsitettäviin kuvioihiin elokuva elokuvalta. Memento oli vielä helppo seurata, Inception myöskin vaikka yritettiinkin jättää loppu avoimeksi, Interstellarista en sano mitään, ja viimeksi mainitun kokemuksesta viisastuneena Tenet yrittää vähäisemmän pseudotieteen lähestymistä aikamatkailuun, mutta tarjosi sitten sitäkin enemmän mahdollisuuksia epäloogisuuksiin.
 
Inceptionista muuten kommentti. Ei siis Tenetistä, vaan Inceptionista:
[spoiler]
Nolan ja elokuvan puvustaja molemmat ovat sanoneet, että päähenkilön lapset loppukohtauksessa olivat vanhempia ja pitivät päällään eri vaatteita. Itse olin viime viikkoon asti toista mieltä.
[/spoiler]
22.01.2021
Dragged Across Concrete
Tummasävyisessä ja hidastempoisessa trillerissä kaksi poliisia erehtyy käyttämään turhan ronskeja otteita roiston kiinnioton yhteydessä ja passitetaan siitä hyvästä palkattomalle vapaalle. Rahaa on kuitenkin saatava jostain ja niinpä kaksikko lähtee kyttäyskeikalle tarkoituksenaan ryöstää tavalliselta vaikuttava huumekauppias. Miehet tajuavat kuitenkin olevansa jonkin suuremman äärellä, joten keikasta tulee paljon odotettua pidempi ja väkivaltaisempi. Mel Gibson ja Vince Vaughn muodostavat ihan toimivan parivaljakon, jonka edesottamuksia on jännittävää seurata. Netti on täynnä porua elokuvan tylsyydestä ja ylipituudesta, mutta minusta sen hitaasti kehittyvä jännite toimi oikein hyvin. En silti kiellä, etteikö 158-minuuttinen kesto olisi yhtään koetellut kärsivällisyyttä.
Parker
Donald E. Westlaken Parker-kirjoista moni on päätynyt elokuvaksi, mutta jostain syystä tämä on ensimmäinen, jossa hahmon nimi on Parker. Aiemmista elokuvista minulle on tuttu Mel Gibsonin pääosittama Payback, jossa kostoa hakevan rikollisen nimi oli Porter. Tällä kertaa hahmoa esittää Jason Statham, mutta juoni on pääpiirteissään sama. Onnistuneen ryöstön jälkeen saaliinjaossa tunteet kuumenevat, minkä seurauksena Parker heitetään puolikuolleena ojanpenkalle. Haavat nuoltuaan antisankari palaa hakemaan osuuttaan keinoja kaihtamatta, eikä runsaalta väkivallalta voida välttyä. Paybackissa meno oli aika brutaalia, vaikka hahmossa olikin veijarin vikaa. Statham on totinen kivikasvo, kun taas muu elokuva etenee varsin kepeissä tunnelmissa. Payback on selvästi parempi, mutta ei tämäkään Parker huono ollut.
Shot Caller
Vankila muuttaa miestä ja tässä elokuvassa muutos on niin perinpohjainen kuin kuvitella saattaa. Elämässä hyvin pärjännyt perheenisä ajaa hiprakassa kuolonuhrin vaativan kolarin ja päätyy kivitaloon paljon pahempien ja ilkeämpien rikollisten keskelle. Päähenkilö joutuu heti testaamaan luonteensa ja kehonsa lujuutta, mutta osoittaa nopeasti olevansa yhtä kova kuin muutkin. Nikolaj Coster-Waldau esittää onnistuneesti tavallista tallaajaa, josta muokkautuu rankassa ympäristössä tatuoitu ja kunnioitettu kovanaama. Elokuva kulkee kahdessa aikatasossa, joista toinen sijoittuu vankilavuosiin ja toinen niiden jälkeiseen siviilielämään, minkä takia juoni hyppelee välillä häiritsevästi tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Tästä huolimatta Shot Caller pitää otteessaan ja kertoo (lähes) uskottavasti, mihin kaikkeen ihminen voi olla valmis pysyäkseen hengissä.
The Prince
Turhanpäiväinen ja kunnianhimoton toimintaleffa entisestä mafian palkkatappajasta, joka viettää eläkepäiviä automekaanikkona. Kun hänen tyttärensä katoaa, on lähdettävä kovistelemaan niin vanhoja kuin uusiakin tuttuja. Seurakseen hän saa tyttärensä kaverin, joka tarjoaa alussa tietoja ja roikkuu sitten mukana tarpeettomana painolastina. Juoni on kaavamainen ja kliseinen, hahmot tylsiä ja toiminta sitä tuttua perusräiskintää pienellä nyrkkimätöllä höystettynä. Bruce Willis pääpahiksena ja John Cusack päähenkilön liittolaisena näyttäytyvät vain lyhyesti eivätkä varsinaisesti tee paljon mitään. Jason Patric huolestuneena isukkina tuntuu tekevän parhaansa, mutta ei oikein pysty kannattelemaan leffaa harteillaan, niin köykäinen kuin se onkin.
Tummasävyisessä ja hidastempoisessa trillerissä kaksi poliisia erehtyy käyttämään turhan ronskeja otteita roiston kiinnioton yhteydessä ja passitetaan siitä hyvästä palkattomalle vapaalle. Rahaa on kuitenkin saatava jostain ja niinpä kaksikko lähtee kyttäyskeikalle tarkoituksenaan ryöstää tavalliselta vaikuttava huumekauppias. Miehet tajuavat kuitenkin olevansa jonkin suuremman äärellä, joten keikasta tulee paljon odotettua pidempi ja väkivaltaisempi. Mel Gibson ja Vince Vaughn muodostavat ihan toimivan parivaljakon, jonka edesottamuksia on jännittävää seurata. Netti on täynnä porua elokuvan tylsyydestä ja ylipituudesta, mutta minusta sen hitaasti kehittyvä jännite toimi oikein hyvin. En silti kiellä, etteikö 158-minuuttinen kesto olisi yhtään koetellut kärsivällisyyttä.
Parker
Donald E. Westlaken Parker-kirjoista moni on päätynyt elokuvaksi, mutta jostain syystä tämä on ensimmäinen, jossa hahmon nimi on Parker. Aiemmista elokuvista minulle on tuttu Mel Gibsonin pääosittama Payback, jossa kostoa hakevan rikollisen nimi oli Porter. Tällä kertaa hahmoa esittää Jason Statham, mutta juoni on pääpiirteissään sama. Onnistuneen ryöstön jälkeen saaliinjaossa tunteet kuumenevat, minkä seurauksena Parker heitetään puolikuolleena ojanpenkalle. Haavat nuoltuaan antisankari palaa hakemaan osuuttaan keinoja kaihtamatta, eikä runsaalta väkivallalta voida välttyä. Paybackissa meno oli aika brutaalia, vaikka hahmossa olikin veijarin vikaa. Statham on totinen kivikasvo, kun taas muu elokuva etenee varsin kepeissä tunnelmissa. Payback on selvästi parempi, mutta ei tämäkään Parker huono ollut.
Shot Caller
Vankila muuttaa miestä ja tässä elokuvassa muutos on niin perinpohjainen kuin kuvitella saattaa. Elämässä hyvin pärjännyt perheenisä ajaa hiprakassa kuolonuhrin vaativan kolarin ja päätyy kivitaloon paljon pahempien ja ilkeämpien rikollisten keskelle. Päähenkilö joutuu heti testaamaan luonteensa ja kehonsa lujuutta, mutta osoittaa nopeasti olevansa yhtä kova kuin muutkin. Nikolaj Coster-Waldau esittää onnistuneesti tavallista tallaajaa, josta muokkautuu rankassa ympäristössä tatuoitu ja kunnioitettu kovanaama. Elokuva kulkee kahdessa aikatasossa, joista toinen sijoittuu vankilavuosiin ja toinen niiden jälkeiseen siviilielämään, minkä takia juoni hyppelee välillä häiritsevästi tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Tästä huolimatta Shot Caller pitää otteessaan ja kertoo (lähes) uskottavasti, mihin kaikkeen ihminen voi olla valmis pysyäkseen hengissä.
The Prince
Turhanpäiväinen ja kunnianhimoton toimintaleffa entisestä mafian palkkatappajasta, joka viettää eläkepäiviä automekaanikkona. Kun hänen tyttärensä katoaa, on lähdettävä kovistelemaan niin vanhoja kuin uusiakin tuttuja. Seurakseen hän saa tyttärensä kaverin, joka tarjoaa alussa tietoja ja roikkuu sitten mukana tarpeettomana painolastina. Juoni on kaavamainen ja kliseinen, hahmot tylsiä ja toiminta sitä tuttua perusräiskintää pienellä nyrkkimätöllä höystettynä. Bruce Willis pääpahiksena ja John Cusack päähenkilön liittolaisena näyttäytyvät vain lyhyesti eivätkä varsinaisesti tee paljon mitään. Jason Patric huolestuneena isukkina tuntuu tekevän parhaansa, mutta ei oikein pysty kannattelemaan leffaa harteillaan, niin köykäinen kuin se onkin.
[b]Dragged Across Concrete[/b]
 
Tummasävyisessä ja hidastempoisessa trillerissä kaksi poliisia erehtyy käyttämään turhan ronskeja otteita roiston kiinnioton yhteydessä ja passitetaan siitä hyvästä palkattomalle vapaalle. Rahaa on kuitenkin saatava jostain ja niinpä kaksikko lähtee kyttäyskeikalle tarkoituksenaan ryöstää tavalliselta vaikuttava huumekauppias. Miehet tajuavat kuitenkin olevansa jonkin suuremman äärellä, joten keikasta tulee paljon odotettua pidempi ja väkivaltaisempi. Mel Gibson ja Vince Vaughn muodostavat ihan toimivan parivaljakon, jonka edesottamuksia on jännittävää seurata. Netti on täynnä porua elokuvan tylsyydestä ja ylipituudesta, mutta minusta sen hitaasti kehittyvä jännite toimi oikein hyvin. En silti kiellä, etteikö 158-minuuttinen kesto olisi yhtään koetellut kärsivällisyyttä.
 
[b]Parker[/b]
 
Donald E. Westlaken Parker-kirjoista moni on päätynyt elokuvaksi, mutta jostain syystä tämä on ensimmäinen, jossa hahmon nimi on Parker. Aiemmista elokuvista minulle on tuttu Mel Gibsonin pääosittama Payback, jossa kostoa hakevan rikollisen nimi oli Porter. Tällä kertaa hahmoa esittää Jason Statham, mutta juoni on pääpiirteissään sama. Onnistuneen ryöstön jälkeen saaliinjaossa tunteet kuumenevat, minkä seurauksena Parker heitetään puolikuolleena ojanpenkalle. Haavat nuoltuaan antisankari palaa hakemaan osuuttaan keinoja kaihtamatta, eikä runsaalta väkivallalta voida välttyä. Paybackissa meno oli aika brutaalia, vaikka hahmossa olikin veijarin vikaa. Statham on totinen kivikasvo, kun taas muu elokuva etenee varsin kepeissä tunnelmissa. Payback on selvästi parempi, mutta ei tämäkään Parker huono ollut.
 
[b]Shot Caller[/b]
 
Vankila muuttaa miestä ja tässä elokuvassa muutos on niin perinpohjainen kuin kuvitella saattaa. Elämässä hyvin pärjännyt perheenisä ajaa hiprakassa kuolonuhrin vaativan kolarin ja päätyy kivitaloon paljon pahempien ja ilkeämpien rikollisten keskelle. Päähenkilö joutuu heti testaamaan luonteensa ja kehonsa lujuutta, mutta osoittaa nopeasti olevansa yhtä kova kuin muutkin. Nikolaj Coster-Waldau esittää onnistuneesti tavallista tallaajaa, josta muokkautuu rankassa ympäristössä tatuoitu ja kunnioitettu kovanaama. Elokuva kulkee kahdessa aikatasossa, joista toinen sijoittuu vankilavuosiin ja toinen niiden jälkeiseen siviilielämään, minkä takia juoni hyppelee välillä häiritsevästi tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Tästä huolimatta Shot Caller pitää otteessaan ja kertoo (lähes) uskottavasti, mihin kaikkeen ihminen voi olla valmis pysyäkseen hengissä.
 
[b]The Prince[/b]
 
Turhanpäiväinen ja kunnianhimoton toimintaleffa entisestä mafian palkkatappajasta, joka viettää eläkepäiviä automekaanikkona. Kun hänen tyttärensä katoaa, on lähdettävä kovistelemaan niin vanhoja kuin uusiakin tuttuja. Seurakseen hän saa tyttärensä kaverin, joka tarjoaa alussa tietoja ja roikkuu sitten mukana tarpeettomana painolastina. Juoni on kaavamainen ja kliseinen, hahmot tylsiä ja toiminta sitä tuttua perusräiskintää pienellä nyrkkimätöllä höystettynä. Bruce Willis pääpahiksena ja John Cusack päähenkilön liittolaisena näyttäytyvät vain lyhyesti eivätkä varsinaisesti tee paljon mitään. Jason Patric huolestuneena isukkina tuntuu tekevän parhaansa, mutta ei oikein pysty kannattelemaan leffaa harteillaan, niin köykäinen kuin se onkin.
26.01.2021
Fiktiivi
371 viestiä
Robin ja Marian
Ikääntyvä Robin Hood (Sean Connery) palaa ristiretkiltä Sherwoodiin, jossa on enää pari iloista veikkoa jäljellä. Robinin ex-heila Marian (Audrey Hepburn) on puolestaan ryhtynyt sillä aikaa nunnaksi eikä ole järin innostunut ristiretkeläisretkun paluusta. Nottinghamin sheriffi on edelleen vallassa eikä myöskään ole mielissään siitä, että Robin palaa sekaantumaan hänen asioihinsa. Lähtökohdat vanhan legendan paluulle eivät siis ole kaksiset, mutta Robin yrittää itsepäisesti palata vanhojen sankaritekojensa kaavoihin.
Ei liene kummoinenkaan spoileri mainita, että kyllähän Conneryn rintakarvat kuitenkin sulattavat jään ja miekkakin pysyy vielä kädessä, mutta tarina ei silti ole yksioikoinen. Suhteellisen lyhyt ja pienimuotoinen elokuva ei tarjoa kovin eeppisiä taistelukohtauksia, vaan keskittyy henkilöihin. Kiellettyjen tunteiden leiskunnan ja kuolevaisuuden kanssa tilinteon lisäksi elokuvassa voi nähdä myös pohdintaa siitä, mitä voi lopulta saavuttaa palvelemalla Jumalaa tai sitten sotimalla kuninkaan puolesta - tai kuningasta vastaan.
Seikkailujen sankarit
Connery on vauhdissa tässäkin, tällä kertaa Michael Cainen kanssa. Entiset brittisotilaat Peachy (Caine) ja Daniel (Connery) tienaavat sotahommien jälkeen leipäänsä viekkaudella ja vääryydellä brittivallan aikaisessa Intiassa, kun he saavat päähänsä lähteä vuorten takaiseen Kafiristaniin valloittamaan itselleen valtakuntaa ja omaisuutta. Uhkarohkean matkan jälkeen he pääsevät kuin pääsevätkin perille ja alkavat kiväärien, sotakokemuksena ja tulkkina toimivan gurkhasotilaan avulla kouluttaa paikallisesta heimosta naapureihinsa verrattuna ylivertaista sotajoukkoa. Onnenkantamoiset saavat paikallisia ihmisiä pitämään Danielia jumalana, joten tie Kafiristanin kuninkuuteen näyttäisi selvältä. Mutta jumalana oleminen ei sitten olekaan ihan helppoa.
Minulle aiemmin täysin tuntematon Seikkailujen sankarit osoittautui sanalla sanoen erinomaiseksi seikkailuelokuvaksi, jossa on mainiot hahmot, toimiva juoni ja monisyistä tematiikkaa. Toisaalta elokuva on ylistys vanhojen aseveljien toveruudelle ja päähenkilöiden ylähuuli jäykkänä kuolemaa halveksiva asenne saa Britannian kruunun puolesta kaukomailla sotimisen näyttämään hohdokkaalta. Toisaalta jumalaa leikkivien kelmien itsekkäät motiivit, ylimielisyyden ja ahneuden voi nähdä Britannian imperialistisen projektin vähemmän mairittelevana kommenttina.
Ikääntyvä Robin Hood (Sean Connery) palaa ristiretkiltä Sherwoodiin, jossa on enää pari iloista veikkoa jäljellä. Robinin ex-heila Marian (Audrey Hepburn) on puolestaan ryhtynyt sillä aikaa nunnaksi eikä ole järin innostunut ristiretkeläisretkun paluusta. Nottinghamin sheriffi on edelleen vallassa eikä myöskään ole mielissään siitä, että Robin palaa sekaantumaan hänen asioihinsa. Lähtökohdat vanhan legendan paluulle eivät siis ole kaksiset, mutta Robin yrittää itsepäisesti palata vanhojen sankaritekojensa kaavoihin.
Ei liene kummoinenkaan spoileri mainita, että kyllähän Conneryn rintakarvat kuitenkin sulattavat jään ja miekkakin pysyy vielä kädessä, mutta tarina ei silti ole yksioikoinen. Suhteellisen lyhyt ja pienimuotoinen elokuva ei tarjoa kovin eeppisiä taistelukohtauksia, vaan keskittyy henkilöihin. Kiellettyjen tunteiden leiskunnan ja kuolevaisuuden kanssa tilinteon lisäksi elokuvassa voi nähdä myös pohdintaa siitä, mitä voi lopulta saavuttaa palvelemalla Jumalaa tai sitten sotimalla kuninkaan puolesta - tai kuningasta vastaan.
Seikkailujen sankarit
Connery on vauhdissa tässäkin, tällä kertaa Michael Cainen kanssa. Entiset brittisotilaat Peachy (Caine) ja Daniel (Connery) tienaavat sotahommien jälkeen leipäänsä viekkaudella ja vääryydellä brittivallan aikaisessa Intiassa, kun he saavat päähänsä lähteä vuorten takaiseen Kafiristaniin valloittamaan itselleen valtakuntaa ja omaisuutta. Uhkarohkean matkan jälkeen he pääsevät kuin pääsevätkin perille ja alkavat kiväärien, sotakokemuksena ja tulkkina toimivan gurkhasotilaan avulla kouluttaa paikallisesta heimosta naapureihinsa verrattuna ylivertaista sotajoukkoa. Onnenkantamoiset saavat paikallisia ihmisiä pitämään Danielia jumalana, joten tie Kafiristanin kuninkuuteen näyttäisi selvältä. Mutta jumalana oleminen ei sitten olekaan ihan helppoa.
Minulle aiemmin täysin tuntematon Seikkailujen sankarit osoittautui sanalla sanoen erinomaiseksi seikkailuelokuvaksi, jossa on mainiot hahmot, toimiva juoni ja monisyistä tematiikkaa. Toisaalta elokuva on ylistys vanhojen aseveljien toveruudelle ja päähenkilöiden ylähuuli jäykkänä kuolemaa halveksiva asenne saa Britannian kruunun puolesta kaukomailla sotimisen näyttämään hohdokkaalta. Toisaalta jumalaa leikkivien kelmien itsekkäät motiivit, ylimielisyyden ja ahneuden voi nähdä Britannian imperialistisen projektin vähemmän mairittelevana kommenttina.
[b]Robin ja Marian[/b]
 
Ikääntyvä Robin Hood (Sean Connery) palaa ristiretkiltä Sherwoodiin, jossa on enää pari iloista veikkoa jäljellä. Robinin ex-heila Marian (Audrey Hepburn) on puolestaan ryhtynyt sillä aikaa nunnaksi eikä ole järin innostunut ristiretkeläisretkun paluusta. Nottinghamin sheriffi on edelleen vallassa eikä myöskään ole mielissään siitä, että Robin palaa sekaantumaan hänen asioihinsa. Lähtökohdat vanhan legendan paluulle eivät siis ole kaksiset, mutta Robin yrittää itsepäisesti palata vanhojen sankaritekojensa kaavoihin.
 
Ei liene kummoinenkaan spoileri mainita, että kyllähän Conneryn rintakarvat kuitenkin sulattavat jään ja miekkakin pysyy vielä kädessä, mutta tarina ei silti ole yksioikoinen. Suhteellisen lyhyt ja pienimuotoinen elokuva ei tarjoa kovin eeppisiä taistelukohtauksia, vaan keskittyy henkilöihin. Kiellettyjen tunteiden leiskunnan ja kuolevaisuuden kanssa tilinteon lisäksi elokuvassa voi nähdä myös pohdintaa siitä, mitä voi lopulta saavuttaa palvelemalla Jumalaa tai sitten sotimalla kuninkaan puolesta - tai kuningasta vastaan.
 
[b]Seikkailujen sankarit[/b]
 
Connery on vauhdissa tässäkin, tällä kertaa Michael Cainen kanssa. Entiset brittisotilaat Peachy (Caine) ja Daniel (Connery) tienaavat sotahommien jälkeen leipäänsä viekkaudella ja vääryydellä brittivallan aikaisessa Intiassa, kun he saavat päähänsä lähteä vuorten takaiseen Kafiristaniin valloittamaan itselleen valtakuntaa ja omaisuutta. Uhkarohkean matkan jälkeen he pääsevät kuin pääsevätkin perille ja alkavat kiväärien, sotakokemuksena ja tulkkina toimivan gurkhasotilaan avulla kouluttaa paikallisesta heimosta naapureihinsa verrattuna ylivertaista sotajoukkoa. Onnenkantamoiset saavat paikallisia ihmisiä pitämään Danielia jumalana, joten tie Kafiristanin kuninkuuteen näyttäisi selvältä. Mutta jumalana oleminen ei sitten olekaan ihan helppoa.
 
Minulle aiemmin täysin tuntematon Seikkailujen sankarit osoittautui sanalla sanoen erinomaiseksi seikkailuelokuvaksi, jossa on mainiot hahmot, toimiva juoni ja monisyistä tematiikkaa. Toisaalta elokuva on ylistys vanhojen aseveljien toveruudelle ja päähenkilöiden ylähuuli jäykkänä kuolemaa halveksiva asenne saa Britannian kruunun puolesta kaukomailla sotimisen näyttämään hohdokkaalta. Toisaalta jumalaa leikkivien kelmien itsekkäät motiivit, ylimielisyyden ja ahneuden voi nähdä Britannian imperialistisen projektin vähemmän mairittelevana kommenttina.